Paha päivä

Meidän ihana pieni on siis saanut lisämaitoa sairaalasta asti. Kotona mentiin välillä ilman, mutta kun paino nousi kovin hitaasti, niin sovittiin, että annetaan 50 ml päivässä.

Tänään käytiin taas neuvolassa mittaamassa painoa. Kippura-asentonsa ansiosta lisänimen Igge Igelkott saanut rakkaamme on syönyt viime päivinä usein ja useimmiten myös ihan hyvin (ts. ilman suurta raivokohtausta ja nukahtamatta jo alkumetreillä) rintaa ja sitten pariin otteeseen saanut lisää pullosta. Vaipat kastuu ja kakkakin tulee joka syötön jälkeen (toim.huom. monesti useamminkin, kestovaippakokeilut saavat todellakin toistaiseksi odottaa). Lapsi nukahtaa ihan tyytyväisenä syötyään rintaa n. puoli tuntia

Mutta se helvetin vaaka näytti silti ihan samaa lukemaa kuin maanantaina.

Neuvolantäti lohdutti, että ei se ole mun vika. Ja että edelleen on mahdollista, että siitä pullosta päästään vielä eroon ja että mitään hätää ei ole, mutta nyt on pakko saada pienen paino nousemaan ja että mun pitää ajatella järjellä eikä tunteella eikä äitiyttä mitata maidon määrällä ja että jos jotain pitäis syyttää, niin sitä synnytyssairaalaa, kun homma meni jo alussa vinksalleen eikä paikkaaminen ole helppoa ja nyt vaan sit annetaan joka syöttökerralla parikymmentä milliä pullosta päälle.

Mutta mun mielestä on tietysti vaan ja ainoastaan mun syy, että ruoka ei riitä ja mulle iski aivan kamala paska mutsi -olo. Ja lapsi on tietysti kiukutellut tänään tissille oikein urakalla, mikä vielä vääntää veistä haavassa. Tämä päivä onkin mennyt sitten lähinnä itkiessä. Miten niin yksinkertainen asia kuin syöminen voi olla niin vaikeaa? Mun sydän särkyy, kun katson tuota pientä ihanaa lasta ja mietin, että se reppana ei ole saanut tarpeeksi ruokaa. Mies yrittää ymmärtää ja lohduttaa, mutta sen praktisesta näkökulmasta asiassa ei ole sen suurempaa ongelmaa, kun pullo ja korvikkeet on keksitty. Ja niin mäkin kuvittelin aikaisemmin, mutta ilmeisesti jostain hormoneista johtuen poden tunnontuskia joka kerta, kun korkkaan korvikkeen.

Voi että mä toivoin, että tältä imetystuskahelvetiltä olisi säästytty. Kun edes tietäisi, että tämä helpottaa! Nyt just tuntuu, että tekisi vaan mieli luovuttaa. Olin niin odottanut, että painosta stressaaminen loppuisi tänään, mutta se menikin sitten ihan toiseen suuntaan.

Totta kai tärkeintä on, että meidän rakas Igge voi hyvin, mutta miksi, miksi se ei voi voida hyvin pelkällä rintamaidolla? Ja miksi mä en voi olla stressaamatta asiasta niin kamalasti? Ja miksi sitä maitoa on joka hemmetin paikassa, niin että koko koti haisee piimältä, mutta ei tarpeeksi Iggen masussa?

Toivottavasti huomenna olisi parempi päivä. Nyt väsyttää ihan kamalasti.

Ihmeen tekeminen

Olemme harjoitelleet elämää bebben kanssa kaksi viikkoa. Nauru ja kyyneleet ovat edelleen herkässä. Lauantaina saavutettiin yksi virstanpylväs, kun päivänvalon näki vauvan upouusi napa. Napanuora (tai se, mitä siitä oli jäljellä) siis irtosi, ja mamia itketti kamalasti, kun loppukin meitä konkreettisesti yhdistäneestä asiasta katosi.

Tasan kaksi viikkoa sitten tapahtui siis meidän elämämme suurin ihme: oman lapsen syntymä. Sektiopäivä oli varattu jo muutamaa viikkoa aikaisemmin, mutta loppuun asti jännitettiin, tahtooko poika tulla ulos ennen sitä tai onko hän ehkä sittenkin kiepsahtanut pää alaspäin. Edellinen päivä ja etenkin sektiopäivän aamu vietettiin hyvin epätodellisissa tunnelmissa: nytkö se tapahtuu? Onko odotus oikeasti pian ohi?

Soitimme maanantai-iltana ohjeiden mukaan Naistenklinikan osastolle 51, josta meille kerrottiin, että olemme seuraavana aamuna ensimmäisinä vuorossa. Meidän pitäisi siis tulla sairaalaan puoli seitsemäksi.

Kiitimme tiedosta, tuijotimme toisiamme hämmentyneinä ja yritimme ymmärtää, että mitä suurimmalla todennäköisyydellä vietimme viimeistä iltaa lapsettomina. Kävimme syömässä hyvin ja nukuimmekin ihan kohtuullisesti - jotenkin koko juttu tuntui niin epätodelliselta, etten edes osannut jännittää.

Seuraavana aamuna otimme taksin Naistenklinikalle. Kuljettaja kysyi osoitteen kuultuaan hyvin lakonisesti, että no, onko kiire. Me siihen, että ei juuri, meillä on varattu aika etukäteen. :)

Ensimmäiseksi meidän piti mennä päivystykseen, missä lääkäri vilkaisi nopeasti ultralla, että maailmamme tuleva keskipiste istui edelleen tukevasti perätilassa. Sitten tapahtumat etenivät melkoista vauhtia. Menimme osastolle, jossa minulta otettiin verikoe jo käytävällä. Paperit jätettiin kansliaan, ja meidät ohjattiin huoneeseen, jossa saimme vaihtaa vaatteet. Olo oli sairaalakuteissa kuin elokuvissa tai Teho-osaston kuvauksissa... Otimme viimeiset muhkeat vatsakuvat ja yritimme ymmärtää, mitä oli tapahtumassa.

Pian riuskaotteinen kätilö tuli huoneeseen ja ilmoitti, että nyt mennään. Minä sain kärrättäväkseni pienen vauvansängyn ja mies ja kätilö ottivat minun sänkyni. Viipotimme pitkin käytäviä, kunnes ovissa alkoi lukea "Leikkaussali", "Leikkaussali", "Leikkaussali". Siinä vaiheessa mies bongasi miestenhuoneen, ja ilmoitti, että nyt on pakko päästä.

Minut tyrkättiin saliin, missä kymmenen ihmistä jo hääri ahkeran näköisinä. Joku kyseli, mihin isä on kadonnut, ja totuudenmukainen ilmoitukseni herätti vähintäänkin lievää huvittuneisuutta. Miesparka oli tullut vessasta tyhjään käytävään, ja ihmetellyt, että mihin seuraavaksi. Onneksi joku kiskaisi hänet sisään saliin - ja vieläpä sinne, missä minua jo valmisteltiin.

Ympärilläni hääri melkoinen määrä porukkaa. Joku laittoi tippaa, toinen EKG-tarroja, kolmas verenpainetta ja happisaturaatiota mittaavia laitteita, neljäs happiviiksiä ja lopulta anestesialääkäri ja -hoitaja asensivat selkärankaan spinaali-/epiduraalipuudutusjutun. (Termistö on hieman hukassa.) Sen laittaminen ei sinänsä sattunut, mutta selkärangan tunnustelu ja kaivelu sattui kyllä, ja puudutus kirveli jonkin verran.

Puudutuksen tehoa testattiin sivelemällä vatsaa kylmällä ja kostealla, ja näkymä vatsaan peitettiin verholla. Joku laittoi tässä vaiheessa paikoilleen myös virtsakatetrin (viehättävää). Mies istutettiin pääni taakse, ja kun käteni olivat täynnä erilaisia letkuja ja johtoja, hän puristi minua romanttisesti korvasta. Tätä on naurettu aika paljon jälkeenpäin...

Tunsin, kuinka vatsaani kaiveltiin, mutta ilman kipua. Se oli aika hullu tunne. Sitten lääkäri (tai joku) sanoi, että pian vauva syntyy. Tunsin, kuinka ylävatsaani painettiin, ja vatsastani lähti pois jotain. Melkein samantien kuului kurlausta ja pieni ääää. Vauva nostettiin nähtäväksi ja pieneksi hetkeksi myös lähelle poskeani ja meillä tuoreilla vanhemmilla valui molemmilla kyyneleet ihan valtoimenaan. Taisin todeta miehelle hämmästyneenä, että sieltä tuli siis oikea vauva, ihan niin kuin telkkarissa. :) Päällimmäiseksi mieleen jäi pienen mutrusuu ja musta tukka.

Poika vietiin sivummalle tarkastettavaksi. Hän sai yhdeksän pistettä - yksi piste lähti sinertävistä varpaista. Mies meni mukaan ja leikkasi napanuoran, minä yritin kurkkia parhaani mukaan, mitä siellä tapahtuu. Vauva kapaloitiin ja tuotiin syliini, ja saimme tutustua toisiimme muutaman minuutin leikkauspöydällä, ennen kuin mies ja kätilö lähtivät pesemään ja punnitsemaan pikkuista. Minut ommeltiin kasaan ja kärrättiin heräämöön, mistä pääsin osastolle jo tunnin päästä, kun vointini oli niin hyvä. (Pyysin naistenlehtiä luettavaksi, kun aika kävi pitkäksi siinä makoillessa, mitä kätilö naureskeli jälkeenpäin.)

Osastolla minua odottivat liikuttunut mies ja maailman ihanin vauva. Mies oli erityisen ylpeä siitä, että lapsukainen osasi jo aivastaa ja röyhtäistä ja oli tehnyt elämänsä ensimmäisen kakankin jo ennen punnitusta. Sain vauvan syliini, ja heti kun vaan pystyin kääntymään kyljelleni, pääsi vauva myös rinnalle. (Tässä kohtaa olisi kyllä tarvittu enemmän apua, samoin kuin olisin toivonut, että joku olisi käynyt auttamassa yösyötöissä alusta asti, etteivät unemme olisi venähtäneet niin pitkiksi.)

Minulle kerrottiin, että sektio meni niin hyvin kuin se vain voi mennä. Olen toipunut hyvin, joskin ne ensimmäiset päivät olivat melkoisen kipeitä. Yritin nousta ylös jo ensimmäisenä iltana, mutta kun meinasin oksentaa, jouduin takaisin sänkyyn. Seuraavana aamuna pääsin jo suihkuun. Sen kyllä sanoin, että jos joku tulee sanomaan, että sektio on ihan vaivaton ja kivuton tapa hoitaa synnytys, niin olen kyllä eri mieltä. Taitaa olla niin, että kivutonta tapaa synnyttää ei ole.

Leikkauksessa selvisi, että bebbe oli osittain jalkatarjonnassa, joten alatiesynnytys olisi suurella todennäköisyydellä päättynyt joka tapaukessa sektioon. Lisäksi vauva olikin lopulta vähän suurempi kuin oli arvioitu - Naistenklinikan lääkäri arvioi pari viikkoa sitten, että hän olisi alle kolmekiloinen. Juttelin useammankin kätilön kanssa, ja jokainen oli sitä mieltä, että sektio oli oikea ratkaisu, mikä oli hyvä kuulla.

Pikkuisen kuitenkin kaihertaa, etten saanut kokea sitä, miltä tuntuu, kun kauan odotettu synnytys vihdoin käynnistyy. Kuvittelen, että siihen liittyy aivan omanlaisensa jännitys. Olisin myös halunnut konkreettisesti synnyttää itse vauvani kipuineen kaikkineen - luulen, että sen jälkeen olo on jollain tavalla melkoisen voittamaton. Mutta ehkäpä ensi kerralla sitten!

Nyt syöminen sujuu jo paremmin. Ihanaa, että mies on kotona ja on auttanut hurjasti vauvan hoidossa - minun aikani menee imettämiseen ja välillä pumppaamiseen, kun olen yrittänyt paikata alun karikoita. Toistaiseksi vauva syö rintakumin avulla, mutta pari kertaa ollaan onnistuttu jo imemään hetki ilmankin. Kuulemma homma helpottuu, kun vauva kasvaa ja olen päättänyt luottaa siihen. Pääasia, että ruoka maistuu - sama se, vaikka siinä oliskin välissä vähän silikonia.

