12.6.2012

Ihan kohta yksvee

Tirpan eka vuosi mahasta (kuva 2 pv ennen synnytystä) omilla jaloillaan seisovaksi ihmistaimeksi.

Vuosi sitten oli aika nihkeät fiilikset. Nyt ei ole hellettä eikä mahaa ja vauvavuosikin on melkein ohi. Se on omituista, haikeaakin, mutta myös vapauttavaa. Seuraava isompi projekti lienee muotoa "mikä musta tulee isona", mutta siitä ehdin avautua myöhemmin.

Melkein yksvee on pääosin mainio. Aurinkoinen pimspampula niin kuin ihan pikkupikkuisenakin, mutta nykyisin myös erinomaisen vahvatahtoinen. Se rääkäisee kuin pieni piru, jos homma ei mene suunnitelmien mukaan. Liekö sitten isoveljen ansiota, mutta tämän kohdalla ei myöskään tarvitse pelätä, ettei se pitäisi puoliaan. Kyllä kuuluu, jos joku häntä kaltoin kohtelee.

Yksvee haahuaa jossain vauvuuden ja taaperouden rajamailla. Ensimmäiset askeleet ilman tukea tirppa otti kymmenkuisena. Nyt tyyppi tallustelee pieniä, muutaman metrin matkoja, mutta konttaus - tai itse asiassa herran oma versio siitä, jonkinlainen karhukävelyn ja konttauksen sekasikiö - on yhä pääasiallinen etenemismuoto. Leikit kiinnostavat kovasti, isoveljen mallin mukaan. Itsenäisestikin pienin pärisee ja ajeluttaa autoja ympäri asuntoa, puuhailee parkkitalon kanssa, tutkii kirjoja ja huutaa tomerasti HEIIIII laskimiin, kännyköihin, kenkiin ja melkein mihin tahansa. Tervehdyksen lisäksi "sanavarastoon" (lainausmerkeissä, koska uskoni siihen, miten paljon tyyppi oikeasti ymmärtää sanojen merkityksistä, on vähän heikko) kuuluvat mamma, pappa, kakka, tack sekä där, johon liittyy poikkeuksetta innokkaasti milloin mitäkin osoitteleva pikku etusormi.

Tämä kakkosversio on huomattavasti esikoista hasardialttiimpi: siinä, missä Igge oli vauva-aikaan varovainen eikä tehnyt mitään, ennen kuin osasi sen kunnolla, Lillabo kiipeilee, ryntäilee, törmäilee, kaatuilee, putoilee ja kolisee huomattavasti holtittomammin. Repertuaariin kuuluvat esimerkiksi lasten keinutuolissa seisoaltaan kiikkuminen, sohvan kautta ikkunalaudalle kiipeäminen, taaperokärryllä skeittaaminen sekä päättömät kävelyharjoitukset mallia vauhti korjaa virheet.

Kaikesta kohkaamisestaan huolimatta pikkuveli on kuitenkin vielä ihan vauva. Mutsi on kovin pop. Jopa snadisti ahdistavankin pop, jos minulta kysytään. Välillä kenenkään muun syli ei kelpaa. Sydäntäsärkevä itku lakkaa sillä siunaaman sekunnilla, kun tyyppi upottaa päänsä kaulakuoppaani. Nyyhkäisee ehkä vielä ja mulkoilee syyttävästi sitä karmeaa rikollista, joka yritti rauhoittaa häntä, eikä tajunnut heti luovuttaa surkeaa ipanaa äidille. Vaikka pojat leikkivät jo paljon yhdessä, eikä Lillabota tarvitse viihdyttää lainkaan yhtä paljon kuin Iggeä samanikäisenä, joinakin päivinä mutsiriippuvaisuus lievästi ilmaistuna kiristää. Heti, kun iskee nälkä, väsy, tylsyys, halipula tai kakka housussa, tyyppi roikkuu vain ja ainoastaan minun lahkeessani, eikä kukaan muu kelpaa ainakaan ilman helvetillistä protestointia.

Jonkinlaiseksi positiiviseksi kehitykseksi voitaneen kai kuitenkin laskea se, että nykyisin ipana nukkuu edes ensimmäisen unipätkänsä omassa sängyssään. Se puolestaan kestää hyvinä öinä aamuseitsemään, huonoina kahteen. Tuollainen hilluva kääryle ei ole kovin hyvää uniseuraa, jos itsekin haluaisi nukkuaa. Viimeistään aamulla (ja harmittavan usein jo aamuyöllä) sängyssään seisoo tukka pystyssä uninen, rutiseva tyyppi, joka ei anna periksi ennen kuin pääsee kainaloon ja maitohommiin. Se käpertyy onnellisenä syliin ja haroo minua lämpimällä pienellä kämmenellään varpaat onnesta kippurassa. Minä olisin valmis jo luopumaan imetyksestä kokonaankin, mutta tapahtukoon se toistaiseksi rauhaisaan tahtiin. Tavallinen (no okei, tavallinen luomu-) maito kuuluu jo herran normaaliin ruokavalioon, joten toiveissa on, että pikkuhiljaa urani lehmänä on ohi. Imetysliivit ja -vaatteet keräsin jo kirppiskassiin, enkä halua nähdä ainakaan näitä kyseisiä vaatekappaleita enää koskaan.

Kulinaarisella puolella käynnissä on siirtymä purkeista (se ei sitten ikinä suostunut syömään mitään itse tekemiäni mössöjä) samaan ruokaan muiden kanssa. Tällä kertaa vähän aiemmin kuin eka kerralla, lähinnä koska meillä kokataan joka tapauksessa lapsiperheruokaa kaksi kertaa päivässä. (Välihuomautus: Kesällä tosin usein vain kerran, kiitos Helsingin kaupungin ilmaisen puistoruokailun! Mikä ihana konsepti, onnea ja hurraa Helsinki, sinä ihana kaupunki!)

Ruoka siis maistuu, mutta vartalomalliltaan herra vaikuttaa olevan veljensä tavoin varsin siro miekkonen. Käytiin vähän etuajassa neuvolassakin, ja ei vielä mennyt edes yhdeksän kiloa rikki. Onneksi tämä on jo toinen lapsi, niin ei tarvitse pohtia, semminkin kun tiedän, että ruokaa lapsi saa ihan niin paljon kuin suostuu syömään. Muistan olleeni vähän huolissani, kun Igge oli yksiveenä piirun alle 10 kiloa - nyt vähän huvittaa, että kaikkea sitä sortuukin huolehtimaan. Igge oli kyllä myös pidempi, katsoin neuvolakortista että noin 78 cm, kun taas pikkuveli oli muistaakseni noin 75 senttiä nyt. Hyvin saman mallisia nämä veljekset kuitenkin varreltaan ovat, pitkäraajaisia ja sirorakenteisia, vaikka syövät enimmäkseen kuin pienet hevoset.

Kaiken kaikkiaan hän on kovin hurmaava ja hieman huvittava, tuo ilmeikäs kuopuksemme. Hassua, miten vuosi sitten en osannut kuvitella, millainen tyyppi meille muuttaisi, mutta nyt en osaisi kuvitella perhettämme ilman tuota pontevaa otusta. Se vaan tuli ja otti paikkansa kyselemättä. Mun rakas, rakas pienin. <3