25.11.2009

Ok, where's the catch?

Elämä Igen kanssa on ollut jo jonkin aikaa enimmäkseen hirmuisen helppoa. Olen tässä miettinyt, että miten tämä tällaista on. Onkohan tämä tyyntä myrskyn edellä?

Juuri nyt Igen kanssa on vaivatonta tulla ja mennä. Ipana jaksaa katsella uteliaana ympäristöään pitkiäkin aikoja esimerkiksi kahvilla tai kaupungilla. Välillä hän imaisee vähän maitohuikkaa, ottaa torkut vaunuissa ja jaksaa sitten taas hurmata tätejä ja tarkkailla tapahtumia.

Itkua meillä kuullaan melkoisen vähän. Toki Igge vaatii edelleen palvelua eikä jaksa odottaa sekuntiakaan, vaan ilmoittaa ponnekkaasti, jos esimerkiksi ruoan saaminen kestää turhan kauan. Itkupotkuraivarit loistavat kuitenkin poissaolollaan, ja väsymyskitinäänkin auttaa yleensä syli ja muutama Lohikäärme Puff.

Yöt ovat kyllä mitä ovat - välillä parempia, välillä huonompia. Itse en ole viime aikoina juurikaan nukkunut, kun jostain syystä en saa unta, vaikka Igge simahtaisikin ajoissa. Päiväunia Igge ottaa ýleensä kai kolmisen kertaa päivässä, mutta kesto ja määrä vaihtelevat kyllä sen mukaan, ollaanko liikenteessä vai kotosalla ja miten edellinen yö on mennyt. Illat ovat välillä melkoista hulinaa, mikä johtuu yleensä liian myöhään nukutuista "päiväunista". Ihmeen vähän uniasiat kuitenkin stressaavat, vaikka välillä räyhäänkin väsymystäni.

Alkuvaiheen suuri mörkö eli syömisongelma tuntuu jo kaukaiselta. Nykyään Igge syö melkeinpä missä ja milloin vain. Äidinmaito riittää hyvin täyttämään vatsan, ja ruokailuvälit ovat pidentyneet selvästi. Lisäksi pari kertaa päivässä maistellaan myös soseita, puolenpäivän maissa - tai välillä vasta myöhään iltapäivällä - perunaporkkanaa ja iltapäivällä tai illalla mangoa tai mustikkaa. En katso ruoka-aikoja kellosta, vaan ruokaa tarjotaan silloin, kun Igge vaikuttaa vastaanottavaiselta. Enkä enää laskeskele, montako syöntikertaa vuorokauteen mahtuu - tällä metodilla Igge on kasvanut hyvin ja ollut tyytyväinen, joten uskon, että lapsi osaa nykyään jo itse vaatia tarvittavan määrän ravintoa.

Vaikka tarkemmin ajatellen kyllähän syömisessäkin on ollut pieniä haasteita, sillä Igge olisi halunnut viime aikoina syödä vain vasemmalta puolelta. Mutta keksin siihen ratkaisun: aloin syöttää Iggeä niin, että vauva puoli-istuu oikeassa kainalossa ja on siis rinnalla samoin päin kuin vasenta puolta syödessään. Ja kappas, taas maistuu molemmat puolet!

Mitenkään tasaista ja ennustettavaa elämä Iggeläisen kanssa ei ole, mutta tuntuu, että asiat ovat kuitenkin aika hyvin tasapainossa. Osaltaan olemista helpottaa se, että Igge on jo isompi eikä enää ihan avuton pikkukääryle. Mutta varmaan ainakin yhtä paljon on auttanut se, että hormonihöyryt ovat ainakin jossain määrin tasoittuneet ja olen löytänyt taas terveen järjen, joka oli jossain vaiheessa (täysin luonteeni vastaisesti) vähän kadoksissa. Enää en jaksa ottaa paineita jokaisesta ohjeesta, en noudata hampaat irvessä jokaista suositusta enkä ennenkaikkea usko kritiikittömästi kaikkea, mitä jotkut kapeakatseiset piukkapipot tyrkyttävät ainoana oikeana toimintatapana. Maailma kun ei ole edelleenkään mustavalkoinen, eikä äitiys ole mikään suoritus.

