12.6.2012

Ihan kohta yksvee

Tirpan eka vuosi mahasta (kuva 2 pv ennen synnytystä) omilla jaloillaan seisovaksi ihmistaimeksi.

Vuosi sitten oli aika nihkeät fiilikset. Nyt ei ole hellettä eikä mahaa ja vauvavuosikin on melkein ohi. Se on omituista, haikeaakin, mutta myös vapauttavaa. Seuraava isompi projekti lienee muotoa "mikä musta tulee isona", mutta siitä ehdin avautua myöhemmin.

Melkein yksvee on pääosin mainio. Aurinkoinen pimspampula niin kuin ihan pikkupikkuisenakin, mutta nykyisin myös erinomaisen vahvatahtoinen. Se rääkäisee kuin pieni piru, jos homma ei mene suunnitelmien mukaan. Liekö sitten isoveljen ansiota, mutta tämän kohdalla ei myöskään tarvitse pelätä, ettei se pitäisi puoliaan. Kyllä kuuluu, jos joku häntä kaltoin kohtelee.

Yksvee haahuaa jossain vauvuuden ja taaperouden rajamailla. Ensimmäiset askeleet ilman tukea tirppa otti kymmenkuisena. Nyt tyyppi tallustelee pieniä, muutaman metrin matkoja, mutta konttaus - tai itse asiassa herran oma versio siitä, jonkinlainen karhukävelyn ja konttauksen sekasikiö - on yhä pääasiallinen etenemismuoto. Leikit kiinnostavat kovasti, isoveljen mallin mukaan. Itsenäisestikin pienin pärisee ja ajeluttaa autoja ympäri asuntoa, puuhailee parkkitalon kanssa, tutkii kirjoja ja huutaa tomerasti HEIIIII laskimiin, kännyköihin, kenkiin ja melkein mihin tahansa. Tervehdyksen lisäksi "sanavarastoon" (lainausmerkeissä, koska uskoni siihen, miten paljon tyyppi oikeasti ymmärtää sanojen merkityksistä, on vähän heikko) kuuluvat mamma, pappa, kakka, tack sekä där, johon liittyy poikkeuksetta innokkaasti milloin mitäkin osoitteleva pikku etusormi.

Tämä kakkosversio on huomattavasti esikoista hasardialttiimpi: siinä, missä Igge oli vauva-aikaan varovainen eikä tehnyt mitään, ennen kuin osasi sen kunnolla, Lillabo kiipeilee, ryntäilee, törmäilee, kaatuilee, putoilee ja kolisee huomattavasti holtittomammin. Repertuaariin kuuluvat esimerkiksi lasten keinutuolissa seisoaltaan kiikkuminen, sohvan kautta ikkunalaudalle kiipeäminen, taaperokärryllä skeittaaminen sekä päättömät kävelyharjoitukset mallia vauhti korjaa virheet.

Kaikesta kohkaamisestaan huolimatta pikkuveli on kuitenkin vielä ihan vauva. Mutsi on kovin pop. Jopa snadisti ahdistavankin pop, jos minulta kysytään. Välillä kenenkään muun syli ei kelpaa. Sydäntäsärkevä itku lakkaa sillä siunaaman sekunnilla, kun tyyppi upottaa päänsä kaulakuoppaani. Nyyhkäisee ehkä vielä ja mulkoilee syyttävästi sitä karmeaa rikollista, joka yritti rauhoittaa häntä, eikä tajunnut heti luovuttaa surkeaa ipanaa äidille. Vaikka pojat leikkivät jo paljon yhdessä, eikä Lillabota tarvitse viihdyttää lainkaan yhtä paljon kuin Iggeä samanikäisenä, joinakin päivinä mutsiriippuvaisuus lievästi ilmaistuna kiristää. Heti, kun iskee nälkä, väsy, tylsyys, halipula tai kakka housussa, tyyppi roikkuu vain ja ainoastaan minun lahkeessani, eikä kukaan muu kelpaa ainakaan ilman helvetillistä protestointia.

Jonkinlaiseksi positiiviseksi kehitykseksi voitaneen kai kuitenkin laskea se, että nykyisin ipana nukkuu edes ensimmäisen unipätkänsä omassa sängyssään. Se puolestaan kestää hyvinä öinä aamuseitsemään, huonoina kahteen. Tuollainen hilluva kääryle ei ole kovin hyvää uniseuraa, jos itsekin haluaisi nukkuaa. Viimeistään aamulla (ja harmittavan usein jo aamuyöllä) sängyssään seisoo tukka pystyssä uninen, rutiseva tyyppi, joka ei anna periksi ennen kuin pääsee kainaloon ja maitohommiin. Se käpertyy onnellisenä syliin ja haroo minua lämpimällä pienellä kämmenellään varpaat onnesta kippurassa. Minä olisin valmis jo luopumaan imetyksestä kokonaankin, mutta tapahtukoon se toistaiseksi rauhaisaan tahtiin. Tavallinen (no okei, tavallinen luomu-) maito kuuluu jo herran normaaliin ruokavalioon, joten toiveissa on, että pikkuhiljaa urani lehmänä on ohi. Imetysliivit ja -vaatteet keräsin jo kirppiskassiin, enkä halua nähdä ainakaan näitä kyseisiä vaatekappaleita enää koskaan.

