Hönöhommia jo vuodesta 2011

Pikkuveli meni ja täytti kaksi. Vuosi sitten se oli sellainen haparoivin askelin etenevä vauvalainen, nyt juokseva, hyppivä, kiipeävä ja aikuisen logiikkaan ihan päätöntä legendaa iskevä pikkupoika. Jutuissa on jo nyt mukana melkoisesti värikynää toki hieman haparoivasta ilmaisusta huolimatta. En melkein malta odottaa, mitä ne ovat vuoden päästä, kun kielellinen osaaminen oletettavasti on taas melkoisesti kehittyneempää.

Mutta kyllä tuollaisella kaksivuotiaankin osaamisella saa nauratettua yleisöä. Kun toivotin eilen aamulla herralle hyvää syntymäpäivää, hän vastasi luonnollisesti "HYVÄÄ PEPPUPÄIVÄÄ!" Viime viikolla hän selitti joka toiselle vastaantulijalle, että pappa lähti rekkapuistoon - tai vaihtoehtoisesti peppuun - ja sitten pappa tippui maahan, keittiön maahan PANG PANG. Eilen hississä oli sellainen parikymppinen poikanen, jolla oli korvissa isot reiät, mitä ne sellaiset venytyshommelit sitten mahtaakaan olla nimeltään. "Veikäkoova, veikäkoova!!! toimitti pikkuveli tohkeissaan sormi ojossa. Onneksi reikäkorvaa itseään vain nauratti. (Isoveli sen sijaan edes yritti kuiskata, tosin huonolla menestyksellä, että eihän mamma POJILLA voi olla reikiä korvissa? Ikinä emme ole moisesta ennen keskustelleet, joten olettaisin, että otanta perustuu lähipiiriin, jossa korvakorut ovat enemmänkin naisten ominaisuus, mutta hassua, mihin kaikkeen lapset kiinnittävät huomiota.)

Kaksivuotias osaa kaikenlaista, tunnistaa onko esineitä yksi, kaksi vai monta, laskee kymmeneen (tosin koome jää usein välistä), tietää ison ja pienen eron, piirtää suhertaa spiraalin tyyppisiä kuvioita ja suikuloita ja viivoja, jotka kuulemma ovat banaaneja ja käärmeitä, hyppii tasajalkaa ja juoksee kuin mikäkin pieni viitapiru. Se osaa - varmaankin isoveljen mallin ansiosta - jo roolileikkejäkin, jotka kuuluvat enemmän vasta kolmevuotiaiden hommiin, sanottiin neuvolassa. Syömme jatkuvasti nakkeja ja makaloonia ja tomaattia ja milloin mitäkin soppaa herran syöttämänä. Autot juttelevat keskenään ja pelastavat toisiaan tulipaloista ja muista vaaroista. Salama McQueen on todella hip ja pop. Suureksi suruksemme Autot-leffan ykkösosa on naarmuuntunut pilalle, ja kakkonen on (vanhempien mielestä) turhan pelottava. Onneksi pikkuveli rakastaa kirjoja, ja papan työmatkalta tuoma Välkommen till Kylarköping! -teos on hieman korvannut dvd:n hajoamisesta aiheutunutta tuskaa.

Pikkuveli on alusta asti reagoinut musiikkiin ihan eri tavalla kuin isoveljensä. Se hyräili Posti-Paten tunnusmelodiaa jo alle vuoden ikäisenä ja laulaa nyt ulkomuistista pitkiä pätkiä monista lastenlauluista ja kohtuullisen nuotilleenkin. Lastenlaulujen lisäksi suosittua on nk. joujou-musiikki eli Run-D.M.C sekä Beastie Boysin Fight for your right to party. Jälkimmäisestä biisistä päähän on jäänyt vain se PAAAADIIII, jota herra laulaa usein ja kuuluvasti.

Tutti haudattiin siis muutama kuukausi sitten, pulloa ei ole käytetty sitten pikkuvauva-aikojen ja nukkuminenkin on nyt taas (kopkop) varsin mallikasta. Pottajutut eivät kiinnosta tipan vertaa, emmekä ole niihin juuri painostaneet. Laiskuus vaivaa asiassa, ja toisaalta olen sitä mieltä, että isoveljen kanssa toimi vallan mainiosti se, että siinä 2,5 vuoden iässä lahjoimme sen potalle vadelmaveneillä. Kahdessa viikossa vaipat jäivät pois kokonaan, eikä meillä ole tarvinnut vahinkojen takia luututa lattioita tai pyykätä mattoja. Ajattelin noudattaa samaa kaavaa myös pikkuveljen kanssa, ellei hän sitten ala osoittaa itse merkkejä pottainnostuksesta. (Jännä, että tässä asiassa isoveljen esimerkki ei tunnu innostavan. Mutta ehkä ryhmän paine päiväkodissa sitten toimii paremmin!)

Nukahtaminen onnistuu pikkuveljeltä ja pääsääntöisesti poika nukkuu omassa sängyssään koko yön heräilemättä (tai ainakin herättämättä vanhempiaan). Pikkuhiljaa pitäisi vissiin siirtyä pois pinnasängystä, joskin kiipely-yritykset ovat jääneet unohduksiin sen jälkeen, kun herra keikahti laidalta alas - onneksi sentään sängyn sisäpuolelle. Sitä vain mietin, että joko nelivuotiaan voi laittaa yläsänkyyn nukkumaan? Kerrossänky on käytännössä ainoa vaihtoehto saada molempien sängyt mahtumaan yhteen huoneeseen.

Fyysisesti pikkuveli on melkoinen tirppa, vajaat 87 cm ja tasan 11 kiloa. Isoveli on suunnilleen samankokoinen 1,5-vuotiaana, vaikka ei se mikään jättiläinen ole sekään. Tai pitkä toki, mutta tuollaisia rimpuloitahan nuo ovat molemmat. Katsoin netin käyriltä, että siinä on kokonaiset 200 grammaa yli alipainon rajan. Mutta no, lapsi kasvaa kuitenkin omilla käyrillään, joten voimme olla tyytyväisiä siihen. Neuvolantädit (tällä kertaa heitä oli kaksi) totesivat muutenkin, että kehitys on kaikenkaikkiaan hienoa, eikä kaksikielisyys ole ainakaan hidastanut kielellistä kehitystä, ennemminkin päinvastoin. Ihan yhtä normaalia nimittäin on, että kaksivuotisneuvolassa lapsi osaa vasta yksittäisiä sanoja. Näillä meidän jälkeläisillä taitaa vaan olla vanhempiensa puhegeenit siinä suhteessa, että kumpikaan meistä ei ole ainakaan lyhytsanainen.

Välihuomautus

Sitä vaan, että vähän kai mulla on ihanat lapset. Ne on niin suloisia! Älykkäitä! Liikuttavia! Hauskoja! Huvittavia! Niin että sydämiä ja rakkautta ja yksisarvisia ja sateenkaaria!!!1!

(Taas asioita, joita en kehtaa päivittää Facebookiin, mut tää onkin tällainen mammafoorumi.)

Ja siis muuten analysoin täällä menemään niin, että just muuta ei pysty. Mies on käytännössä koko viikon reissussa, joten vapaahetket koneella ovat tämän lasten hoitoajan ulkopuolella vähissä. Mut ei se mitään, muutaman viikon päästä ollaan kaikki lomalla ja sitten vaan söpösti perheenä hengaillaan joka paikassa! Katsoin tänään sellaisia kaupungilla, lomaperheitä. Joilla on koko omaisuus rattaissa ja huolettomasti samantyylisiin vaatteisiin puetut lapset ja sellainen ihana turistihenkisyys. Pakko päästä edes vaikka Tukholmaan tai Naantaliin olemaan turisti.

Lisäksi haluaisin olla Ruotsin prinsessa, vaikka en kyllä haluaisi naikkariin Chris O'Neillin kanssa. Mutta muuten olis kivaa olla sellainen tyylikäs ja nätti ja kruunu päässä vaan huolettomasti vilkutella kansalle. Onkohan mulla jäänyt prinsessavaihe lapsena kesken?

Kesävarustelusta sitten vaikka

Päässä taas pyörii kaikenlaista, mutta bloggaus tökkii. Tuntuu, että pitäisi olla jotain deepimpää sanottavaa, mutta kun ei ole tai ei jaksa muotoilla. Tämä on siis tällainen tulpanpoistopostaus, kunhan lätisen ettei ihan kuolisi koko homma.

Kuvassa pahamaineinen hiekkalaatikkomme.

