29.4.2010

Sama nainen?

Päässä pyörii kaikenlaisia asioita, mutta jotenkin ne eivät tahdo jäsentyä tekstiksi. Tai sitten ne ovat vielä niin hahmottumattomia, epävarmoja aavistuksia, ettei niistä voi puhua. Mutta on mielessä kuitenkin ainakin yksi asia, josta minulla on jopa jotain sanottavaa.

Tapasin hiljattain yhden ystävän, jonka kanssa ennen muinoin istuttiin useinkin maailmaa parantamassa (lue: viinilasin äärellä). Nyt laskeskeltiin, että on nähty viimeksi elokuussa.

Hän myönsi avoimesti, että ei ole oikein tiennyt, miten suhtautua uuteen elämäntilanteeseeni. Mutta ihanaa, kun olen ihan oma itseni kuitenkin: osaan puhua muustakin kuin lapsestani ja jaksan kuunnella myös toisen kuulumisia. (Vaikka sitä on ehkä tämän blogin perusteella vaikea uskoa, heh.)

No niin. Kommentti oli tietysti tarkoitettu kohteliaisuudeksi, kyllä minä sen ymmärrän. Olen saanut vastaavanlaista palautetta ennenkin. En vaan oikein osaa päättää, mitä pitäisi ajatella siitä, että ilmeisesti on yllättävää, että olen edelleen perusluonteeltani sama ihminen kuin ennen viime heinäkuuta?

Minun tuntemani fiksut naiset ovat olleet fiksuja myös äidiksi tultuaan. On aikamoista aliarviointia kuvitella, että vauva syö ystävän aivot ainakaan lopullisesti. (Väliaikaisesti voi kyllä tapahtua hienoista pään pehmenemistä, mutta se on ohimenevää. Ja osittain myös varsin ihanaa - äideille ja isille sallittakoon pieni sekoaminen, on se lapsellistuminen sen verran hullu juttu.) Kokemukseni mukaan ne, jotka eivät vauvahuuruista huolimatta ja erityisesti niiden jälkeen kykene normaaliin kanssakäymiseen, tuskin olivat mitenkään erityisen kiinnostavaa seuraa pre-lapsi-vaiheessakaan.

Jäin oikein miettimään, että onko ystävissäni yhtään naista, josta olisi tullut totaalisen erilainen ja sietämätön lapsensaannin myötä. Vaikka kuinka laskin, niin lopputulos on pyöreä nolla. Kyllähän sellaisista tapauksista kuulee, mutta jotenkin toivoisin, että ystävilläni olisi ollut vähän korkeammat odotukset minua kohtaan.

Toisaalta mietin myös, että olenhan minä muuttunut. Tuskin kukaan selviää elämänsä suurimmasta muutoksesta täysin ennallaan. Minusta tuntuu vähän äidiksi tuloni vähättelyltä sanoa, että niin olisi. En tietenkään ole kokonaan eri ihminen, minähän olen minä, mutta kyllä minussa on jotain uutta: olen vastuussa tuosta pienestä, verrattain uudesta ihmisestä, ja totta helvetissä se nyt sentään jotenkin minuun vaikuttaa. En vaan välttämättä jaksa kertoa koko ajan pelkästään ihmelapsestani, vaan enemmänkin äitiyteen liittyvät jutut ovat jotain oman identiteetin ja elämän vatvomista - ihan samalla tavalla kuin ennenkin, silloin vain nämä pohdinnat liittyivät silloiseen elämäntilanteeseen, esimerkiksi työpaikkaan tai parisuhteeseen.

En tiedä, onko naisten katoaminen vauvamaahan oikeasti ongelma vai vaan myytti, jota kerrotaan, jottei tulisi huono omatunto siitä, että yhteydenpito katkeaa, kun joku on muutaman kuukauden poissa viininjuontivahvuusdesta. Itse olin nimittäin ihan varma, että minun lapsettomat kaverini eivät katoa vauvan tultua. Osoittautui kuitenkin, että olin väärässä: yhteys joihinkin ihmisiin tuntuu kadonneen kokonaan. (Ja hei lapseton ystäväni, jos luet tätä, niin en tarkoita sinua. :)

Olen kuitenkin taipuvainen uskomaan, että yhteys näihin kavereihin olisi hiipunut joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin. Ilmeisesti lapsettomien ihmisten perusoletus on (ja ehkä olin itsekin vähän tätä mieltä aikaisemmin?), että lapsellinen ihminen ei voi poistua kotoaan suunnittelematta. Totuus on kuitenkin se, että pääsen vaikka kaljalle ex tempore jopa helpommin kuin ennen, kun ei tarvitse jäädä ylitöihin. Ainoa edellytys on tietysti se, että mies on kotona - muuten kotoa poistuminen ei enää vaadi mitään erityisjärjestelyjä. Ja se on kuulkaas aika hieno fiilis!

