Duuni ei nyt ole ihan nappihomma. Paperilla ehkä vielä joo, käytännössä ei. Tai no niin no, itse työ on edelleen välillä kiinnostavaa, välillä haastavaa, välillä hauskaa ja välillä ärsyttävää, eli tavallaan ihan sitä, mitä pitääkin. Ja tyypit siellä mahtavia. Mutta johto oikeastaan puuttuu. Ja minä vain ajelehdin eikä minulla oikein ole mitään roolia tai paikkaa. Ei tietenkään, kun koko sitä organisaatiota, josta lähdin, ei oikeastaan enää ole.
Alkuperäinen suunnitelma oli löytää
En epäile ammattitaitoani eikä minulla ole sellainen olo, että osaanko enää mitään, kuten olen kuullut joidenkin työhönpalaavien epäilevän. Osaan kyllä ja olen hyvä työssäni. Mutta tuntuu, että sellaisetkin junnut, joita itse olen auttanut alkuun joskus, ovat painaneet ohi oikealta ja vasemmalta, swoosh vaan. Minä olen juuttunut johonkin jähmäklähmään ei-kenenkään-maahan ja joudun siinä sivussa todistelemaan osaamistani ties mille ylimielisille liimatukille, jotka kuvittelevat ilmeisesti, että joko a) en ole ennen töitä tehnytkään tai että b) minulle on suoritettu viime vuosina jonkinasteinen lobotomia, jonka ansiosta vaativaa asiantuntijatyötä tehnyt entinen minä on korvattu lähinnä kahvinkeittoon soveltuvalla sihteeriköllä.
Etsi uusi duuni, sanoisin itselleni. Mutta vastaan ei ole viimeisten kuukausien aikana tullut oikeastaan yhtään avointa paikkaa, joka kiinnostaisi oikeasti. Tai no, yksi tuli, mutta se oli mennyt ennen kuin ehdin kissaa sanoa. Ts. en ehtinyt mukaan edes hakuprosessiin, koska joku aikainen lintu jo sen lihavan madon nappasi ennen kuin haku edes meni umpeen. (Sattui vielä loppujen lopuksi olemaan tuttu lintu, tietenkin, sen verran pienet ovat nämä piirit.)
Muut ovat myös verkostoituneet ja kuuluvat ties mihin salaisiin FB-ryhmiin. Minä kuulun vain mamabloggaajiin (kaikella kunnioituksella arvon vertaisbloggajia kohtaan :) ja joidenkin menneiden polttareiden jo kuolleisiin kabinetteihin. Yksikään hiton headhunter ei soittele. Kuvittelin kunnianhimoni kokonaan kuolleen, mutta nyt se pirulainen jostain syystä nostaa päätään, ja sekös nyt riipii, että olen ollut työmielessä naftaliinissa neljä vuotta. Tahdon sen, mikä minulle kuuluu, nyt. Samaan aikaan kaipaan takaisin maailmaan, jossa Sorelit eristävät minut kylmästä maasta. Kahvikin maistuu paremmalta siellä puistossa.
No on sentään työpaikka. Sekin kai on nykyisin laskettava plussaksi. Mutta jotain tässä pitää kyllä keksiä, kun vaan onnistuisin kehittämään kärsivällisyyttä kestää tietyt miinukset ja etsiä taas paikkani tässäkin kontekstissa.
