Tulevaisuus pyörii päässä

Sain tänään ennakkopäätöksen, jonka mukaan voisin saada 18 kuukautta aikuiskoulutustukea. Se tarkoittaisi nykyisten "tulojen" (ei kotihoidontuesta voi puhua tulona kuin lainausmerkeissä) yli kolminkertaistumista, ja saisin ehkä vihdoin ja viimein loppuun myös ikuisuusprojektini nimeltä VTM. (Huomaa tärkeysjärjestys, raha ensin ja sivistys sitten...:)

Alunperin olin ajatellut, että jäisin opintovapaalle vuoden alusta, mutta nyt alkoi kutkuttaa mielessä, että josko sittenkin jo vähän aikaisemmin. Pitäisi vaan saada Igen hoito järjestettyä edes parina kolmena päivänä viikossa. Ja ehkä Igge voisi sittenkin mennä vaikka osa-aikaisesti päiväkotiin ensi vuonna, vai haluanko sittenkään laittaa mun pientä sinne vielä, vai mitä hittoa sitä tekisi? Päätös pitäisi joka tapauksessa tehdä nopeasti, sillä täällä päivähoitopaikkaa pitää ilmeisesti hakea viimeistään neljä kuukautta ennen hoidon tarvetta, mikä siis tarkoittaa, että paperien pitäisi olla sisällä syyskuun alussa.

Töihin ei huvita palata, mutta huomaan, että kaipaan kyllä jo muutakin kuin pelkkää Iggeilyä. Tai rehellisemmin sanottuna: tuollainen reilu yksivuotias omapäinen väkkärä on välillä aika raskas hoidettava. Härkkii kaikkea, mitä ei saisi, saa itkupotkuraivarit, jos ei saa tehdä mitä haluaa, kaipaa melkein jatkuvasti seuraa ja jotain aktiviteetteja - mun päälle tekisi varmaan ihan hyvää miettiä välillä jotain muutakin. Ipanan kanssa touhuilu vielä menisi, mutta kun koti on koko ajan kuin hävityksen kauhistus ja en kestä katsoa sitä kaaosta, niin tuntuu, että puolet päivästä kuljettelen tavaroita paikalleen, järjestelen asioita, tyhjennän/täytän tiski-/pyykkikonetta ja kiroilen keskenäni, että onsetanakummakelekunminäaina. En halua muuttua murjottavaksi kotimarttyyriksi!

Vaikka toisaalta Igge tekee kyllä päivistä myös ainutlaatuisia ja iloisia, enkä haluaisi kokonaan vielä luopua kotiäitielämästä. Tänään ihana ipana leikki pusupeliä: tepsutti puolijuoksua kiekan ja palasi aina mun luokse antamaan pusun. Liikkis. Sain myös makoisat naurut, kun Igge otti kännykkäni, nosti sen korvalleen ja kiersi varmaan vartin ympyrää kailottaen kovaan ääneen, että "ÄMMÄPÄPÄMMÄPPÄ". Oli vissiin pitkä ja tärkeä puhelu.

Ai niin, jotenkin ihan huomaamatta Igestä on tullut kuluneen kuukauden aikana melkein kokonaan kaksijalkainen. En varmaan koskaan lakkaa ihastelemasta tuollaisten töpsyköiden tapaa kävellä, se on niin koomisen näköistä. Jalkaterät osoittavat ulospäin, askeleiden mitta on välillä varsin kunnianhimoinen, polvet nousevat korkealle ja käsillä pitää viuhtoa tai taputtaa tai ainakin pitää ne levällään kuin unissakävelijä. Vaikka toisaalta en tiedä, miten helppoa kävely minusta olisi, jos minulla olisi jatkuvasti tyyny haarojen välissä.

Nyt unille ja huomenna suuntaamme itään mun mummin 80-vuotisjuhliin. Ensi viikonloppuna vuorossa onkin sitten Oslo, kivakiva!

Arki on välillä ihan mansikka

Elämä on viikolla arkea ja viikonloppuisin vielä kesää. Yksivuotiaan kanssa ei enää lilluta pitkillä lounailla viime talven tapaan, vaan syksyksi pitää keksiä uusia juttuja. Puistohommia ja sellaisia. Onneksi on seuraa!

Kävin myös pitkästä aikaa yliopistolla. Tehdään naapurin kanssa lapsivaihtarit kerran viikossa (sieltä tulee tyttönen meille yhtenä päivänä viikossa ja vastaavasti Igge menee naapuriin toisena päivänä), joten saan aloitettua taas pari vuotta ihan jäissä olleet opiskeluhommat. Josko vaikka yrittäisi saada jonkun tutkinnonkin joskus ulos. Olen myös kasannut paperit aikuiskoulutustukihakemusta varten, tai oikeastaan vain ennakkopäätöstä siis, ja jos natsaa, niin jään tammikuussa opintovapaalle. Igen hoitokuviot täytyy myös miettiä tässä syksyn aikana, sillä opiskelusta ei kyllä tule yhtikäs mitään, jos herra Hosapelle hilluu samassa tilassa.

Vielä olis luvassa parit reissut, ensi viikonloppuna saareen, sitten mun mummin 80-vuotiskekkereille ja sitten vielä pitkäksi viikonlopuksi Osloon. Pääsen näkemään ystävien ihanan, pörröpäisen pikku-ukkelin, jolla on silloin ikää noin kuukausi. Vauvauutisia pukkaa muutenkin suunnalta jos toiselta, ja siksi kai päässä pyörii itselläkin että joko ja milloin ja mitä ja entäs jos. Vaan onhan mulla jo yksi maailman ihanin, joka puskee päätään kaulakuoppaan ja halii ja sanoo herätessään onnellisena, että "mamma". Ei ihan vauva enää, mutta pieni ja suojeltava silti.

Sisko sai siirrettyä työharjoittelunsa tänne, ja asuu nyt väliaikaisesti meillä. Kodin etsiminen on käynnissä, mutta toistaiseksi mennään näin. On kiva, kun voi konkreettisesti auttaa, vaikka varmaan kaikista on myös helpotus, jahka asunto löytyy. Mutta toistaiseksi meillä on iltaisin myös erinomaisen hyvä lapsenvahtipalvelu, jos vaikka halutaan joskus kaksinkin jonnekin. Pitäis varmaan hyödyntää tätä luksusta vaikka menemällä ulos syömään tai leffaan tai... öh mitä me oikein tehtiinkään ennen Iggeä?

WAU!

Kiitos ihanista kommenteista! Ihan huippua! Aion palata niihin vielä, niistä tuli mieleen muutamakin aihe. Kirjoittamista en siis aio lopettaa, eikä minulla ole tarkoitus siirtää blogia mihinkään salasanan taakse, koska minusta juuri se, että tänne voi eksyä ja juttuja voi kommentoida melkeinpä kuka vain, on koko homman suola. Toki se rajoittaa kuvien julkaisua, koska edes sen verran anonymiteettiä haluan säilyttää, mutta olen kyllä vähän suunnitellut, että ehkä tänne tekstin sekaan voisi jotain kuvitusta laittaa. Kun vaan saisin jotain järjestystä tänäkin kesänä kertyneisiin satoihin ja taas satoihin kuviin. (Ja jännä kyllä, melkein joka kuvassa on sama pieni poika, arvatkaa kuka...)

Palattiin siis eilen illalla Igen kanssa kotiin kaupunkiin tuliaisina myös yksi kappale särkyneestä sydämestä toipuvia siskoja. Oma elo on aika tasaista, mutta lähipiiristä on kuulunut lähiviikkoina varsin suuria uutisia, sekä iloisia että surullisia. Siskon avoliiton yllättävä kariutuminen ja siitä seurannut hässäkkä asunnon etsimisineen päivineen on sieltä huonoimmasta päästä. Käy niin surku, kun ei voi ottaa tuskaa ja pahaa mieltä pois, vaikka kuinka haluaisi. Igge on kyllä loistavaa terapiaa, tätiinsä ihastunut pikku-ukkeli kun pöristelee ja vekkuloi hymyn huulille huonoinakin hetkinä.

Arkeen paluu siirtyy vielä vähän - lupasin vielä mennä ensi viikon alussa Igen kanssa siskon tueksi Tampereelle, ettei tarvitse ensimmäisiä öitä viettää ihan yksin. Soppaa sotkee vielä se, että sisko on aloittamassa uudessa työharjoittelupaikassa maanantaina, ja sinne olisi tietysti kiva mennä niin, että olisi nukkunut edes jonkin verran edellisenä yönä... Tuo työharjoittelu pitää siskon nyt siellä Tampereella ainakin neljä kuukautta, ja siksi hän ei voi muuttaa tänne pääkaupunkiin vielä, vaikka täällä olisimme me ja muutakin sukua samoin kuin oman alan työpaikkoja. Väliaikaisen, kohtuuhintaisen vuokra-asunnon löytäminen tällä aikataululla on jokseenkin haasteellista, varsinkin, kun nykyisin melkein kaikki vaativat vuoden määräaikaista sopimusta, mikä taas on aika pitkä aika sitoutua, kun koko kuvio on ihan auki vielä.

Onneksi hyviäkin uutisia on kuultu. Ensin tuli viesti Norjasta, että kaksi viikkoa yli lasketun ajan odotettu poikanen suostui viimein tulemaan maailmaan. Heti perään puhelin soi, ja adoptiojonossa ollut ystäväpariskuntamme kertoi saaneensa tiedon, että heistä on tullut vanhempia. Tie on ollut pitkä (yhteensä varmaan 10 vuotta) ja kivinen, mutta niin se puhelin vaan viimein soi. Kerrankin sanat ovat positiivisessa mielessä hukassa - pelkkä "onneksi olkoon" tuntuu aivan liian laimealta ilmaisulta. Vieläkin alkaa itkettää, kun kirjoitan tätä. Olimme pitkään kaveriporukan ainoat lapsettomat, ja Igen syntymä oli vaikea paikka molemmille. Olen niin onnellinen, että näiden kahden ihmisen haave perheestä vihdoin toteutuu. Sillä pienellä pojalla on onnea, kun saa nämä ihmiset vanhemmikseen.

Lähipiiri elää siis muutosten aikaa. Oman ja Igen elämän suurin "tapahtuma" on viime aikoina ollut se, että Igge oli ensimmäistä kertaa yön yli hoidossa. Mummi ja ukki hemmottelivat ipanaa, kun minä ja mies juhlimme ystävien häitä, ja yövyimme kahdestaan hotellissa (!). Oli kyllä ihanaa olla hetki ihan kaksin, ja ei lapsellakaan mitään hätää ollut. Vähän oli itkettänyt, kun oli löytänyt mun kengät eteisestä, mutta mansikat ja kiikkuminen helpottivat ikävää.