Toivottavaa on, että oma äly ja suhteellisuudentaju säilyvät, vaikka Igen kanssa olisi seuraavaksi vuorossa taas hankalampi vaihe. Niin kuin varmaan onkin, nimimerkillä Odottelen kauhulla hammaskitinöitä. Vielä kun oppisin olemaan ärsyyntymättä ihan jokaisesta kuulemastani typeryydestä, niin mies pääsisi kuulemasta tuohtuneita avautumisia milloin mistäkin aiheesta. Vaan taitaa istua niin tiukassa tuo kapeakatseisuuden ja takakireyden inho, että ihan lähitulevaisuudessa en uskalla luvata muuttuvani täysin seesteiseksi puoliskoksi.

Ps. Huomenna on jännä päivä, lähdetään Igen kanssa kaksin mummin ja ukin luokse. Luvassa siis junamatkailua vauvan, vaunujen, matkatavaroiden JA turvakaukalon kanssa. Pari lisäkättä tulisi nyt tarpeeseen... Iloinen yllätys oli kuitenkin se, että perhelipulla Igge saa oman paikan eikä lippu maksa senttiäkään enempää kuin ihan tavallinen peruslippu!

21.11.2009

Igen uudet vaatteet

Igen vaatevarastossa on tapahtunut kummia: 62-senttiset vaatteet alkavat olla pieniä. Yllätyksekseni harmittavan moni body ei enää yllä kunnolla kiinni, ja pöksyjen lahkeet jättävät nilkat paljaaksi. Mä olin jotenkin kuvitellut, että koko 62 riittää jonnekin tammikuulle eli noin puolivuotiaaksi, mutta kun katsoin tarkemmin, niin aika monet valmistajat ilmoittavat, että koko 62 riittää noin neljän kuukauden ikään asti. Joten vaatekoko vaihtuu ihan aikataulussa!

Igen vaatekaappi tarvitsi - ja tarvitsee - siis väistämättä täydennystä. Voi harmi, mun on ollut siis aivan PAKKO hankkia Igelle uusia vaatteita. Kauhea kohtalo. :) Yritän kyllä säästellä shoppailuintoa joulunjälkeisiin alennusmyynteihin, mutta muutamat kivat jutut ovat jo päässeet käyttöön. Järjestyksessä ylhäältä alas: Ej Sikke Lej, Tiny Minymo, Polarn o. Pyret, Lindex sekä PoP.


Untitled

Olen tykästynyt noihin Ej Sikke Lejn ja PoPin vaatteisiin ihan hiljattain "entisten" suosikkien eli Tiny Minymon ja MeToon lisäksi. Näiden vähän hinnakkaampien ihanuuksien lisäksi Igen kaapissa on paljon Benettonin vaatteita (jotka ovat muuten yllättäneet positiivisesti hinta-laatu-suhteellaan), NameItiä sekä tietysti HenkkaMaukkaa ja Lindexiä, joista molemmista löytyy usein tosi kivoja juttuja.

Onneksi osa 62-senttisistä kuitenkin passaa vielä ihan hyvin. En vielä millään haluaisi pakata pois esimerkiksi Benettonin beigeä duffelia (Igen mummunhurmaustakki) ja MeToon fleecevuoritettua Abu-neulehaalaria, joka on ollut ihan loistovaate syksyn ja alkutalven leutoihin keleihin. Hyviksi hankinnoiksi ovat osoittautuneet myös muun muassa Ruskovillan tumput, KikKidin fleecemyssy ja ihanan lämpöiset Uggin Erin-bootsit. ( Jossain mielenhäiriössä ostettu Timberlandin välikausitakki sen sijaan taisi ehtiä päälle tasan kerran ennen kuin keli muuttui liian viileäksi, öh. Onneksi se oli sentään alennuksessa, mutta kyllä ne 25 euroa olisi voinut käyttää fiksumminkin.)

Joulunjälkeisistä alennusmyynneistä saisi varmaan edullisesti myös esimerkiksi ulkohaalareita, joiden hinnat ovat minusta normaalisti aivan tähtitieteellisiä - siis harvoin ostan itsellenikään vaatteita, jotka maksavat yli satasen. Mutta mistä ihmeestä minä tiedän, minkäkokoinen Igge on ensi talvena? Minkäkokoisia sellaiset about puolitoistavuotiaat oikein on?

16.11.2009

Lapsinero

Igge Ipanan viime päivien harjoitukset tuottivat tulosta: hän onnistui ähräämään itsensä hurjalla kiukulla selinmakuulta vatsalleen vanhempien kannustaessa vieressä kuin suuremmassakin urheilujuhlassa. Ja voi sitä riemua, kun napero kellahti ympäri! Uutta taitoa kelpasi sitten kokeilla uudestaan ja uudestaan. Ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Ja uudestaan ja - well, ymmärtänette yskän. Oli vaan pakko kääntyä ja kääntyä, vaikka väsy iski ja ei olis millään jaksanut. Onneksi viime aikojen ehdoton suosikkilaulu Lohikäärme Puff (osaan sen nykyisin ulkoa etuperin ja takaperin, sillä rallatan sitä Igelle varmaan parikymmentä kertaa päivässä) toimi taas ja väsynyt sankari pääsi unten maille.

Kierähtämisen lisäksi Igen viime päivien lempiharrastus on ollut kiljahtelu. Kaveri kokeilee äänijänteitään niin, että mulla sattuu korviin. Erityisen ihanaa kiljahtelu on kylppärissä - ääni kaikuu niin komeasti kaakeliseinistä, että Igge innostuu aivan uskomattomiin kiljuntasessioihin.

On viime päivinä opittu muutakin. Vauvauinnissa Igge innostui räiskyttämään vettä käsillään, ja sitä intoa on nyt riittänyt öisinkin. Lapsi paukuttaa patjaa, sänkyä, itseään ja välillä myös allekirjoittanutta. Samaa perua lienee sekin, että helistin on nyt pop. Ihan uusi hieno askare löytyi tänään, kun Igge sai revittyä palasiksi lasten kirjakerhon mainoksen (joka muuten oli mun laskujen mukaan noin 700. sellainen - kuinka hiivatin monta lapsille suunnattua kirjakerhoa tässä maassa oikein on??).

Oi ihana Igge, mun taitava poikanen. Oltiin miehen kans pakahtua ylpeydestä, kun Igge tajusi, miten pääsee kiepsahtamaan uuteen asentoon, vaikka joku voisi väittää, että maailmassa on ainutlaatuisempiakin kykyjä... Hyvä, ettei ääni lähtenyt kääntyvää lapsineroa kannustaessa. Mitenköhän käy, kun se oppii kävelemään tai sanoo ensimmäisen sanansa? Luultavasti meiltä katoaa viimeinenkin järki. Heippa vaan.

12.11.2009

I <3 yöunet

Mulla on ihan uudestisyntynyt olo: Igge on nukkunut pari viime yötä aivan esimerkillisesti. Toissayönä meni melkein 8 tuntia ilman herätystä ja viime yönäkin 6,5 h ja syönnin jälkeen vielä 2,5 h. Parasta on, että myös minä olen nukkunut nuo ajat. En tiedä, onko unien parantumisen salaisuus vellissä, sillä ollaan annettu molempina iltoina 40 milliä maissivelliä iltasyömisten päälle. Määrähän on aika pieni, mutta ehkä se sitten riittää pitämään masun täynnä pidempään. Tai sitten Igellä vaan muuten on joku parempiuninen kausi. Sama se, pääasia, että univelka on eka kertaa pitkään aikaan pienenemään päin!

Tänään päivällä oltiin liikkeellä oikein varsinaisena karavaanina: meitä oli neljä äitiä vaunuineen. Ja tietysti siis vauvoineen myös. Käytiin Kaivarissa kävelyllä ja pitkällä lounaalla ja vielä päälle lisälenkillä. Rehellisyyden nimissä on tunnustettava, että taidettiin viettää enemmän aikaa kahvilassa kuin raittiissa ulkoilmassa, mutta saatiin me toki jälkimmäistäkin lajia ihan riittävästi.

Oli kyllä kiva päivä. Vauvat käyttäytyivät esimerkillisesti ja äiditkin yrittivät parhaansa. Välillä sekä juttujen taso että kälätyksen volyymi meinasivat karata lapasesta, mutta minkäs teet, kun pöytään sattuu niin monta naista, joilla on paljon asiaa. Mukana oli kaksi syyskuun vauvaa ja taas oli pakko ihmetellä, miten äkkiä nuo natiaiset kasvaa ja kehittyy! Mun pipana ei ole enää mikään pikkupökäle, vaan ihan oikea pieni ihminen.

Kehityksen muuten huomaa ihan arjessakin. Uskaltaiskohan tätä edes kirjoittaa, mutta tällä hetkellä homma tuntuu varsin vaivattomalta. Alkuvaiheen isoin murhe eli syömishomma toimii, nukkuakin saadaan, vatsavaivat ovat olemattomia eikä lapsi ole saanut pitkään aikaan sellaisia itkuraivareita kuin joskus pienempänä, vaan on suurimman osan ajasta melko aurinkoinen tyyppi. Vielä ei kuitenkaan tarvitse juosta perässä vahtimassa, ettei kaveri syö huonekasveja (tai no, mun pystyynkuivuneet yksilöt tuskin aiheuttavat suurta vaaraa) tai kaadu pää edellä pöydänkulmaan tai nuole vessanpönttöä. Kotoakin pääsee helposti liikkeelle myös vauvan kanssa, sillä Igge kulkee mukana joko vaunuissa tai Manducassa ilman suurempia ongelmia, jaksaa katsella uteliaana ympärilleen, jos uni ei maistu eikä enää tarvitse ruokaakaan ihan jatkuvasti. Me likes! Jopa niin, että toisin kuin ehkä kuvittelin, työelämä ei vois tällä hetkellä vähempää kiinnostaa. Tai ehkä se johtuu hormoneista. :)

P.S. Tuosta Manducasta tuli mieleen: eikö ketään muuta pelota, että vauva tukehtuu siinä? Kun musta tuntuu, että se lyttää aina nenänsä vasten mun rintaa, ja sitten mä vahtaan koko ajan, että hengittääkö se. Yritän kääntää päätä sivulle, mutta unissaan Igge tunkee vaan itsepäisesti naamansa mun rintavakoon, eikä siellä VOI olla kovin hyvä ilmastointi. Manduca olisi varmaan huomattavasti ahkerammassa käytössä, jos mun ei tarttis pelätä, että Igeltä loppuu happi siinä.

10.11.2009

Neuvolakuulumisia

Aluksi yksi ilmoitusluontoinen asia: edellisen postauksen otsikko oli tarkoituksella kirjoitettu erikseen. Tätä pilkunviilaajaa siis jäi kauheasti vaivaamaan, että joku kuvittelee mun luulevan, että isänpäivä ei ole yhdyssana. :)

Tänään oli Igen neljän kuukauden neuvola. Mä en taida päästä siitä vaakapelosta eroon ikinä, vaikka jälleen kerran olin ihan turhaan huolissani: poikaseen oli ilmestynyt kuukaudessa 1,2 kiloa lisää rakastettavaa! Pian kolkutellaan siis seitsemän kilon rajaa. Ilmeisesti takana on jonkin sortin kasvupyrähdys, sillä samaan syssyyn myös pituutta oli tullut peräti kolme senttiä eli ukkeli on nyt 65 senttiä pitkä pötkö. Ei ihme, että minusta on tuntunut, että kaveri syö melkoisesti.