19.4.2010

Lapsen vaatteet on mun aatteet?

Olen hämmennyksissä. Tykkään vaatteista, vaatteet on kivoja ja sattuneesta läskipoliittisesta syystä juuri nyt on kivempaa hankkia niitä Igelle kuin itselle, mutta en ole ymmärtänyt, että lapsen vaatetus on Statement isolla ässällä.

Vaikka syynään muuten ihmisiä esimerkiksi kaupungilla välillä todella tarkasti (minusta on ihmisiä on kiva katsella), voin täysin rehellisesti sanoa, että en ole juurikaan kiinnittänyt huomiota vauvojen vaatetukseen. Tai siis olen juu sillä lailla, että onpa kivan värinen paita tai suloiset kengät tuolla beibellä, mutta kertaakaan en ole ajatellut, että miten joku pukee vauvansa jollakin määrätyllä tavalla.

Mutta silmäni ovat nyt avautuneet! Hullujen Päivien Ticket to Heaven -haalaritarjous avasi padot keskustelupalstoilla, ja kiitos useampien Facebook-päivitysten, päädyin minäkin lukemaan, miten naisihmiset lätkivät lapset ja erityisesti näiden vanhemmat eri lokeroihin ulkohaalarin merkin perusteella. Huh, joutavalla jottain, vois niihin keskusteluihin todeta. Miten joku jaksaa olla kiinnostunut siitä, minkä merkkinen haalari jonkun toisen lapsella on?

Innostuin kuukkeloimaan vaateaihetta lisääkin, ja opin erinäisiltä palstoilta, että muun muassa farkkujen pukeminen vauvalle on ilmeisesti hirveä rikos, mutta toisaalta myös potkuhousujen käyttäminen on rumaa ja kamalaa. Merkkivaatteiden ostaminen on pelkkää brassailua, joten niitä ei pidä lapselle pukea, ylpistyy vielä, mutta ei kannata kyllä ostaa mitään halpisketjuvaatteitakaan, niitähän on kaikilla, kauheeta.

Igen tulevaisuus on siis ilmeisesti pilalla, kun sen vaatteet on milloin mitäkin. Meillä on sekä merkkivaatteita että niitä halpiksia. Välillä puen Igen bodyyn ja velour- tai collegehousuihin ja välillä farkkuihin ja pikeepaitaan tai huppariin. Välillä ulkona on haalari ja välillä takki, ja jalassa joskus vaan villasukat ja joskus taas kengät. Yöllä nukutaan välillä haalarissa, välillä pyjamassa ja jos uni tulee yllättäen, niin vaikka sit pelkässä bodyssa tai paidassa. Käytössä taitaa siis olla koko repertuaari, vaikka bodyjen pukeminen onkin nykyisin kauniisti sanottuna haasteellista. No joo, niitä potkuhousuja meillä ei ole käytetty koskaan, kun mun mielestä ne oli niin epäkäytännölliset vaippaa vaihtaessa, mutta se ei ole ollut millään lailla ideologinen päätös, vaan perustuu puhtaasti käytännön kokemukseen.

Väritkin vaihtelee, nyt olen ihastunut erityisesti kirkkaisiin perusväreihin: punaiseen, siniseen, vihreään, keltaiseen ja tietysti valkoiseen. Niin ja turkoosiinkin. (Väreihin liittyy myös ainoa Igen pukeutumista koskeva pienehkö pakkomielteenikin: haluan, että vaatteet sopivat toisiinsa ja erityisesti että Igen sukkien väritys sopii muihin vaatteisiin.) Luulin, että voiko-pojan-pukea-punaiseen-keskustelu ei enää olisi ajankohtainen, mutta eräs tuoreehko äiti surkutteli aivan tosissaan Kampin lastenhoitohuoneessa, että "kun ei pojalle oikein viitsi laittaa keltaista tai oranssia". Täh? Mä luulin, että ketään ei enää kiinnosta. Ei kai pojan pukeminen muuhun kuin siniseen enää 2010-luvulla ole kovinkaan vallankumouksellista? Vai?

