Jo perinteinen marraskuun valituspostaus

Mua vaan syö joka jumalan marraskuu. Paitsi viime vuonna vähemmän, kun reissattiin ihanaan aurinkoon. Mutta muuten. Eilen liukastuin toimiston ovella oksennukseen. Siihenpä ne maanantain fiilikset voikin kätevästi tiivistää.

Olen jotenkin apaattinen, en oikein saa mitään aikaiseksi. Tekisi mieleni vaan valittaa ja ehkä välissä vähän puhua p*skaa. Muut juoksee ja neuloo ja harrastaa ja lukee ja seuraa Siltaa ja käy elokuvissa ja matkustaa. Mitä minä teen? Juoksen joko dagiksen kautta töihin tai töistä dagiksen kautta kotiin. Sotken aina vaatteeni kuraan siellä pimeässä puistossa. Palelen. Ärsyynnyn. Turhaudun.  Juon vähän liikaa skumppaa pikkujouluissa (ei silleen voin huonosti ja sökellän -liikaa, vaan silleen ehkä turhan hurlumhei -liikaa) ja hillun jonnekin pikkutunneille. Kadehdin kaikkia oman elämänsä sankareita ja onnistujia ja irtiottajia.

Tänään, kun hosuin taas lapsia hakemaan, mietin kuitenkin, että kyllä siinä kliseessä, että lapsi tuo elämään merkityksellisyyttä, on jotain perää. (Mietin kyllä myös, että miten olen taas melkein viimeinen hakija, vaikka kello on vasta 16.20. Moneltako ne muut vanhemmat oikein lähtevät töistä!?) Merkityksellisyyden tunnetta on vaikea selittää kuulostamatta banaalilta. Jotain siinä vaan on, joka ainakaan minulle ei ollut auennut ennen omaa kokemusta. Miten voi niin fyysisesti odottaa näkevänsä jonkun, se muistuttaa vähän sellaista hullua ensirakkauden huumaa, joka ei kuitenkaan väljähdy. Ja silti tavallisena päivänä tavallisissa töissä tai missä vaan on ihan niin kuin muutkin, ei se tunne ole mikään kaikenpeittävä ja -nielevä hulluus. Ennemminkin ohimenevä ajatus, joka vaan välillä sisäisesti hymyilyttää.

Käytännön tasolla äitiys on tällä(kin) hetkellä huomattavasti vähemmän ylevää ja enemmän ihan vaan ärsyttävää. Mikään ei meinaa mennä perille ilman äänen korottamista. Koko ajan sattuu ja tapahtuu, ja silti on ilmeisen mahdotonta uskoa, kun sanotaan, että nyt jätä se rauhaan/älä tee noin/olkaa rauhallisemmin/jne. koska kohta sattuu. Pienempi ulvoo milloin mitäkin (ei halua potalle, haluaa potalle, ei halua ruokaa, haluaa ruokaa, haluaa jotain mitä toisella on, ei halua lähteä/tulla/olla/istua/maata jne.) ja isompi maalailee taivaanrantaa ja touhuaa kaikkea muuta paitsi sitä, mitä pitäisi. Välillä onkin sitten hyvä taistella jostain joko verbaalisesti tai perinteisin nyrkkineuvottelumenetelmin. Hirvittävän iso osa arkipäivien yhteisestä ajasta menee komentamiseen, kouluttamiseen ja hoputtamiseen sekä erinäisten suoritteiden (pukeminen, syöminen, siivoaminen, peseminen jne.) läpiviemiseen.

Sitä kyllä ihmettelen, että mihin ihmeeseen olen aikanaan käyttänyt kaiken ylimääräisen ajan? Koska sitähän on pakko ollut olla ihan tuhottomasti kun vertaa nykyiseen. Ja miten sitä ei silloin koskaan muka ollut mihinkään? Kyllä en ymmärrä. Onneksi kohta on joulu ja pari viikkoa vapaata.

Työjuttuja, pottajuttuja, koulujuttuja

Pikkuveljen terveiset papalle isänpäivänä. Nimet muutettu. :)

Gradu on virallisesti hyväksytty, lopputuloksena siitä tuli ämmälle ämmä, mikä meidän laitoksella on kuulemma oikein hyvä suoritus. Ei sillä, että kukaan koskaan enää kysyisi (tai olisi kysynyt tähänkään asti), mutta onpahan paketissa kaikista viime kevään ja kesän lastenhoitajasekoiluista ja sairasteluista ja miehen peruuntuneista lomista huolimatta. Että jei sille!

Räävin myös perjantaina päivässä kasaan 18-sivuisen esseen, joka vaadittiin viimeisen kurssin suorittamiseen. Suurin osa siitä syntyi päivällä ollessani lasten kanssa kotona, mikä on jo ihan kohtuullinen suoritus. Kiitos vaan taas, Salama McQueen. Opintopisteitä on jo enemmän kuin tarpeeksi, mutta vielä puuttuu viimeinen pakollinen tentti. Sen voi seuraavan kerran suorittaa tammikuussa, joten valmistuminen siirtyy sinne, mutta muutama kuukausi ei tällä opintohistorialla tunnu missään. Näyttää kuitenkin vahvasti siltä, että 14. opintovuosi toden sanoo, jei sillekin siis.

Työasiat stressaa, ei niinkään työt, mutta edelleenkin se, että mihin tässä elämässä pitäis. Reilun kuukauden perusteella tuntuu, että päin vastoin kuin ehkä kuvittelin, en olekaan itse pudonnut kärryiltä. Itse asiassa väittäisin melkein, että mun ajatukset on tuoreempia kuin niillä, jotka on puurtaneet duunia vuodet läpeensä. Kun ei ole aikaa ajatteluun, perspektiivi hämärtyy ja ihmiset juuttuu keksimään pyörää uudelleen kerta toisensa jälkeen. Ja se mua varmaan eniten vaivaakin, kaikki laskutettavan duunin osuuden korostaminen ja älyttömät tulostavoitteet. Älyttömät siinä mielessä, että ne ovat kyllä mahdollisia, mutta tarkoittavat sitä, että lähes koko työaika pitäisi olla laskutettavaa duunia. Tämän painotuksen huomaa selvästi siitä, että jotenkin hommasta on strateginen ajattelu ja (anteeksi konsulttiuteni) visio hukassa.

Ihan niin kuin rouvalla täällä, se oma firma pyörii mielessä enemmän ja vähemmän. Tuntuu, että osa minusta on ollut jotenkin unessa viime vuodet. Minäkin kävin läpi ne pitäisikö-ryhtyä-sairaanhoitajaksi-ajatukset, mutta nyt voin kyllä myöntää itselleni ja myös muille, että en ikinä olisi onnellinen siinä hommassa. Eikä vaativakaan asiantuntijatyö ole mua varten loppuiäksi, vaan mä olisin musta tulee vielä parempi pomo. Joko omassa tai toisen palveluksessa, mutta enemmän kuin hoiva-alalla mulla on tälle yhteiskunnalle annettavaa vaikka siinä, että ihmiset viihtyy töissään ja että johtotehtävissä on muitakin kuin niitä iänikuisia harmaapukuisia kravattikauloja.

Lasten osalta tärkeimpänä saavutuksena voitaneen pitää sitä, että pikkuveli on teoriassa oppinut sisäsiistiksi. Käytännössä asiaa hankaloittaa se, että uni-/ulkoiluvaipan poistaminen aiheuttaa aina ihan järjettömän raivarin. Mikä siinä on niin kamalaa, kysyy nimimerkki Ymmärtämätön. Ei auta tarrat eikä pastillit, hän vaan EI HALUA. Piste. Eikä hän muutenkaan useinkaan halua yhtään mitään. Mites se nyt taas meni, eikös uhma kuulu ihan ikävaiheeseen? Että siis onko tässä toivoa vai onko mun pikku-Kepposella vaan äitinsä luonne niin hyvässä kuin pahassa.

Loppuun meinasin toivottaa hyvää isänpäivää, mutta sitten tuli mieleen, että tämä taitaa olla hieman väärä foorumi isien tavoittamiseen. Mutta jos joku isäihminen sattuu tänne eksymään, niin onnea sinulle!

Identiteettikriisi osa 3264

Taas se iskee. Kuka minä olen? Mikä minä olen? Mitä haluaisin olla? Mikä on paikkani, tehtäväni, suhteeni toisiin? Viimeksi kriiseilin samoja juttuja äitiyslomalle jäädessäni, ja tietenkin tämä muutos kotoa työelämään sysäsi käyntiin saman prosessin.

Duuni ei nyt ole ihan nappihomma. Paperilla ehkä vielä joo, käytännössä ei. Tai no niin no, itse työ on edelleen välillä kiinnostavaa, välillä haastavaa, välillä hauskaa ja välillä ärsyttävää, eli tavallaan ihan sitä, mitä pitääkin. Ja tyypit siellä mahtavia. Mutta johto oikeastaan puuttuu. Ja minä vain ajelehdin eikä minulla oikein ole mitään roolia tai paikkaa. Ei tietenkään, kun koko sitä organisaatiota, josta lähdin, ei oikeastaan enää ole.

Alkuperäinen suunnitelma oli löytää elämän tarkoitus  uusi suunta opintovapaan aikana. Se jäi sitten löytymättä. Mutta en enää tunne oloani kotoisaksi tässä vanhassakaan. Turhanpäiväisen paskan sietokykyni on ilmeisesti pienentynyt melko radikaalisti näiden vuosien aikana.

En epäile ammattitaitoani eikä minulla ole sellainen olo, että osaanko enää mitään, kuten olen kuullut joidenkin työhönpalaavien epäilevän. Osaan kyllä ja olen hyvä työssäni. Mutta tuntuu, että sellaisetkin junnut, joita itse olen auttanut alkuun joskus, ovat painaneet ohi oikealta ja vasemmalta, swoosh vaan. Minä olen juuttunut johonkin jähmäklähmään ei-kenenkään-maahan ja joudun siinä sivussa todistelemaan osaamistani ties mille ylimielisille liimatukille, jotka kuvittelevat ilmeisesti, että joko a) en ole ennen töitä tehnytkään tai että b) minulle on suoritettu viime vuosina jonkinasteinen lobotomia, jonka ansiosta vaativaa asiantuntijatyötä tehnyt entinen minä on korvattu lähinnä kahvinkeittoon soveltuvalla sihteeriköllä.

Etsi uusi duuni, sanoisin itselleni. Mutta vastaan ei ole viimeisten kuukausien aikana tullut oikeastaan yhtään avointa paikkaa, joka kiinnostaisi oikeasti. Tai no, yksi tuli, mutta se oli mennyt ennen kuin ehdin kissaa sanoa. Ts. en ehtinyt mukaan edes hakuprosessiin, koska joku aikainen lintu jo sen lihavan madon nappasi ennen kuin haku edes meni umpeen. (Sattui vielä loppujen lopuksi olemaan tuttu lintu, tietenkin, sen verran pienet ovat nämä piirit.)

Muut ovat myös verkostoituneet ja kuuluvat ties mihin salaisiin FB-ryhmiin. Minä kuulun vain mamabloggaajiin (kaikella kunnioituksella arvon vertaisbloggajia kohtaan :) ja joidenkin menneiden polttareiden jo kuolleisiin kabinetteihin. Yksikään hiton headhunter ei soittele. Kuvittelin kunnianhimoni kokonaan kuolleen, mutta nyt se pirulainen jostain syystä nostaa päätään, ja sekös nyt riipii, että olen ollut työmielessä naftaliinissa neljä vuotta. Tahdon sen, mikä minulle kuuluu, nyt. Samaan aikaan kaipaan takaisin maailmaan, jossa Sorelit eristävät minut kylmästä maasta. Kahvikin maistuu paremmalta siellä puistossa.

No on sentään työpaikka. Sekin kai on nykyisin laskettava plussaksi. Mutta jotain tässä pitää kyllä keksiä, kun vaan onnistuisin kehittämään kärsivällisyyttä kestää tietyt miinukset ja etsiä taas paikkani tässäkin kontekstissa.

Tulin, näin, mikään ei muutu

Kävin tänään töissä. Lyhyesti tiivistäen vaikuttaa vahvasti siltä, että sama p*skahan se siellä, vaikka onkin vähän kiiltävämpi, juuri remontoitu paketti. Toisaalta olen erään yllättävän poismenouutisen kuultuani kuitenkin sillä mielin, että nämä ongelmat ovat sellaisia, jotka otan mieluummin kuin jotkut muut.

Olis varmaan jotenkin siistimpää mennä töihin, jos en olisi ollut jo opintovapaalla. Lounasrauha ei tunnu niin erityiseltä, eikä aikuisten seurakaan. Ensimmäinen reaktio oli lähinnä hämmennys: on niin epätodellista olla siellä, mistä reilut neljä vuotta sitten lähdin. Tuttua ja sitten kuitenkin vierasta, enkä varmaan ole itsekään sama kuin ennen. Odotan edelleen valaistumista, joka kertoisi, mihin suuntaan työasioissa kannattaisi lähteä. Toistaiseksi nyt näin, vaikka valitettavasti fiilikset ovat tietyistä syistä vähän pakkasella.

Aamulla pikkuveli komensi aivan hämillään, että mamma ei saa piirtää naamaan, mitä sinä teet, ei saa piirtää naamaan. Hän sattui todistamaan ensimmäistä kertaa silmien rajausta, vaikka se onkin melkein joka-aamuinen operaatio. Isoveli ilmoitti perjantaina päiväkodissa, että ei halua jäädä sinne, koska tykkää enemmän mammasta ja papasta kuin päiväkodin tädeistä. Toisaalta joka jumalan kerta kotiinlähtö on hankalaa, koska leikit ovat kesken ja kotona on kuulemma ihan tylsää. Ota näistä selvä!

Kaiken kaikkiaan on vaan niin outo olo. Muistelen haikeudella päiväkahvitteluja naapurin samanikäisen vauvan äidin kanssa, mustikkapiirakoita ja vauva-asioihin turhautumista ja väsyneitä silmiä. Viimeiset toki kuuluvat elämään edelleen, sängyssämme nukkuu lähes joka yö neljä ihmistä. Valitamme suuhun iskeytyviä kantapäitä ja toisaalta kumpikaan ei raaski aloittaa kovaa koulutusta, kun eivät ne kuitenkaan enää kauaa sinne tunge. Kai.

Sitä vaan että...

...olemme elossa, joskin mulla on matkatuliaisina maailmanlopun flunssa ja pojilla viikonloppubonarina muheva silmätulehdus, joten hekin sairastavat kanssani kotona. Gradu on viimeistelyä ja oikolukua vaille valmis (!!!), sanoi professori, joten tämän viimeisen (!!!!!!) opintovapaaviikon teema on siis tekeleen saattaminen palautuskuntoon. Ja yksi tenttikin olis vielä ohjelmassa.

Paluu päiväkotiin sujui erinomaisesti, pojat olisivat olleet menossa sinne jo heti maanantaina, vaikka pidimme sen vielä lomaa, kun paluulento sattui aamuyöksi. Perjantaistakin tuli vapaapäivä, kun päätimme vähän ex tempore lähteä koko perhe miehen sopivasti sattuneiden työkuvioiden takia Kuopioon mummu-ukkilaan viikonlopuksi jo torstaina. Nyt tuntuu siltä, että voitais ehkä olla kotonakin välillä.

Ensi viikolla odottaa paitsi konttori, myös se ihan eka vanhempainilta. Haluaisin mennä, mutta en tiedä, pitäisikö lähettää mies sinne ihan vaan tasa-arvon nimissä. Tai sitten voitais mennä molemmat, mutta se vaatisi lapsenvahtia. Miksei siellä voi olla lapsiparkkia?

Mietin myös, mitä sisäisen feministin pitäisi ajatella, kun päivähoitolasku tuli minun nimelläni. Että ollako iloinen siitä, että oletuksena ei ole, että mies maksaa vai ollako ärsyyntynyt siitä, että oletuksena on, että nainen hoitaa. Tästä näkökulmasta ei vaan voi voittaa.

Mutta mutta. Palaan, kun nämä päällimmäiset on hoidettu. Siihen asti luen innolla ainekirjoituksia ja lakkaan potemasta ahdistusta, kun en jaksa osallistua. Ei se maailma ole ennenkään mihinkään karannut, vaikka ihan joka soppaan ei ehtiskään lusikkaansa työntää. Ajattelin jopa, että pitäiskö siitä matkakohteesta jotain kirjoittaa?

Hyvä suunnittelu on kaiken a ja o?

Haluaisin vastata kaikkiin kommentteihin, mutta en vaan kykene. Lentokentälle pitäis lähteä neljän tunnin päästä ja melkein kaikki on pakkaamatta ja kauppaan pitäis keretä ja liput tulostaa ja passit paikantaa ja gradun eka versio (!!!) lähettää proffalle ja avaimet viedä naapuriin ja jääkaappi tyhjentää ja ja...

Jep. Ehkä parempi olla bloggailemati just nyt. Heihei, nauttikaa syksystä, palaan asiaan viimeistään parin viikon päästä! Tai ehkä jo aiemmin, jos löydän tabletin laturin. Taas yksi juttu muistettavien listalle!

Päiväkotivitsaukset osa 1

Lapset oli kuulemma tänään syynätty täikammalla, ennen kuin ne päästettiin sisään dagikseen. Siellä on siis täitä.

Mä tiedän, että se on aika tavallista. Mä tiedän, että se ei johdu huonosta hygienasta. Mä tiedän, että niihin ei kuole.

MUTTA HYI SAATANA NYT OIKEESTI!

Mitä pitää tehdä? Voiko niitä estää? Pitääkö mun nyt jo tehdä jotain vai vasta sitten, jos (yök) lasten päässä (yök) näkyy (yök) täitä (yökyök)?

Just toissapäivänä juhlin olevani voitolla taistelussa banaanikärpäsiä vastaan. Hei kohtalo, mä otan ne sit kuitenkin ihan mieluusti, jos vaihtoehtona on täit!

Arvatkaa kutittaako päätä?

Paremmat lapset syövät sushia

Yksi tuttuni jakaa aivan jatkuvasti fb:ssä ja livenäkin infoa siitä, mitä he ja erityisesti heidän lapsensa syövät. Pienen ja epätieteellisen otannan perusteella näitä tyyppejä tuntuu olevan vähän jokaisen tuttavapiirissä. Tiedättehän, niitä, joista tietää pelkän fb:n perusteella, että luomua suositaan ja lähiruokaa ja kasvissyöjiä tietysti ollaan, paitsi ehkä kalaa ja muutaman tuhatta kilsaa maailmalla matkanneita äyriäisiä kyllä voi syödä. Ja toki kaikkia eksoottisia, ekslusiiviselta hifistelyltä kalskahtavia aineksia, vaikka ne tulevatkin pääosin Etelä-Amerikasta ja Aasiasta. (Sivumennen sanoen tälle omalle ruokahifistelijätuttavalleni ei kelpaa myöskään suodatinkahvi, edes kylässä.)

Lapset ovat luonnollisesti olleet sormiruokailijoita, eikä kyllä ole jäänyt epäselväksi, että näillehän ei mikään puuro maistu. Eikä muutenkaan mikään tavallinen ruoka. Lusikan käyttäminen on ilmeisesti jotenkin haitallista, ihan en ole ymmärtänyt että miten, mutta varmaan se jotenkin tuhoaa lapsen älyllisen kehityksen ja maapallon siinä sivussa. Eikä se sormiruokailu ole mitenkään estänyt lapsen nirsoilua, mutta silti joka käänteessä tulee ilmi, että vaikka lapsi kinuaisi pitsaa ja mitä tahansa ketsupilla, niin se kyllä muuten syö paljon sellaista, mitä lapset eivät normaalisti syö.

Tämä jäikin mietityttämään itseäni kovasti. Että miksi siihen pitää pyrkiä, että lapset syövät muutakin kuin lapset normaalisti? Mikä siinä on niin hienoa? Ja mitä se sellainen halveksuttava "normaali lastenruoka" oikein on? Normaalia kotiruokaa, eineksiä, mäkkäriä? Onko se nyt oikeasti ihan kamalaa, jos lapsi tykkää kananugeteista tai jauhelihakastikkeesta? Minäkin tykkäsin lapsena, mutta a) söin kyllä muutakin ja b) syön käsittääkseni nykyisin varsin ennakkoluulottomasti erilaisia asioita. Paitsi kesäkeittoa ja maksapasteijaa. Sushista en ollut kuullutkaan, mutta niin vaan maistuu sekin. Mistä tuli muuten mieleeni, että onko ihan todella aivan mahdotonta, että jonkun lapsi söisi sushia ilman, että vanhemmat ilmoittavat siitä Facebookissa? Oma fb-piirini perusteella väittäisin, että ilmeisesti ei. Paitsi pikkuveli söi joskus ison läjän garia, mikä jäi kokonaan raportoimatta somessa. Mutta tässähän tuli nyt korjattua sekin virhe!

(Kirjoittajan kotona syötiin tänään nakkikastiketta, jota hän tosin valmisti ensimmäistä kertaa elämässään, mutta hyvin näytti maistuvan.)

Laitostuminen etenee

Sinne ne nyt sitten jäi, tällä kertaa melkein koko päiväksi. Isommalla ei ole enää mitään ongelmaa, se tajuaa jo, että emme ole hylkäämässä häntä lopullisesti päiväkotiin. Pusuhalit ja heippa, nähdään iltapäivällä! Pienempää taas itkettää. "Älä mene, mamma, mä tuun mukaan." Ja mun sydän itkee verta, kun toista itkettää ja on pakko mennä, vaikka kaikki vaistot huutaa punaisella että hae lapsesi syliin sieltä.

Esikoisen sopeutumista lienee helpottanut se, että ryhmässä aloitti yhtä aikaa toinenkin poika, jonka kanssa nähtiin viikonloppunakin, että tultaisiin paremmin tutuiksi. Ja lämpimiä terveisiä vaan sinne naapuriin, mua alkoi oikein itkettää, kun poikanne kävi niin nätisti pyytämässä leikkiin. Ei olisi ollenkaan huono ajatus muidenkaan vanhempien välillä muistaa jutella siitä, millaista on tulla uutena päiväkotiin tai muuhun vastaavaaan ryhmään.

Tänään liikutti sekin, kun pikkuveli meni itse yhden tytön luo ja kysyi, että "leikitäänkö yhdettä, leikitäänkö?" Tämä tyttö ei vaan oikein vielä osannut yhdessä leikkimistä, vaan oli enemmän rinnakkaistoiminnan naisia, mikä hieman hämmensi pikkuveljeä. Luulen, että hän kaipaisi enemmän sellaisia "oikeita" leikkejä, joihin on tottunut isoveljensä kanssa, mutta ei oikein osaa itse vielä hakeutua porukassa niiden seuraan, jotka sellaisiin kykenevät. Eivätkä ikä ja taidot toisaalta vielä riitä siihen, että ohjaisi itse leikkiä jonkun pienemmän kanssa.

Kaiken kaikkiaan homma kyllä etenee ihan suunnitellusti. Toistaiseksi ainoa selkeä muutos kotona on ollut unen tarve: viime yönä tyypit nukkuivat 20.15-08, vaikka takana oli jo päiväunetkin molemmilla. Enkä tiedä, kauanko unet olisivat jatkuneet, ellen olisi joutunut potkimaan uniporsaita ylös, että ehdimme dagikseen aamupalalle (joka siis tarjoillaa 8-8.30). Hieman nauratti, kun siinä 25 yli yhdeksän päiväkodin ovea kohti pinkoi lisäksemme kaksi muutakin vanhempi-lapsi-komboa, ja kuulin muidenkin hokevan, että mennääs nyt että ehditään aamiaiselle.

Luin Kuplasta, että suomalainen päiväkoti oli aiheuttanut jonkinlaisen kulttuurishokin. Joku siellä kommentoi, että tuo on ihan tyypillistä suomalaista toimintaa. Itsellänihän ei ole asiasta kovin laajaa kokemusta, mutta sanoisin, että käytännöt taitavat vaihdella melkoisesti. Esimerkiksi tuolla meillä jaettiin heti alkuun kirjanen, jossa kerrottiin sekä käytännön asioista kuten vaipoista, vaihtovaatteista, ruokailuista, yhteystiedoista, sairastumisista ja mahdollisista vapaapäivistä että esimerkiksi kasvatuksellisista linjauksista. Muuten info tulee kuulemma oveen, mutta se välitetään myös suullisesti - ei siis tarvitse pelätä, että käy niin kuin eräälle tutulle, joka missasi lapsensa joulujuhlan, koska siitä ei infottu muuten kuin pienellä lappusella seinässä, eikä hän tullut sitä huomanneeksi. Poikien ensimmäisenä päivänä pienemmän omahoitaja ja isomman ryhmän opettaja tulivat meille kotiin tapaamaan lapsia ja kirjasivat myös ylös poikien tottumuksia ja vanhempien toiveita - esimerkiksi miten lapset suhtautuvat uusiin tilanteisiin, mikä tuo heille turvaa, millaisia kasvatuksellisia periaatteita meillä on jne.

Päiväkodin seinät ovat täynnä lasten tekemiä asioita, ja pienten ryhmän seinällä on myös oma paikka perheenjäsenten ja muiden tärkeiden ihmisten kuville. Lisäksi eteisen seinällä on digikehys, joka on tarkoitettu lasten kuville, joita henkilökunta ottaa ehtiessään hoitopäivien aikana. Kaikista kivointa on kuitenkin nähdä, miten henkilökunta kohtaa lapset siellä jotenkin yksilöinä. Esimerkiksi se, joka tulee töihin myöhemmin, käy erikseen tervehtimässä kaikki lapset ja vaihtamassa pari sanaa. Eikä vanhempiakaan unohdeta, minultakin kysyttiin tänään, millä fiiliksillä olen ja tuntuuko siltä, että voin luottavaisin mielin jättää lapseni hoitoon.

Voin kyllä, mutta herranjumala että silti tekisi mieli juosta sinne hakemaan erityisesti se pieni räkänokka halittavaksi. (Niin, eka dagisnuhakin on jo pyydystetty, hurraa! Ja mulla on kurkku kipeä, hurraa! Ja mies on koko viikon Norjassa, hiphip-fakin-hurraa!) Mutta muuten lasten laitostuminen sujuu ihan kohtuullisesti. Kun vaan vielä mutsi saisi päänsä jotenkin käännettyä oikeaan asentoon. Nyt jo kaipaan kiireettömiä aamuja, miten hitossa kukaan ikinä ehtii mihinkään lasten kanssa? Vaikka kuinka on vaatteet valmiina ja kaikki, niin silti tuntuu, että aamuisin ehdin hokea lapsille vain "Nyt on kiire, mennääs reippaasti, hei ei oo aikaa tohon nyt, no niin, mennääs nyt, ei ehditä muuten aamupalalle".

(Loppukevennys: Eilen aamulla naapurin rouva lähti jonnekin taksilla samaan aikaan, kun me lähdimme kotoa. Isoveli ihmetteli, että mihin se mahtoi olla menossa, ja tuli sitten siihen lopputulokseen, että juhliin varmaan. Minä siihen, että tuskin se nyt maanantaiaamuna juhlimaan kuitenkaan. Kylläpäs, ilmoitti isoveli, varmaan menee juhliin ja sitten se ehkä aikoo juoda sitä öljyä niin se ei voi siksi ajaa omalla autolla! Kerroin tämän siellä päiväkodissakin, ja tulin vasta jälkikäteen ajatelleeksi, että leimasinkohan meidät nyt alkoholistiperheeksi tai muuten vaan holtittomiksi. Puuh.)

Voi tapoja, voi hermoja!

Oli aivan täydellinen kesäviikonloppu. Täynnä kaikkea kivaa. Päätin purkaa henkilökohtaisen Flow-boikottini lähinnä Alicia Keysin suosiollisella myötävaikutuksella, ja se kannatti. Hassu ilta, tanssin jalat kipeiksi ja taksijonosta bongasin kulman takana asuvan tutun homoparin, joka oli matkalla jatkoille. Kieltäydyin ensin kutsusta vedoten siihen, että lauantaina oli vuorossa retki Muumimaailmaan, mutta pyörsin päätökseni, kun sain lupauksen ilmaisista Muumi-lipuista. Toisella isännistä kun sattui olemaan niitä työn kautta läjäkaupalla. Eli käymällä hulppeassa asunnossa Bailey'sillä säästin perheeltäni 75 euroa. Onneksi muuten oli ollut hyvinkin kohtuullinen ilta, sillä vaikka tulin kotiin vasta puoli neljän maissa, ei seuraavana aamuna ollut mitään väsymystä kummempaa olotilaa.

Bileet osat 1 ja 2.

Joskus yhdentoista maissa lauantaina starttasimme siis kohti Naantalia. Emme olleet kertoneet pojille muuta kuin että olemme menossa yhteen kivaan paikkaan, jossa saa leikkiä. Kyselin siinä, että arvaisikohan kumpikaan, mikä on määränpäämme. Kaksivee hihkui innoissaan, että MINÄ AAVAAN, MENNÄÄN AA-BEE-TEELLE!

ABC toki olisi ollut edullisempi vaihtoehto, ainakin ilman niitä ilmaislippuja. Mutta kun ne rannekkeet nyt oli jo hankittu (vaivannäköä säästämättä, heh) niin suuntasimme kuitenkin sitten ihan sinne pääkallopaikalle. Ja kivaa oli. Erityisesti nuorempi oli varsin koominen juostessaan halaamaan ihan kaikkia näkemiään Muumi-hahmoja. Paitsi Pikku Myytä, jolle tyyppi vain näytti voitonriemuisesti kieltään, kun tämä tiedusteli herran nimeä.