Kulinaarisella puolella käynnissä on siirtymä purkeista (se ei sitten ikinä suostunut syömään mitään itse tekemiäni mössöjä) samaan ruokaan muiden kanssa. Tällä kertaa vähän aiemmin kuin eka kerralla, lähinnä koska meillä kokataan joka tapauksessa lapsiperheruokaa kaksi kertaa päivässä. (Välihuomautus: Kesällä tosin usein vain kerran, kiitos Helsingin kaupungin ilmaisen puistoruokailun! Mikä ihana konsepti, onnea ja hurraa Helsinki, sinä ihana kaupunki!)

Ruoka siis maistuu, mutta vartalomalliltaan herra vaikuttaa olevan veljensä tavoin varsin siro miekkonen. Käytiin vähän etuajassa neuvolassakin, ja ei vielä mennyt edes yhdeksän kiloa rikki. Onneksi tämä on jo toinen lapsi, niin ei tarvitse pohtia, semminkin kun tiedän, että ruokaa lapsi saa ihan niin paljon kuin suostuu syömään. Muistan olleeni vähän huolissani, kun Igge oli yksiveenä piirun alle 10 kiloa - nyt vähän huvittaa, että kaikkea sitä sortuukin huolehtimaan. Igge oli kyllä myös pidempi, katsoin neuvolakortista että noin 78 cm, kun taas pikkuveli oli muistaakseni noin 75 senttiä nyt. Hyvin saman mallisia nämä veljekset kuitenkin varreltaan ovat, pitkäraajaisia ja sirorakenteisia, vaikka syövät enimmäkseen kuin pienet hevoset.

Kaiken kaikkiaan hän on kovin hurmaava ja hieman huvittava, tuo ilmeikäs kuopuksemme. Hassua, miten vuosi sitten en osannut kuvitella, millainen tyyppi meille muuttaisi, mutta nyt en osaisi kuvitella perhettämme ilman tuota pontevaa otusta. Se vaan tuli ja otti paikkansa kyselemättä. Mun rakas, rakas pienin. <3

12 kommenttia:

  1. Musta on niin käsittämätöntä ja uskomatonta että näiden pienten syntymästä on kohta vuosi!! Muistan elävästi tuon viime alkukesän helteen, sä olit jo ihan viimeisilläsi ja mäkin jo tosi pitkällä ja tapani mukaan huolestuin kun vauva oli helteiden takia vaisu ja kävin jopa käyrillä Kättärillä. Siitä ei vaan voi olla vuotta! Eilen tapasin kaverin vastasyntyneen vauvan ja tajusin että Juhannuspoika on jo tosi iso ja vauva-vauvat on sellaisia pieniä kirahtelevia kääryläisiä jotka vaan nukkuu äitinsä olkapäällä.

    Haikeeta tää on, ei voi kieltää. Oon kyllä myös huomannut sellaisen, että oma mieli on alkanut ottaa etäisyyttä vauva-aikaan ja vauvailuun ja vauvajuttuihin ja sellaisiin. Multa kysyttiin eilen kantoliinaopastusta mutta en ehtinyt enkä oikein osannutkaan antaa, kun me ei enää liinailla (liinailla, hyi!). Viime viikolla tapasin S:aa lapsineen, jonka pihapiirissä asuu hirveästi perheitä ja raskaana olevia naisia. Siellä virisi puhe sisarusrattaista ja huomasin, ettei mua enää niin kiinnosta, tai siis jotenkin, aika aikaansa kutakin. Että ihanaa oli mutta nyt on aika jo vähän uudenlaiselle lapsiarjelle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja mä muistan sen hämmennyksen, että mitä hittoa, miten se Juhannuspoika nyt jo syntyi. Jäi sit synnytyskirjat lainaamatta! :D

      Tunnistan just ton etäisyyden ottamisen hyvin. Olin vkonloppuna polttareissa (ei niissä kalliissa :), joissa oli muutama esikoisäiti ja yks esikoistaan odottava. Kuuntelin sivukorvalla jotain nukkumis-/imetys-/kestovaippa-/se ei viihdy rattaissa tai kahviloissa -keskusteluja, ja huomasin, että ei huvita eikä jaksa kiinnostaa sitäkään vähää, mitä joskus. Että itsellä on jo perspektiivi selkeästi eri mittakaavassa, eikä ne jotkut isolta tuntuneet asiat enää olekaan niin isoja. Onneksi!

      Poista
  2. Liikkistä kerta kaikkiaan. Pieni ipana hurahti vuodessa vuoden ikäiseksi. Nyökyttelen täällä monelle "toisen lapsen kanssa kaikki on toisin" asialle, kuten kasvu ei huoleta, omia ruokia ei jaksa tyrkyttää kun se ei kerran niitä syö, samasta mallista näyttävät silti olevan ja miten meilläkin kakkonen on jo nyt vauhdikkaampi (kolisevampi)liikkeissään.

