27.2.2013

Hoidon tarpeessa

Luonnoksissa odottaa kaikenmaailman äitikortti- ja päivähoitopostauksia, mutta yksikään ei valmistu. Vituttaa niin että veri ei kierrä päässä, ei pysty kirjoittamaan mitään ajattelua vaativaa, ennen kuin saan tämän raivon purettua. Äsken just meni hermot tuohon saatanan ulinaan mikä noista kakaroista välillä lähtee, karkasin makuuhuoneeseen ja saatoin sulkea oven niin että meinasi karmit lähteä. (Tilanne etenee nykyisin liian usein seuraavasti: isompi ei nuku päiväunia -> nukahtaa sohvalle -> herää ja ulisee -> ei suostu kertomaan mikä hätänä, kunhan kiukuttelee -> pienempikin alkaa ulista -> missään ei ole järkeä -> huudetaan ja ulistaan -> minun muutenkin pinkeät hermoni antavat periksi ja räjähdän.)

Mies istuu siellä tyynenä kuin Buddha ja ehdottelee jotain legolinnoja, ärsyttää sekin. Helppohan se on olla tyyni ja rauhallinen aikuinen kun on ollut koko päivän töissä lepäämässä. No pitäisihän sinunkin olla opiskelemassa, sanoo nyt tarkkaavainen lukija. Vaan enpä ole, enkä ole ollut koko helmikuussa.

Ensinnäkin alkuperäinen lastenhoitajamme sai kaikenlaisia raskausvaivoja ja jäi sairaslomalle jo helmikuun alussa. Vittumaista hommassa oli se, että hänelle kirjoitettiin ensin viikko, sitten toinen ja lopulta kuukausi sairaslomaa. Ensimmäiseen kahteen viikkoon emme siis voineet tehdä mitään järjestelyjä, koska tilanne oli tiedossa vain viikon eteenpäin. Myös palkka eli yksityisen hoidon tuki juoksi hänelle ihan normaalisti.

Hoitajamme olisi halunnut purkaa työsopimuksen, koska ei halunnut jättää meitä veemäiseen tilanteeseen eli maksamaan ei mistään ilman tietoa siitä, palaako hän enää ollenkaan töihin ennen äitiyslomaa. Minä olisin halunnut purkaa työsopimuksen, koska minulla kuluu tässä koko ajan opintovapaa- ja opintotukikuukaudet, opinnot eivät edisty ja vaarana on myös joutua ns. kunnon kuseen, jos ei niitä pisteitä ala tippua rekisteriin. Lisäksi tuntuu melko epäreilulta, että me, yksityinen perhe, maksamme jonkun toisen sairastamisesta palkkaa ja hoidamme kuitenkin itse lapsemme.

Tyhmänä kuvittelimme, että jos molemmat haluavat purkaa sopimuksen, se on vaan ilmoitusluontoinen asia. Olimme väärässä. Lastenhoitajamme ei voinut irtisanoutua, koska jos sairausloma ei jatkuisi, hän joutuisi kolmen kuukauden karenssille ja olisi siis käytännössä täysin ilman tuloja. Me emme voineet irtisanoa häntä, koska meidät (minut) voitaisiin haastaa oikeuteen ja tuomita työsyrjintärikoksesta, sillä raskaana olevaa naista ei saa irtisanoa. Jos olisimme irtisanoneet hänet, emme olisi saaneet palkata uutta ihmistä samaan tehtävään yhdeksään kuukauteen. Kukaan Kelasta ei ottanut kantaa siihen, tehtäisiinkö siellä asiasta valitus, jos irtisanoisin hoitajan hoidon tarpeen loppumiseen vedoten (mikä sinänsä piti ihan paikkansa, meillä ei ollut tarvetta hoidolle, jota ei tapahdu) eikä ylipäätään yhtään mihinkään. Kun aloimme selvittämään asiaa Kelan kanssa, kävi ilmi, että tilanteen ongelmallisuus on kyllä tiedossa, mutta kukaan ei ole ajatellut asiaa. Aloin tuntea olevani jossain huonossa Kafka-filmatisoinnissa.

Sitten hoitajan sairauslomaa jatkettiin kuukaudella, jolloin hän jäi sairauspäivärahalle ja meidän palkanmaksuvelvollisuutemme siis loppui. (Työnantaja on velvollinen maksamaan palkkaa sairastumispäivältä ja sitä seuraaviin yhdeksään arkipäivään sisältyviltä työpäiviltä. Huomaatteko, osaan työlain melkein ulkoa.) Saimme luvan palkata sijaisen. Työsopimus voidaan kuitenkin tehdä vain varsinaisen hoitajamme sairasloman loppuun saakka, ts. kuukaudeksi. Oletettavasti alkuperäinen hoitajamme ei enää palaa töihin, mutta sataprosenttisen varmaa sairausloman jatko ei tietenkään ole.

Kauhealla hässäkällä saimme sitten uuden hoitajan töihin. (Sivumennen sanottuna aivan loistava miesehdokas oli tämän valitsemamme tytön kanssa loppusuoralla ihan tasoissa, mutta mahdollisuus aloittaa työt heti käänsi vaa'an jälkimmäisen hyväksi. Ei se mieshoitaja siis ollutkaan mahdoton ajatus, kuten ensiksi kuvittelin ajattelevani.)  Hän aloitti eilen. Ensinnäkin esikoinen kiukutteli aivan jumalattomasti, makaroonaili, nauroi minulle sellaista veemäistä hähhähhää-naurua päin naamaa, valitti, että entinen hoitajamme kyllä laittoi kengät jalkaan ja käyttäytyi muutenkin kuin paraskin kauhukakara. Ja nyt on siis kyse lapsesta, joka yleensä on hyvin vieraskorea ja herkkä ja empaattinen ja vilpitön ja käyttäytyy suht ihmisiksi julkisilla paikoilla tai vieraiden läsnäollessa. Sellaisesta, josta aina sanotaan, että kyllä teillä on sitten kiltti poika. Häpesin silmät päästäni. Nuorempi sen sijaan huusi vain ovelta, että HEIPPA MAMMA ja paineli uuden hoitajan kanssa pihalle.

Puistoreissu oli kuitenkin mennyt hyvin, kun minä en ollut paikalla. Vinkuminen toki jatkui, kun he palasivat sisälle, mutta jälkeenpäin esikoinen sanoi, että oli ollut kivaa ja tyttö oli leikkinyt heidän kanssaan.

Tänä aamuna puhelin soi. Varsinaisen lastenhoitajamme sairausloman sijainen on sairaana. Olen sanaton. Taas meni viikko hukkaan. Tutustuminen ja totuttelu täytyy aloittaa ensi viikolla taas nollasta. Mies on koko ensi viikon taas Norjassa, joten en pysty tekemään mitään iltaisinkaan. Olen siis pian ollut tästä vuodesta 2,5 kuukautta opintovapaalla, ja olen pystynyt käyttämään opintoihin yhteensä seitsemän päivää tammikuussa. Stressimittari vetelee punaisella. Tekisi mieli rääkyä ihan jokaiselle. En päässyt edes pilatekseen, kun miehellä oli joku meno (josta se ei tietenkään ollut muistanut ilmoittaa minulle, mikä vaan aina ärsyttää sekin - mikä helvetin oletus se on, että minä kykin täällä illatkin, häh?).

P.S. Oli tänään kyllä yksi hyväkin hetki. Käytiin kaupassa ja matkalla näimme ison kuorma-auton, jonka lavalla oli nosturi, joka nosteli jotain isoja säkkejä alas. Pienempi veteli sikeitä, isompi tuijotti nosturia ja minä annoin auringon paistaa kasvoilleni. Mikä ihana tunne! Ihan mindfulnessia! En ollut edes tajunnut, miten vähän aurinko on tänä talvena näyttäytynyt, ja miten paljon sitä olen ikävöin. Ja jos tälle positiiviselle linjalle lähdetään, niin ihanaa on myös tuo uusi vanha kauppahalli ihan vieressä, olen aivan rakastunut siihen. Lisäksi just tällä hetkellä tuossa vieressä leikkii autoillaan idyllisesti sulassa sovussa kaksi pörröpäämarakattiveljestä, joista pienempi hoilaa koko ajan, että pate tuooo, pohtin tuooo, pate tuoo, pate tuoo ja huutaa väliin että mamma kato, auto ajaa. Ja kohta mä vien ne kylpyyn ja sitten mieskin ehkä tulee jo  kotiin ja saa laittaa ne nukkumaan.Hah!)

P.P.S Maanantaina olin tosi mutsivireessä, käytiin puistossa (ja näin muuten oletettavasti joko aidon tai vale-Valeäidin :), leivottiin pullaa, ASKARRELTIIN ja opetin esikoista leikkimään nukella. Tänään se valitsi kaupassa neonpinkin kumitipun (älkää kysykö, olen ollut vähän epätasapainossa). Mutta siis hei vähänkö tehokasta tää mun tasa-arvokasvatus!

19.2.2013

Kasvatuksesta, tytöistä ja pojista

Yleisön pyynnöstä siis jo kerran vahingossa keskeneräisenä julkaisemani, sitten paniikissa poistamani ja Liinan Google Readerista pelastama teksti. Pelottavaa kyllä, että hätäisellä enterin painalluksella eetteriin livahtanutta tekstiä ei tosiaan sitten saanut pois enää kokonaan, vaikka koko operaatioon meni noin puoli minuuttia!

Anyways, Bleuen ja Liinan blogeissa on käyty vilkasta kasvatuskeskustelua. Kommenttilaatikko tuntui liian pieneltä areenalta jäsentää keskustelun herättämiä ajatuksia, joten käytän sen sijaan tätä omaa virtuaalitilaani.

Kun odotin esikoistani, ajattelin (ja oletettavasti vaahtosinkin), miten en aio pukea poikaani vaaleansiniseen ja miten ärsyttää se, että pikkutytöt ja niiden tavarat ovat pelkkää hörhelöä ja pinkkiä. Sittemmin olen alkanut ajatella, että oikeastaan joku väreistä vaahtoaminen on vähän pönttöä. Siis että on oikeastaan yhtä hölmöä olla sitä mieltä, että tyttö on puettava pinkkiin kuin sitä mieltä, että tyttöä ei missään nimessä saa pukea pinkkiin koska tasa-arvo. Tai kuvitella että on parempi, että poika leikkii nukeilla kuin että poika leikkii autoilla. Minusta siinä nimenomaan vahvistetaan jakoa tyttöjen ja poikien leikkeihin, jos yritetään väkisin ohjata lapsi tekemään sitä vastakkaisen sukupuolen tyypilliseksi tekemiseksi oletettua asiaa.

Minä ajattelen, että enemmän kuin sillä, mitä lapset leikkivät, merkitystä on sillä, mitä ympäröivässä maailmassa tapahtuu. On mielenkiintoinen ajatus, että lapsia pitää "opettaa" leikkimään. Sveitsiläisen Piaget'n mukaan lapsi tarvitsee aikuisen näyttämään, miten jollakin esineellä leikitään. Luulen, että se pätee myös muuhun kuin tarkoitukselliseen leikin opettamiseen: lapsi näkee, mitä aikuiset tekevät ja jäljittelee sitä. Esimerkiksi meidän esikoisemme alkoi leikkiä lääkärileikkiä lääkärikäyntien jälkeen. Näin ollen voisi kuvitella, että on ihan turha odottaa tyttärensä innostuvan autoleikistä jos ei itse koskaan tartu autonrattiin - semminkin kun sukupuoli-identiteetin kehitykseen ymmärtääkseni kuuluu, että lapsi alkaa jossain vaiheessa samaistua samaa sukupuolta olevaan vanhempaansa.

