10.3.2009

Olispa jo heinäkuu!

Voi että mä niin kovasti jo haluaisin saada oman pienen pötkylän syliin. Ja samaan aikaan toivon, että beebi saa kasvaa tuolla rauhassa vielä monta kuukautta. Mutta jossain vaiheessa tässä on käynyt niin, että mielikuvat ulottuu jo sairaalaan. Ehkä mun päässä alkaa pikkuhiljaa hahmottua myös se, mikä tämän odotuksen lopputulos on - ensimmäinen puolikashan meni totutellessa ajatukseen raskaudesta.

Viime viikonloppuna ajatus pudotti melkein polvilleen: tämä elämänmuutos ei ole väliaikainen, raskauden mittainen, vaan lopullinen. Minä eikä me enää koskaan olla niin kuin ennen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti