Paratiisissa

Täällä on niin kaunista että en ehkä kestä. Käveltiin illalla auringonlaskun aikaan pitkin valkoista hiekkaa ravintolaan ja olo oli kuin elokuvan kulisseissa. Istuttiin ihan rauhassa, lapset juoksentelivat paljain jaloin ja tekivät hiekkakakkuja, aurinko laski. Voisinpa saada tän tunteen pulloon ja ottaa huikan kun arki ahdistaa!

Kohti lämpöä

Hirveen harmi, marraskuu, että en pääse nauttimaan seurastasi näillä leveysasteilla tämän enempää. Oot kuitenkin aina ollut mun suuri suosikki. NOT.

Pakkaaminen on vaiheessa, kaikilla on enemmän tai vähemmän flunssa ja muutenkin ollaan vähän hurlumhei. Mutta kyllä tää tästä, luulen. Hieman meinas kyllä välillä hermoa kiristää, kun mies on huolehtinut pakkaamisesta lähinnä sukelluskirjan ja kameran vesitiiviin kotelon osalta. Ja minä tietysti vastaan sekä itseni että lasten varustuksesta, niin kuin aina. (Edit: argh, marttyyri pääsi pintaan! "Niin kuin aina", nyt nainen ryhdistäydy! Pahoittelen.) Toivottavasti se tajuaa ottaa mukaan jotain vaatteitakin, tai no, itse asiassa ihan sama, siellä on KOLKYT ASTETTA LÄMMINTÄ. Haluatteko että toistan? KOLKYT ASTETTA! AURINKO PAISTAA JA PALMUT... hmm... no.. palmuilee.

Suuntana on siis vielä tänään Kaakkois-Aasia, reittinä HKI-SIN-LGK-SIN-HKI. Arki jääköön tänne, palataan asiaan joulukuussa!

Edit nro 2: Tossa yhdessä kuvassa ei oo Puijon torni, vaikka se näyttää vähän siltä.

Normiruokailun puolesta

Hah, pitkästä aikaa ihan perusmammablogikamaa. Kaikesta imetysviikkoilusta ja sussiunaa, imetysflashmobista tuli tuossa taannoin mieleeni, että missä ne imetysvastaiset ihmiset oikein luuraavat, kun en ole koskaan tavannut? Yhteensä 25 kuukauden kokemuksen syvällä rintaäänellä (ehe) kellään ei ole koskaan ollut minkäänlaista kritisoitavaa siinä, että olen imettänyt lastani. Päin vastoin, kaikki ne noin kolme ihmistä, joita asia on kiinnostanut (muutenkin kuin ammatin puolesta), ovat vain sanoneet, että hieno homma.

Siinäpä muuten yksi asia, joka tuntuu näiltä innokkaimmilta imettäjiltä unohtuvan: suurinta osaa kanssaihmisistä koko asia vaan evvk. Ei kiinnosta, imetit tai et. Koska ihmisten elämässä nyt vaan - luojan kiitos - on muitakin asioita, eikä se imetys lopultakaan ole kovin kiinnostava aihe, jos ei satu olemaan ns. inessä siinä skenessä. Tässä huomaan itsekin jo luiskahtaneeni taas uuteen vaiheeseen: en jaksa lueskella pitkiä imetysjaarituksia tai pohdintaa siitä, antaako ruokaa tai lisämaitoa muutamaa viikkoa ennemmin tai myöhemmin. Ennen lapsia minulla ei ollut minkäänlaista mielipidettä koko asiasta, tai no joo ehkä se, että oletuksena vauvoja imetetään, mutta jos ei, niin enpä sillä päätäni vaivannut.

Kuulemma neuvolassa ei tueta imetykseen ja sitä sun tätä. Minun kokemukseni mukaan asia ei ole niin, kummankin lapsen kohdalla on kyllä kannustettu imetykseen, mutta myös jätetty tilaa omalle harkinnalle. Koska loppujen lopuksi se nyt kuitenkin on vanhempien asia päättää, mitä lapsi syö ja milloin - olkoonkin, että ymmärrän, miten kamalan vaikealta se tuntuu, kun kukaan ei anna valmiita vastauksia. Tämä vanhempien vastuu muuten pätee minusta muutenkin vauvan ruokailuun: on aika iso vastuu laittaa lapsi itse päättämään, mitä se syö. Siksi puhdasoppinen sormiruokailu on outo ajatus. Mikäs siinä, jos homma toimii ja lapsi kasvaa, mutta jos näin ei ole, niin onko oikeasti tärkempää päästä kertomaan mammapiireissä, että meidän lapsi vain sormiruokailee vai kannattaisiko miettiä, josko siihen rinnalle tarvittaisiin myös lusikkaruokaa. Minä vaan en vieläkään tajua koko sormiruokailua, kun käsittääkseni lapset ovat (ainakin omani) syöneet sekä itse että syötettynä. Ja on muuten ihan uskomaton perustelu, että lusikalla syötetty lapsi söisi aina yli tarpeensa. Se pieni suu ei aukea, kun maha on täynnä. Jos et usko, niin tervetuloa kokeilemaan!

Välillä tuntuu, että varsinkin vauvojen ruokailusta on tullut joillekin jonkinlainen pakkomielle. Minusta on epätervettä, jos melkein aihe kuin aihe päätyy lopulta jotenkin siihen, mitä meidän vauva syö. Joskus keskustelussa on syömishäiriöön viittaavia piirteitä: MLL:n listalta nopeasti poimittuna esimerkiksi syömisen rajoittaminen ja muiden ruokailutottumuksiin puuttuminen, yletön kiinnostus ruokaa kohtaan, ruoka-aineiden jakaminen sallittuihin ja kiellettyihin, ruokaan ja syömiseen liittyvät säännöt ja rituaalit sekä ärtyisyys ja uhmakkuus. En tiedä, ehkä se ruoka on sitten otollinen kontrolloinnin kohde, kun vauva-aikaan sisältyy niin paljon sellaista, mitä on vaikeaa tai mahdotonta hallita. Samasta syystähän ne uhmaikäisetkin kuulemma kiukuttelevat usein ruoan kanssa: koska se yksi niistä harvoista asioista, joita lapsi oikeasti pystyy itse kontrolloimaan.

Itse ainakin toivon, että onnistun kasvattamaan lapsistani muutakin kuin oikeaoppisia ruokailijoita. Rakastan itse hyvää ruokaa ja teen sitä mielelläni. Joskus haemme hampurilaiset eikä se ole sen ihmeellisempi juttu. Jospa noista kasvaisi sellaisia ihmisiä, jotka arvostavat sitä, että meillä on täällä varaa valita, mutta joille ruoka ei ole pakkomielle tai elämän tärkein sisältö. Itsekin jatkuvasti opettelen ihan normiruokailua. Että koko ajan ei tarvitse miettiä, mitä joku ruoka sisältää tai ei, vaan riittää, kun kokonaisuus on tasapainossa.

No joo, ehkäpä tämä imetysaihe on tässä blogissa nyt loppuun käsitelty. Johan sitä tuli aikanaan märehdittyä aika lailla, ja en voi todeta, että voi kunpa joku olisi silloin eka kierroksella sanonut, että ei mitään hätää, jos imetys on sinulle tärkeää niin se ei mitenkään automaattisesti kaadu pulloon. Eikä se korvike kumoa äidinmaidon hyviä puolia.

Mutta alkuperäiseen kysymykseeni liittyen on vaan todettava, että enpä ole kenenkään korvikkeella vauvansa ruokkineen kritisoineen imetystä (sen fanaattista, epäempaattista puolustamista ja todella kyseenalaista "lapsen parhaaseen" vetoamista kyllä), mutta toisin päin näitä puheenvuoroja kuitenkin välillä kuulee. Tai ainakin lukee. Toiseksi ihmetyttää, että eikö ole vähän paradoksaalista, että samat ihmiset, jotka huutavat kovaan ääneen MUTTA KUN NE IMETYSSUOSITUKSET, SUOSITUSHAN ON PUOLI VUOTTA TÄYSIMETYSTÄ! ovat sitä mieltä, että samalla tavalla viranomaisten laatimat suositukset vauvan kasvusta, ravintoympyrästä tai vaikkapa rokotuksista eivät olekaan ollenkaan oikeita.

Tätähän ei varmaan kovin moni sellainen lue, jolla koko show on vielä edessä, mutta hei me ja te, jotka tiedämme, miten pihalla sitä varsinkin sen ensimmäisen lapsen kanssa on: ollaanhan lempeitä muille. Se ei kuulkaa auta yhtään, että joku sanoo, että kyllä melkein kaikki äidit voivat imettää, että se on vaan asenteesta kiinni. Tai että kyllä siis lapsen parasta ajatellen on höyrytettävä itse luomuparsakaalit ja keiteltävä kanafileet, siis kuka nyt sellaista paskaa kuin korviketta tai kaupan sosetta syöttäisi lapselleen, kun se imetys ja soseiden teko on niiin helppoa. Mitäs jos vaikka mieluummin keittäisitte kahvit ja tarjoaisitte pullat ja puhuisitte välillä jostain muusta. Vaikka siitä miten huimaa on, että sieltä mahasta tosiaan tuli ihan oikea ihminen ja että mitäs meinaatte tehdä jouluna ja vitsi näytät kyllä tosi hyvältä, yhtään ei huomaa että olet valvonut viikon ja oot kyllä varmasti laihtunut.

Tohvelieläimen aivotoimintaa

Aloittelen tekstejä kaikesta, mutta valmista ei tule mistään. Ei ehdi kerkee jaksa pysty puristamaan sanottavaansa järkevään mittaan. Tavallaan on asiaa ja sitten taas ei, moni aihe ehtii omassa päässä jo väljähtyä, kun hölisen sen läpi jonkun liveihmisen kanssa. Ja jotenkin päässä on taas kerran marraskuu, aivotoiminta sutii kuin kesärenkaat sohjossa.