Anyways, ostin siis tänään nakeroille läjän shortseja ja t-paitoja. Pitäkää peukkuja, etten manannut kesää pois. Viime kesänä kevyitä kesävaatteita tuntui olevan ihan liikaa, nyt taas kuvittelin parien lyhytlahkeisten per tyyppi riittävän, mutta kissanviikset. Vaatekertoja menee yksi tai kaksi päivässä, enkä millään ehdi/jaksa/halua pyörittää pyykkikonetta ihan joka päivä. Eikä kaikkia vaatteita toki voi samassa koneellisessa pestäkään, ettei mene hienot värit sekaisin. Minä lajittelen aina erikseen valkoiset/vaaleat, tummat eli mustat/tummansiniset, vaaleammat siniset/vihreät, keltaiset/ruskeat/beiget ja punaiset/oranssit, mutta minä olenkin tässä ehkä hieman turhan tarkka. En vaan ole parempaakaan systeemiä keksinyt. Jos joku on, niin kertokoon mieluusti heti.

Shortsit ja t-paita on hyvä perusasu. Mutta sitten on nämä ongelmat: päähine ja rasvaus. Olen ymmärtänyt, että lapsilla pitäisi olla jokin päähine. Esikoisen kanssa olin asiasta tosi tarkka. Nykyisin olen ihan lepsu. En vaan saa kumpaakaan innostumaan mistään sellaisesta, joka kelpaisi myös minulle. Pienemmälle varmaan pitäisi olla joku Salama McQueen -lippis, mutta en vaan kykene. (Tällä hetkellä sen lempivaate on heikkona hetkenä hankittu Salama-pyjama, jossa se mielellään oleskelisi myös päivisin. No, loppui ainakin se jokailtainen pyjamanpukemisraivarointi. Tosin nyt sitten tapellaan aamuisin siitä, että rakas Salama-paita pitää ottaa pois.) Isomman saisi varmaan ylipuhuttua (tai lahjottua) jonkun päähineen käyttöön, mutta mistä löytäisi kivan lätsän, joka kävisi kaikkeen eikä olisi kamalan hiostava. Ja miten vaarallista on, jos lapsi ei suostu käyttämään hattua? Miten äkkiä sille tulee auringonpistos tai joku muu, mikä? Ja katsovatko muut vanhemmat puistossa, että onpa vastuuton äiti, kun lapset kirmaa ilman hattua? (Tämä viimeinen on näistä tietysti tärkein, ehe.)

Sitten se toinen, eli aurinkorasvaus, jota olemme harjoittaneet kohtuullisen ahkerasti. Se on muuten ihan ok, mutta milloin mahdan oppia rasvaamaan kasvot sujuvasti niin, ettei sitä tavaraa mene silmiin? Ja onko lapsia tapana rasvata kesällä ihan joka päivä, vai vaan jos on tosi lämmin? Sekä kolmanneksi: rasvataanko lapsia päiväkodissa? Mietin vaan, että onko hätävarjelun liioittelua, kun omiani sinne samaan puistoon aina voitelen. Että jos ei ne päiväkotilapset pala, niin tuskin sitten kotihoidetutkaan. Huvittaa kyllä, kun miettii, miten tarkka olin auringostakin esikoisen ollessa pikkuinen. Ahdistuin, jos yksikään auringonsäde edes kosketti vauvaa. No, eivät nuo ole palaneet edes tropiikissa, vaikka en ole niitä UV50-burkhaan pukenut. Jännä, että tässäkin asiassa vissiin järjenkäyttö on sallittu.

Rasvaamisessa on myös se viehättävä puoli, että aurinkorasvattu lapsi kerää itseensä kilon hiekkaa. Siis sen kaiken muun hiekan lisäksi, jonka ne kantavat mukanaan sisään joka päivä. On itseasiassa käsittämätöntä, että pihan hiekkalaatikossa enää on yhtään hiekanmurusta, sellaisia hiekkakasoja olen lakaissut kylppärin lattialta kun herrat ovat riisuneet kamppeensa sinne. Hiekkaa on ihan joka paikassa, välillä pikkuveljen vaippaa myöten (?!). Asumme sentään neljännessä kerroksessa, joten olettaa voisi, että osa hiekasta jää rappuun. Mutta epäilen.

No, mieluummin rasvaan ja taistelen aurinkohatuista kuin kerrospuen fleeceä ja toppahaalaria. Vielä kun itse osaisi kääntää pukeutumismoodin kesävaihteelle, en ole vielä ihan mukana tässä. Tuntuu edelleen ihan hullulta lähteä aamulla liikkeelle ilman takkia, ja pitkähihainen nyt pitää ainakin ottaa. Vaikka se sitten olisi siellä kassin pohjalla koko päivän.