Kiinteään ravintoon tutustumista jatketaan, ja parin kolmen viikon päästä poikasen voi kuulemma antaa syödä niin paljon kuin maistuu, jos vatsa käyttäytyy yhtä nätisti kuin tähän asti. Nythän ei olla uskallettu antaa kuin ihan pieniä maistiaisia vasta, mutta kun Igge tuntuu tykkäävän touhusta ja on hurjan kiinnostunut meidän aikuistenkin syömisestä, niin minusta ei ole mitään syytä estää lasta syömästä. Toki maito on edelleen pääravinto - ja mikä parasta, nimenomaan äidinmaito, sillä korviketta ei nykyisin mene käytännössä ollenkaan, kun nuo muutamat soselusikalliset ovat korvanneet senkin vähän, mitä Igge on aikaisemmin saanut. Pikkuhiljaa aikeissa on ottaa ruokavalioon myös jonkin sortin iltavelli ainakin kokeiluun, ehkäpä sillä saataisiin pikkuhiljaa Igelle taas vähän pidempiä unia. (Paitsi viime yönä meni kyllä ihan maidolla kuus tuntia putkeen!)

Korttiin kirjattiin siis, että lapsi kasvaa edelleen hyvin. Lisäksi merkittiin muistiin seuraavaa: "tarttuu leluun, nauraa". (En ole tainnut mainitakaan, että Igge on alkanut hekotella ääneen. Se on kyllä maailman ihanin ääni ikinä. :) Eli Igellä on kaikki hyvin, mikä ei kyllä hirmuisesti meitä yllättänyt, sen verran iloinen ja tyytyväinen kalju pätkä meillä nykyisin asustaa!

Käytiin samalla reissulla myös kiittämässä mun raskausajan neuvolantätiä, sitä ihanaa siis, jota olen täälläkin kehunut moneen otteeseen. Hän on jäämässä eläkkeelle kuun lopussa, vaikka ei uskoisi. Vietiin kiitokseksi kaikesta pullo Veuve Clicquot -shamppanjaa, ja saaja oli erinomaisen ilahtunut. Oli siis varattu oikein aika sille, että vaihdetaan vielä kuulumiset - aika hieno juttu mun mielestä. Julkisen puolen neuvoloista kuulee kaikenlaista, mutta meillä on kyllä käynyt onni sekä äitiys- että lastenneuvolan suhteen!

8.11.2009

Isän päivä

Meidän ihkaensimmäinen oikea isänpäivä meni aika lailla siinä, että isi huolehti sekä lapsesta että äidistä, jota pikkuisen väsytti eilisten "varpajaisten" jäljiltä. Oli kyllä hauskaa, juhliin oli saapunut melkein parikymmentä ihananaista naista. Klaus K -hotellin saunatilassa pidettyjen kekkereiden ohjelmassa oli saunomista, kylpytakeissa ja pehmotossuissa hiippailua, kikatusta, kälätystä ja Singstarin laulamista. Puolenyön maissa siirryttiin vielä pienemmällä porukalla baariin, ja kotiuduin lopulta vasta kolmen maissa!

Vapaailta teki hyvää, mutta ihan hirmuisen usein en tuota jaksaisi paitsi siksi, että Igen hoitaminen on huomattavasti kivempaa ilman juhlaväsymystä, mylös siksi, että on niin tylsää hommaa se pumppailu. Aikamoista säätöä pumppailla ensin parina päivänä muutama pullo varastoon ja sitten illan ja yön aikana vielä pitää huoli, ettei räjähdysvaaraa synny. Henkisesti oli kuitenkin yllättävänkin helppoa olla poissa kotoa muutama tunti, vaikka mikäs siinä oli ollessa, kun tiesin, että Igge on isin hellässä hoivassa.

Isänpäivää juhlistettiin tänään paketilla ja kortilla. Igge taiteili viime viikolla elämänsä ensimmäisen isänpäiväkortin allekirjoittaneen avustuksella. Väreinä käytettiin peruna-porkkanasosetta ja kuningatarsosetta, ja minä asettelin paperia Igen tahmatassujen alle, kun hän heilutteli niitä onnellisena saatuaan sorkkia soseita. Tuli varsin hieno taideteos, eikö? Ainakin saaja oli kovin otettu. Paketissa oli aikas perinteinen isänpäivälahja, Calvin Kleinin pyjamapöksyt, mutta tällä kertaa ne tulivat aitoon tarpeeseen. Miehen entiset, TODELLA monia vuosia hyvin palvelleet kotihousut nimittäin tulivat maallisen taipaleensa päähän viikko sitten, kun mies nosti Iggeä lattialta ja housut ratkesivat takaliston kohdalta vyötärönauhasta takareiteen asti.