Eilen aamulla ovisummeria soittivat päiväkodin tädit. Juteltiin lapsista ja käytännön jutuista. Sovittiin, että hoito on elokuun ajan puolipäiväistä, eli haen pojat puoli yhden maissa kotiin, kun syyskuun alussa tulee matkan takia anyways parin viikon katko rutiiniin. Harjoitellaan sitä nukkumista sitten reissun jälkeen.

Tänään sitten mentiin puistoon ja siitä kaatosateen ajamana myös sisätiloihin leikkimään. Alku oli ihan lupaava, esikoinen löysi yhteisen leikin toisen uuden pojan kanssa ja pikkuveli paineli taakseen katsomatta pienten puolelle autolaatikoita kaivamaan. No, se olikin liian hyvää ollakseen totta, joten tokihan pojat pian panivat ns. ranttaliksi. Ensin pikkuveli alkoi kiljua haluavansa isoveljen luokse toiseen ryhmään leikkimaan. Sitten esikoinen nolostui, kun meni väärään aikaan lorupussille ja kieltäytyi sen jälkeen johdonmukaisesti kaikesta. Herra meni vaan käytävään murjottamaan eikä suostunut puhumaan kenellekään.

Samaan aikaan pienempi alkoi itkeä perääni käytävän toisessa päässä. Kun oli ruoka-aika, isompi kieltäytyi (luonnollisesti) tulemasta syömään sen paremmin omalle kuin pientenkään osastolle. Pienempi kaatoi maidot päällee ja kieltäytyi sitten muun muassa istumasta lastentuolilla, laittamasta ruokalappua, syömästä itse ja istumasta rauhassa omalla paikallaan viittä minuuttia kauempaa. Kun saimme esikoisen ruokapöydän ääreen, hän kieltäytyi edes maistamasta muuta kuin pienen palan ruisleipää. Siinä vaiheessa, kun pikkuveli makasi lattialla venkoilemassa ja isompi murjotti koskemattoman ruokalautasensa edessä ja kaikki muut olivat jo menneet päiväunille, katsoin parhaaksi lopettaa harjoitukset tältä päivältä. Tietenkin pikkuveli nukahti kolmen minuutin kotimatkalla, minkä ansiosta hän kieltäytyi sitkeästi päiväunista kotona. ARGH. Herkuttelin ajatuksella, että olisin voinut jättää kurittomat kakarat sinne dagikseen harjoittelemaan käytöstapoja. Pari kuukautta voisi näin alkuun olla ihan hyvä aika.

Mut hei, huomenna uusiksi, hurraa! Kyl tää tästä! EIKÖ NIIN?

Paniikki

Lukijatkin näköjään häviää, kun kesä vei bloggaajan. Tai no, arki. Ja nytkään ei pysty mihinkään järkevään, koska rintaa ahistaa. Lasten päiväkotiura alkaa maanantaina! Ja mun pitäisi oikeesti mennä sinne töihin alle kahden kuukauden päästä. Puristaa, ahdistaa, itkettää. Paniikki nousee. Tärisyttää.

Ei ahdista se, että kuvittelisin, että en enää osaa mitään. Ei ne viestintähommat nyt (anteeksi vaan) mitään rakettitiedettä ole. Sitä paitsi olenhan kuitenkin tehnyt opintoja tässä työelämän ulkopuolella viettämieni NELJÄN JA PUOLEN VUODEN aikana. Muistan miettineeni keväällä 2009, että miten ikinä jaksan olla poissa edes vuoden. No oho, lipsahti sitten vähän pidempään. Eikä tuottaisi vaikeuksia jatkaa, jos olisi jotain mielekästä tekemistä.

Ei ahdista sekään, että lapset menee päiväkotiin. Kyllä ne pärjää. Vähän ahdistaa se, että miten erityisesti isoveli löytää kavereita ja paikkansa ryhmässä, kun paras ystävä ja ylipäätään kaikki tutut lapset menevät eri päiväkoteihin. Noilla nelivuotiailla tuntuu jo olevan näitä ulkopuolelle jättämisiä ja ei-leikitä-sun-kans-juttuja. Ne syö äitiä, onneksi ei tarvi olla katselemassa. Ja luotan siihen, että ne dagiksen tädit osaa opettaa sosiaalista kanssakäymistäkin.

Mutta tämä elämänmuutos. Miten helvetti jaksan taas sitä, että elämä on joko lomaa tai loman (viikonloppukin lasketaan) odotusta? Niitä ärsyttäviä palavereita ei mistään? Vääntämistä jostain muotoseikasta? Selasin oman alan firmoja ja työpaikkoja, eikä niistä oikeastaan nappaa yksikään. Tämä on se vaihe, kun miettii, että olisko pitänyt opiskella vaikka sairaanhoitajaksi. Vaikka ei minusta tietysti oikeasti niihin hommiin olisi. En vaan yhtään tiedä, että huvittaako tämä nykyinen urapolkukaan enää. Tai mikä huvittaisi. Tai oikeastaan en tiedä yhtään mitään, paitsi että muutos ahdistaa niin, että happi loppuu ja yöunet menee.

Yksi sana lohduttaa vähän: PALKKAPÄIVÄ. Sitä on kyllä ollut ikävä.

Vinkulista

Päähän on kertynyt hemmetisti maristavaa, vaikka ei oo edes pms. Pari päivää on ärsyttänyt ihan kaikki, esimerkiksi seuraavat asiat:

- The Tall Ships Races tai oikeastaan sen sivuvaikutukset. Joo on hauskaa, kun on tapahtumaa, mutta periaatteesta meinaa ärsyttää, kun festarit on ikkunan alla, lähikauppa on täynnä merimiehiä (ne on ihan lapsia eikä edes kovin komeita), kaupasta on kaikki loppu, laivat huutaa yöllä ja ampuu kanuunoilla ja herättää lapset, parkkipaikat on siirretty jonnekin reilun kilsan päähän (sekään ei haittaisi, jos ei olisi kannettavana kahta lasta ja sataa kiloa tavaraa, kuten mökiltä palatessamme) ja vingunvongun. Ja miksi tossa Races-sanassakin on se ässä lopussa, häh? (No okei, on kyllä kivakin, kun ihan kulmilla on valtaisasti ohjelmaa, esimerkiksi päivittäin nukketeatteria ja lastenkonsertteja Koffarissa. Tulkaa ihmeessä!) Eniten ärsyttää, ettei saa sanoa, että festarimeiningin lieveilmiöt ärsyttää, koska pitää olla kiitollinen, kun tapahtuu jotain. Olen periaatteessa kaiken häppeningin puolella, mutta antakaa ihmisen pikkuisen rypistellä otsaansa, kele.

- Kaksi viikkoa yksin kotona viettänyt mies, joka ei ole a) pessyt yhtään koneellista pyykkiä, joten viiden reissunjälkeisen koneellisen lisäksi pääsin pyykkäämään myös kaikki hikiset urheiluvaatteet ja muun roippeen, b) ehtinyt imuroimaan tai muuten siivoamaan poikien synttärijuhlien jäljiltä, joten pääsin ensimmäisenä siivoamaan kaksi ja puoli viikkoa vanhoja kakunmuruja ja popcorneja lattioilta eikä c) tajunnut viedä pois juhlista jääneitä kukkia, minkä seurauksena keittiöön on pesiytynyt sinnikäs ja runsaslukuinen (banaani?)kärpäsyhteisö.

- Kakarat, jotka tuntuvat vinkuvan vuoronperään IHAN KOKO AJAN. En saa puhua puhelimessa, käydä vessassa tai tehdä mitään muutakaan ilman, että jompikumpi tulee kiskomaan lahkeesta ja möykkäämään jotain älytöntä. Ne on ihania, mutta miks niiden pitää olla niin ärsyttäviä välillä? Haluaisin lomalle koko perheen kanssa, siellä vaan ihanasti yhdessä kirmailtaisiin ja joku muu siivoaisi jäljet. Mieskin olisi koko ajan mukana eikä tarvitsisi yksin yrittää täyttää lasten ilmeisen loppumatonta huomiontarvetta.


- Ruokakauppalaskut, miten helvetti voi aina pyörähtää se viiskymppiä vaikka ei edes mitään oikein ostaisi?

- DHL. Ei voi ymmärtää, miten yhden paketin toimittaminen voi olla niin vaikeaa ja vaatia sata soittoa. Ei luulis olevan ihan ilmaista niillekään ajella yhtä pakettia edestakaisin montaa kertaa, kun sovitut toimitusajat eivät pidä. Hiukan harmitti istua neljä tuntia odottelemassa pakettia, jota ei koskaan tule. Joillekin kuskeille jopa summerin soittaminen on ilmeisesti liian vaativa tehtävä.

- Huono omatunto, kun en saa isoveljen nelivuotispostausta tehtyä. Huono omatunto, kun en jaksa iltaisin kirjoittaa gradua. Huono omatunto, kun en muista vastailla tekstiviesteihin, meileihin ja soittaa takaisin, vaikka olen luvannut. Huono omatunto, kun pinna on kireällä ja karjun lapsille ja hermoromahtelen miehelle. (Vaikka välillä ne kaikki kolme kyllä ansaitsee sen.)

Siinäpä niitä muutamia mainitakseni. Kylläpä helpotti. Enää pitäisi jaksaa suunnitella ja tehdä viikonlopun safkat valmiiksi, printata lentoliput, etsiä passit ja pakata nesteet alle 50 ml:n purkeissa läpinäkyvään pussiin. Sillä perjantaiaamuna kukonlaulun aikaan kutsuu Pariisi ja lauantaina Burgundi ja ystävän hääkemut! Ja me lennetään sinne tuon ärsyttä ihanan miehen kans ihan vaan aikuisseurassa! Kaksi yötä muilla mailla! Hah!

Että nyt loppu vinkuminen. C'est fini, tai jotain sinne päin. Kyllä ei aikaan tullut eximia ranskasta ihan turhaan, hohhoijaa. Mutta au revoir nyt kuitenkin!

(Ja nyt jo ärsyttää kaikki vinkuminen. Mikäs tässä on ollessa. Lapsetkin nukkuu ja sauna on lämmin. Niin ja kuinka eksoottista, kun kivenheiton päässä laulaa Paula Koivuniemi. :)

Suunnitelmat uusiksi

Miehen pitäisi nukkua nyt tuossa vieressäni täällä vanhempieni mökin aittarakennuksessa. Niin ei kuitenkaan ole. Hän starttasi aamulla ennen kuutta takaisin Helsinkiin töihin, sillä loman aloitus siirtyi ainakin kahdella viikolla, pahimmassa tapauksessa jopa kokonaan elokuulle. Tieto asiasta tuli perjantaina, jonka piti olla viimeinen työpäivä ennen lomaa.

Voin kertoa, että vitutus oli melko mahtava. Jopa niin, että saatoin käskeä puhelimessa miestä kääntymään jo perjantaina tulomatkalla takaisin etelään. Onneksi se ei totellut.

Viikonloppujen oli kuitenkin kiva ja kesäinen. Oikein sellainen Suomi-idylli. Uintia ja saunomista ja ulkoruokailua. Metsämansikoiden poimimista ja Muurikka-lettuja. Mansikkakakkuakin, kun vietimme esikoisen neljävuotissynttäreitä. Eikä mielialan parantumista ainakaan haitannut se, että pääsen lauantaina Ilosaareen rokkaamaan Vanhan Hyvän Ystävän kanssa.

Menee kai tämä kesä näinkin. Ei ihan niin kuin suunniteltiin, mutta ainakin ehditään olla lasten kanssa  mummun ja ukin riemuna (tai rasitteena) kokonaiset kaksi viikkoa. Minä saan välillä kirjoitusaikaa ja olen ehtinyt lenkillekin. Ruoka tulee valmiina pöytään viisi kertaa päivässä.

Parin viikon päässä odottaa kahdenkeskinen matka Ranskaan ystävän häihin ja syyskuussa sitten viikko Menorcalla oikein perinteisellä perhelomalla. Ja toiveissa olisi edes pari yhteistä lomaviikkoa elokuussa.

Minä olen jo pääosin toipunut yllättävän käänteen aiheuttamasta kiukusta. Mutta miten selittää tilanne lapsille? Aamulla tuli itku, kun pappa oli lähtenyt. Koti-ikävä vaivaa. Molempia kiukuttaa, surettaa ja sylittää normaalia enemmän, vaikka päivät ovat enimmäkseen täynnä kikatusta ja kivoja juttuja. Leikissä kuitenkin Make-rekka kuiskaa, että se haluaisi kotiin koska sillä on tosi ikävä sen isää. Ja aamulla ja illalla jutellaan samaa asiaa sata kertaa: montako yötä vielä, ei meillä olisi kaupungissa mitään tekemistä ja pappakin tekee pitkää päivää, soitetaan kohta, papallakin on teitä ikävä ja se haluaisi olla täällä mutta isotkaan eivät aina voi itse päättää, mitä tekevät.

Olen tässä viime kuukausina miettinyt, että työnsä vuoksi matkustavan perheellekin kuuluisi kyllä joku kompensaatio. Kun mies on matkalla, minä olen kiinni kaikki illat. Ja loman siirtymisestä pitäisi kyllä korvata jotain myös. Ei ole kyllä aiemmin tullut mieleen, miten paljon toisen duuni oikeasti voi vaikuttaa koko perheeseen. Kaikki kärsivät yllättävistä muutoksista, vaikka palkkaa maksetaan vain yhdelle.

Ja miten lasten ikävää voi lievittää? Onko parempi yrittää kiinnittää huomio johonkin muuhun vai tukea keskustelua puuttuvasta perheenjäsenestä silläkin uhalla, että itse saa sitten ottaa vastaan mahdolliset lievereaktiot? Auttavatko valokuvat ja tiivis yhteydenpito vai lisäävätkö ne ikävää? Onko parempi, jos yritän suhtautua asian itse neutraalisti vai voinko sanoa, että minustakin tämä on typerää ja järjetöntä?

Enää neljä yötä. Sitten taas helpottaa.

Content analysis with a view

Ah niin suomalaista, vettäkin satelee hiljaksiin. Tuijotan vuorotellen järveksikin nimitettyä lammikkoa ja tietokonetta.
Päivän tärkein saavutus on kuitenkin isoveljen opettaminen omatoimiselle puskapissalle. Käskin tähdätä käpyyn ja siitä se lähti. Autoiluanalogiana ei siis tarvitse itse osata ajaa että voisi neuvoa toisia.

Mobiiliterveiset

Heinäkuu, kesä, kännykkä(kuva)kuulumisia. Kuvassa mun kesäkynnet. Suosittelen kovasti noita Essien tarroja, jos joku haluaa helpot juhlakynnet. Nämä juhlivat lauantaina kanssani viinijuhlia aamuyöhön asti.
Nyt matka jatkuu järven rannalle. Naperot on onnessaan, mun rentoutumistani hieman häiritsee itse itselleni asettamat gradun osadeadlinet. Tällä viikollakin on vielä hommia edessä.
Mies tulee perjantaina perässä, se on vielä Helsingissä töissä. Herran lomakuvio meni tarjouskilpailujen aikataulujen aika lailla keturalleen, mutta ehkä tässä nyt edes yksi viikko saadaan lomailtua heinäkuussakin. Syyskuulle varattiin viikko Menorcalla, tulee mullekin sitten vielä pieni lomanpoikanen ennen paluuta herätyskelloelämään.
Mitäs teille? Käykö täällä edes ketään vai meneekö blogimaailmakin kiinni lomien ajaksi? Toisilla tuntuu postaustahti kiihtyvän, itselläni ei meinaa kärsivällisyys riittää istua koneella paitsi nettikauppojen aleja ja myytäviä asuntoja selaamassa. Ihmeen paljon siihenkin saa aikaansa tuhrattua!