Piaget'n leikin teoria tukee tätä ajatusta: hänen mukaansa leikkiessään yksilö sulauttaa kokemuksensa todellisuudesta ja olemassaolevan ajattelunsa tuttuun objektiin tai tilanteeseen. Eli siis suomeksi leikissä yhdistyvät se, mitä lapsi ajattelee ja se, mitä lapsi kokee tai näkee. Siksi on hassua vaahdota jostain väreistä tai leikeistä ainakaan ilman, että pysähtyy miettimään, millaisen naisen ja miehen mallin lapsi saa ympäristöstään. Ehkä ei ole niin vaarallista, vaikka poika haluaisi vain ajella niillä pikkuautoillaan ja leikkiä  hirviöleikkejä, jos hän kuitenkin näkee isänsä osallistuvan lasten hoitamiseen. Etenkin kun ilmeisesti jonkinlainen örinävaihe sotaleikkeineen kuuluu poikien kehitykseen samoin kuin prinsessavaihe tytöillä. Sitä paitsi tulihan meistä 70- ja 80-luvuilla kasvaneistakin näin tiedostavia, vaikka meitä ei tietoisesti kai ohjattukaan leikkimään vastakkaisen sukupuolen hommiksi miellettyjä leikkejä.

Itsehän olen ennalta-arvattavasti sitä mieltä, että sen kaltainen feminismi, jossa pyritään siihen, että naiset voivat tehdä samoja asioita kuin miehet ja halveksitaan samalla perinteisiä naisellisia asioita, toimii itseään vastaan sillä perusteella, että perinteisten miesten asioiden arvottaminen korkeammalle (tavoiteltaviksi) vain vahvistaa patriarkaalista yhteiskuntajärjestystä. (Ja terve muuten tuolle virkkeelle, ei ole selkokielestä tietoakaan.) Sen sijaan feminismi, joka pyrkii sukupuolten väliseen tasa-arvoon kenenkään omia tekemisiä tai haluja väheksymättä puolustaa kyllä edelleen paikkaansa ihan täällä meidän vapaassa Pohjolassakin.

Olen oikein tutkiskellut itseäni ja miettinyt, että olenko koskaan tuntenut, että en saisi tehdä jotain asiaa sukupuoleni vuoksi. Kaikesta päänsisäisestä kaivelusta huolimatta en keksi yhtään sellaista tilannetta. Lukiossa haaveilin huimasta urasta ja johtajan paikasta, enkä tullut edes ajatelleeksi, että se ei onnistuisi, koska olen nainen. En tiedä, johtuuko se sitten lapsuudenperheestä vai vain hyvin kehittyneestä itsetunnosta, tai toisaalta kai jälkimmäinenkin on myös ensimmäisen ansiota. Kuitenkin olen ollut leikki-iässä 80-luvulla, ja suosikkilelujani olivat Barbiet ja My Little Ponyt. Tosin haaveilin myös radio-ohjattavasta autosta, jota en koskaan saanut, mutta veikkaan se johtuvan enemmänkin siitä, että kaikkea ei voi saada kuin tietoisesta valinnasta - en koskaan saanut myöskään haaveilemaani nukkekotia.

Sen sijaan olen kyllä tuntenut sukupuoleni nahoissani - tai oikeastaan rinnoissani ja takapuolessani - työskennessäni aikanaan yökerhon baaritiskin takana. Ihan tavalliset suomalaiset miehet katsoivat oikeudekseen tarrata kiinni kuin entinen sika limppuun. Vaikka muuten esitin mielelläni hieman yksinkertaista blondia, noina kertoina ilmaisin kyllä varsin napakasti, mitä mieltä olin. Onnekseni olen saanut sekä niin hyvän itsetunnon että sen verran ison egon, että uskalsin sanoa ja myös tarvittaessa ihan fyysisesti osoittaa, että nyt näpit irti. Kaikki eivät uskalla tai osaa ja joskus tilannekin vaan joko yllättää tai pelottaa niin, että sen antaa mennä ohi. Itse olen monesti miettinyt, mitä nuo miehet ajattelisivat, jos joku kohtelisi heidän siskoaan tai tytärtään samalla tavalla.

Siksi yksi tärkeimmistä asioista, jonka toivon poikieni oppivan, on paitsi että naiset osaavat ajaa autoa, myös että naisia (niin kuin toki kaikkia ihmisiä) tulee kohdella kunnoittavasti. Meillä ei asu vain sukupuolettomia lapsia, vaan nimenomaan poikia, joista tulee toivottavasti jonain päivänä yhtä fiksuja miehiä kuin isänsä tai isoisänsä. Uskon myös, että poikien pitää saada leikkiä poikien leikkejä, mutta myös niitä tyttöjen leikkejä. Ja päinvastoin.

Sukupuolelle tyypillisten leikkien tukahduttaminen tai tietoinen vastakkaisten leikkien palkitseminen voi olla jopa haitaksi lapsen identiteetin kehitykselle, väittää ainakin Sinkkonen artikkelissaan (linkki tekstin lopussa). Sinkkosen mukaan "kolmen neljän vuoden iässä sekä tytöt että pojat elävät ns. fallista vaihetta. Monesti he toteuttavat leikeissään vanhempiensa pahimpia pelkoja stereotyyppisistä nais- ja mieskuvista. [...] Vielä muutama vuosi sitten tällaisten leikkien nähtiin olevan seurausta ympäristön tarjoamista yksipuolisista roolimalleista. Niillä on lapsille kuitenkin suuri psykologinen merkitys."

Sinkkosen artikkelin lopputulema tiivistää hyvin sen, miten itsekin ajattelen. Siis se, että "tytön arvostaminen tyttönä ja pojan poikana ei tarvitse merkitä vanhoihin roolistereotypioihin juuttumista, vaan se on merkittävä tuki koko lapsen itsetunnon kehitykselle. On onni, jos lapsi saa kasvaessaan osakseen sekä naisen että miehen rakkautta. Siten hän voi sisällyttää luontevasti persoonallisuuteensa myös vastakkaisen sukupuolen piirteitä tarvitsematta kokea minuuttaan uhatuksi."

Meillä asuu tällä hetkellä kaksi poikaa, jotka pärisevät, ärisevät, juoksevat ja kiljuvat, mutta myös pussaavat, halaavat ja itkevät. Isomman lempiväri on punainen, se ei suostu pukeutumaan verkkareihin, kysyy aina minulta, mikä paita sopisi näihin housuihin, tunnistaa kaikki automerkit ja on erityisen kiinnostunut lumitraktoreista ja leipomisesta. Pienempi taas tykkää myös niistä lumitraktoreista, kirjojen lukemisesta ja koirista. Ihan tasapainoisilta ne minusta vaikuttavat, mutta toki olen vähän jäävi arvioimaan.

P.S. Siitä autoilusta vielä: minun mummini on aikanaan maksanut minun ja siskoni ajokortit, koska hän halusi, että autoa ajamattomien naisten perinne loppuu meidän sukupolveemme. Miten kävi? Siskoni ei aja oikeastaan koskaan, ja minäkin hyvin harvoin. Havahduin tähän, kun kolmevuotiaani kysyi, että miksi äidit eivät aja autoa, miksi vain isät ajavat. Siitä sisuuntuneena autoilin lapset ja itseni Espoon perukoille kyläilemään, mistä esikoinen oli hyvin vaikuttunut, vaikka selvästi aluksi hän kyseenalaisti ajotaitoni. Hän nimittäin neuvoi hyvin huolekkaana, että auton avain kuuluu laittaa siihen ratin viereen ja sitten siitä pitää kääntää. Tämä urotekoni oli niin iso juttu, että kun mies palasi viikon työmatkaltaan, ensimmäinen asia, jonka poika hänelle kertoi, oli että PAPPA PAPPA, MAMMA KAN OCKSÅ KÖRA BIL. Mutta renkaita en kyllä ryhdy vaihtamaan enkä mitään öljyjä tarkistelemaan (tai mitä ikinä niille autoille nyt sitten tehdäänkään), en edes tasa-arvokasvatuksen nimissä.

P.P.S. Lähteet esim. täältä, täältä ja täältä. Viimeisimmässä linkissä on jo mainitsemani Sinkkosen artikkeli, jossa on aika paljon kiinnostavaa tietoa muutenkin asiasta innostuneille.

14.2.2013

Hienotunteisuus on hyve

Mies palaa tänään puoliltaöin. Ystävänpäivän kunniaksi väsäsimme ipanoiden kanssa läjän übermakeita muffinsseja - ajattelin jättää yhden "muhhinssin" koristeltuna ja asianmukaisella saatteella varustettuna odottamaan kotiinpalaajaa.

Pieni ero tekee hyvää, vaikka arki ihan keskenään noiden sängyissään edelleen käkättävien riekkumakkaroiden kanssa onkin aika täyttä ilman toista aikuista. Jännä kyllä, toinen ei ärsytä ollenkaan niin paljon, kun välissä on pari tuhatta kilometriä. Onnistuin jopa kehittämään hieman romanttisviritteisiä ajatuksia, vaikka takki onkin tästä yksinhuoltajuudesta ja hoitajakuvion selvittelystä (aiheesta lisää myöhemmin) ja yhä jatkuvasta päämäärättömyyden aiheuttamasta ahdistuksesta melkoisen tyhjä.

Sitten selasin hetken Facebookia, ja huomasin miehen parhaan ystävän ja bestmanin ilmoittaneen olevansa parisuhteessa jonkun naisen kanssa, johon  hän on tutustunut toukokuussa. Avioeron harkinta-aika on hädin tuskin täynnä, ja vielä vuosi sitten ex-vaimo oli ihan vaimo vaan. Meidän häissä huhtikuun lopussa he olivat yhdessä, vaikka olivatkin muuttaneet vastikään erilleen. Takana on 19 yhteistä vuotta ja kaksi lasta. Kaikkia toisten ihmisten kuvioita en viitsi tässä rääpiä, mutta vituttaa jotenkin niin paljon, että sain ihan todella pidätellä itseäni, etten kommentoinut jotain pisteliästä.

Eihän asia oikeastaan minulle kuulu, paitsi siinä mielessä, että ex-vaimokin on esikoisemme kummi. Olen jo aiemmin ilmoittanut miehelle, että ainakaan toistaiseksi uudet naisystävät (saatoin kyllä käyttää jotain hieman vähemmän sivistynyttä ammattinimikettä) eivät ole meille tervetulleita. Sympatiani ovat ex-vaimon puolella, ja minua ei suoraan sanottuna huvita tutustua keneenkään muuhun. Varmaan se uusi on ihan kiva (vaikka tällä hetkellä rehellisesti sanottuna ajattelen, että paskat on, se on kuitenkin joku ällöttävä vinisevä lussu, jonka unelmien täyttymys on ryhtyä suomenruotsalaiseksi kotirouvaksi) ja eihän tämä tilanne sen vika ole, mutta valitettavasti en vaan kykene suhtautumaan tuohon ihmiseen neutraalisti. Ja toden totta toivoisin, että jos mies joskus menee sekaisin ja kohtelee minua ala-arvoisesti, on myös ihmisiä, jotka eivät unohda asiaa parissa kuukaudessa ja esitä, että on ihan normaalia, että viime vuonna uudenvuodenjuhlissa olin minä ja tänä vuonna joku fan Linda tai Mikaela.

Miehen kaveripiirin pariskunnista kaksi on eronnut reilun vuoden sisällä, ja molemmat miehet ovat jo uudessa suhteessa täysin avoimesti. Ehkä olen vanhanaikainen ja kapeakatseinen ja ties mitä, mutta minusta on vastenmielistä, että aikuiset ihmiset mainostavat jossain helvetin Facebookissa uusia suhteitaan, kun takana on tuore ja ainakin toisen osapuolen ja lasten kannalta rankka ero. Pankaa ketä huvittaa, mutta pitäkää se omana tietonanne. Voin vain kuvitella, miten mukava ystävänpäivä on ex-vaimolla, joka näkee Facebookista yhtä aikaa koko entisen yhteisen tuttavapiirin kanssa, että exä seukkaa. Hyi vittu.

