22.11.2011

Herrat Hömppä ja Tirsa

Mama M heitti edelliseen postaukseen hyvän kysymyksen lasten temperamentti- ja luonne-eroista. Senkin takia hatunnoston arvoinen suoritus, että useimmilla on ideat vissiin yhtä vähissä kuin minulla. (Edit: Tulihan sinne sitten muitakin ideoita, kun maltoin odotella. Tusen tack!) Jotenkin en oikein kunnolla muista enää, millainen Igge oli viisi-kuusikuukautisena, vaikka kuinka yritin verestää muistiani vanhoilla blogikirjoituksilla. Aiheesta sukeutuikin ihan kiintoisa keskustelu miehen kanssa - hassua, miten samalla ja kuitenkin eri tavalla muistamme asioita.

Siitä olimme yhtä mieltä, että pikkuveli, herra Tirsa (joka ei siis nuku yötä lukuunottamatta lainkaan yli tunnin unia, vaikka eipä sitä kyllä vauvana tehnyt Iggekään), on lungimpi kaveri kuin veljensä herra Hömppä. Lillabo viuhtoo kyllä hurjasti ja on monella tavalla aktiivinen, mutta hän ei menetä hermojaan kovin nopeasti. Räyhääminenkin alkaa aluksi pienillä kierroksilla eikä kertalaakista satanen lasissa kuten veljellään oli (muistaakseni) tapana. Isoveljellä on myös enemmän taipumusta hosumiseen. Lisäksi Igge oli vauvana varautuneempi ja reagoi ehkä herkemmin ympäristönvaihdoksiin ja uusiin ihmisiin, Lillabo on ainakin toistaiseksi sosiaalisempi ja aurinkoisempi.

Temperanttien ero näkyy esimerkiksi herätessä. Igge ei varmaan ikinä herännyt niin, että en olisi huomannut, vaan ilmoitti heräämisestään aina kovaäänisesti. Lillabo taas saattaa löytyä sängystä/sitteristä/sohvalta/muusta nukkumapaikasta täysin pirteänä leikkimässä varpaillaan ilman, että sieltä on kuulunut äännähdystäkään. Kun tyyppi tajuaa tulleensa huomatuksi, kasvoille leviää ilahtunut Hangon keksi -hymy: "huippua, muistitte siis että mäkin oon täällä!"

On kiinnostavaa nähdä, mitem Lillabon persoona kehittyy, kun oma tahto alkaa tulla vahvemmin esille. Igge on muuttunut aika lailla, esimerkiksi vauvamuskarissa hän oli vielä mieluummin sylissä ja tarkkaili muita. Edelleen Igellä kestää usein vieraissa ympyröissä hetken, ennen kuin kone ihan lämpenee, mutta sitten mennään kyllä aivan ränttättää ja täyttä vauhtia. Hyvällä tuulella ollessaan Igge ottaa innokkaasti kontaktia muihin lapsiin esimerkiksi puistossa, etenkin jos mukana ei ole ketään ennestään tuttua kaveria. Toisaalta taas Igen paras kaveri, naapurin samanikäinen tyttö, oli vauvana rohkeampi kuin Igge mutta nykyisin taas leikkii mieluiten joko Igen kanssa tai itsekseen eikä niinkään etsi uusia leikkikavereita. Huvittavaa on, että tyttö on myös selvästi mustasukkainen Igestä: kun tämä yritti leikkiä parin muun samanikäisen neitokaisen kanssa, päättäväinen tyttö otti herraa kädestä kiinni ja veti sen mukanaan toiselle puolelle puistoa. Nykyisinkin tyttö on kuitenkin Iggeä räyhäkkäämpi tinttarella, joten jotain siitä vauva-ajan persoonallisuudesta on jäljellä.

Välillä on muuten raastavaa seurata, miten erityisesti isommat lapset kylmästi ignooraavat puistossa mukaan leikkiin pyrkivän Iggeläisen. Olen yrittänyt kylmettää itseni, koska ihan samalla tavalla Igge ystävineen "syrjii" toisinaan muita. Meidän puistossamme ulkoilevat myös läheisen dagiksen lapset, ja heillä on tietenkin omat kuvionsa tuttujen kavereiden kanssa. Melkoiset viidakon lait siellä kyllä pätevät erityisesti, kun isolla osalla lapsista ei ole omaa vanhempaa tai muuta hoitajaa seuraamassa touhuja kovin intensiivisesti. Dagistädit tekevät, minkä ehtivät ja huomaavat, mutta eiväthän he mitenkään voi pitää jatkuvasti silmällä jokaista lasta.

Periaatteessa olen sitä mieltä, että tiettyyn pisteeseen asti on ihan hyvä antaa lasten selvitellä suhteitaan keskenään, kunhan vaan joku katsoo päältä, ettei homma lähde lapasesta. Ja minusta vieraillekin lapsille voi sanoa, jos he vaikkapa tönivät tai repivät tavaroita käsistä - sanon itse, enkä loukkaannu, jos joku ojentaa asiallisesti Iggeä, koska ei se todellakaan mikään pyhimys ole sekään. Vielä kun oppisi itse elämään sen nolotuksen kanssa, kun oma pikku kullanmuru käy tyrkkäämässä toisen lapsen kumoon tai yrittää ratkaista erimielisyyden läimäisemällä toista lapiolla. Aina tekisi mieli selittää, että ei meillä lyödä eikä tönitä kotona, eikä se nyt yleensä tällä tavalla, voivoivoi. Tavallaan olen kuitenkin vähän ylpeä, kun tyyppi on oppinut puolustamaan reviiriään, sillä jossain vaiheessa se antoi toisten kävellä ylitseen minusta turhankin lauhkeasti. Välillä vähän huvittaakin seurata, miten pikkupojat kukkoilevat toisilleen, minun pikku pimpulanikin siellä toisten seassa röyhistelemässä, että menetkös siitä, hah.

Anyways, luonneasiaan palatakseni Igge on ulkopuolisille aikuisille yleensä kiltti. Ei kuulemma kiukuttele hoitajallemmekaan, ellei ole tosi paha mieli. Vanhemmille uhmatuskaa on kuitenkin mitä ilmeisimmin turvallista purkaa, se ei todellakaan tuota mitään vaikeuksia. Tällä hetkellä Igen persoonaa värittää siis kiukuttelu ja kieltäytyminen, Eikäpoika on kylässä lähes joka päivä. Se kiristää allekirjoittaneen pinnaa välillä todella äärimmilleen, varsinkin, jos pitäisi ehtiä jonnekin. Kiire ja uhmaikäinen lapsi eivät sovi yhteen. Miten ihmeessä tuollaisen saa raahattua aamulla ajoissa hoitoon ilman väkivaltaa, jos pitäisi itse vielä ehtiä vaikka töihin?

Hyvällä tuulella ollessaan Igge taas on vilpitön, kiltti, leikkisä ja utelias hömppä, joka höpöttää melkein lakkaamatta. Hän on myös kovin reipas: vilkuttelee minulle heipat ja juoksee kohti uusia seikkailuja. On riemukasta seurata, miten kaksivuotias ei vaan kykene olemaan hypähtelemättä ja pompahtelematta, kun hyvä mieli vaan kuplii yli. Lillabo puolestaan nauraa rätkättää ihailevasti melkein mille tahansa Igen tekosille: ei haittaa, vaikka Igge loikoilisi pötkylän päällä tai työntäisi sormen nenään, kaikki on vaan übersiistiä.

Lillabo on jotenkin koominen tyyppi. Esimerkiksi sopii kääntyminen: halutessaan tyyppi kyllä mätkähtää mahalleen, mutta yritäpä mennä väkisin tönimään - se vänkää vastaan kaikin voimin. Ja jos käännät sen vastoin tahtoaan, niin se ketkahtaa takaisin selälleen. Igen muistan saaneen joka kerta kamalan kohtauksen, kun pää kolahti selälleen kääntyessä lattiaan, mutta Lillabota moinen vaan naurattaa. Erityisen hyvällä tuulella ollessaan pökäle päristelee pitkät tovit ja seuraa ympäristöään jotenkin hyväntahtoisen huvittuneesti.

Summa summarum, toistaiseksi on vähän hankalaa sanoa, mitä näistä poikasista isompana tulee. Tällä hetkellä selkeät erot ovat ehkä enemmän tilanteisiin ja käyttäytymiseen liittyviä, kun toisen olemista värittää vahvasti uhma ja toisen taas - no, vauvuus. Huikeita tyyppejä ne ovat minusta kuitenkin molemmat, oho!