Tällä viikolla unet ovat olleet vähän hukassa, ja huomaan taas, miten väsymys tekee minut hajamieliseksi (ja lyhytpinnaiseksi, mutta eipä siitä sen enempää, toteanpa vain, että mahdollisesti lasten sanavarasto on kasvanut muutamallakin painokelvottomalla sanalla arjen takkuja suoriessa). Eilen, kun olimme lähdössä kauppaan, esikoinen kysyi alaovella, että mamma miks sulla on tohvelit jalassa. Öö, niinpä, miksi? Onneksi sentään lapset pitävät huolta, kun en itse siihen kykene.

Koko oleminen hakee jotenkin muotoaan. Mies on vielä töissä, mutta jollain tavalla alamme kai molemmat tajuta, että tässä olemme (taas) sen helvetin työnhakuprojektin äärellä. Norja-asia on yhtä auki kuin kaikki muukin. Viikon päästä lennetään kolmeksi viikoksi tropiikkiin. Siihen asti säntäillään, ja paluun jälkeen sitten mietitään asioita isommin. Olen kuluttanut tunteja ja taas tunteja isomman lapsen uuteen talvihaalariin sopivan pipon metsästykseen jonkinlaisena korviketoimintana sille, että on isoja asioita, joille en vaan voi tehdä mitään ja joita en vaan voi järjestää tällä sekunnilla. Onpa nyt kuitenkin komeet pipot (tai useammatkin, köhköh) molemmilla ja kaulaliinat ja muutkin asusteet. Ja hieno se on se ruotsalaismerkkinen haalarikin, vaikka teki mieli kapinoida, että en osta kun se vaikuttaa olevan nyt kovin suosittua merkkiä. Ostin silti.


Suurimmaksi osaksi homma kuitenkin toimii. Ehkä siksikin tästä muutto tuntuu niin hankalalta. Arjessa on hyvin aikaa, ehdin olla ipanoiden kanssa ja seisoskella puistossa ja tavata kavereita lapsineen ja toisina päivinä taas roikkua yliopistolla ja kahvitella ja kirjoittaa ja lounastaa ja käydä luennoilla. Aamuisin on harvoin kiire ja illatkin ovat nykyään siitä kivoja, että lapset simahtavat siinä puoli yhdeksän, mikä tarkoittaa myös vähän rauhallista aikuisten aikaa joka ilta. Vaikka se sitten olisikin tiskikoneen tyhjentämistä, kouluhommia/töitä tai kahden väsyneen ihmisen puhumattomana seinään tuijottamista.

Ihastelen lapsia joka päivä. Aina välillä iskee sellainen ihan järjetön "miten noi voi olla noin hienoja" -fiilis (ja no, aina välillä sellainen "miten vee ii tee tee uu noi voi olla noin järjettömän raivostuttavia" -fiilis). Kolmevuotias on hassu, tänään se sanoi, että "mamma, rakastatko minua?". Totta kai. "No haluatko sinä, että tuun sinun syykkyyn?" Tietysti haluan! "No ookoo, tuun minä sitten käymään", se sanoi ja istui sylissä noin kolme sekuntia.

Eilen se juoksi ympäriinsä ja oli Salama McQueen, jolla on "sitä eldiä pyllyssä". Eikä se kuulemma ehtinyt halaamaan, kun piti ajaa rallia. Sen lempiväri on punainen, lempipuuhaa ystävätytön kanssa leikkiminen ja lempiruokaa "liha ja makaloni ja kekkutti". Lihasta puheen ollen, poika mietti tässä, että kun lehmästä tulee maitoa ja kanasta munia ja possusta makkaraa, niin tuleeko se makkarakin sieltä tissistä. Totesin vähän kakistellen, että eikun possusta tehdään makkaraa, ja selitys oli ihan fine. Se ei aiheuttanut mitään järkytystä possujen kohtalosta, mikä sai minut taas miettimään, että missä vaiheessa menetämme kykymme suhtautua asioihin mutkattomasti ja alamme vatvoa ja olettaa ja asettaa odotuksia ja tehdä siinä samalla ongelmia sinnekin, missä niitä ei oikeasti ole.

Pikkuveli puolestaan viipottaa isomman perässä kuin joku hassu tasohyppelypelin hahmo ja kolhii itseään säännöllisesti. Olemme aloittaneet käsivieroituksen, tyyppi kun on edelleen nukahtanut nukuttajan kättä hiplaillen. Homma edistyy. Vielä kun joskus saisi aikaiseksi lastenhuoneen järjestämisen niin, että pienempikin mahtuisi sinne sänkyineen. Toistaiseksi sänky majailee meidän huoneessamme, mutta useimmiten se ei haittaa. Jos sitten matkan jälkeen. Mutta en vaan tajua, miten sekin on niin iso jo, mun vauva? Onneksi se sentään edelleen tulee väsyneenä mielellään syliin ja hakee lohtua työntämällä kätensä kaula-aukkoon. Ehkä siinä vähän tuoksuu vielä vauva, jos oikein tarkasti nuuskii. Jossain siellä hassun takatukan alla, niskan kuopassa - siellä mihin minä-itse-miehen ruokailun seuraukset eivät yleensä yllä. Ainakin tahdon kuvitella niin.