Hävisi ne romanttiset fiiliksetkin sitten sen siliän tien. Ällöttää, että miehen paras ystävä, jota pidin ennen vanhaan yhtenä maailman mukavimmista ihmisistä, on nykyisin minusta omituinen, vittumainen ja tahditon. Ällöttää, että mies ei ota asiaan kantaa (lue: puhu ystävästään paskaa selän takana). Ällöttää, että ihmiset eivät voi pitää asioita omana tietonaan, en oikeasti edes haluaisi tietää. Ällöttää, että olen kerännyt asiasta kivan aggression, jonka varmaan puran mieheen jos en jo tänä yönä, niin viimeistään huomenna.

Ihmiset, älkää erotko. Mutta jos kuitenkin eroatte, niin yrittäkää silti hoitaa asiat edes kohtuullisen säädyllisesti. Ei niin, että retostelette uusia kumppaneita jossain Facebookissa. Miksi on niin vaikeaa olla hienotunteinen, etenkin kun itse ei edes ole se, joka tuli jätetyksi? Voitaisko haukkua kaikki sellaiset nyt kerralla, kiitos! (Mun oli pakko avautua tästä tänne, että en kaada koko kiehahdusta miehen niskaan heti, kun se astuu ovesta sisään. Pahoittelen, jos pilasin jonkun muun romanttiset ystävänpäiväfiilikset...!)

11.2.2013

Lastenhoitajan palkkaaminen kotiin

Stella kysyi kommenteissa, miten yksityisen hoitajan palkkaaminen Kelan tuella toimii käytännössä. Jonkun verran hommaa siinä on, ja varsinkin Kelan kanssa (varmasti kaikkia suuresti hämmästyttäen) on saanut hieman jumpata välillä, mutta kun perusasiat ovat kunnossa, "arki" pyörii melko pienellä vaivalla.

Ensinnäkin siis on palkattava hoitaja. Ensimmäisen hoitajamme löysimme ihan työvoimatoimiston sivujen kautta, sinne voi jättää ilmoituksen kuka vain. Netistä löytyy muitakin paikkoja, joista voi joko etsiä sopivaa hoitajaa tai jonne voi jättää oman ilmoituksensa, esimerkiksi Tendea, joka kuitenkin on työnantajalle (siis tässä tapauksessa hoitajaa etsivälle perheelle) maksullinen, jos haluaa olla yhteydessä sopiviin kandidaatteihin. Ilmoituksen jättäminen sinänsä ei maksa mitään, mutta eipä siitä kamalasti hyötyä ole, jos et saa yhteyttä hakijoihin.

Hoitajan kanssa on tehtävä työsopimus. Lisäksi työnantajaperheen tulee täyttää Kelan WH2-lomake (selvitys päivähoidon tuottajasta) omien tietojensa osalta. Hoitajan tulee varata tapaaminen alueen perhepäivähoidosta vastaavan henkilön kanssa, ja ottaa tapaamiseen mukaan kopio työsopimuksesta, rikosrekisteriote lasten kanssa työskentelyä varten sekä mainittu WH2-lomake täytettynä. Kaupungin edustaja länttää papereihin leimansa ja toimittaa ne eteenpäin Kelalle. (Näin toimitaan Helsingissä, olen ymmärtänyt, että käytännöt vaihtelevat kunnittain.)

Perheen on täytettävä myös hakemus yksityisen hoidon tuesta. Helpoimmin se onnistuu netissä, mutta toki on mahdollista toimittaa myös paperinen hakemuslomake Kelan toimistoon.

Yksityisen hoidon tukea maksetaan Helsingissä alle 3-vuotiaista vähintään 661,40 euroa/kk ja yli 3-vuotiaista vähintään 321,40 euroa/kk. Lisäksi on mahdollista saada tulosidonnaista lisää, kts. tarkemmin täältä. Summissa on mukana Helsingin kaupungin maksama Helsinki-lisä, joka on siis kuntakohtainen. Summa kannattaa tarkistaa työsopimusta tehtäessä - jos lastenhoitajan palkka koostuu vain yksityisen hoidon tuesta, tulee työsopimuksessa lukea, että palkka on (ainakin) kaikista hoitolapsista yhteensä maksettavan tuen suuruinen.

Täyden tuen saa, jos hoitoaika on vähintään 25 h viikossa. Meillä työsopimukseen on kirjattu juuri tuo 25 viikkotuntia, joka käytännössä jakautuu kolmelle päivälle. Viikottainen työaika ja sen jakautuminen on tietenkin työnantajaperheen/-perheiden ja hoitajan välinen asia, joten siitä voi sopia keskenään niin kuin parhaaksi näkee.

Kun Kela on saanut hakemuksen, kaupungin hyväksymän WH2-lomakkeen ja kopion työsopimuksesta, se tekee päätöksen yksityisen hoidon tuesta. Päätöksen saaminen on kestänyt vaihdellen yhdestä kolmeen viikkoon. Ainakin kahdesti on käynyt niin, että kun olimme palkanneet hoitajan yhdessä toisen perheen kanssa, meidän WH2-lomakkeemme oli kirjattu toisen perheen tietoihin. Kannattaa siis olla yhteydessä Kelaan, jos päätöstä ei ala parissa viikossa kuulua.

Kela maksaa tuen suoraan hoitajalle ja hoitaa myös verotuksen. Perheen vastuulle jää kuitenkin työnantajamaksuista huolehtiminen, vaikka hoitaja ei saisi muuta palkkaa kuin yksityisen hoidon tuen. Helpoiten se onnistuu Palkka.fi-palvelussa, jonne kotitaloustyönantaja voi kirjautua pankkitunnuksilla. Kannattaa käydä katsomassa ohjeet, joihin pääsee palvelun etusivulta: siellä opastetaan aika lailla kädestä pitäen, mitä tietoja palkanlaskentaan tarvitaan ja miten homma toimii.

Työnantajan pitää ottaa myös työntekijän tapaturmavakuutus, jonka saat mistä tahansa vakuutusyhtiöstä. Meillä se on Pohjolasta, kun omat vakuutukseni ovat siellä muutenkin. Jos hoitaja saa kuuden kuukauden aikana palkkaa (ml. yksityisen hoidon tuki) yli 7962 euroa (vuoden 2013 raja), pitää työnantajan tehdä TyEL-sopimus jonkun työeläkeyhtiön kanssa. Yhtiöllä ei vissiin ole kovin suurta merkitystä, kunhan jossain on. Meillä on Veritaksessa ja palvelu on ainakin ollut tosi hyvää. Jos palkkasumma on pienempi, voi TyEL-yhtiön valita tilapäisenä työnantajana itse Palkka.fi:ssä kuukausi-ilmoitusta tehdessään.

Työnantajamaksut pitää hoitaa kerran kuukaudessa. Itse esimerkiksi teen ilmoituksen yleensä aina heti kuukauden vaihduttua. Palkka.fi laskee kaikki maksut ja ne voi maksaa verkkopankissa heti siitä suoraan kopipeistaamalla viivakoodin pankkiohjelaaan.

Periaatteessa homma on siis iisipiisi ja helppo makkara. Olen silti onnistunut sotkemaan välillä jotain, maksanut maksuja tuplasti ja joltain kuulta taas en ollenkaan. Onneksi noissa työeläkeyhtiöissä tuntuu olevan ihan ymmärtäväistä väkeä töissä, ja verottaja taas on siitä kiva, että kyllä se lähettää postia, jos jossain asiassa tulee hutiloitua. Kelan kanssa sotkuja on ollut eniten, mutta niistäkin on selvitty.

Toivottavasti tästä on jollekin apua! Saa kysyä ja täydentää, jos tulee mieleen jotain. Mun uniset aivot ei nyt kykene tämän parempaan, menen nukkumaan.

Edit vähän myöhemmin: Stella kyseli kustannuksista, minkä onnellisesti unohdin postausta kirjoittaessani. Esimerkiksi me maksetaan maksuja kaikkiaan kahdesta lapsesta, joista toinen on yli kolme ja toinen alle, yhteensä noin 250 euroa kuussa. Yhdestä alle kolmevuotiaasta kulut olivat jotain 180 euron luokkaa, jos en ihan väärin muista. Varsin kohtuullista siis, ainakin ymmärtääkseni päiväkotimaksut eivät ole ainakaan pienemmät (?). Tosin hintaan ei tietenkään kuulu ruokaa tms. kuten päiväkodissa, mutta toisaalta aikaa, hermoja ja ehkä rahaakin säästyy, kun hoitaja tulee kotiin eikä lapsia tarvitse kuskata mihinkään.

Suurin miinus on varajärjestelmän puute, jos hoitaja sairastaa. Riippuu varmasti paljon työn laadusta (esim. mahdollisuudet etätyöhön ja muihin joustoihin), sosiaalisesta verkostosta (onko lähistöllä esim. eläkkeellä olevia isovanhempia, jotka voivat jeesata tarvittaessa) ja vastaavista seikoista, kuinka iso ongelma se lopulta on. Meillä esimerkiksi hoito on voitu sairastapauksissa useimmiten järjestää kohtuullisin pienin järjestelyin, koska minä opiskelen ja aikatauluni ovat hyvin joustavat. Jos olisin töissä, tilanne olisi heti ihan erilainen.

10.2.2013

Yyhooviikkoa odotellessa

Mies lähtee huomenna Norjaan palatakseen torstaina puolenyön maissa. Sehän tarkoittaa, että herra on seuraavan kerran lasten valveillaoloaikaan kotona perjantai-iltana. Olen luuhannut tänä viikonloppuna melko lailla perheestä erossa, mutta silti ahdistaa. Ja luuhasimme kahdestaankin miehen kanssa Farangissa illallisella. Ruoka oli todella hyvää, sellaista, että välillä oli laitettava silmät kiinni ja vain nautittava. Palvelu, joka sinänsä oli kyllä ystävällistä, ei toiminut ihan niin hyvin kuin tuon (hinta)tason ravintolassa pitäisi. Jos ateriasta juomineen maksaa sellaisen satasen ruokailijaa kohden, tulisi homman sujua ilman turhaa sähläystä.
Alkavalla viikolla ei ole rauhallisia aterioita ihan heti näköpiirissä. Lastenhoitaja on menossa huomenna lääkäriin ja saikku varmaan jatkuu. Eihän se toki tätä tahallaan tee, mutta ajoitus on syvältä. Mulla olisi menoa koko tiistain ja graduryhmän tapaaminen keskiviikkona ja muutenkin melkoisesti hoidettavia asioita, ja hoitajajärjestelyt eivät toden totta ole ihan yksinkertaisia. Joudun perumaan ja siirtämään ja järjestelemään ja se kiroiluttaa.

Uusi, työkykyinen hoitaja on haussa. Tendeasta tulee jatkuvasti ilmoituksia uusista viesteistä, mutta niitä lukeakseen pitäisi maksaa jäsenyydestä, vaikka ilmoituksen jättäminen oli ilmaista. Vähän ärsyttää, enkä ole vielä varma, kannattaako asian takia kaivaa kuvetta. Ainakin ensin tapaan erään toista kautta tulleen kiinnostava kandidaatin - kuka tietää, ehkä hän on juuri sellainen ihminen, jota haemme.

Sen selvittämistä varmaan helpottaisi, jos osaisin määritellä edes itselleni, millaista hoitajaa oikeastaan haemme. Ennen ajattelin, että mieluummin vähän kokeneempi kuin parikymppinen tyttönen  - tai poikanen, yllätyksekseni yhteydenottoja on tullut myös miespuolisilta hakijoilta. (Ja kaikista tasa-arvoisuuspyrkimyksistäni huolimatta huomaan suhtautuvani heihin hämmentävän epäillen, en vain osaa kuvitella meille kotiin ketään nuorta miestä lapsia hoitamaan. Älkää kivittäkö kovin kovaa, kiitos) Nyt olen vähän kallistumassa sille kannalle, että ehkä sittenkin mieluummin nuori ja innokas ihminen, jolle kaikki työkokemus on vielä tärkeää ja jolla riittää virtaa leikkiä lasten kanssa.

Aikaisemmin ajattelin myös, että väliäkö sillä, onko hoitajalla koulutusta. Nykyinen hoitajamme on opiskellut alaa ja ollut pitkään töissä kaupungilla samoissa hommissa. Sen kyllä huomaa, olen oppinut itsekin paljon seuratessani, miten hän toimii lasten kanssa. On jotenkin hienoa ja itselle kasvattavaa seurata, miten hommaansa perehtynyt ihminen esimerkiksi ohjaa lapsia omatoimisuuteen. Pedagoginen ote on jotenkin niin luonnollinen - sitä ei oikeastaan edes huomaa, mutta jos tilannetta tarkkailee pedagogisen näkökulman tiedostaen, se onkin läsnä koko ajan. Olen myös käynyt hoitajamme kanssa hyvin antoisia keskusteluja lapsista, lasten temperamenterista ja lastenkasvatuksesta, mikä tuskin onnistuisi ihan periusabiturientilta.

Toisaalta moni ammattilainen on jo itsekin perheellinen tai muuten sellaisessa elämäntilanteessa, että sitoumuksia on jo muuallekin. Minä haaveilen salaa, että löytäisimme jonkun, joka olisi valmis tekemään tarvittaessa myös ilta- ja viikonloppukeikkaa. Se taas kallistaa vaakaa jonkun nuoren opiskelijan puolelle.
En tiedä. Toivoisin, että joku tuntuisi heti oikealta. Tärkeintä nyt tietysti joka tapauksessa on se, että lapset viihtyvät hoitajan kanssa ja että me voimme jättää ipanat huoletta hänen kanssaan. Sitä taas ei voi oikein mitenkään aukottomasti paperilla todistaa, joten on luotettava myös kohtaamiseen perustuvaan intuitioon.

Toivottavasti intuitioni on vähän paremmassa jamassa kuin tämänhetkiset fiilikset muuten. Loska ärsyttää. Pöly ärsyttää. Gradu ärsyttää. Allerginen reaktio rakennekynsistä ärsyttää. Mies ärsyttää. Oma laiskuus yhdistettynä kärsimättömyyteen ärsyttää. Aloin jopa syödä macajauhetta, vaikka yleensä naureskelen kaikille superfoodeille. Kellertävä pulveri maistuu aivan kamalalta, mutta oli niin kallista, että pakotan itseni nielemään kaksi teelusikallista sekoitettuna milloin mihinkin. Ehkäpä aivan lähipäivinä saan hurjasti energiaa, libido alkaa kukoistaa, aineenvaihdunta vilkastuu, mieliala parantuu, vastustuskykyni peittoaa minkä vaan vatsapöpön ja räkätaudin, stressi ja uniongelmat häviävät, muisti terästyy ja keskittymiskykykin nousee yli keskiveromarakatin tason. Ja epäilemättä voitan myös lotossa ja keksin mitä haluan tehdä isona.

Macalla olisi nyt pikkuisen hoppu ryhtyä ihmetekoihin, sillä ylimääräiselle energialle, hyvälle ja tasapainoiselle mielentilalle kuin myös levolliselle unelle on tulevalla viikolla varsin paljon tilausta. Paitsi sen libidon kanssa nyt ei ole niin kiirettä tietysti. Vaikka kyllä sillekin on ehkä pian taas käyttöä, kun pikkuvelikin muutti lastenhuoneeseen. Olen vatvonut tuota lastenhuoneeseen siirtoa noin puoli vuotta, mutta en ole saanut aikaiseksi. Mies sitten otti ja kärräsi sängyn seinän taakse. Se vei melkein kokonaisen minuutin. Lapsista samassa huoneessa nukkuminen on ainakin toistaiseksi hitti, mutta minä vielä totuttelen tyhjään paikkaan makuuhuoneessamme. Mulla on ikävä sitä pientä pyjamabanaania, enkä oikeasti ole yhtään harmissani, jos se jostain syystä muuttaa aamuyöllä kainaloon.

6.2.2013

Hoitohuolia

Viime päivinä olen jännittänyt esikoisen ensimmäistä laskettelukokemusta, kellunut ilmeisesti pääkaupunkiseudun kaikkien muiden lapsiperheiden kanssa Mäkelänrinteessä, laskenut mäkeä Kaivarissa ja syönyt sitten keskivertolapsen pään kokoisen laskiaispullan, metsästänyt graduaineistoa (ei meinaa irrota mistään, kele), surffannut etsimässä juhlamekkoa maaliskuisiin häihin ja päättänyt, että en vaan voi ostaa kolttua, jonka merkki on Suoli. Olen myös käynyt hotjoogassa, koulussa ja lounastamassa, todennut Runebergin olleen epäilemättä tissimiehiä ja nauranut esikoiselle, jonka kanssa kävin seuraavan keskustelun:

- Mihin pappa meni?
- No sinne juristia tapaamaan.
- Miksi?
- Pitää hoitaa taloyhtiön asioita.
- No eikä menny! Se meni tapaamaan Miaa!
- ????
- Joojoo, pappa sanoi minulle että se menee tapaamaan yhtä Miaa!
- Ai ketä Miaa?
- No sellasta Peppu-Miaa! (Ja sit kauhia röhönauru päälle.)

Miehen kotiin palatessa kävi ilmi, että miehen tapaaman juristin nimi todella oli Mia, minkä mies oli ipanalle maininnut. Titteli kuitenkin oli varatuomari, ei "Peppu".

Kaiken kivan häsläämisen häiriöksi ilmaantui nyt kuitenkin hoitajaongelma, joka vaatii pikaista ratkaisua. Byyh.

Meillä on siis ollut kotona sama lastenhoitaja nyt kaksi vuotta kolmena arkipäivänä viikossa muutamien kuukausien kesätaukoja lukuunottamatta. Alunperin palkkasimme hänet neljäksi kuukaudeksi, kun Igge oli 1,5-vuotias ja olin itse muutaman kuukauden opintovapaalla kuopusta odottaessa. Syksyllä, kun vauva oli jo vähän isompi, hoitaja palasi meille töihin ja vei Igen sekä naapurintytön ulkoilemaan tai esimerkiksi museoon tai nukketeatteriin noin kolmesti viikossa. Oli ylellistä päästä vauvan kanssa kaksin neuvolaan ja muille asioille, joskin tavallaan myös melkein välttämätöntä, sillä meillä ei ole täällä lähietäisyydellä sellaisia isovanhempia tai muita sukulaisia/tuttavia, jotka voisivat päiväsaikaan auttaa edes hätätapauksissa.

Kun pienempi lapsista oli vuoden ja kolme kuukautta, jäin taas opintovapaalle. Molemmat pojat aloittivat hoitouransa, joskin melkoisen kevyesti. Hoitotunteja taisi silloin syyskuussa kertyä parikymmentä, kun hoitopäivät olivat kolmetuntisia kaksi tai kolme kertaa viikossa. Lokakuussakin hoitopäiviä oli vähän, olimme ainakin viikon mummu-ukkilassa ja taisi siinä olla jotain sairasteluakin. Marraskuussa oltiinkin sitten Aasiassa ja joulukuussa sairaina sekä hoitaja lomalla niin, että hoitopäiviä oli yhteensä vissiin viisi. Reissusta palatessa kuulimme myös, että hoitajamme on jäämässä äitiyslomalle viimeistään toukokuussa.

Tammikuussa oli tarkoitus aloittaa arki ja säännölliset hoitopäivät, kolme kertaa viikossa. Ensimmäiset kaksi viikkoa menivät kuitenkin sairastaessa, sekä hoitaja että me olimme vatsataudissa ja flunssassa kaikki vuoronperään. Sitten oli vähän normaalimpaa ehkä kaksi viikkoa, kunnes alkoivat uudet ongelmat: lastenhoitajamme sai ennenaikaisia supistuksia ja lopputuloksena nyt näyttää siltä, että joudumme keksimään uuden hoitoratkaisun.

Harmittaa ihan vietävästi. Hoitajamme kuuluu jo "kalustoon". Juomme usein aamulla yhdessä kahvit ennen kuin lähden yliopistolle. Lapset rakastavat häntä, ne eivät meinaa pysyä pöksyissään aamuisin kun ovikello soi. Hoitajamme on ystävällinen, kiva, luotettava ja tekee lasten kanssa vaikka mitä. Ei yhtään huvittaisi ryhtyä etsimään uutta ihmistä ja säätää hommaa uusiksi.

Mutta kun minkäs teet. Jos hoitajamme ei voi tehdä töitä kuin satunnaisesti, systeemi ei vastaa tarkoitustaan. Minulla on vain rajallisesti opintovapaata, joten sen riivatun gradun pitäisi edetä hyvää vauhtia. Mitä se ei luonnollisesti tee, jos olen kotona hoitamassa lapsia. Mieskin on työttömänä enää tämän viikon, joten siitä ei ole jatkossa tässä asiassa apua (ja tietysti hyvä niin, mutta just nyt olisi sopinut mainiosti, että uusi työ matkoineen olisi alkanut vasta maalikuussa).

Viimeksi laitoimme ilmoituksen työkkärin sivuille ja saimme parissa viikossa noin 60 hakemusta (!). Taso oli toki jokseenkin vaihteleva, enkä oikein jaksaisi sitä rumbaa nyt. Onko joku muuten käyttänyt esimerkiksi Hoitopaikka.netin tai Tendean välityspalstoja joko hoitajaa etsivän tai itse töitä hakevan roolissa? Vai mistä voisi löytää neljäksi kuukaudeksi kivan tyypin hoitamaan noita luonnollisesti suloisia ja kaikinpuolin ihania lapsia? Joku reipas abityttö tai loppuvaiheen lastenhoitaja-, LTO- tai vastaava opiskelija kävisi hyvin, mutta omaan tuttavapiiriin sellaisia ei juuri kuulu. Omat kaverit ovat jo kokopäivätöissä tai äitiyslomalla ja kavereiden ja sukulaisten lapset taas ovat joko vielä itsekin pieniä tai sitten jo samassa elämänvaiheessa kuin oma kaveripiirini.

No, toivomme, että homma suttaantuu jotenkin. Päiväkotipaikkaa ei tällä aikataululla saa, enkä oikeastaan haluaisikaan, kun kyse on näin lyhyestä ajasta. Riipii kyllä jo ihan lastenkin takia etsiä uusi hoitaja muutamaksi kuukaudeksi. Vaikka kai ne tottuvat. Itselläni kai tässä on eniten muutosvastarintaa. Olisin niin toivonut, että lapsilla olisi ollut se sama tuttu ihminen koko kevään, kun syksyllä anyway odottaa sitten dagishommat uusine ihmisineen. Se onkin sitten ihan oma muutosvastarinta-aiheensa, nimittäin mulle. Niin näen jo mun vauvat siellä kaikkien muiden lasten seassa urheina vilkuttamassa ja itseni nieleskelemässä huonosti piilotettuja kyyneleitä. Kuka niiden räkänenätkin sitten pyyhkii. Niisk.