Ilmeisesti vauvan pukemista kannattaisi välttää kokonaan, ettei tulisi tietämättään lähettäneeksi ties millaisia viestejä. Paitsi että alaston vauva se vasta epäilyttävä onkin, hui kauheeta.

(Ja ei, en mä oikeasti yöuniani menetä moisen takia, vaan Igge kulkee vastakin vaatteissa, joista minä tykkään - siis niin kauan kuin pystyn asiaan jotenkin vaikuttamaan. Kauhulla odotan sitä päivää, kun mun on pakko antaa sen laittaa päiväkotiin joku tummanpuhuva robottimonsterihirviöpaita.)

15.4.2010

Huijausta!

Raskausaikana ainakin ensimmäistä lastaan odottaa ihminen kuulee ja lukee kaikenlaisia vauvaan liittyviä uskomuksia. Tähänastisen kokemukseni perusteella iso osa on pelkkää beeässää eli puhdasta palturia. Vai mitä mieltä olette esimerkiksi seuraavista?

"Vastasyntyneet nukkuvat suurimman osan vuorokaudesta." I beg to differ. Ei ainakaan meidän vauva. Tai no joo, ihan aluksi se nukkui liikaa, eikä meinannut herätä syömään. Silloin ei voinut rentoutua, kun piti kytätä, että se ei vaan nuku liikaa. Ja sitten kun se pääsi sapuskan makuun, niin se söi koko ajan, ja tirsaili vain jotain vartin, maks. tunnin unosia herätäkseen sitten taas syömään. Ok, välillä se nukkui ehkä pidempäänkin, mutta vain sylissä tai vaunuissa. Tosi rentouttavaa joko hikoilla vauva kainalossa tai lykkiä puolikuntoisena kärryjä ympäri kylää (saati sitten jos vauva olis syntynyt pahimpaan lumisohjoaikaan, eihän sitä vankkuria meinannut saada kulkemaan vaikka fyysinen kunto oli jo jotakuinkin palautunut). Vinkki kaikille tuleville äideille: hanki nauhoittava digiboksi. Tulet viettämään sohvalla telkkarin edessä tunteja ja taas tunteja. Jatkuvasti on jano ja nälkä, joten hyödyksi on, jos mies on sillä lailla kiltti, että jaksaa kantaa kamelin lailla juovalle tuoreelle äidille vettä ja ruokaa. (Ja suojaa vauva ennen syömistä jollain. Igge ainakin sai päälleen erinäiset määrät mm. leivänmuruja ja jogurttia, kun söin sen yli.)

"Ei oman lapsen pas.. kakka pahalle haise." Just. Maailman SUURIN valhe. Kyllä se haisee, ja ihan kamalalta vieläpä. Maitovaiheessa vaippaan turahti aina sellaista pilaantuneen jogurtin (vai johtuiko se muuten sitten siitä, että söin itse sitä jogurttia?) hajuista liejua, yrgh. Ja kun ruokavalio laajeni ruokaanruokaan, alkoi se haista aivan siltä itteltään. Mulla tulee edelleen välillä yökköreaktio, vaikka kuulemma ei saisi sanoa, että kakka haisee, ettei lapselle tule traumoja. Mutta minkäs teet, ihminen mäkin vaan olen!

"Vanhemmat oppivat pian tulkitsemaan lapsensa itkuja ja tietävät, mikä lasta vaivaa." Ilmeisesti olen ihan tosi paska mutsi, sillä en edelleenkään aina tiedä, miksi Igge räyhää. Tai sitten "pian" voidaan määritellä kovin eri tavoin. Ehkä pian on vasta sitten, kun Igge puhuu. En tiedä. Selviytymisstrategiani on ollut kokeilla järjestyksessä ruokaa, puhdasta vaippaa ja unta, ja jos ei toimi, niin sitten vaan hyssytellään ja laulellaan ja hoetaan itselle, että Igge on vauva ja vauvat itkee. Tähän asti se on toiminut, ennemmin tai myöhemmin.

"Äiti erottaa oman lapsensa itkun muiden itkusta." Ööh... taidan taas pudota jonnekin paskamutsi-kategoriaan. Koska jos vaikka jossain on paljon vaunuja ja niissä nukkuvia lapsia, niin en mä kyllä erota ihan eka rääkäisystä enkä aina vielä toisestakaan, että onko se Igge vai joku muu. Onneksi en ole yksin: eräs tuore äiti kertoi juuri (terkkuja vaan sinne :) luulleensa vauvan heränneen, kun kaupan kaiuttimista alkoi kuulua Tina Turnerin laulua.