Lisäksi lupasin, että ensi vuonna papi saa astua valmiiseen aamiaispöytään, eikä joudu kahden (Tampereella asuva sisko sisilisko oli yökylässä) kankkuspeikon pekoni-muna-aamiaiskokiksi niin kuin tänään. Ehkä isänpäiväksi voisi kehittää kivempiakin traditioita kuin juhlista väsyneen äidin palvelemisen... :)

6.11.2009

Niin muuttuu maailma

Tasan vuosi sitten tänään en meinannut uskaltaa tulla ulos vessasta.

Istuin lattialla ja tuijotin epäuskoisena niitä kuuluisia kahta viivaa hokien ääneen, että ei voi olla totta. Päässä risteili miljoona ajatusta, joista en muista yhtäkään. Kun en muutakaan keksinyt, purin hämmennystäni blogiin - heti ensimmäisenä päivänä jo kahteen otteeseen.

Kesti kauan, ennen kuin oikeasti aloin uskoa, että meille tulee vauva. Tein varmuuden vuoksi neljä raskaustestiä. Pelkäsin vessakäyntejä jonnekin raskauden puoliväliin asti. Uskalsin puhua tulevaisuudesta ilman jatkuvaa "jos kaikki menee hyvin" -varmistelua vasta rakenneultran jälkeen. En edes tiedä miksi hermoilin, kun ei ollut mitään syytä. Raskaus alkoi ihan yrittämättä, eikä taustalla ollut mitään aiempia hankaluuksia.

Kaikesta hämmennyksestä ja hermoilusta huolimatta sisälläni kutkutti lämpöinen tunne. Kannoin epätodelliselta tuntuvaa, mutta onnellista salaisuutta.

Mitä sanoisin, jos nyt tapaisin vuoden takaisen itseni?

Sanoisin, että älä stressaa. Suurin osa raskauksista menee kuitenkin ihan hyvin loppuun asti. Raskaana oleminen ei tunnu aluksi miltään, eikä yhtä raskaana olemisen tunnetta oikein olekaan, vaan kyse on monesta eri osasta koostuvasta prosessista, joka jälkeenpäin tuntuu kovin lyhyeltä.

Sanoisin, että kaikki aikanaan. Totut kyllä ajatukseen, ja luopumisen tuska on lopultakin aika pieni hinta siitä, mitä saat tilalle. Elämä ei lopu raskaaksi tulemiseen tai lapsen saamiseen, siitä se vasta alkaa.

Sanoisin, että tulet välillä repimään hiukset päästäsi ja kiroamaan koko olotilan alimpaan helvettiin. Omituista kyllä, tulet kuitenkin muistelemaan raskausaikaa jälkeenpäin haikeudella.

Lupaisin, että yhdeksän kuukauden päästä sinulla on edessäsi elämäsi hienoin, liikuttavin ja onnellisin kokemus. Kaikesta huolimatta. Vielä et osaa edes kuvitella, millaisia tunteita oman lapsen syntymä sinussa herättää, mutta tulet olemaan sanaton elämän ihmeen edessä.

Niiden kahden viivan jälkeen vuodatettiin litroittain niin ilon kuin turhautumisen kyyneliä, rakastettiin, riideltiin, kiukuteltiin, iloittiin, naurettiin, odotettiin ja oltiin monta kertaa ihan pihalla. Mutta niin se vatsa vain kasvoi ja syntyi ihana Igge, joka täyttää huomenna jo neljä kuukautta.

Igge teki meistä perheen ja toi mukanaan määrättömästi rakkautta. Hän on suurin ylpeydenaiheemme ja suloisen tietämätön siitä, miten isoja tunteita hän meissä herättää. Hän on maailman rakkain pieni poika. <3

4.11.2009

Suhde-, ruoka- ja uima-asioita

Juteltiin eilen illalla miehen kanssa sängyssä niitä näitä, ja tuli siinä sitten puheeksi muun muassa yksi miehen läheisimmistä ystävistä, vanha opiskelukaveri Norjasta. Tällä on jo kouluikäinen poika, jonka äidistä hän on eronnut niin kauan sitten, että minä en vielä tuntenut sen paremmin miestä kuin tätä kaveriakaan. Ihmettelin, että mikähän niille tuli, kun olivat kuulemma eronneet pojan ollessa vuoden ikäinen.

Mies jotenkin kierteli ja kaarteli, mutta kertoi sitten, että pojan äiti ei päässyt eroon raskauskiloistaan eikä sinuiksi uuden kroppansa kanssa, vaan tunsi itsensä epäviehättäväksi eikä esimerkiksi halunnut enää mitään seksiin viittaavaakaan. Lopulta suhteesta hävisi kaikki romantiikka, ja jäljelle jäi pelkkä kämppissuhde.

Glunk. Menin vähän hiljaiseksi tuosta. En pysty uskomaan, että päädyttäisiin samaan ja sitä paitsi meillä on edelleen kipinää ja flirttiä, vaikka mua vähän ahdistaakin tämä oma olemus, mutta sen päätin, että en todella halua jäädä tähän olotilaan kovin pitkäksi aikaa.

Siitä innostuneena yritän nyt ainakin pitää vähän ruokapäiväkirjaa Kiloklubissa, että pysyisin vähän kärryillä siitä, kuinka paljon päivän aikana tuleekaan nassuteltua kaikenlaista herkkua. En siis laittanut mitään laihdutustavoitetta toistaiseksi, mutta on kiva saada palautetta ruokavalion laadusta.

Tästä päästään aasinsiltaa näppärästi myös Igen ruokavalioon. Poikanenhan täyttää lauantaina neljä kuukautta, ja ollaan tässä parina päivänä nyt varovasti maisteltu vähän muutakin kuin maitoa! Eka kerralla mua kyllä vähän itketti, kun mamin maitoporsas sai suuhunsa perunaa. Että noinko iso se jo on, ja kohta se ei enää mua muistakaan, niisk. Toistaiseksi tilanne on kuitenkin peruna 0 - tissi 3. Tänään areenalle marssi kuitenkin paljon kovempitasoinen haastaja, nimittäin mangosose. Igge olisi syönyt varmaan puoli purkkia, jos olisi annettu, sen verran hyvin keltainen herkku maistui. Heti, kun herra oli mukeltanut edellisen maistiaisen loppuun, alkoi vimmattu potkiminen ja suu ammotti auki kuin linnunpojalla.

Muutakin jännää on tällä viikolla vielä luvassa, sillä perjantaina mennään ensimmäistä kertaa vauvauintiin. Oltiin tänään Folkhälsanin infotilaisuudessa, ja homma vaikuttaa kyllä tosi kivalta. Maanantaina hankittu muumiuikkari on jo valmiina (joskin täytynee jotenkin kuroa lahkeensuita vähän kireämmäksi, kun niiden pitäisi kuulemma istua tiiviisti mahdollisen kakkavahingon varalta) ja vanhemmat innosta piukeina. Ainoastaan se vähän arveluttaa, että vauvat kuulemma pissaavat lämpimässä vedessä melko ahkerasti. No, täytyy ainakin muistaa pitää suu kiinni sukeltaessa!

2.11.2009

Tuttaa.

Ei sitä lastenvaatemerkkiä, vaan --tuttaa. Piti kyllä kirjoitella ihan muuta, mutta kun tänään on äidin itkupotkuraivaripäivä.

Olen hirmuisen onnellinen ja kiitollinen siitä, että mulla on monellakin mittapuulla mitattuna osunut elämässä kohdalle kovin hyvä arpa. Suhteet omiin vanhempiin, siskoon ja ylipäätään koko sukuun on läheiset ja lämpimät, jaan elämäni rakkaista rakkaimman miehen kanssa, ystäviä ja hyviä kavereita on varmaan enemmän kuin ihmisillä keskimäärin, olen saanut olla terve, pääsin aikanaan opiskelemaan haluamaani alaa, vaikka se oli yksi Suomen hankalimmista paikoista päästä sisään, minulla on ollut aina töitä, olen ikäisekseni kohtuullisen korkeassa asemassa työelämässä, taloudellisestikin olemme onnekkaassa asemassa ja kaiken lisäksi meille on suotu kaikista suurin onni eli ihana, terve lapsi.