18.11.2011

Haikeiluttaa

Marraskuu lienee hiipinyt sisääni, kun olo on niin alavireinen. Joka puolella poksuu, vauvoja syntyy pokspokspoks sinne ja tänne, ja minua vähän haikeiluttaa. Minun vauvani on jo niin iso, viisikuinen. Se on syönyt jo vähän persikkaa ja päärynää ja bataattia, ja kai tässä pikkuhiljaa olisi syytä ryhtyä ahkeramminkin syömispuuhiin, kun vain saisi aikaiseksi. Soselusikka tuli esiteltyä alunperin vähän pakkotilanteessa, kun minulla oli kallis konserttilippu ja pullo ei uponnut. Halusin varmistaa, että hätätapauksessa pipale saisi edes jotain sapuskaa. Ruoan suosio vaihtelee, tällä tapauksella jutun juju näyttää olevan siinä, että heti maidon päälle ei kannata tarjoilla muuta. Pikkuhiljaa siis.

Viikkoa vaille viisikuinen painoi himpun verran päälle seitsemän kiloa ja oli 67 (tai mahdollisesti 68, muistini pätkii) senttiä pitkä. Taitava käsistään ja sen verran mukavuudenhaluinen, ettei käänny, ellei huvita, vaikka osaakin. Useinkaan ei huvita, koska vastustamattomalla hymyllä saa kuitenkin lopulta sen kaipaamansa lelun. Nauraa rätkättää iloisimmin isoveljen tempuille ja yrittää hurjasti rähisten edetä lattialla päätyen useimmiten taaksepäin, mistä aiheutuu hirmuinen turhautumishuuto. Istuessa selkä on jo melkoisen suorana ja pian saisi kuulemma ryhtyä syöttötuoliharjoituksiin. Ihanaihanaihana vauva, miten siitä tulikin noin mainio? En lainkaan muista, että olisin ollut aivan näin pähkinöinä pikku-Igestä, tai ehkä olin, mutta eri tavalla - hermostuneemmin, puustapudonneemmin, vähän vielä pihalla. Muistan tunteneeni lähinnä kiusaantuneisuutta, kun muut äidit puhuivat pötköilleen vaipanvaihtotilanteissa ja minä vaan tuijotin seinää enkä osannut sanoa mitään tuntematta itseäni vähän pöhköksi. Lillabon kanssa ei ole ollut samaa hämillisyyttä: en ole joutunut tottumaan uuteen, mullistavaan identiteettiin ja "nonni, vaihdetaas sun vaippa, hei tyyppi, kukkuu, älä räyhää, sit vielä pöksyt jalkaan" -höpinä on irronnut alusta asti ihan luonnostaan.

Isoveli Iggeläinen on luopunut unitutista. Perinteinen lahjonta toimi: lupasimme vastalahjaksi elokuvaillan "Talama Mäkviiniä" katsoen. Haimme yhdessä kaupasta sen ykkösversion, kun kakkonen on kuulemma turhan väkivaltainen pienille ihmisille. Tutista luopumisen jälkeen valvoimme viikon, mutta aiheuttajaksi paljastui lopulta jo hellittämässä oleva korvatulehdus eikä ehkä niinkään tutti-ikävä. Minä olen ollut melko lailla zombie, en ole tottunut tällaiseen kukkumiseen. Mahdollisesti saatoin eräänä yönä vähän nyrkkeillä seinän kanssa ja sanoa muutaman ruman sanan, perkeleenperkeleenperkele, ennen kuin saavutin jälleen tyyneyden.

Kun en ole riehunut turhautumistani, olen miettinyt ainakin ammatinvalintaa ja pitsimekkoja ja Kanarian-matkailua ja hyviä hiilareita. Istunut aikuisten kanssa uudistamassa konseptia ja lyönyt ipanan kanssa ylävitosia onnistuneista pottapissoista. Tykännyt rutiinien rytmittämistä päivistä, meikannut joka päivä leikkipuistoon, hermostunut uhmaikäisen ulinaan, valittanut jumittavaa iskiashermoa, sauvakävellyt Kaivarissa, ostanut merkkilaukun ja pakannut pois melkein kaikki 62-senttiset vauvanvaatteet. Pohtinut, että jos joku perustaisi Naamakirjaan ryhmän nimeltä "Äänestän, vaikka en kerrokaan siitä Facebookissa", niin liittyisin siihen jo nyt tammikuuta silmälläpitäen ja että onko vain sattumaa, että kaupoissa on aiempaa enemmän kynsikkäitä kosketusnäyttöpuhelimien yleistyttyä. Että ei kai ihme, kun blogikin päivittyy niin harvakseltaan. Ei tältä kaikelta elämältä tahdo ehtiä.

Huvittaisi kuitenkin kirjoittaa vähän useammin. Itse asiassa ottaisin ilolla vastaan ideoita, jos tulee mieleen joku aihe, josta haluaisit lukea. Tai kysy jotain, vaikka pientäkin asiaa. Lupaan vastata parhaani mukaan.