    Mahtavaa tuo puistoruokailu, se on kyllä luksusta ja yhteisöllistä ja vaikka mitä. Hienosti myös kierretty tuo ainakaan NÄITÄ imetysliivejä ja äitiystsydeemejä en tule käyttämään ; ) Mulla homma on hieman ehdottomampi, MITÄÄN vastaavia en tule enää koskaan ikinä käyttämään. Sniff nyt sille kuitenkin.

    Ihanaista kesää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No hei, mä oon huomannut, että vannomatta paras. Nyt luulen, että pikkuhiljaa orastava "eiköhän nää olleet tässä" -fiilis vahvistuu ja jonkinlainen vapaudentunne, joka versoaa ainakin teoreettisesta mahdollisuudesta taas tehdä omiakin valintoja ja asioita, vie voiton. Mutta mistäs sitä tietää, miltä viiden vuoden päästä tuntuu - mulla on kuitenkin ainakin periaatteessa mahdollisuus silloin vielä miettiä asiaa uusiks. Voi tietysti olla, että mukavuudenhalu vie voiton. :)
      Ja hei, ihanaista kesää sinne myös! Yhdeksi kesätavoitteeksi vois ottaa ne kuplivaiset, jos satutte tänne päin...!

      Poista
    2. Ehdottomasti kuplivaiset. Melkein jo toissa viikolla viestitin, että nyt oon ihan siinä hollilla. Mutta hääkenkäpaniikki vei voiton. Kyllä tosin kannatti ryntäilä Runeberginkadun tietämillä.

      Mitä vannomiseen tulee, taidan saada huomenlahjaksi kierukan : )

      Poista
    3. Ihanan romanttinen lahja. Saatko sä asennuksenkin kaupan päälle heti hääpäivän aamuna...? :D
      Ens kerralla sit, nythän onkin hyvä syy nostella maljoja! Ja voidaan toki mennä myös kenkäkauppoihin, ainahan sitä ihminen kenkiä tarvitsee... ;)

      Poista
  3. Heh, ihan kuin olisi omasta kuopuksesta lukenut (miinus imetys ja paino). Ihan samalla tavalla meni tuo liikkeellelähtö. Kävelytaito oli, mutta sitä ei käytetty. Luulen, että se johtuu siitä, että isosiskon (tai -veljen) perässä ei vielä hataralla kävelyllä pysy, joten pakko ottaa nopeammat keinot käyttöön. Eikä äiti enää kakkosen kohdalla jaksa into pinkeenä harjotuttaa kävelyä ;) Meillä siis kahden kuukauden kävelytaidon jälkeen vasta alettiin käyttää kävelyä liikkumistapana. Ja nyt sitä sitten kävellään ja kävellään, eikä muuta haluttaisi tehdä.

    Mä muuten heitin kuopuksen imetyksen epäonnistuttua hormoniraivareissa kaikki imetysliivit ja liivinsuojat roskiin ja päätin, etten enää I K I N Ä tarvitse niitä. Ja mitäs nyt sitten ajoittain haikailen ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä luulen, että tolla meidän hosapellellä painoon vaikuttaa myös se aktiivisuus, mut ennen kaikkea varmaan geenit. Isänsä on ihan samanlainen - ihan sama mitä syö, ei näy missään. Sen lapsuuskuvia kun katselee, niin ei tarvi ihmetellä, mistä näiden meidän rimppakinttujen kropan malli on peräisin. :)

      Apua, mä luulin, että tää haikeus alkais nyt olla käsitelty - toivottavasti ei oo mikään universaali ilmiö, että se vahvistuu... Just ehkä siksikin oon pitänyt edes henkisen takaportin, että vannomatta paras, että olis vähemmän haikailua viimeisistä kerroista!

      Poista
  4. Oikein paljon onnea pikkupojalle! Minä itse pohdin varsin ristiriitaisin tuntein meidän lapsilukua. Yksi vai kaksi, voi kun tietäis. Vähän olis vauvantuoksua ikävä mutta viitsiskö tuota kuitenkaan. Mukavaa kesää ja synttäreitä teille!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Mulle toinen lapsi oli helppo päätös, kun taas ensimmäistä piti vähän arpoa. Tai siis arvottais ehkä vieläkin, että milloin olis hyvä aika, jos ei hän olis päättänyt meidän puolesta. :)
      Ainakin meillä toinen kierros on ollut monella tavalla helpompi ja vauva-aika mennä hujahti vielä eka kertaa paljon nopeammin. Mut muistan kyllä ajatelleeni siinä raskauden loppuvaiheessa, kun Igge oli yli 1,5-vuotias, että voi helvetti, ihan vapaaehtoisesti me taas lähdetään siihen vauvaralliin :D Onneks se meni aika kivuttomasti. Ja nyt ne leikkii keskenään tuolla lastenhuoneessa, kun mä juon kahvia ja luen blogeja - luksusta!

      Poista
  5. Ihana kirjoitus, onnea yksveelle! :)

    VastaaPoista