Hönöhommia jo vuodesta 2011

Pikkuveli meni ja täytti kaksi. Vuosi sitten se oli sellainen haparoivin askelin etenevä vauvalainen, nyt juokseva, hyppivä, kiipeävä ja aikuisen logiikkaan ihan päätöntä legendaa iskevä pikkupoika. Jutuissa on jo nyt mukana melkoisesti värikynää toki hieman haparoivasta ilmaisusta huolimatta. En melkein malta odottaa, mitä ne ovat vuoden päästä, kun kielellinen osaaminen oletettavasti on taas melkoisesti kehittyneempää.

Mutta kyllä tuollaisella kaksivuotiaankin osaamisella saa nauratettua yleisöä. Kun toivotin eilen aamulla herralle hyvää syntymäpäivää, hän vastasi luonnollisesti "HYVÄÄ PEPPUPÄIVÄÄ!" Viime viikolla hän selitti joka toiselle vastaantulijalle, että pappa lähti rekkapuistoon - tai vaihtoehtoisesti peppuun - ja sitten pappa tippui maahan, keittiön maahan PANG PANG. Eilen hississä oli sellainen parikymppinen poikanen, jolla oli korvissa isot reiät, mitä ne sellaiset venytyshommelit sitten mahtaakaan olla nimeltään. "Veikäkoova, veikäkoova!!! toimitti pikkuveli tohkeissaan sormi ojossa. Onneksi reikäkorvaa itseään vain nauratti. (Isoveli sen sijaan edes yritti kuiskata, tosin huonolla menestyksellä, että eihän mamma POJILLA voi olla reikiä korvissa? Ikinä emme ole moisesta ennen keskustelleet, joten olettaisin, että otanta perustuu lähipiiriin, jossa korvakorut ovat enemmänkin naisten ominaisuus, mutta hassua, mihin kaikkeen lapset kiinnittävät huomiota.)

Kaksivuotias osaa kaikenlaista, tunnistaa onko esineitä yksi, kaksi vai monta, laskee kymmeneen (tosin koome jää usein välistä), tietää ison ja pienen eron, piirtää suhertaa spiraalin tyyppisiä kuvioita ja suikuloita ja viivoja, jotka kuulemma ovat banaaneja ja käärmeitä, hyppii tasajalkaa ja juoksee kuin mikäkin pieni viitapiru. Se osaa - varmaankin isoveljen mallin ansiosta - jo roolileikkejäkin, jotka kuuluvat enemmän vasta kolmevuotiaiden hommiin, sanottiin neuvolassa. Syömme jatkuvasti nakkeja ja makaloonia ja tomaattia ja milloin mitäkin soppaa herran syöttämänä. Autot juttelevat keskenään ja pelastavat toisiaan tulipaloista ja muista vaaroista. Salama McQueen on todella hip ja pop. Suureksi suruksemme Autot-leffan ykkösosa on naarmuuntunut pilalle, ja kakkonen on (vanhempien mielestä) turhan pelottava. Onneksi pikkuveli rakastaa kirjoja, ja papan työmatkalta tuoma Välkommen till Kylarköping! -teos on hieman korvannut dvd:n hajoamisesta aiheutunutta tuskaa.

Pikkuveli on alusta asti reagoinut musiikkiin ihan eri tavalla kuin isoveljensä. Se hyräili Posti-Paten tunnusmelodiaa jo alle vuoden ikäisenä ja laulaa nyt ulkomuistista pitkiä pätkiä monista lastenlauluista ja kohtuullisen nuotilleenkin. Lastenlaulujen lisäksi suosittua on nk. joujou-musiikki eli Run-D.M.C sekä Beastie Boysin Fight for your right to party. Jälkimmäisestä biisistä päähän on jäänyt vain se PAAAADIIII, jota herra laulaa usein ja kuuluvasti.

Tutti haudattiin siis muutama kuukausi sitten, pulloa ei ole käytetty sitten pikkuvauva-aikojen ja nukkuminenkin on nyt taas (kopkop) varsin mallikasta. Pottajutut eivät kiinnosta tipan vertaa, emmekä ole niihin juuri painostaneet. Laiskuus vaivaa asiassa, ja toisaalta olen sitä mieltä, että isoveljen kanssa toimi vallan mainiosti se, että siinä 2,5 vuoden iässä lahjoimme sen potalle vadelmaveneillä. Kahdessa viikossa vaipat jäivät pois kokonaan, eikä meillä ole tarvinnut vahinkojen takia luututa lattioita tai pyykätä mattoja. Ajattelin noudattaa samaa kaavaa myös pikkuveljen kanssa, ellei hän sitten ala osoittaa itse merkkejä pottainnostuksesta. (Jännä, että tässä asiassa isoveljen esimerkki ei tunnu innostavan. Mutta ehkä ryhmän paine päiväkodissa sitten toimii paremmin!)

Nukahtaminen onnistuu pikkuveljeltä ja pääsääntöisesti poika nukkuu omassa sängyssään koko yön heräilemättä (tai ainakin herättämättä vanhempiaan). Pikkuhiljaa pitäisi vissiin siirtyä pois pinnasängystä, joskin kiipely-yritykset ovat jääneet unohduksiin sen jälkeen, kun herra keikahti laidalta alas - onneksi sentään sängyn sisäpuolelle. Sitä vain mietin, että joko nelivuotiaan voi laittaa yläsänkyyn nukkumaan? Kerrossänky on käytännössä ainoa vaihtoehto saada molempien sängyt mahtumaan yhteen huoneeseen.

Fyysisesti pikkuveli on melkoinen tirppa, vajaat 87 cm ja tasan 11 kiloa. Isoveli on suunnilleen samankokoinen 1,5-vuotiaana, vaikka ei se mikään jättiläinen ole sekään. Tai pitkä toki, mutta tuollaisia rimpuloitahan nuo ovat molemmat. Katsoin netin käyriltä, että siinä on kokonaiset 200 grammaa yli alipainon rajan. Mutta no, lapsi kasvaa kuitenkin omilla käyrillään, joten voimme olla tyytyväisiä siihen. Neuvolantädit (tällä kertaa heitä oli kaksi) totesivat muutenkin, että kehitys on kaikenkaikkiaan hienoa, eikä kaksikielisyys ole ainakaan hidastanut kielellistä kehitystä, ennemminkin päinvastoin. Ihan yhtä normaalia nimittäin on, että kaksivuotisneuvolassa lapsi osaa vasta yksittäisiä sanoja. Näillä meidän jälkeläisillä taitaa vaan olla vanhempiensa puhegeenit siinä suhteessa, että kumpikaan meistä ei ole ainakaan lyhytsanainen.

Välihuomautus

Sitä vaan, että vähän kai mulla on ihanat lapset. Ne on niin suloisia! Älykkäitä! Liikuttavia! Hauskoja! Huvittavia! Niin että sydämiä ja rakkautta ja yksisarvisia ja sateenkaaria!!!1!

(Taas asioita, joita en kehtaa päivittää Facebookiin, mut tää onkin tällainen mammafoorumi.)

Ja siis muuten analysoin täällä menemään niin, että just muuta ei pysty. Mies on käytännössä koko viikon reissussa, joten vapaahetket koneella ovat tämän lasten hoitoajan ulkopuolella vähissä. Mut ei se mitään, muutaman viikon päästä ollaan kaikki lomalla ja sitten vaan söpösti perheenä hengaillaan joka paikassa! Katsoin tänään sellaisia kaupungilla, lomaperheitä. Joilla on koko omaisuus rattaissa ja huolettomasti samantyylisiin vaatteisiin puetut lapset ja sellainen ihana turistihenkisyys. Pakko päästä edes vaikka Tukholmaan tai Naantaliin olemaan turisti.

Lisäksi haluaisin olla Ruotsin prinsessa, vaikka en kyllä haluaisi naikkariin Chris O'Neillin kanssa. Mutta muuten olis kivaa olla sellainen tyylikäs ja nätti ja kruunu päässä vaan huolettomasti vilkutella kansalle. Onkohan mulla jäänyt prinsessavaihe lapsena kesken?

Kesävarustelusta sitten vaikka

Päässä taas pyörii kaikenlaista, mutta bloggaus tökkii. Tuntuu, että pitäisi olla jotain deepimpää sanottavaa, mutta kun ei ole tai ei jaksa muotoilla. Tämä on siis tällainen tulpanpoistopostaus, kunhan lätisen ettei ihan kuolisi koko homma.

Kuvassa pahamaineinen hiekkalaatikkomme.

Anyways, ostin siis tänään nakeroille läjän shortseja ja t-paitoja. Pitäkää peukkuja, etten manannut kesää pois. Viime kesänä kevyitä kesävaatteita tuntui olevan ihan liikaa, nyt taas kuvittelin parien lyhytlahkeisten per tyyppi riittävän, mutta kissanviikset. Vaatekertoja menee yksi tai kaksi päivässä, enkä millään ehdi/jaksa/halua pyörittää pyykkikonetta ihan joka päivä. Eikä kaikkia vaatteita toki voi samassa koneellisessa pestäkään, ettei mene hienot värit sekaisin. Minä lajittelen aina erikseen valkoiset/vaaleat, tummat eli mustat/tummansiniset, vaaleammat siniset/vihreät, keltaiset/ruskeat/beiget ja punaiset/oranssit, mutta minä olenkin tässä ehkä hieman turhan tarkka. En vaan ole parempaakaan systeemiä keksinyt. Jos joku on, niin kertokoon mieluusti heti.

Shortsit ja t-paita on hyvä perusasu. Mutta sitten on nämä ongelmat: päähine ja rasvaus. Olen ymmärtänyt, että lapsilla pitäisi olla jokin päähine. Esikoisen kanssa olin asiasta tosi tarkka. Nykyisin olen ihan lepsu. En vaan saa kumpaakaan innostumaan mistään sellaisesta, joka kelpaisi myös minulle. Pienemmälle varmaan pitäisi olla joku Salama McQueen -lippis, mutta en vaan kykene. (Tällä hetkellä sen lempivaate on heikkona hetkenä hankittu Salama-pyjama, jossa se mielellään oleskelisi myös päivisin. No, loppui ainakin se jokailtainen pyjamanpukemisraivarointi. Tosin nyt sitten tapellaan aamuisin siitä, että rakas Salama-paita pitää ottaa pois.) Isomman saisi varmaan ylipuhuttua (tai lahjottua) jonkun päähineen käyttöön, mutta mistä löytäisi kivan lätsän, joka kävisi kaikkeen eikä olisi kamalan hiostava. Ja miten vaarallista on, jos lapsi ei suostu käyttämään hattua? Miten äkkiä sille tulee auringonpistos tai joku muu, mikä? Ja katsovatko muut vanhemmat puistossa, että onpa vastuuton äiti, kun lapset kirmaa ilman hattua? (Tämä viimeinen on näistä tietysti tärkein, ehe.)

Sitten se toinen, eli aurinkorasvaus, jota olemme harjoittaneet kohtuullisen ahkerasti. Se on muuten ihan ok, mutta milloin mahdan oppia rasvaamaan kasvot sujuvasti niin, ettei sitä tavaraa mene silmiin? Ja onko lapsia tapana rasvata kesällä ihan joka päivä, vai vaan jos on tosi lämmin? Sekä kolmanneksi: rasvataanko lapsia päiväkodissa? Mietin vaan, että onko hätävarjelun liioittelua, kun omiani sinne samaan puistoon aina voitelen. Että jos ei ne päiväkotilapset pala, niin tuskin sitten kotihoidetutkaan. Huvittaa kyllä, kun miettii, miten tarkka olin auringostakin esikoisen ollessa pikkuinen. Ahdistuin, jos yksikään auringonsäde edes kosketti vauvaa. No, eivät nuo ole palaneet edes tropiikissa, vaikka en ole niitä UV50-burkhaan pukenut. Jännä, että tässäkin asiassa vissiin järjenkäyttö on sallittu.

Rasvaamisessa on myös se viehättävä puoli, että aurinkorasvattu lapsi kerää itseensä kilon hiekkaa. Siis sen kaiken muun hiekan lisäksi, jonka ne kantavat mukanaan sisään joka päivä. On itseasiassa käsittämätöntä, että pihan hiekkalaatikossa enää on yhtään hiekanmurusta, sellaisia hiekkakasoja olen lakaissut kylppärin lattialta kun herrat ovat riisuneet kamppeensa sinne. Hiekkaa on ihan joka paikassa, välillä pikkuveljen vaippaa myöten (?!). Asumme sentään neljännessä kerroksessa, joten olettaa voisi, että osa hiekasta jää rappuun. Mutta epäilen.

No, mieluummin rasvaan ja taistelen aurinkohatuista kuin kerrospuen fleeceä ja toppahaalaria. Vielä kun itse osaisi kääntää pukeutumismoodin kesävaihteelle, en ole vielä ihan mukana tässä. Tuntuu edelleen ihan hullulta lähteä aamulla liikkeelle ilman takkia, ja pitkähihainen nyt pitää ainakin ottaa. Vaikka se sitten olisi siellä kassin pohjalla koko päivän.

Kesä rokkaa, vaikka kaikki ihmiset ei

Mies on työmatkalla ja minulla oli kotipäivä lasten kanssa. Paperilla meillä on siis käsissämme yhtälö, joka sisältää aika monta kiukkuraivaria ja marttyyrijupinaa. Mutta ei kuulkaa, kun on kesä! Oltiin vaan koko päivä liesuamassa ympäri kyliä, eikä ehditty raivaroida juuri lainkaan.

Aamulla (no, puoli yhdentoista aikaan) mentiin lähipuistoon. Siellä ulkoilee myös poikien tuleva päiväkoti, ja tädit tulivat heti moikkaamaan, että tehän olette aloittamassa elokuussa meillä. Käsipäiviteltiin (tai oikeastaan goddagiteltiin) niiden kanssa, joita ei oltu aiemmin tavattu, ja kun lapset lähtivät puistosta, eräs täti pyysi vilkuttamaan pojille nimeltä mainiten. Koko kohtaamisesta jäi tosi kiva fiilis, sellainen, että nakkiaiset ovat oikeasti tervetulleita. Ja jopa että henkilökuntaa vähän kiinnostaa, ketä ne on.