Viikon vanha ihme

Tänään on jo hänen elämänsä toinen tiistai. Meidän mytty on kokonaisen viikon vanha! Aivan yhtä ihmeellinen hän on silti, eikä tätä vieläkään oikein tahdo tajuta. Että miten maailman suloisin ja ihanin ja täydellisin puolen metrin pätkä sattuikin syntymään juuri meille. :)

Ensimmäiset päivät ovat olleet vähintäänkin sekavia, eikä ihan probleemitta olla selvitty. Vauvalainen nimittäin päätti olla syömättä ja nukkua vaan, ja kun syöttövälit kasvoivat liian suuriksi, oli herätessä sitten kamala nälkä, mistä aiheutui hirmuinen tissiraivari, jonka ansiosta syöttäminen kesti noin kaksi tuntia, jonka jälkeen koko perhe oli aivan puhki, minkä takia kaikki nukkuivat pitkään ja syömisten väliin tuli taas pidempi tauko, jolloin vauva oli herätessään taas vielä nälkäisempi, mutta maitoa tuli hitaammin ja taas alkoi raivari ja niin edelleen. Kysyttiin neuvoa Naistenklinikalta, mutta sieltä annettiin ohjeeksi, että antaa vauvan vain nukkua, kyllä se herää itsekseen syömään.

Tuntui aika oudolta, että muutaman päivän ikäinen pieni muka voisi pärjätä syömällä vain 4-5 kertaa vuorokaudessa, mutta ei oikein sitten osattu muuta kuin luottaa ohjeisiin ja olla huolissamme. Onneksi ihana oma neuvolantätimme soitti ja tuli visiitille jo tänään, ja vahvisti sen, mitä aavistelimme - vauvan paino ei ole lähtenyt nousuun, päinvastoin. Saatiin ohjeeksi syöttää nyt perjantaihin asti parin tunnin välein, ensin rintaa ja jos se ei riitä, loput pullosta. Omaa maidontuotantoa stimuloidaan paitsi imetyksellä, myös pumpulla näiden parin päivän ajan. Täti näytti imetyksenkin kädestä pitäen ja katsoi, että vauva imee kunnolla. Voi kun joku olis tehnyt sen jo sairaalassa, niin ei olisi mennyt niin kauan opetellessa itsekseen!

Puoli päivää on menty neuvolan ohjeiden mukaan, eikä meillä ole ollut yhtään tissiraivaria. Toivotaan, että suunta jatkuu ja vaaka näyttää perjantaina enemmän. Vaikka en voi kuin kiittää Naistenklinikkaa kaikesta muusta, tähän imetys-/syöttöhommaan olisin kyllä toivonut enemmän apua. Näin jälkeenpäin ajateltuna olisi pitänyt osata pyytää enemmän ohjausta, mutta en sitä osannut silloin kipeänä ja lääketokkurassa ajatella. Kaikessa muussa kyllä opastettiin hienosti. Imetykseenkin olisi ollut tukiryhmä päivittäin, mutta kun aloin olla siinä kunnossa, että olisin voinut kävellä sinne vauvan kanssa, oli aika lähteä kotiin.

Neuvolantädin käynnin jälkeen on ollut ihanan kevyt olo. Nyt tuntuu, että on saanut oikeasti konkreettisia ohjeita siihen, mitä tehdä - ja samalla vahvistuksen sille, että oma vaisto (tai terve järki) oli oikeassa. Sydän meinasi särkyä, kun tissi ei kelvannut ja kuitenkin näki, että toisella on kamala nälkä. Mutta kertaakaan ei tuntunut siltä, että menee hermo tuohon pieneen olentoon ja sen huutamiseen, vaan itketti vaan kun ei tiennyt, miten saisi homman paremmin hanskaan.

Nyt tuo ihana, ihana pötkö tuhisee sängyssään tuossa vieressä ja me vaan ihmetellään tippa linssissä, että miten me on saatu aikaan jotain noin käsittämättömän suloista. Toistaiseksi elämme melkoisissa rakkaus- ja vauvahuuruissa. Arki saa vähän vielä odottaa.