"Hormonien ansiosta äitiä ei väsytä, vaikka vastasyntynyt valvottaisi." No kyllä väsyttää. Mua ainakin väsytti - ja väsyttää - aivan jumalattomasti aina kun Igellä on levoton yö, vaikka Igge on nukkunut koko ajan ihan kohtuullisesti muutaman päivän hilluntavaiheita lukuunottamatta. Ehkä mä olen vaan tottunut liian hyvään? Muutaman yön valvominen tekee musta puolihullun, hermoheikon pirttihirmun, jolla kärähtää käämit milloin mistäkin. Ehkä siksi armas mieheni on melkein alusta asti hoitanut Iggeä aamuisin, että saan jatkaa unia edes jonkin aikaa aamuimetyksen jälkeen.

"Oman lapsensa tunnistaa heti, kun se on syntynyt." No mun täytyy kyllä tunnustaa, että en osannut yhtään kuvitella, minkä näköinen tyyppi sieltä tulisi. Kukaan ei ollut myöskään kertonut, että vastasyntyneillä on usein vähän nakit silmillä, ts. ne ovat turvoksissa. Kun Igge nostettiin mulle näytille, kiinnitin ensimmäisenä huomiota sen tötteröllä oleviin pusuhuuliin. Toiseksi ihmettelin (ja ne taisivat olla myös ensimmäiset sanat lapselleni), että kato, sieltä tuli ihan oikea vauva, ihan niin kuin telkkarissa. Kyllä se mun maailman suloisin pieni poika onneksi tuli sitten näkyviin muutaman päivän sisällä, ja nyt en osaisi edes kuvitella, että Igge näyttäisi joltain muulta - sehän näyttää tietysti ihan itseltään.

"Imetys on rauhallinen, euforinen tapahtuma, jonka aikana äiti tuntee lapsensa kanssa aivan erityislaatuisen yhteyden." En tiedä, johtuuko se meidän hankalasta alusta vai mistä, mutta minusta imetys on lähinnä kohtuullisen kätevä tapa ruokkia ja joissain tapauksissa rauhoittaa lapsi. Ei se vastenmielistä ole, vaan joskus jopa ihan mukavaa, mutta usein se on myös aika tylsää tai työlästä, kun ipana venkoilee ja hilluu, eikä ollenkaan jaksa keskittyä itse asiaan. Välillä imettäminen on myös ollut todella tuskallista, erityisesti silloin, kun Igge on saanut uusia hampaita. Jollain tavalla tunnen pientä haikeutta, kun ajattelen, että pian imetysaika on ohi, mutta kyllä mun ja Igen ihanimmat kaikista ihanimmat ja rakkaimmat hetket ovat kuitenkin ihan jotain muuta.

"Vauva-aika on kamalaa, hirveää, hermojaraastavaa, tuskallista - sanalla sanoen täyttä helvettiä." ONNEKSI tämäkään ei sitten pitänytkään paikkaansa. Ehkä elo Igen kanssa on tuntunut odotuksia helpommalta siksi, että olin jotenkin varautunut jonkinlaiseen kuukausien boot campin ja Guantanamo Bayn vankileirin risteytykseen. Monessa suhteessa me olemme varmasti päässeet aika helpolla: Igge on ollut terve, meillä ei ollut koliikkia, tähän asti kaikki ruoka-aineet ovat ainakin pienen totuttelun jälkeen sopineet, yöt ovat olleen kuitenkin ainakin kohtuullisia ja Igge tuntuu olevan muutenkin valoisa persoona. Silti olen taipuvainen uskomaan, että olisi ollut paljon vaikeampaa, jos en olisi varautunut täyteen kaaokseen. Mutta niinhän se on, että pessimisti ei pety!

14.4.2010

Hujoppi

Tänään oli vihdoin se kahdeksan kuukauden lääkärineuvola, josta tuli siis tohtorin sairastelun takia yhdeksänkuukautistarkastus. Kaikki oli hienosti, lapsi keräsi kehuja ja me tietysti puhkuttiin ylpeyttä vieressä, kun Igge esitteli juttelu- ja taputustaitojaan.

Arvailtiin miehen kanssa eilen, mitkä mahtavat olla Igen mitat, kun edellisistä mittauksista on kulunut jo kolme kuukautta. Painossa mies osui jotakuinkin oikeaan (se oli reilut 8,8 kiloa), mutta pituuden kohdalla mentiin kyllä melkoisesti metsään 71 ja 71,5 cm:n arvauksillamme. Igge oli venähtänyt kolmessa kuukaudessa noin KUUSI senttiä ja pituus oli siis nyt 74,4 cm. Ilmiselvästi äitinsä pituusgeenit, nimimerkillä Hädintuskin metrikuuskööt.

Neuvolakäynnin kunniaksi käytiin myös hankkimassa Igelle ensimmäiset ihan oikeat kengät. Stockalle ei sattuneesta keltaisesta syystä huvittanut mennä, joten käytiin Sokoksella. Sieltä saatiin bonuskorttialennuksella komeet pikkupoposet hintaan 47,90 (norm. 59,90). Kalliita ovat mokomat mutta oli pakko sijoittaa edes yhteen kunnon kenkäpariin, jonka asiansa osaava myyjä valitsi, kun meillä ei ollut mitään hajua siitä, millaisia ja minkäkokoisia jalkineita Igelle kannattaisi hankkia.

Kengistä puheen ollen, seisominen on taas todella korkeassa kurssissa, ja yöt on olleet pikkuisen levottomia, kun tyyppi vaan punkee seisomaan. Lisäksi Igge protestoi mun lauantaista baarikeikkaa hillumalla kahdesta viiteen, suostumatta juomaan pullosta tai päästämään mua näköetäisyyden ulkopuolelle ja heräämällä sitten kokonaan 7.15. Olin "hieman" väsynyt.

Muutenkin vauhtia riittää. Ipana tutkii maailmaa sellaisella vauhdilla, että oksat pois. Milloin se kiipeää tiskikoneeseen, milloin juuttuu tuolin alle, milloin availee tv-tason laatikot ja levittää kaiken löytämänsä roinan lattialle. Eilen jätin Igen hetkeksi yksin, kun menin vessaan pesemään hampaita. Igge oli epäilyttävän hiljaa, ja oli pakko mennä kurkkaamaan, että mitä se oikein touhuaa. Löysin eteisestä yhden kappaleen lapsia, joka oli avannut hoitolaukun, tyhjentänyt sen sisällön lattialle, löytänyt maissinaksupussin ja istui siinä onnellisena naksu huulessa. Kun Igge huomasi minut, hän (sen sijaan että olisi osoittanut asiaankuuluvaa kunnioitusta äitiään kohtaan) virnisti onnellisena ja totesi vaan, että NAMNAM.

Riemukas pieni otus on hän!

9.4.2010

Viuh!

Sanoi aika ja hujahti. Igge on ollut maailmassa about yhtä kauan kuin mahassa, eli yhdeksän kuukautta lipsahti täyteen öö... eilen? Olen nukkunut ihan luvattoman huonosti, lähimuisti pätkii. Kaikki muut nukkuu, paitsi minä - liekö joku keväthulluus vai mikä.

Tänä aamuna meni hermot, kun Igge kerrankin koisi aamulla vielä vähän ennen kahdeksaa, mutta mies unohti laittaa herätyksen pois suihkuun mennessään ja tietysti Igge heräsi, kun kelloradio rämähti päälle. Kele. Väsyneenä kiukuttelin hieman kohtuuttomasti, ja lopputuloksena oli lämmin, mukava aamuhetki koko perheen kesken, joka päättyi suunnilleen sanoihin haista ja paska. Mutta tästähän on suunta vain ylöspäin, eikö?

Igestä mun piti kuitenkin, merkkipäiväpostausta nimittäin. En oikein tykkää taitolistauksista, joten todettakoon, että istuu, konttaa, törröttää tukea vasten ja vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää. Ipanasta on myös ihan hiljattain kuoriutunut esiin varsinainen herra Herkkä, joka saattaa äityä parkumaan suuria, kirkkaita kyyneliä, jos joku muu lapsi itkee. Muutenkin välillä väsyneenä tulee sellaisia hetkiä, että pitää päästä maman syliin, halata rutistaa kaikin voimin ja työntää nuuskunenä kaulakuoppaan. Kylläisenä ja levänneenä kaveri sen sijaan painelee pitkin ja poikin yli esteiden ja läpi pienten rakosten eikä paljon sylissä viihdy, ellei sitten syliin liity jotain hytkytystä, pompotusta, heiluttelua tai kävelytystä.