Matkalla halliin kohtasimme joulupukin (jos ette tienneet, niin pukilla on toimisto Hietalahdenkadulla), joka kysyi, saako pojille antaa karkkia ja eihän heillä vain ole pähkinäallergiaa. Kivaa ja toki hyvin huomaavaista, ja jotenkin kovin suomalaista. Siis että joulupukkikin on tottunut kysymään tietyt kysymykset, ettei kukaan vain närkästy. Pojat eivät olleet uskoa onneaan, kun saivat luvan kanssa syödä suklaata keskellä päivää.

Seuraavaksi syötiin lounaantapaista Hietsun hallin terassilla. Ipanat olivat hyvällä tuulella, aurinkoisia ja hilpeitä. Ympäristöstä ei hilpeydelle juuri vastakaikua tullut, hymyilevää ja vilkuttelevaa lasta voi ihan ilmeisesti vain tuijottaa ilmeettömänä. Onneksi (tai pelottavaa kyllä) ipanat itse eivät ilmeisesti muuta odottaneetkaan, vaan jatkoimme ihan iloisina matkaa apteekkiin ja kauppaan.

Ahtaassa apteekissa nakit häröilivät ja härkkivät ihan kaikkea, edelleen hyväntuulisena tosin. Molemmat huplattivat juttujaan, esimerkiksi isompi arveli, että punakorkkinen hyttyskarkoite on varmasti tarkoitettu leppäkertuille. Pienempi oli aivan tohkeissaan bongattuaan SanaSol- ja kalanmaksaöljypullot, sillä herrojen isä juottaa näitä liemiä lapsille joka ilta. Ympäristö lähinnä tuijotti hymyttömästi, eikä kukaan osoittanut yhtään ystävällistä elettä lapsille tai edes ymmärtäväistä minulle, joka yritin pitää ipanat edes suunnilleen näköetäisyydellä ja poissa mahdollisesti rikkoutuvien tavaroiden luota.

Sitten mentiin kauppaan. Törmäsin serkkuuni, ja jäin vaihtamaan pari sanaa. (Mun landemmalla asuvat ystävät eivät muuten voi käsittää, että Helsingin keskustassa on mahdollista asua niin, että törmää jatkuvasti tuttuihin ja esim. tuntee käytännössä kaikki naapurinsa. Mut uskokaa pois, se on hyvinkin mahdollista!) Pojat seisoivat raejuustohyllyn edessä vedettävien ostoskoriensa kanssa - he haluavat nykyisin aina ottaa omat korit ja osallistua kauppareissuun, mikä pitää heidät yleensä kiukuttomina ja hyväntuulisina, vaikka siinä saattaa vähän häslinkiä ollakin. Ajattelin kuitenkin, että on sentään keskipäivä eikä mikään ruuhka-aika, että antaa lasten osallistua.

Siinä rupatellessamme käytävää pitkin tuli ehkä kolmefemma pariskunta, jota en huomannut ennen kuin mies tiuskaisi lapsille tympeään sävyyn, että VÄISTÄKÄÄ VÄHÄN. Pojat tekivät tilaa, ja kusip.. anteeksi mies jatkoi matkaansa huokaillen ja päätään pyöritellen. Taisin tokaista varsin sarkastiseen sävyyn, että voi anteeksi ja mulkaista miestä. Hän vihatuijotti minua vielä pitkään joka jumalan hyllynvälistä, koska olihan nyt ihan ilmeisesti aivan ennenkuulumatonta, että hän joutui odottamaan ainakin kaksi ylimääräistä sekuntia ennen kuin pääsi ohi. Oikeesti, miksi pitää olla niin vihamielinen? Eikö lapsille (ja aikuisillekin, koska kyllähän hekin joskus ovat huomaamattaan tiellä) voisi sanoa, että anteeksi, väistättekö ja vaikka kiittää, kun toiset tekevät niin kuin pyydetään? Pistää niin vihaksi, että tästä kirjoittaessanikin tunnen, miten verenpaine nousee.

Inhoan sellaista vainSuomessa-märinää, mutta tästä päivästä oli kyllä valitettavasti jäädä taas sellainen vainSuomessa-fiilis. Lapset eivät saa kuulua eivätkä näkyä. Vaihtoehdot tuntuvat olevan joko äitiyden mustaan aukkoon uppoaminen ja aivoton lässytys tai lapsivihamielisyys, välimuotoa ei ole. Minä väitän, että lapsista olisi monesti paljon vähemmän vaivaa ja häiriötä, jos ympäristö vaikka kohtelisi heitä kuin ihmisiä. Ilmeisesti on aivan liikaa vaadittu, että lapset huomioitaisiin lapsina. Tiedättekö miksi ne lapset siellä helvetin Etelä-Euroopassa voivat käydä ravintoloissa? Ei siksi, että ne käyttäytyisivät sen paremmin kuin suomalaisetkaan, vaan siksi, että siellä kukaan ei vaadi lapsilta täydellistä hiljaisuutta ja kykyä vetäytyä jonnekin syrjään pois kiireisten aikuisten tieltä. Siellä niillä lapsillakin on oikeus olla olemassa ja sen sijaan, että hepuloivaa lasta ja hänen vanhempiaan tuijotettaisiin ärtyneinä, ympärillä on lähes aina ihmisiä (tarjoilijoita tai ystävällisiä kanssa-asiakkaita), jotka osallistuvat tilanteeseen jotenkin. Siis sillä tavalla, että vaihtavat vaikka lapsen kanssa pari sanaa ja saavat kiukun unohtumaan ja huomion kiinnittymään muualle.

Totta kai täälläkin on monenlaisia ihmisiä, mutta aivan liian usein hommassa mättää joku. Onneksi jo mainitsemani joulupukki veti päivän saldoa ylöspäin. Reippaasti plussalle saldon vei kuitenkin kesä: se, että voi mennä ulos vain laittamalla kengät jalkaan. Että voi hengailla puistossa ja pihalla ja torilla. Voi syödä jätskiä (lapset) ja juoda vaikka aivan ex tempore keskellä maanantaista iltapäivää lasin shamppanjaa (aikuiset). Voi käydä kotona vain nukkumassa päiväunet (yksi lapsi) ja sitten taas lähteä tuonne maailmaan. Vaikka siitä joku sitten vähän kiukuttelisikin (lapsi tai typerä aikuinen). Kesällä elämä vaan on paljon kivempaa, ei siitä mihinkään pääse. Jopa niin, että taas tänään mietin, onko tässä oikeasti mitään järkeä asua näillä leveysasteilla. No, kaikkea ei voi saada, ja ainakin toistaiseksi kieli, kulttuuri, kaverit ja suvut painavat vaakakupissa vielä enemmän kuin mahdollisuus toppahaalarittomaan talveen. Mutta ehkä ne ihmiset siellä lämpimämmässä jaksavat olla kivempia myös lapsille, kun eivät vaella kuukausitolkulla palellen pimeydessä!

Mister Miksi

Meillä asuu yksi tyyppi, joka pälpättää aamusta iltaan taukoamatta. Ja tällä kertaa en puhu itsestäni. Vajaa neljävuotias joko selittää jotain omia tarinoitaan, jotka päättyvät usein toteamukseen "se oli sellainen tarina se", testailee reaktioitani tyyliin "pikkuveli tykkää enemmän sinusta, mutta minäpä tykkään enemmän papasta" tai sitten kyselee loputtomia kysymyksiään.

Pikkuveli on toistaiseksi helpompi, kysymykset ovat tyyppiä "mikä teme on" (se sanoo sen tuollaisella hassulla aksentilla) ja "mitä tuo tekee" ja "mihhä asia/ihminen x on". Usein se myös vastaa itse että pappa töittä, mamma koulutta, ja yhtenä päivänä hienosti myös että "mamma hammalääkävihhä".

Isoveljen kysymystulvasta viime aikojen suosikkejani ovat olleet muun muassa:

Miksi ihmisillä kuuluu olla kaksi kättä?
Miksi huomenna on aina yhden yön päästä?
Miksi ihmisillä on punainen kieli?
Mihin hän (milloin kukakin ihminen esim. kadulla) menossa ja miksi?
Miksi minä (siis lapsi itse) en totellut?
Jos lääkäri kerran otti minut sinun mahasta niin, että se teki reiän ja ompeli sen umpeen, niin mistä pikkuveli sitten tuli?
Miksi mun yhdellä kaverilla on vähän mustempi iho kuin meillä? (Kyseessä on siis ystäviemme Thaimaasta adoptoitu poika.)
Millainen koti kuulla on?
Sekä bonuksena: Milloin me kuollaan? Ja laitetaanko meidätkin sitten esille sinne eläinmuseoon?

Niin. Onneksi en itse joudu jälkikäteen kuuntelemaan omia vastauksiani, sen verran usein ne sisältävät vain jotain epämääräistä mutinaa ja epäonnistuneita yrityksiä kääntää keskustelu toiseen suuntaan. Ja tietenkin vakiovastauksiani "en tiedä", "siksi" ja mitä-kysymyksien kohdalla lapsuusaikojeni inhokkia "mitä mitä Mikko-setä", jonka olen nyt onnistunut siirtämään myös jälkipolville.

Muistelen joskus lukeneeni tai kuulleeni, että kysellessään lapsi myös testaa omia hypoteesejaan maailmasta. Siksi olen muistaessani ja jaksaessani yrittänyt vastata hankaliin kysymyksiin (erityisesti niihin, jotka käsittelevät kuolemaa, lasten syntymistä tms.) vastakysymyksellä tyyliin mitä itse siitä luulet. Taka-ajatuksena on saada selville, mitä kysymyksen takana piilee, siis ettei erehdyksessä päädy selittämään jotain lapsen kehitystasolle vielä ihan liian hankalaa asiaa. Ei se aina toimi, mutta joskus kuitenkin, ja taktiikka saattaa johtaa ihan mielenkiintoisiin keskusteluihin. Lapsen ajatusmaailma on viehättävä yhdistelmä irrationaalisuutta ja suoruutta, eivätkä päättömiltä aluksi kuulostavat kysymykset välttämättä ole sitä, kun vähän aikaa kuuntelee.

P.S. Isoveli  3 v 10 kk oppi viikonloppuna ajamaan pyörällä! Viime kesänä oli ahkerassa käytössä potkupyörä ja väitän, että sen ansiosta apurengasvaihetta ei tarvittu ollenkaan. Suosittelen myös ehdottomasti sitä kauhukahvaa pyörän perään, vanhemman selkä kiittää kun ei tarvitse pitää tarakasta kiinni kaksinkerroin kumartuneena. Ja on siitä paljon hyötyä myös ylämäissä, starteissa ja pysähtymisissä.

Kiitos Tamala 2011-?

Siellä ne taas tappelee. SE OLI MINULLA, huutaa toinen. Toinen makaa spagettina, kirkuu ja hakkaa päätään parkettiin.

Minun pitäisi olla syömässä ystävien kanssa. Sen sijaan kuuntelen täällä tuota riivatun kirkumista. Korjaan, kuuntelin, kunnes annoin periksi ja pistin Salama McQueenin päälle. Tuo punainen taika-auto naulitsee pienemmänkin riiviön töllön eteen. Mikä ihme siinä viehättää? Tamala Mäkvaan on mahdollistanut viime viikkoina laskujen maksamisen, ruoanlaiton ja nyt myös bloggaamisen. Kiitos sille siis, niin kauan kuin tätä kestää. Esikoinen oli jo unohtanut koko Salaman, mutta katsoo sekin, jos leffa pyörii. Ja pyöriihän se, pikkuveli kun ei mitään muuta katsoiskaan.

Yritin kyllä kaikkea muuta, koska asiaankuuluvasti syyllistyn television käyttämisestä lapsenvahtina. Lauloimme Posti-Patesta ja metromatkasta mummolaan ja miten autolla ajetaan varo-varovasti. Olin potilaana ja annoin lääkärin ruiskuttaa korvaani aurinkorasvaa (?). Ajoin traktorilla. Luin sata kertaa, miten Sannan päähän tuli haava ja lääkäri laittoi tikit. Kävin luullakseni tuhat kertaa läpi helikopterit ja kaivurit ja katujyrät. Söimmekin toki - kaikki kolme eri aikaan tosin, koska pienempi ei malttanut odottaa, isomman piti mennä vessaan ja minä en jaksanut kuunnella huutoa. Enkä itse ehtinyt syömään, koska täytin maitoaketsuppiaraejuustoa-vaatimuksia. Pyyhin housuja pyynnöstä, autoin syömisessä, putsasin suita, lakaisin lattioita.

Jostain syystä jokainen yritys jättää ne leikkimään keskenään on päättynyt tänään, kuten viime päivinä muutenkin, noin minuutissa huutoon ja kirkumiseen. Argh. Mikä hiton kevätpörriäinen noita vaivaa? Ne ovat ihan levottomia ja hurlumhei. Eivätkä ne ole koskaan kinastelleet näin paljon. Mikään ei kelpaa, kaikki on ei. Isompi nauraa rätkättää ja ärsyttää tahallaan, pienempi kirkuu lattialla ja kumauttelee takaraivoaan. Sitten se huutaa, koska sattuu. Uhma, mene pois. Kiukku, mene pois. Sekä äidiltä että lapsilta, that is.

Tilannetta ei sanottavasti paranna se, että syy siihen, että istun täällä erotuomaroimassa sen sijaan, että söisin Jalla Jallan herkkuja ja juoruaisin, on miehen. Kehuinko juuri, että saan omaa aikaa aina halutessani? Sallikaa että korjaan lausuntoani hieman: saan omaa aikaa, jos muistan tarkistaa mieheltä etukäteen, onko hän mahdollisesti sopinut jotain niille illoille, jotka hän itse on ensin korvamerkinnyt minun illoikseni. Siis pari viikkoa sitten sovimme herran aloitteesta, että tiistai- ja keskiviikkoillat ovat lähtökohtaisesti minun, ts. voin sopia niille menoja tarkistamatta asiaa hänen kanssaan. Maanantai ja torstai oli vastaavasti korvamerkitty herralle. Tein työtä käskettyä ja sovin tapaamiset molemmille illoilleni tälle viikolle. Kävi ilmi, että mies on sopinut kokoustavansa sekä tiistaina että keskiviikkona. Peruin menoni ja nyt hellin täällä marttyyriuttani. Se kasvaa ja voi hyvin, voin kertoa. Niin hyvin, että itseänikin ällöttää.

Kun se kyseinen kalenterirajoitteinen astuu ovesta, aion poistua. Ihan sama mihin, kunhan pääsen johonkin. Menen vaikka tuohon rantaan mulkoilemaan lokkeja. Mutta lenkille en mene, koska vastoin kaikkia periaatteitani juoksin eilen ja aika monena muunakin päivänä viime viikkoina. Hullu!

Omaa aikaa, makaroniraivari, mitä näitä on

Vietin viikonlopun yksin kotona. Miehen isä tarvitsi apua landella ja mulla oli gradu ja yhdet juhlat. Koko herraseurue häipyi vähän yllättäen jo perjantaina, olin ihan että häh. Kävin kaupungilla etsimässä rintaliivejä (turhaan) ja tajusin, ettei keskustassa enää ole yhtään baaria, jossa olisi takuuvarmasti joku tuttu, kun hypoteettisesti pohdin sitä kuuluisaa yhtä. Ostin Kotivinkin ja tulin kotiin.