Tietenkään elämä ei ole ollut aina pelkkää onnea ja auvoa, kaukana siitä. Paskaa on niin sanotusti satanut niskaan elämän eri vaiheissa välillä hyvinkin reippaalla annostuksella. Keskimäärin asiat ovat kuitenkin varsin mallillaan.

Siksipä tuntuu vähän nololta ja kovin pinnalliselta kiukutella seuraavasta asiasta: en tykkää tästä post pregnancy -kropasta ja -naamasta. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen sellaisessa tilanteessa, että en vaan tunne itseäni mitenkään viehättäväksi. Kaikki vaatteet ahdistaa. En ole koskaan ollut mikään laiheliini, mutta en myöskään näin iso. Lisäksi sektioarven pussille vetämä vatsa on edelleen sitä luokkaa, että voisin olla neljännellä kuulla raskaana. Tai no, rehellisyyden nimissä: viidennellä. Lisämuhkeutta tuo paisunut rintavarustus, jonka ansiosta ne väljimmätkään vaatteet eivät istu.

Olen yhä kömpelö, lantionseudun liitokset vaan eivät tunnu palautuvan. Kun istun pidempään paikallani, menee kroppa ihan jumiin, ja liikkeellelähtö on hankalaa. Lisäksi naama kukkii. Mulla on aina ollut hyvä iho, mutta nyt tuntuu, että näppylöitä nousee kuin sieniä sateella.

Ei se ulkomuoto mua muuten kiinnostaisi, mutta kun paskat fiilikset vaikuttavat niin moneen asiaan. Ällöttää kaikki ihanan lapseni ristiäisistä ja muista tärkeistä tilanteista otetut kuvat, joissa olen mukana. Ahdistaa, että joudun katselemaan niitä kamalia norsukuvia elämäni loppuun asti.

Ei huvita mennä mihinkään, missä ei voi olla väljissä neuleissa ja toppatakissa ja Ugg-bootseissa. Ihanaiset ystävät ovat järjestäneet mulla puoliyllätysjuhlat (puoli siksi, että mulle paljastettiin tämä eilen, jotta ehdin vähän varautua) ensi lauantaiksi, ja olen siitäkin hirmuisen iloinen ja kiitollinen, mutta ahistaa a) mennä yhteissaunaan ja b) mennä ihmisten ilmoille tällaisessa kuosissa. Ennen vanhaan mua katsottiin... tai siis mitä mä nyt kaunistelen, tarkoitan siis, että miehet katsoi, mutta nykyisin olen - paradoksaalista kyllä ottaen huomioon, että minua on enemmän kuin koskaan ennen - näkymätön.

Kaikista kamalinta on kuitenkin se, että lakanoiden heiluttelu ei nappaa pätkän vertaa. Kun olo on kuin suurella kurpitsalla, ei seksikään maistu. (Saati että sitä kyllä muutenkaan jaksaisi harrastaa niinä harvoina hetkinä, kun lapsi nukkuu...) Ja se tietysti vaikuttaa vähän parisuhteeseenkin. Maailman rakkain mies kyllä ymmärtää, ja vielä me sentään muuten hellitään ja kiusoitellaan ja edes puhutaan aiheesta, ja muutaman kerran on jopa päästy sanoista tekoihin, mutta mä en oikein osaa nauttia siitä, kun olen koko ajan kovin tietoinen kaikista ulottuvuuksistani.

Mies yrittää lohduttaa, että hänen silmissään olen yhtä ihana kuin ennenkin ja että onhan se ihan ymmärrettävää, että raskaus näkyy kropassa, mutta mä haluan takaisin mun normaalin itsetunnon. Tahdon olla nätti ja viehättävä enkä mikään puklunkäryinen kotiäiti virttyneissä trikoovaatteissa. Tahdon olla minä enkä tällainen tantta. Mä haluan taas viihtyä omissa nahoissani!