Vuorokausirytmi on hieman muuttunut sitten edellisen kirjauksen, milloin se nyt sitten olikaan. Jotakuinkin näin se menee:

7-8 herätys, ämmää
noin 8.30 aamupuuro
ruoan päälle erinäistä hilluntaa ja asioiden paukuttelua
11-12 lounas, ämmää sekä iso purkki Hippiä tai Pilttiä tai vastaavaa
lounaan päälle unet, nykyisin aika usein jopa 1,5 - 2 h
heräämisen jälkeen taas hillutaan
14-15 välipala, vauvajugurttia tai hedelmäsosetta ja usein myös vähän leipää tai maissinaksuja, maitoakin usein jossain välissä tässä iltapäivällä, ainakin jos ollaan kotona ja jos lapsi jaksaa keskittyä moiseen
neljän maissa pikkutirsat, puolesta tunnista tuntiin
17-18 päivällinen, taas iso purkki lastenruokaa ja maitoa
leikkihommia
19-20 iltapuuro, iltapesu, hammaspyykki, mahdollisesti vähän leikkiä, iltasatu, iltatissi, sataseitsemän vieteriukon palautusta vaaka-asentoon, 13 kertaa Lohikäärme Puff, parit Siniset unet ja ihan melkein itsestään ukkeli simahtaa sänkyyn
20-21 alkaen zzzz, usein unet jatkuu tonne aamuseitsemään ihan kohtuullisesti, eli ehkä kerran tai pari pitää käydä palauttamassa ylöspäin pyrkivä unipeikko takaisin nukkuma-asentoon ja laittamassa tutti suuhun (joskin kyllä niitä hilluöitä on täälläkin, tosin maitobaarissa meillä on tarjoilu kielletty 22-06 välisenä aikana, joten rauhoittelu on sitten silitystä, syliä ja hyräilyä tai ääritapauksessa kainaloon ottamista)

Olen kyllä tyytyväinen sekä Igen nukkumisiin että syömisiin (kopkop, näin kun sanon niin salettiin kohta alkaa joku kamala hurlumhei), ainoastaan unille meno käy välillä hermoille. Mutta minkäs teet, kun ei kai sitä lasta voi oikein paikalleenkaan sitoa - kaipa tuo rymyäminen joskus loppuu (loppuuhan, oi sinä kokeneempi vanhempi?).

Täysin puolueettoman tarkasteluni perusteella Igge on kyllä kaikinpuolin loistava vauvayksilö. Joskus aina mietityttää, että paljonkohan lapsukainen oikeastaan ymmärtää. Taitaa välillä nauraa vanhempiensa kustannuksella ihan tahallaan. Tässä eräänä aamuna mies yritti saada Iggeä sanomaan "pappa".

- Säg pap-pa. Pap-pa. Pap-pa. Paaap-pa.

Igge killitti miestä suoraan silmiin ja kajautti kirkkaalla, kuuluvalla äänellä:

- MAMMA!

Meinasin pudota sängystä nauraessani.

Myös pääsiäisenä Igge osui nauruhermoon, kun istuttiin anoppilassa pääsiäisillallisella. Kynttilät paloivat ja tunnelma oli juhlava. Igge istui pöydän päässä matkasyöttötuolissaan (on muuten ollut loistohankinta!) ja päästi muutaman todella mehevän, pitkän pierun. Eikä siinä kaikki, kakara vielä nauraa hörötti päälle. Pokka petti kyllä myös muilla, vaikka hienostunut tunnelma ehkä snadisti kärsi Igen esityksestä.

Siitä puheenollen aion nyt mennä syömään, kun Igge vielä nukkuu. Mielessä on näinä unettomina öinä pyörinyt monta juttua, joista haluaisin kirjoittaa, mutta päivät ovat menneet Iggeilyn lisäksi muun muassa Ikeassa, muskarissa, kaupungilla, sisustaessa ja vieraiden kanssa iltaa istuessa. Pitäisi muistaa ainakin kerran vielä avautua isosta Iistä eli imetysaiheesta, pohdiskella tulevaisuutta sekä listata asioita, joissa olen kääntänyt takkini samoin kuin vauvoista väitettyjä asioita, jotka osoittautuivat ihan fuulaksi.

Ehkäpä viikonloppuna, jos synttärijuhlimiseltani ehdin (jep, huomenna on taas myös se aika vuodesta - viime vuonna vietin syntymäpäivän aattoa hieman erilaisissa tunnelmissa)! :)

Niin ja peeäs, MILLOIN mä kykenen taas nukkumaan vatsallani? Maitobaari tuntuu edelleen maha-asennossa kahdelta jalkapallolta, very uncomfortable indeed.