Lauantaina kirjoitin, kävin kaupungilla ostamassa yöjuoksuvaatteita (mustaa ja läpikuultavaa ja vähän pitsiä kans) ja join yhden siiderin terassilla. Illalla juhlittiin ensin kotibileissä ja sitten ekslusiivisessa (edellinen siis hyvin sarkastisella äänensävyllä) Bläkissä. Siellä oli about yks polttariporukka ja joku hääseurue. Liukenimmekin jossain vaiheessa Loosen tanssilattialle. Juotiin shotteja ja kikatettiin ja tultiin yhden kaverin kans Mäkkärin kautta meille. Seuraavana päivänä nukuttiin yhteentoista ja syötiin pizzaa ja krapulakin unohti tulla kylään, vaikka olis voinut toisin luulla.

Kalenterista huomaa, että alkaa tulla kesä, vaikka ulkona ei ihan siltä vielä näytäkään. Kaiken maailman kekkereitä olis vaikka joka viikonlopulle. En voi kyllä henkilökohtaisesti ollenkaan osallistua siihen "mä en koskaan käy missään" -keskusteluun, joka aina välillä velloo mammapiireissä. Koska kyllä mä käyn, ja pääsen oikeastaan menemään silloin kun haluan. Jopa niin, että mua enemmänkin ahdisti koko viikonloppu yksin, kun tuntui että en mä tarvitse niin paljon sitä kuuluisaa omaa aikaa.

En muista, että mies olisi ikinä sanonut minulle, että älä mene johonkin. Kerran, kauan sitten soitin sille, kun töiden jälkeinen yksi vähän venähti, että ethän oo vihainen. Se sanoi mulle, että miksi ihmeessä mä olisin vihainen, jos sinulla on hauskaa. Ja se asenne on pitänyt. Kiitos siitä sille.

***

Okei, sitten katkesi ajatus. Piti huutaa ja heitellä tohveleita seinään. Pinna ratkesi, kun tajusin unohtaneeni jälleen kerran makaronilaatikon uuniin. Oikeesti. En tee sitä saatanan uuniinunohtujaruokaa enää ikinä! Oon pilannut varmaan kuusi makaronilaatikkoa tänä vuonna! ARGH! Tällä kertaa olin oikein laittanut mukaan porkkanaakin, että olis hieman terveellisempi versio. Syököön lihapiirakoita huomenna, en jaksa enää ryhtyä ruoanlaittoon. Ärsyttää.

Olen niin kyllästynyt tekemään ruokaa, siis tätä arkiruokaa. Jos jotakin erityisesti lasten tulevalta päiväkotiuralta odotan, niin sitä, että joku muu ruokkii kakarat muutaman kerran viikossa. Siis elokuusta eteenpäin mun enää tarvitse säveltää jatkuvasti uusia ruokalajeja bioroskikselle! Wohoo!

Ai niin, kuten em. voi päätellä, pojat saivat dagispaikat ja ihan just sieltä, mistä haluttiin. Toisin sanoen tuosta kahden korttelin päästä. Päiväkoti on pieni, vain kaksi ryhmää ja osa toiminnasta on yhteistä, joten veljeksillä on mahdollisuus tavata toisiaan päivän aikana. Käytiin siellä tutustumassa, ja isompi on kysellyt kovasti, milloin pääsee taas dagikseen. Jännä nähdä, mikä on reaktio sitten, kun totuus paljastuu.

Tosi kiva kuva paikasta jäi kyllä meille aikuisillekin. Puitteet olivat ehkä enemmän tyyppiä viihtyisä kuin moderni, mutta mitä siitä. Ehkä kaikista paras suositus oli se, että paikassa on ollut käytännössä sama henkilökunta koko sen reilun 10 vuoden ajan, kun se on ollut toiminnassa. Ja tantit muistivat poikien nimetkin, kun ollaan oltu sen verran usein samassa puistossa, jossa hekin ulkoilevat. Kiva juttu on sekin, että sieltä tulee pienemmän omahoitaja kotiin käymään ennen starttia. Taas ihmettelen, miten hienosti voi olla homma järjestetty ihan yhteiskunnan puolesta.

Eli siis mun lasten laitostuminen alkaa reilun kolmen kuukauden päästä! Iik! Ja mä meen lokakuun alussa töihin! Iik! Senkin kävin tuossa taannoin sopimassa. Ja tänään tapasin graduproffan ja sain kehuja ja taputuksia olkapäälle ja aion palauttaa sen elokuussa! Iik! Teoriaosuus on kasassa ja aineisto on hankittu ja metodi ja menetelmä on valittu ja nyt siis vaan hulluna analysoin sisältöä ja vedän jotain johtopäätöksiä ja sit se on siinä. Toistaiseksi kaikki on mennyt niin kuin ajattelinkin: että koko homma on viitsimisestä kiinni. Ei yks gradu kyllä todellakaan mitään rakettitiedettä ole (no ei kai kun luen viestintää, ehe).

Minkähän projektin sitä sitten keksisi? Tuntuu aika kummalliselta, että 13 vuoden ikuisuusprojekti nimeltä VTM näyttää uhkaavasti lähestyvän loppuaan. Lapsetkin on jo noin isoja, puhuvat ja liikkuvat itse ja leikkivät ja halutessaan riisuvat ja toinen osaa pukeakin. Ei ole tutteja eikä pulloja eikä edes syöttötuolia, koska pienempi kieltäytyy siinä istumasta. Muutaman kuukauden päästä toivon mukaan ei ole tarvetta edes vaipparoskikselle. Kuulostaa aika huimalta. Vähän haikeaakin kyllä, mutta mitä enemmän tässä olen asiaa ajatellut, sitä paremmalta tuntuu koko töihinpaluu ja kaikki. Kehitys kehittyy, kuulkaa!

Ekotekoja ja tekoekoja

Seuraamissani blogeissa kiertää ekohaaste, jonka Bleue laittoi alulle. Jännä kyllä, kukaan ei ole haastanut mua, hehe. Imagoni ei liene kovin ekotiedostava. En ole tunnustautunut kestovaippojen, lasipullojen tai edes ekokosmetiikan faniksi, enkä hehkuta kirppislöytöjä, kantoliinoja tai kestoliivinsuojia (jotka ovat kyllä kertakäyttöisiä mukavammat, mutta eivät minusta noin yleisesti ottaen vaan kovin kiinnostava puheenaihe). En pode suurta tuskaa kuluttamisesta tai maailman tuhoutumisesta. Myönnän jopa ääneen että en edes, herran tähden, äänestä vihreitä*.

Disclaimerina huomautettakoon, että olen kuitenkin sitä mieltä, että vihreillä on tärkeä rooli poliittisessa kentässä ja asioiden tuomisessa yhteiskunnalliselle ja poliittiselle agendalle, niin kuin muillakin puolueilla, allekirjoitin minä puolueen periaatteita tai en. (Minusta jopa persuilla on tehtävänsä, ainakin herättää meidät kupliimme juuttuneet huomaamaan, miten eri tavalla ajattelevia ihmisiä täällä asuu. Ilmiöiden tiedostaminen on ainoa mahdollisuus muutokseen.)

No joo, se politiikasta. Pikkuisen huvittavaa ja toisaalta ehkä toivoa herättävää on, että kaikesta epäaktiivisuudestani huolimatta hiilijalanjälkeni on Hesarin mukaan hyvin keskitasoinen, ja ilman viime vuosien matkailuja olisimme reilusti keskiarvon alapuolella (ja tänä vuonna olemmekin, kun emme varmaan ole reissaamassa mihinkään kauas). Seuraavassa tulee siis katsaus asioihin hiilijalanjälki-testin teemojen mukaan.

Suurin syntini lienee siis itsestäänselvästi matkustaminen, erityisesti lentosellainen. Olemme lentäneet lähes vuosittain yhden kaukolennon (koko elämäni aikana olen lentänyt niitä laskutavasta** riippuen 4-6 edestakaista) ja yhden Euroopan-lennon. Sen sijaan arjessa liikun suurimmaksi osaksi kävellen ja muutaman kerran viikossa julkisilla, useimmiten ratikalla. Auto meillä on, mutta sitä käytetään todella vähän, koska mieskin on helmikuusta asti ollut töissä kävelyetäisyydellä. Emmekä muuten todellakaan ajele millään luksusautolla, vaan 90-luvun lopun viininpunaisella, susirumalla Volkkarilla, josta maksoimme miehen siskolle muutaman satasen. Tavallaan minusta on kiva, että mies haluaa sinnikkäästi ajaa vanhalla ruoskallamme, mutta minun ajointoani se edellisen työsuhdeauton sisältämä automaattivaihteisto kyllä kasvattaisi suuresti.

Kierrätämme melkein kaiken mahdollisen pienmetallia lukuunottamatta. Siis jätteistä lajittelemme paperit, pahvit, lasit, biojätteen, patterit, lääkkeet, ongelmajätteet, pullot, tölkit ja sekajätteen (tulikohan siinä kaikki?). Olen juuri myynyt lastenvaatteita kirppiksellä melkein 300 eurolla (wohoo!) sekä laittanut vauvakamoja kiertoon Huuto.netin kautta (vihdoinkin pääsimme eroon esimerkiksi pikkuveljen turvaistuimesta). Ne tavarat, jotka eivät mene kiertoon myymällä tai kavereille antamalla, päätyvät jotain kautta hyväntekeväisyyteen. Olen myös jaksaessani rahdannut luettuja akkainlehtiä mm. synnytyssairaalaan.

Kulutustottumukseni ovat kuitenkin ihan varmasti enemmän yltäkylläiset kuin tiedostavat. Toisin kuin esimerkiksi Liina tai Täti-ihminen, minä rakastan kaupoissa kiertelyä (oikeissa tai virtuaalisissa) ja ihanien asioiden hankkimista itselle tai muille. Suurin osa vaatteista ja tavaroista tulee meille uutena, tosin lähes poikkeuksetta alennettuun hintaan. Se ei tietenkään ole kovin ekologista, mutta ekonomista sentään. Kulutuksessani on kuitenkin jotain sääntöjä:

- Yritän ostaa vain sellaista, jolle on käyttöä. Vastustan esimerkiksi miljardien erilaisten elektronisten vempaimien (veden kuplatin, kahvikone, erilaiset tukanväkerrysvälineet) hankkimista. Lisäksi olen koko kevään taistellut vastaan mielihalua, joka yrittää pakottaa minut hankkimaan (kalliin) sitruunankeltaisen laukun, koska edellinen (ei-niin-kallis) keltainen laukkuni, johon kyllästyin vuodessa, elää tällä hetkellä toista elämäänsä lasten leikeissä postilaukkuna.
- Kosmetiikkaa saa ostaa vasta, kun edellinen vastaava tuote on loppu. Uutta ei saa avata, ennen kuin vanha on käytetty kokonaan. Ekohenkisyys lasketaan plussaksi, mutta ei oston perusteeksi, jos tuotteelle ei oikeasti ole muuten tarvetta.
- En osta muovisia vaatteita, kenkiä tai laukkuja. Ts. suosin luonnonmateriaaleja.
- En osta halpoja trikoorääsyjä, vaan sellaista, joka on helppo kierrättää käyttöön esim. jälleenmyymällä, kun en itse enää vaatetta tai asustetta tarvitse tai halua. Useimmiten se tarkoittaa nk. merkkivvaatteita.
- Ostan vain, jos vaate on sellaisenaan sopiva ja sellainen kuin haluan. Ei siis sinnepäin-ostoksia eikä lyhennettäviä/muuten muokattavia, koska ne jäävät käyttämättä.
- Boikotoin "kuluttamalla parempi maailma" -ajattelua: turha hankinta on turha hankinta, vaikka olisikin ekologinen. En tue kritiikitöntä ekotuotteiden ylistystä ostamalla esim. jotain blogi-ilmiötä, ellei se oikeasti ole jotenkin parempi kuin vastaavat muut tuotteet. (Enkä lue näitä tiedostavia kulutusblogeja, joissa täysin kyseenalaistamatta hihkutaan milloin mistäkin tavarasta, jonka valmistaja on kertonut olevansa kiva ja vastuullinen. Ystäväni, joka on ollut mm. Reilu kauppa -hommissa, on opastanut, että usein on kuitenkin parempi ostaa sen ison ja pahan multikansallisen firman tuote kuin pikkupuljun, sillä ensimmäisten valvonta toimii markkinoilla huomattavasti paremmin.)
- Nautin ja iloitsen hankinnoistani ja olen kiitollinen siitä, että olen syntynyt tänne länsimaiseen yltäkylläyteen ja minulla on mahdollisuus valita mitä ostan vai ostanko ollenkaan. Turha syyllistyminen ei vie mihinkään.

Ostaisin mielelläni enemmän käytettyä, jos kirppareilla myytäisiin enemmän muutakin kuin ylihinnoiteltua paskaa. Tästäpä voisinkin avautua joku kerta lisää, mutta todettakoon, että yleensä tulen kirppiskäynneillä vain vihaiseksi. Ja huutonet-idiootit ovat ihan oma lukunsa, en edes viitsi aloittaa aiheesta, kun olen muuten ihan hyvällä tuulella. (Paitsi että edelleen naurattaa Lupiinin taannoinen FB-ketju aiheesta unipussin sukupuolisidonnaisuus.)

Lapsiasioissa tulee miinusta kertovaipoista (ovat sentään kotimaisia), joskin ero kestovaippoihin puhtaasti ilmastonäkökulmasta ei ilmeisesti ole aivan niin yksinkertainen kuin joskus annetaan ymmärtää. Ainakaan kovin luotettavaa tutkimustietoa asiasta ei helposti löydy. Jätemäärä on varmasti pienempi ja taloudellinen rasitus samoin, joten epäilemättä kestovaipat ovat monella tavalla hyvä valinta, jos itse tykkää ja jaksaa. Purkkiruokaa söivät meillä molemmat lapset, ensimmäinen enemmän, toinen vähemmän. Molempia on kuitenkin imetetty päälle vuoden ikäiseksi, joten korviketeollisuutta olemme tukeneet vain esikoisen ensimmäisen 4 kuukauden aikana ja toisen lapsen kohdalla vain muutamia yksittäisiä kertoja. Lastentarvikkeita olemme hankkineet sekä uutena että käytettynä, esimerkiksi pinnasänky on minun vanha muuramelaiseni. Sen 34 vuoden ura tosin taitaa päättyä pikkuveljeen, joka on onnistunut rynkyttämään sen lähelle hajoamispistettä. Lasten hankkiminen sinänsä on tietysti itsekästä ja mitä lie, joskin biologisesti ja yleisellä tasoalla se on toki myös ihmisten tehtävä lajin säilymisen kannalta.

Asumisen suhteen olemme kai kohtuullisen ympäristöystävällisiä, asummehan kerrostalossa ja normin 4 mukaan myös ahtaasti, joskaan itse en sadan neliön asuntoa kovin ahtaana pidä. Lämpö on kaukosellaista ja sähkö vihreää. Minut on opetettu "säästämään sähköä" jo ennen kuin ilmastonmuutoksesta oli kukaan kuullutkaan, joten sellaiset pikkujutut kuin valojen ja laitteiden sammuttaminen kun niitä ei tarvita, ovat aika automaattisia. Valojen sammuttelusta pitää tällä hetkellä innokkaimmin huolen pikkuveli, joka yltää juuri valokatkaisimien alareunaan ja pystyy siis vain sammuttamaan ne.

Viimeinen Hesarinkin testissään mittaama teema on ruoka. Siinähän olisi varaa parantaa, jos olisi ihan kasvis. Meillä on sekaruokavalio, joskin punaista lihaa syövät lähinnä lapset (ostan kerran viikossa jauhelihaa ja aina luomua). Maito ja muut maitotuotteet, munat, jauhot, liha, sitruunat, hiutaleet, ketsuppi ja monet mausteet ovat lähes poikkeuksetta luomua, hedelmät ja vihanneksetkin silloin, kun hinta ei itketä. Suurimmat synnit ja henkilökohtaiset ahdistuksen aiheeni ovat tässä järjestyksessä pois heitettävän ruoan määrä ja broilerin syönti. Ensimmäinen johtuu isoksi osaksi lapsista: minä en syö heidän kuolaisia tähteitään ja ruokaa menee lautasen kautta roskiin ihan liikaa. Toinen taas johtuu siitä, että en ole keksinyt yhtä helppoa ja maistuvaa ja monipuolista proteiininlähdettä, joka olisi vielä suht terveellinen. Toivottavasti luomubroiskukin joskus palaa kauppoihin, sitä taisi olla kymmenisen vuotta sitten tarjolla mutta aika ei ollut vielä kypsä.

No niin, siinä tunnustukseni kauhistelkaa vapaasti! En usko äärimmäisyyksiin, ja totta on, että isot muutokset lähtevät jostain muualta kuin minun biojätteeni lajittelustani tai lajittelemattomuudestani. Oli yksittäisistä  asioista mitä mieltä vaan, turha kulutus ja jätteentuottaminen on yksinkertaisesti typerää. Sota- ja pula-ajat eläneet tiesivät tämän hyvin, mutta seuraavien sukupolvien aikana hommasta on kadonnut tolkku. On helvetin ärsyttävää ja väärin, että tavaroita ei kannata korjata ja että roinaa tuotetaan niin järjetöntä vauhtia, että sitä rahdataan suoraan kaatopaikoille kehitysmaihin, siis ilman että kukaan koskaan sitä käyttää.

Mihinkään epätoivoiseen itsensäruoskimiseen en kuitenkaan usko. Enkä osaa vastata siihenkään, että mikä oikeus minulla, valkoisella hyvinvointivaltion hyvinvoivalla ihmisellä, olisi sanoa, että esimerkiksi kiinalaiset eivät saa tavoitella samaa elintasoa jääkaappeineen ja autoineen. Oma valintani on se, että teen, mitä voin ja yritän opettaa lapseni paitsi toimimaan, myös ajattelemaan. En itke iltaisin sitä, että satuin syntymään tänne näihin olosuhteisiin. Päin vastoin, olen asiasta kiitollinen, koska se myös mahdollistaa, että voin tehdä valintoja ja ylipäätään olla tietoinen asioista. Itse kun en usko, että toivottoman tuomiopäivän pasuunan soittaminen ainakaan edistää asiaa. Eikös se niin mene, että jos ei ole toivoa, ei synny tuloksiakaan?

*Tein minä sitäkin joskus nuorempana, mutta sittemmin olen todennut, että haluan, että äänestämälläni puolueella on selkeä linja muissakin poliittisissa linjauksissa kuin ympäristöasioissa - eikä sekään kyllä vihreillä aina kovin selkeä ole ollut.

**Lasketaanko Kanaria kaukolennoksi? Entäs Dubai, jonne on sama lentomatka?

Suorituspaineita

Niin. Tuntuu että KAIKKI muut tekee sitä koko ajan. Monta kertaa viikossa. Miten ne jaksavat innostua, ihmettelen minä. Ja miten niillä riittää aikaa ja energiaa?

Tuntuu, että omassa elämässä ei meinaa olla tilaa sille, vaikka tekisi mielikin. Mies on poissa, lapset valvottavat, väsyttää, on pakko priorisoida. Vaikka kuinka lupaa itselleen, että tästä ei tingitä, niin jotenkin se vaan tahtoo jäädä.

Muilla kyllä tuntuu virtaa riittävän. Kai niillä on sitten jo enemmän kevättä rinnassa. Yksi jos toinenkin mainitsee ainakin rivien välissä, miten homma on alkanut sujua. Ja sitä myötä siihen haluaa sitten panostaakin enemmän.

Täällä se tahtoo aina jäädä yhteen satunnaiseen kertaan silloin tällöin. Oikeastaan monesti jälkeenpäin kyllä miettii, että miksi se tauko taas pääsi livahtamaan niin pitkäksi.  Mutta sitten tulee taas työmatkoja, sairasteluja, hurlumhei-öitä ja milloin mitäkin.

Toisaalta olen kyllä taipuvainen uskomaan, että kyse ei ole niinkään ajasta kuin siitä, että ei vaan huvita. Sen myöntäminen on vähän noloa, kun välillä tuntuu, että ihan kaikki muut ovat asiasta niin tohkeissaan. Useimmiten se vaan on niin järkyttävän tylsää. Tulee vilkuiltua kelloa ja mietittyä, että eikö tämä nyt voisi olla ohi jo. Että eiköhän tämä nyt jo riitä, haluan suihkuun ja nukkumaan.

Kuulemma pitäisi vaan tehdä sitä säännöllisesti, vaikka ei huvittaisikaan. Saisi niin sanotusti vaihteen päälle. Olen yrittänyt kyllä. Tehnyt lupauksia, puhunut asiasta, hankkinut jopa uusia välineitä herättääkseni jonkinlaisen kipinän. Toistaiseksi turhaan. Jotenkin se vaan on niin puuduttavaa, saman toistamista kerrasta toiseen. Ja sitten taas ei kuitenkaan niin fyysisesti huomaamatonta, että tylsyys muuttuisi meditatiiviseksi.

En millään haluaisi myöntää, että se homma ei vaan ole mua varten. Varmaan pitäisi vaan unohtaa kaikki jutut suoritusten lukumääristä ja kestoista ja tehdä tai olla tekemättä niin kuin itsestä hyvältä tuntuu. Ehkä vielä joskus löydän itsestäni aidon halun ja sanatkin tulevat kuin itsestään: kulta, mä lähden nyt juoksemaan.

(Enkö oo aivan kuolettavan hauska? Mutta oikeasti haluaisin olla ihminen, joka tykkää juosta. Haaveilen edelleen siitä, että joskus tapahtuu joku mystinen klik, jonka ansiosta se alkaa tuntua edes siedettävältä. Juokseminen olisi niin kätevää: ei aikatauluja, ei parin tunnin salireissuja, ei liikaa säätämistä. Mut kun ei. Huonoon huumoriin sen sijaan riittää kyllä aikaa ja innostusta.)

Minä ja mun someminä

Olen tässä paheksunut kaikenlaista. Ja sitten kirjoitellut sitä gradua. Ihme flow iski eilen ja tänään, etsin yhtä aikaa lähteitä ja luin metodikirjallisuutta ja läpikävin aineistoa ja ties mitä. Jotenkin tuli muutama sivu tekstiäkin kirjoitettua. Ja ai sitä fiilistä, kun muuttaa Wordin perusasetukset suositusten mukaiseksi, yhtäkkiä tulee monta sivua lisää, kun fonttikoko on 12, riviväli 1,5 ja vasemmalle pläjäyttää neljän sentin marginaalin.

Sitten olen tarkkaillut niitä yliopistolla hengaavia tyyppejä. Tunnistin kaksikymppisen itseni vaivatta, meikatun tyypin, joka suu vaahdossa kirosi röökipaikalla ihmisten typeryyttä asiakaspalvelijan näkökulmasta. Se oli ikäkaudelleen tyypillisen itsekeskeinen, epäilemättä aika mustavalkoinen, mutta silti kykeneväinen nauramaan myös itselleen. Muutenkin siellä on ne samat tyypit, reippaat moikkamoikka-jannut ja khuulit sliippitukat ja pitkätukkaiset kiltit tytöt ja tiedostavat naistutkimuksen sivuaineopiskelijat ja ärsyttävän mukatärkeät pikkunilkit, just sellaiset jotka tentissä peittävät paperin kyynärvarrellaan ettei kukaan vaan pääse lunttaamaan ja sitten pikkuisen tylsät aikuisopiskelijat, jotka tulevat kirjastoon jo ennen yhtätoista ja poistuvat kello 16 kaupan kautta kotiin (hep!).

Mutta nykyisin mulla on jo moikkaustuttuja siellä! Olen käynyt parilla kielikurssilla ja niitä tyyppejä ihan muina naisina vaan moikkailen kirjastolla. Viimeksi toisella niistä kursseista keskusteltiin mm. tietotekniikan käytöstä opetuksessa. Oisittepa nähneet ne ilmeet, kun kerroin, että kun mä olin yläasteella, koko internetiä ei ollut olemassakaan! Ja että vielä 2000-luvun alussa kaikki tieteelliset journaalit olivat vain paperimuodossa, niitä piti siis käydä selaamassa kirjastossa mappi kerrallaan aineistoa etsiessään. Ja ottaa sitten kopioita. Kymmenen vuotta on tässä mielessä aika pitkä aika.

Eikä silloin ollut Facebookiakaan. Joskus (usein) ajattelen, että onneksi, eipähän ole jäänyt niin paljon todistusaineistoa kaikesta järjettömästä, mitä silloin keksin tehdä. Joskus (harvemmin) taas ajattelen, että olishan se kiva, jos olis edes jotain kuvia siltäkin ajalta, kun olin vielä nuori ja nätti. Se oli aikaa ennen digikameroita ja kännykkäkameroita, eikä filmikameraa kaivettu esille kuin todella spesiaalitilanteissa.

Ennen vanhaan kun tutustui johonkin, niin kuva siitä ihmisestä muodostui lähinnä tapaamisten ja (joskus hyvinkin vahvasti) muiden kertomusten kautta. Nykyisin kun tutustuu uuteen tyyppiin, niin ryhtyy kavereiksi Facebookissa ja se someminäkin tulee osaksi omaa käsitystä uudesta ihmisestä. Saati sitten se, että on ihmisiä, joita ei edes tunne muuten kuin verkossa (hei vaan teille, te kaikki luette tätä blogia!).

Kävin sitten oikein katsomassa omaa FB-profiiliani siinä mielessä, että jos en tuntisi itseäni muuten, niin mitä se minusta kertoisi.Viimeiset päivitykset käsittelevät seuraavia aiheita:
- Lastenvaatteiden paljoutta. Kävin viikonloppuna läpi kellarin uumenia tulevaa kirppisvarausta ajatellen ja olin ahdistunut siitä tavaramäärästä.
- Ravintolassa syömistä. Kävin lauantaina kaverin kanssa syömässä ja kirjasin sijainnin, kun olin kerrankin Pitkänsillan pohjoispuolella. Mutta hei, en kertonut erikseen statuksessa, että vietän kokonaisen yön ihan yksin ilman miestä ja lapsia! (Tosin tässähän sekin tuli sit hoidettua.)
- Lastenkasvatusta. Periaatteiden noudattaminen kasvatuksessa johti tässä hiljattain sellaiseen erikoiseen tilanteeseen, että esikoinen kiljui lattialla haluavansa kalanmaksaöljyä ja me yritimme miehen kanssa tuputtaa hänelle suklaamuffinssia, "koska muuten käy niin kuin sen kalanmaksaöljyn kanssa jota et ensin suostunut ottamaan".
- Vapautuvaa vuokra-asuntoa. Jaoin kaverin tästä lähistöltä vapautuvan asunnon ilmoituksen, mutta en onnistunut tekemään sitäkään tuppaamatta mukaan mainintaa hyvistä naapureista, ts. itsestäni.
- Omia synttäreitäni, kiitin onnitteluista kuvan kera. Kuvassa olivat yllätys, yllätys minä ja mun lapsi.
- Esikoista, joka sai kaipaamansa ilmapallon ostoskeskuksen katosta ystävällisten cheerleadereiden avulla. Tytöt tekivät pyramidin ja noutivat pojalle pallon.
- Pikkuveljeä, joka söi päänsä kokoista croissantia.
- Mun uusia suksia.
- Mun luistelusaavutuksia.

Ja niin edelleen ja niin edelleen. Someminäni vaikuttaisi olevan pikkuisen itsekeskeinen. (Ja nyt vielä bloggaan itsestäni.) Tämä on tulos, kun ärsyyntyy/ahdistuu uutisista eikä jaksa jakaa niitä (ja ärsyyntyy/ahdistuu ihmisistä, jotka ovat Facebookissakin niin saatanan tiedostavia), ei jaksa olla tarpeeksi kekseliäs päivittääkseen mitään näppärää ajankohtaisista asioista, pitää maisemakuvia useimmiten tylsinä, ei kehtaa päivittää mitään gradujuttuja enää näillä opiskeluvuosilla ja innostuu muutenkin päivittämään hajanaisesti. Lähinnä jos lapset ovat erityisen söpöjä tai koomisia. (No toki ne on sitä mun mielestä usein, mutta ihan kaikkea en jaksa jakaa FB:ssäkään.)

Kuten tästä ehkä huomaa, minua ei myöskään ahdista jakaa kuvia lapsistani Facebookissa. En ole oikein edelleenkään ymmärtänyt, miksi pitäisi (paitsi ehkä säästääkseni ihmisiä lasteni kuvilta, mutta siihenkään en näe syytä, kun ovathan ne nyt niin ). Olen toki rajannut kuvien näkymistä siten, että ne näkyvät vain valitsemilleni ihmisille. Joo, ehkä ne kuvat ovat siellä ikuisesti, mutta mitä sitten? Siis tämä on ihan ystävällismielinen kysymys, en vaan ymmärrä. Tunnistettavia naamakuvia en tänne blogiin ole laittanut, koska haluan säilyttää jonkinlaisen anonymiteetin, sekä oman että lasten. Tosin on todettava samoin kuin monet muutkin, että eipä varmaan tarvitse olla kummoinenkaan etsivä, jos haluaisi selvittää, kuka minä olen.

Minä ajattelen, että verkko on myös osa elinympäristöämme, ja lasten läsnäolo siellä (esimerkiksi teksteinä täällä tai kuvina Facebookissa) ei eroa siitä, että lapset ovat mukanamme muuallakin. Olenhan mä antanut japanilaisten turistienkin kuvata heitä, ja minusta se on lähinnä koomista. Tietenkään en laittaisi lapsistani mitään alaston- tai muuten arveluttavia kuvia nettiin, enhän tekisi sitä itselleni tai miehelle tai kellekään muullekaan. On ihan hyvä miettiä, mitä tekee, mutta en oikein ymmärrä sellaista hysteriaakaan.