Kolmisin kotona

Meitä on siis nyt kolme. Pörrötukkainen, tummasilmäinen poikamme syntyi Naistenklinikalla tiistaina 7.7. klo 8.30. Täydellinen pieni ihminen painoi 3 435 g ja oli 51 cm pitkä.

Kaikki voivat hyvin, ja pääsimme kotiin jo tänään. Juuri nyt ei jaksa muuta kuin keskittyä uuden elämän ihmettelyyn, mutta palaan kyllä. Jonnekinhan mun täytyy päästä vuodattamaan kaikki jutut bebbestä, sillä ilmeisesti ihmisillä voi olla muitakin kiinnostuksen kohteita kuin tuo ihmeellinen nyyttimme. Toistaiseksi hän on kyllä kerännyt kiitettävästi huomiota, mutta täytynee varautua siihenkin, että kavereilla, naapureilla ja kaupankassoilla on rajallinen into kuunnella kolmattakymmenettäseitsemättä kertaa, miten ainutlaatuisen ihanasti lapsukaisemme röyhtäisee tai kakkaa.

Me sen sijaan jaksamme toistaiseksi totaalisen vaikuttuneita lapsen kaikista taidoista. Edellisten lisäksi myös siitä, miten hän katsoo meitä tummilla silmillään ja muuttaa kaiken. Hän on ihana. <3

Tänään

Jos vauva edelleen on beba edellä, eikä sairaalassa ole mitään akuuttia nyt aamulla, meitä on noin kahden ja puolen tunnin päästä kolme.

Sitä ajatusta olen tässä yrittänyt sulatella, vaan ei se mahdu mun päähän.

Iik.

Almost there?

Koti alkaa olla vihdoin ja viimein kunnossa. Vielä perjantaina bebben kamari näytti hieman keskeneräiseltä (kts. kuva). Melkein meinasi iskeä paniikki. Siis suomeksi saatoin pikkuisen itkuraivaroida. Onneksi mies otti rauhallisesti ja sai minutkin rauhoittumaan. Suurella todennäköisyydellä viimeinen lapseton viikonloppumme meni pesänrakennuksessa, paitsi lauantai, kun oltiin Tammisaaren Knipanilla (-ssa?) syömässä ja sunnuntaiaamupäivä, kun meillä oli ex tempore -brunssi aamukahville tulleen kaverin kanssa. Saatiin silti paljon tehtyä, ja nyt kuljeskelen täällä ympäriinsä ihmetellen, miten ihanalta tuntuu, kun varpaisiin ei tartu maalarinteippiä tai muuta roskaa.

Taulujen ripustaminen ja muu hienosäätö jää nyt mitä ilmeisimmin vähän myöhemmäksi, mutta jääköön. Olkkariin pitäisi löytää mm. uusi lamppu (haaveilen Foscarinin lampuista, esim. tuosta kuvan keskimmäisestä New Bud 2 -lampusta) ja pöytä (joko antiikkiarkku tai pyöreä, matala antiikkipöytä). Keittiö, eteinen ja meidän makkari jää kokonaan ensi syksyn/talven projekteiksi, mutta ehdottomasti suurin homma on tehty, kun olkkari (joka on kooltaan varmaan yli kolmannes koko asunnosta) ja lastenhuone on laitettu. Miksi muuten se on lastenhuone, vaikka olis vaan yksi lapsi?

No niin, nyt mä eksyin sisustushaaveisiin, vaikka joku saattaisi kuvitella, että mielessä on tällä hetkellä muutakin. Päivät käy tosi, tosi vähiin (pakko lisätä, että siis ainakin JOS vauva on yhä peppu edellä). En osaa edes kamalasti jännittää, tuntuu niin epätodelliselta, että ihan pian se ruttukasa potkiskelee täällä. Vauvan korisänky puhtaine lakanoineen on paikoillaan meidän makuuhuoneessa, sitä katsoessa saan kyllä vaivatta kyyneleet silmiin. Ja näköjään pelkkä ajatus riittää. Niisk.

Vaipat (sekä kerta- että kesto-) on järjestetty koreihin, samoin kaikki pienet asiat. Ja omalla hyllyllään odottavat pikkuruiset vauvan vaatteet. Olen pakannut (liian kalliiseen, argh - sorruin Storksakiin, joskin kankaiseen) uuteen hoitolaukkuun valmiiksi vaatteet sekä bebbelle että minulle, mies saa tuoda ne sitten aikanaan sairaalaan. Oma kassi on vielä pakkaamatta, mutta nesessäärissä on jo pesujutut, liivinsuojat ja muut vastaavat, joten melkein kai riittää, kun ottaa sen mukaan. Mehän ei joka tapauksessa päästä perhehuoneeseen sektion takia, eli mies voi kyllä tuoda kotoa mahdollisesti puuttuvat tavarat.

Aamulla, kun yritin kömpiä ylös sängystä ja joka niveltä ja lihasta (mikäli sellaisia vielä jossain tämän nestepöhön alla on!) särki ja vatsa oli tiellä ja selkä kramppasi ja ylös pääseminen oli me tuskaa ja vauva painoi rakkoa ja tuntui, että kohta tulee pöksyyn, mies yritti lohduttaa, että ei ole enää montaa aamua jäljellä. Eli enjoy it while it lasts! :)

Tänään aion nauttia päivästäni tekemällä ihan mitä huvittaa. Jos huvittaa vaan istua sohvalla ja ihastella kaunista kotia, niin sitten parkkeeraan tähän. Jos huvittaa kuunnella sentimaalista vanhaa musiikkia (esim. ysärihittejä) ja nostalgisoida entistä elämää ja panikoida ja liikuttua elämän suurista asioista, niin sitten nyyhkin täällä kotosalla. Ja jos huvittaa mennä katselemaan kauniita asioita kaupungille, niin hypähdän (hah hah) ratikkaan muutaman korttelin matkaksi, ja taaperran tukkimaan kauppojen käytävät ja liikennevalot yhdessä turistien kanssa.

Tämän valmiimmaksi me ei tulla. Nyt vaan odotellaan.

Ps. Näin yhteisesti vielä kiitos kivoista kommenteista edellisiin kirjoituksiin! Ilahduin kovin kun löysin ne tuolta - jostain syystä en ole saanut kaikkia sähköpostiini.

Sekavuustilassa

..taas kerran. En tajua, miten päin tuo lapsi oikein tuolla on. Tänään heräsi epäilys, että mitä jos tuo kova pyöreä onkin sen peffa. No, neuvolan "täti" saa huomenna sanoa sanansa, ja toivottavasti pääsisin johonkin kontrolliin, ettei tarvitse miettiä sitä asentoa. Jo siksikin, että JOS ne lapsivedet sattuis menemään, niin ei tarvitsisi olla niin hysteerinen sen suhteen, että nyt makuulle ja ambulanssilla sairaalaan. Kun siis välillä (pyydän anteeksi*) pöksyt kostuu tuolla kaupungilla, niin ei tarvitsisi miettiä, että apua, nytkö mä sit joudun tuolle Stockan tätille sanomaan, että sorry, tilaatko kyydin. Vaan voisi rauhassa tsekkailla, että oliko se ehkä vaan jotain normaalia muuten-vaan-vuotoa. Koska kuulemma se vesikään ei mene aina mitenkään kertahulauksella (kertoo meille luotettavista luotettavin lähde eli Google ja keskustelupalstat... kröhöm).

No joo, oli miten oli. Aika ahdistava olo on ollut tässä useampana iltana. Selkään sattuu ja vatsaa kipristää ja se on jatkuvasti sekaisin. Sormia ja jalkoja turvottaa. Tuolla jossain uumenissa vihloo. Aamut ja päivät menee vallan mainiosti, mutta iltaisin saattaa tulla turhautuminen.

Ei, kyllä se bebbe nyt just taisi kuitenkin potkaista mua tonne alas. Ja se ei kai ole mahdollista, jos pää olisi alaspäin. Vai?

Joka ilta toivon, että aamulla herään yhtenä kappaleena. Ja joka aamu olen kuitenkin salaa vähän pettynyt, kun mitään ei sitten ole tapahtunutkaan. Ota tästä mun päästä nyt sit selvä!

*) Siis sitä, että kerron tämänkin viehättävän yksityiskohdan, en itse asiaa.