5.9.2009

Raivoräyhälauantai

Olin kirjoittanut valmiiksi tekstin, jossa jo varovasti olin kertomassa, että imetyshomma alkaa ehkä viimein sujua, kun Igge oppi syömään ilman rintakumia ja paino lähti iloisesti nousuun. Olis pitänyt arvata, että ei kannata iloita liian aikaisin - tämä päivä on nimittäin ollut totaalisen hermoja raastava.

Aamuruokailu siinä 6-7 maissa meni vielä oikein mallikkaasti, ja nukuttiin Igen kanssa sitten auvoisasti aina kymmeneen asti. Mies on päivän jossain moottoripyöräsafarilla tai jossain, mitä olen ajatellut todella lämpimästi useaan otteeseen. Mies oli kysynyt etukäteen, että sopiiko reissu, mutta en muistanut enää asiaa, ja alkoi riipiä tuhottomasti, kun tajusin, että lauantai on ihan niin kuin maanantaitiistaikeskiviikkotorstaiperjantaikin. Muutenkin ärsyttää, että mies vaan voi lähteä päiväksi tekemään jotain omia juttujaan, ja vielä enemmän ärsyttää, että se ärsyttää. En halua tulla katkeraksi marttyyririivinraudaksi, joka istuu kotona tukka pystyssä ja happamalta maidolta haisten ja vie ilon muidenkin elämästä. (Tästä varmaan lisää myöhemmin.)

No, joka tapaukessa. Igge alkoi siinä kymmenen maissa taas syömäpuuhiin, ja alku meni ihan normaalisti, mutta sitten yhtä äkkiä alkoi kiukku. Kaveri jumppasi jalkojaan, pörisi ja turisi, kiljui suoraa huutoa, pörisi taas, räyhäsi ja raivosi, eikä suostunut enää syömään. Huutoa kesti ja kesti, kunnes lapsi uinahti syliin. Yritin laittaa Igen jossain vaiheessa sohvalle, että pääsisin vessaan, mutta tietysti se heräsi ja alkoi huutaa pää punaisena. Ajattelin, että nälkähän sillä ja tarjosin tissibaaria, mutta taas toistui sama kuvio: vähän aikaa syöntiä ja sitten pierua ja huutoa. Ja lopulta pelkkää pierua ja huutoa ja yks kappale itkeviä äitejä.

Mittasin hätäpäissäni kuumettakin, ei ollut ja sitten soitin tädille, joka on myös kätilö koulutukseltaan, että mitä mä tälle teen. Täti neuvoi kokeilemaan, josko pullosta menis ruokaa ja lupasi tulla reilun tunnin päästä tsekkaamaan tilanteen. Omaa maitoa ei sattunut olemaan tallessa, enkä sitä pystynyt pumppaamaankaan, kun lapsi räyhäsi kainalossa, joten kaadoin pulloon Tuttelia ja eikun ääntä kohti. Siitä maito sitten upposi vauvaan, joka kiljui ja röyhtäili ja piereskeli vielä jonkin aikaa, mutta rauhoittui sitten. Ja olikin aivan aurinkoinen tädin tullessa kylään. Täti epäili, että olen ehkä syönyt jotain mausteista, joka aiheutti ilmavaivat ja sai maidon maistumaan omituiselta (öhöm, saatoin eilen syödä ainakin melkoisen mausteista kanacurrya).

Jossain vaiheessa Igelle tuli taas nälkä, ja silloin tissi kelpasi ihan normaalisti - joskin tyyppi nukahti aika pian, neljän ja puolen tunnin itkukiukkusessio väsytti ilmeisesti paitsi äidin, myös lapsen. Pienten unien jälkeen Igge otti taas vähän hörppyä ja nukahti sitten uudestaan ja on nyt nukkunut jo pari tuntia. Mä oon niin väsynyt, etten jaksa edes nukkua. Tulis nyt kotiin se yks moottoripyöräsankari sieltä ja pitäisi huolta perheestään! Täällä kaivataan syliä ja kannustusta ja sympatiaa. Niin ja ruokaa, mutta ei mitään kovin mausteista tällä kertaa...

4 kommenttia:

  1. voih, kuulostaa niin tutulta. Eniten muakin ärsyttää se, jos viikonloppu ei eroa muista päivistä, silloin kaipaisi edes jotain piristystä viikkoon.
    Meillä annettiin tuttelia aina kun itkuraivarit yltyivät mahdottomiksi, nyt poika (3kk) on jo sen verran rauhoittunut että sitä menee vain n. kerran viikossa. Tsemppii vaan!

    VastaaPoista
  2. Meinasi itku päästä kun tämän luki! Ja sen jälkeen nauratti. Tää on JUST kun meiltä :). Paitsi että täällä äippä sai vuorostaan itkuhysteriakohtauksen kun mies palasi päiväreissultaan (ja mietti vielä pitäiskö lähteä illalla sählyä pelaamaan!) kun kaikki angsti ja "tätäkötäämunelämänyton" purkautui.

    Jaa, voimia sulle(kin)!

    VastaaPoista
  3. Hei! Eikö neuvolasta ole neuvottu Cuplaton-tuotteesta? Meillä käy vähän niin, että tissin mukana menee ilmaa pienen suolistoon ja sitten se kipristelee. Pullosta taas (siitä avent) ei mene ilmaa. Annan tuota Cuplatonia esim. yöksi kun imetän illalla niin pieni ei herää ilmakupliin.

    Tuosta miehestäsi, minä ainakin reilusti kyllä sanoin mun miehelleni että nyt saa kyllä vähentää harrastuksiaan.

    Mies on just vähän aikaa sitten innostunut urheilusta ja kävi ennen synnytystä 1-3 tuntia joka päivä lenkillä/fillaroimassa yms. Oma äitini siitä eka huomautti että miten mies voi niin paljon olla poissa kun pitäs olla vauvan ja mun kanssa ja lopulta rohkaistuin ja sanoin miehelle...nyt ollaan saatu sovittua yhteinen aikataulu jossa minäkin pääsen käymään jumpassa:)

    Eli et sinä ole marttyyri vaikka vaatisit mieheltäsi nyt isyyttä ja kotona olemista, ihmettelisin jos hän ei sitä itse haluaisi ja olis valmis luopumaan suuremmista kokopäivän harrastuksista yms.

    Ja kyllä tämä on rankkaa, pitkiä päiviä yksinään vauvan kanssa. Me tarvitaan kontakteja, ystäviä, treffaamista. Oon ite yrittänyt järjestellä mutta kas kummaa kun kaikki ystävät on päiväsaikaan niin kiireisiä, töissä, koulussa ja ties missä...

    VastaaPoista
  4. Kiitos tsempityksistä! Loppuviikonloppu olikin sit huomattavasti helpompi, onneks. Poikanenkin vaan hekotteli sunnuntaina, kun meitä oli kaks hoitamassa.

    Rose, joo kokeiltiin Cuplatonia, mutta en kyllä huomannut juuri eroa... Nyt annetaan Disflatylia, kun sitä tarvii antaa vaan 3 krt päivässä. Parhaiten kyllä auttaa, kun mä jätän salmiakit ja suklaat syömättä... (Damn.) Mies on viime vuosina käynyt moottoripyöräilemässä noin kerran vuodessa, joten se on kyllä ihan ok - mulle iski vaan hetkellinen ahistus. Mut muuten on kyllä keskusteltu siitä, että miestäkin tarvitaan enemmän nyt kotona kuin missään muualla. Muuten saattaa tältä mamilta hajota pää!

    VastaaPoista