Enemmän kuin lapsuuskuvien nettipresenssiä pelkään välillä sitä, mitä teinit tekevät. Onhan näitä juttuja tytöistä, jotka ajattelemattomuuttaan laittavat nettiin jotain paljastelukuvia itsestään. Ja pojatkin voivat joutua epäilyttävään valoon tai muuten hankaluuksiin monella tavalla. Siksi oikeastaan luulen, että on parempikin olla itse vaikka somessa ja opettaa lapsiakin aikanaan siihen, että ihan kaikkea ei kannata verkossa itsestään paljastaa - niin kuin ei julkisesti muutenkaan! Toistaiseksi Facebookit ja blogit ovat vielä melko tuntemattomia käsitteitä. Toinen juttu onkin sitten vielä pelimaailma, josta olemme miehen kanssa molemmat autuaasti pihalla. Jännä nähdä, missä vaiheessa pojat alkavat kärttää pelejä, kun meillä ei sellaisia ole ollenkaan (no toki meillä on jotain lasten appseja puhelimissa ja iPadilla). Olen ymmärtänyt, että jotkut tuollaiset 3-4-vuotiaat jo pelaavat jotain konsolipelejäkin (vai miksi niitä kutsutaan, kukkahattutäti ei oikein tiedä) ja paheksun sitä mielessäni. Toisaalta ostin juuri itselleni bloggausaikaa Salama McQueenilla, että ehkä mulla ei olisi varaa paheksua ketään.

Huutoa yössä ja päivässäkin

Nyt aion valittaa. Saatana että risoo tämä väliaikainen yksinhuoltajuus! Eilen vielä päivällä tuhlatessani synttärilahja-lahjakorttia saamani komennon mukaisesti Hulluilla päivillä kuvittelin, että kyllä vaan nykyisin ei niin paljon ahdista, vaikka mies onkin poissa. Taisin epähuomiossa jollekin siitä mainitakin, ja kyllähän se toki sitten kostautui. Nuo kaksi pientä riekkumakkaraa ovat olleet jotenkin aivan ylikierroksilla kaksi päivää.

Eilen kun tulin koulusta, minua tervehti rappukäytävässä meteli, jollaista yleensä kuulee lähinnä Lähi-idästä kertovissa uutispätkissä. Tiedättekö sellainen kovaääninen kalatus, joka kai jotenkin kuuluu siellä päin juhlintaan? (Tai mihin se sitten liittyykään, en varmasti tiedä ja pahoittelen siksi jo valmiiksi sivistymättömyyttäni.) Molemmat nakit toimittivat asioitaan yhteen ääneen, nupit kaakossa ja älyttömällä tempolla, ja sama metelöinti jatkui koko illan. Tänään vastassa oli kaksi tiikeriä, jotka kommunikoivat ainoastaan karjumalla. Tietenkin on ihanaa saada innostunut vastaanotto, mutta olisi myös kiva, jos ei tarvitsisi huutaa saadakseen äänensä kuuluville. Tai jos korvat eivät soisi, kun huusholli illalla vihdoin hiljenee.

En ole saanut miehen poissaollessa puhua hetkeäkään puhelimessa tai tehdä mitään muutakaan sellaista, joka vaatisi keskittymistä johonkin muuhun kuin kupeideni hedelmiin ilman, että ainakin toinen niistä huutaisi koko ajan päälle ja vaatisi huomiota. Pienempi vetää uhmaraivareita milloin mistäkin ja hakkaa päätään seinään. Helvetillisten kirkumaraivareiden syynä on ollut mm. se, että häntä pyydettiin 10 minuutin puhelimen omimisen jälkeen antamaan kännykkä myös veljelleen, jotta tämäkin saisi puhua isänsä kanssa sekä se, että häntä kiellettiin ottamasta jotain tavaraa isomman kädestä. Isompi on esimerkiksi tänään keksinyt mm. kaivaa kaapista muovipussin ja vetää sen päähänsä, sitoa pikkuveljen kaulaan narun taluttaakseen häntä kuin koiraa ja kaiken huipuksi potkaista veljensä kumoon, kun en vienyt heitä kylpyyn samalla sekunnilla, kun isoveli keksi sitä vaatia.

Iltasadun lukeminenkin on melko haastavaa, kun toinen ei malta kuunnella yhtään lausetta loppuun ennen loputonta kysymystulvaa ja toinen paitsi möykkää omiaan, myös kiipeilee päälläni niin, että olen oletettavasti mustelmilla. Just nyt tällä hetkellä tuntuu, että murjominen alkaisi riittää. En enää halua kokea yhtään tissiin uppoavaa kyynärpäätä ja reiteen kaivautuvaa terävää pientä varvasta. Ja kirjan lukeminenkin käy vaan hermoille, kun yritän huutaa tekstiä möykän päälle. Kiva tietysti, että toisella on paljon kysyttävää ja ajatuksia, mutta miten vaikea olisi kuunnella ensin ja kysellä vasta sitten? Yritin tätä tänään opettaa silläkin uhalla, että varmaan tuhoan lapsen luontaisen uteliaisuuden ja lannistan ja alistan ja ties mitä. Mutta ei tämä tämänhetkinenkään systeemi oikein rokkaa.

Osansa pikkuisen kiriherkästä pinnasta aiheutti kyllä myös väsymys. Pienempi nimittäin karjui viime yönä reilun tunnin verran suoraa huutoa ja nukkui muutenkin huonosti. Kirkumiskohtauksen aikana mikään ei kelvannut, ei syli, ei silittely, ei laulu. Jos yritin laulaa, se rääkyi päälle että EIEIEIEI LAULA! Kun yritin sammuttaa valot, se kirkui "EN NÄÄ! VALO PÄÄLLE! EN NÄÄ! VALO PÄÄLLE!". Muun ajan se vaan kollotti selkä kaarella niin, että pelkäsin naapurien pian soittavan poliisit. En olekaan vähään aikaa ollut ihan yhtä pihalla aamulla kuin tänään, huhheijaa. Ilmeisesti kolme yötä sitten tapahtunut vahinkovieroitus unitutista vaatii sittenkin veronsa. Ensimmäisenä tutittoman yön, joka siis sai alkunsa puhtaasti siitä, että unohdin antaa tutin illalla, napero nukkui heräilemättä aamuun asti. Toisena yönä hän oli hieman levoton, mutta ei huutanut ollenkaan. Viime yönä olikin sitten helvetti irti, mutta enää ei viitsisi palata takaisin tuttihommiin. Vähän kyllä jännittää, mitä tänä yönä tapahtuu. Jännä kyllä, tyyppi ei ole tutin perään juuri kysellyt. Eilen illalla hän taisi kysäistä sängyssä, missä on "tutti-lutti", mutta unohti jutun, kun iltalaulu alkoi. Olen melkein vähän pettynyt, olisin varmaan antanut helposti periksi, kun tutti on yksi viimeisiä vauvan tuntomerkkejä. Niisk.

Voin myös kertoa, että kun tietää perheen toisen aikuisen nukkuvan eri kaupungissa yksin saunallisessa SVIITISSÄ (huonevarauksessa oli ollut joku moka) ja itse tappelee puoli yötä räkä poskella kirkuvan uhmaikäisen kanssa, niin ajatukset eivät välttämättä ole kovin lämpimiä. Vaikka eihän siitä juuri konkreettista hyötyä olisi, että se toinenkin olisi kotona valvomassa ja kiristelemässä hampaitaan. Ihan yhtä väsynyt minä olisin. Eikä se tietenkään ole matkailuaan itse valinnut. Mutta jotenkin yön tunteina järki unohtuu ja vitutus voittaa. Onneksi en saanut lähettyä yhtään katkeraa tekstiviestiä, kun piti pidellä kiinni siitä raivoajasta, ettei se putoaisi sängystä.

TGIF jo huomenna. Mies tulee kotiin! Pääsen jumppaan! Voin ulkoistaa nukutuksen ja edes osan raivareista! Pääsen kellariin kaivamaan vihdoin puuttuvat välikausivaatteet! Voin mennä yksin suihkuun! Wohoo! Ehkä poikienkin huomionkipeys vähän hellittää, kun on lauma taas kasassa. Kyltäätästä taas.

Pieruhajupyllyjä ja rakkauden tekoja

Mies lähti vaihteeksi työmatkalle. Pojat kiipesivät ikkunaan vilkuttamaan, ja pikkuveli yksvee 9 kk huusi perään, että "heihei pappa pieruhajupylly!". Kun eilen yritin houkutella pikkunakkia ruokapöytään, sain vastaukseksi jotain sellaista kuin "ihan kohta peppu pylly pippeli". Aamuisin se toivottelee "hyvää peppupäivää" ja hymyilee vastustamattomasti perään. Kaikissa tapauksissa isoveli tietysti rätkättää vieressä ja kannustaa jatkamaan.

Isomman vessajutut ovat tarttuneet hämmentävän hyvin myös pienemmälle. En voi edes syyttää tästä päiväkotia, vaikka vannon, että meillä ei ole tapana miehen kanssa huudella peppupimppipippeliä ruokapöydässä tai muutenkaan. Enkä muuten edes tiedä, että onko hyvä ajatus nimittää näitä vessajutuiksi. Isoveli höpisi taas jotain peppupimppi-litaniaa, kun olimme menossa kylpyyn, ja totesin jotain, että anna jo olla. Siihen hän aidosti hyvin hämmästyneenä vastasi, että miksei saisi, kun mehän olemme vessassa?

No, ilmeisesti alakertajutut kuuluvat kehitykseen. Olisin ehkä voinut toivoa, että pikkuveli ei olisi tässä ihan niin varhaiskypsä, mutta minkäs teet. Puuh. Lohduttaudun sillä, että kirosanoista pahin on molemmilla edelleen "tampelin tampeli", eikä esimerkiksi se vee-sana. Ilmeisesti kiroilen suurimmaksi osaksi sisäänpäin, vaikka ei aina siltä tunnu.

Kävimme koeajamassa SnadiStadin, kun ulkona etenevä jääkausi alkoi ahdistaa. Nasta mesta, joskin varmaan aika kaoottinen, jos porukkaa on paljon. En ihan ymmärtänyt, miksi ajorata menee siellä kaiken keskellä. Vähän isommat kakarat sotkevat poljettavilla kulkupeleillä aika aivotonta vauhtia, ja törmäyksiltä tuskin vältytään. Espoon HopLopissa autorata on eristetty omaksi leikkipaikakseen, mikä vaikuttaisi hieman vähemmän onnettomuusalttiilta ratkaisulta, jos minulta kysytään. Lapsen arvion mukaan hauskinta oli muskari ja kotileikki, tyhmintä lamput, koska ne vaan olivat ihan tyhmiä.

Poistuessamme sähelsin tapani mukaan jotain, ja kännykkä tipahti hissin lattialle. Akku ja takakansi irtosivat, kuten usein ennenkin. Poimin osat mukaani ja kokosin vehkeen. Tajusin vasta kotona, että muistikortti oli pudonnut hässäkässä, ja sen mukana menivät koko viime vuoden kännykkäotokset sekä melkoisesti yhteystietoja. Soitin itku silmässä miehelle, joka istui Oulun lentokentällä odottamassa paluulentoaan.

Kun mies tuli kotiin, hän kaivoi taskustaan muistikorttini. Se armas olento oli posottanut kaasu pohjassa kentältä Ruoholahteen (kone laskeutui 20.10 ja ostoskeskus menee kiinni klo 21), tarkistanut kaikki hissit (koska en tietenkään muistanut, millä hissillä olimme tulleet ylös) ja LÖYTÄNYT sen pikkuriikkisen muovinpalan. Olen vieläkin vähän liikuttunut tästä rakkauden teosta. Kyllä kannatti kehua sitä Hugh Grantin näköiseksi eilen! Ja itselle muistutukseksi: se on oikeesti kultainen ihminen ja aikas nappi aviomies, vaikka se ei aina muistakaan lasten ruoka-aikoja eikä tajua laittaa avattua tortillapakkausta jääkaappiin.

Pari juttua ihan siitä itsestään

Helsingin keskustassa on loppujen lopuksi aika vähän paskaa. Sitä koirien sellaista siis. Vasta kuopiolaisella omakotitaloalueella tajusin, miten jumalattomasti ihmisen parhaiden ystävien sontaa oikeasti voi paljastua kävelyteiltä, kun lumet sulavat. Ja miten jumalattoman raivostuttavaa on yrittää pitää sekä omat että lasten kengät poissa haisevista kasoista. Sekä miten muheva haju sulavista kakkaläjistä lähtee.

Että nyt voin oikeastaan ensimmäistä kertaa elämässäni eläytyä koirankakkakeskustelijoiden kiihkeisiin puheenvuoroihin. Koska onhan se nyt vaan aivan käsittämättömän typerää, ettei niitä paskakasoja voi kerätä parempaan talteen. Kiitokset vaan postinumeroalueemme koiranomistajille siitä, että täällä ongelma on harvinainen, eikä kaduilla (useimmiten) tarvitse varoa ruskeita yllätyksiä.

Toinenkin kakka-aihe on käynyt hieman hermoille viime päivinä. Nimittäin se, miten vessaharjan käyttö voi olla niin vaikeaa ja varsin usein ilmeisesti ihan mahdotonta. Koska hengailen kolme arkipäivää viikosta yliopistolla tai kahviloissa kirjoittamassa, käytän usein yleisiä saniteettitiloja. Ja on valitettavasti aika yleistä löytää ne paskarannut sieltä pöntöstä. Yleensä näin käy tilanteessa, jossa jonon tai vessapaikkojen vähyyden takia ei ole mahdollista ryhtyä valitsemaan puhtaampaa pyttyä. Pidän sontaisen vessan käyttöä erittäin epämiellyttävänä, enkä myöskään halua, että seuraava käyttäjä kuvittelee, että jäljet ovat minun tekosiani, joten aivan liian usein päädyn kuuraamaan jonkun tuntemattoman kakkajälkiä pöntön pohjalta. Ja sen jälkeen pesemään raivokkaasti käsiäni, koska hyi saatana.

Joten näin blogini välityksellä haluaisin lähettää sekä kuopiolaisille koiranomistajille että Helsingin keskustan yleisiä wc-tiloja käyttäville seuraavia terveisiä: siivotkaa nyt jumalauta jälkenne, aikuiset ihmiset. Teidän kakkanne ei todellakaan pitäisi olla minun ongelmani. Kiitos.

Edit: Leluteekin Emilia! Mä oisin sulle kommentoinut, että olemme näköjään vallan yhtä aikaa näiden perustavanlaatuisten asioiden äärellä, mutta en onnistunut siinä. Ja siitä tuli mieleeni, että yritin joskus aikaisemminkin, mutta silloinkin se tökkäsi siihen, että sivu vaati mua kirjautumaan wordpressiin tjsp. Että terveisiä sinne, kommentoitaisiin jos voitaisiin. Tai osattaisiin.