Oltiin aamulla toista kertaa neuvolassa. Jännintä ja kovin liikuttavaa oli kuulla ensimmäistä kertaa beebin sydänäänet: toktoktoktoktoktoktok ja välillä isompi poks, kun se potki ja pyöri ja hyöri siellä yksiössään. Oli kuulemma aika villillä tuulella heti aamusta. Vahva syke pyöri 150 tienoilla. Reipas vauva!
Muutenkin kaikki oli hyvin, verenpaine oli 120/77 ja hemoglobiini 130. Olen tädin mukaan vatsasta aivan oikean kokoinen ja kaupan päälle tuli kehut vielä hehkuvasta ulkomuodosta (!). Painoa on tullut edellisestä kerrasta kokonaiset 100 grammaa - ilmeisesti se alun turvotus on nyt kadonnut. Täti kyseli, että enhän vaan näe nälkää. No en todellakaan, en varmaan koskaan ole syönyt näin surutta melkein mitä vaan.
Perhevalmennuksesta puhuttiin, mutta mun ja onneks myös pappa-to-ben mielestä homma vaikuttaa vähän hihhuloinnilta. Kun sanoin sen, tätiä tokaisi, että "ihanaa että sanotte noin". Se voi kuulemma olla melkoista paapomista. Sopii siis ehkä joillekin, mutta en oikein usko, että osaisin itse suhtautua moiseen.
Reissustakin puhuttiin, ja täti toivotteli vaan oikein hyvää matkaa. Tukisukat kannattais kuulemma hankkia lennolle ja juoda ja liikkua riittävästi, ettei tule veritulppaa.
Neuvolan täti on kyllä huippu, tervejärkinen, ei saarnaa eikä lässytä ja vaikuttaa aidosti kiinnostuneelta siitä, mitä meille kuuluu. Olen kuullut tarinoita kovin erilaisista tapauksista, onneks meille sattui näin kiva täti.
Mietin eilen vauvaa ja meitä ja tulevaa matkaa. Tulin siihen lopputulokseen, että juuri tällä hetkellä voisin olla kateellinen itselleni. Ihania sellaiset onnen hetket.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti