31.1.2013

Haasteissa vainko oot mun

Haastehommia taas. Vastailen näihin hitaasti mutta epävarmasti, vaikka niistä aina kovin ilahdun. Kysymyslistalla muisti ensiksi Valeäiti, kiitos sinne!

1. Synnytys vai 36 tunnin lento lapsi sylissä (kahdella vaihdolla)?
Paha! Siis synnytys ei ahdista yhtään, vaikka mun geeneillä se homma kestää helposti tuon 36 tuntia. Toisaalta palkintokin on tietysti ihan omaa luokkaansa, vaikka matkailua rakastankin. Just tällä hetkellä kuitenkin passaisi paremmin matkailu kuin vauva-arki, joten ehkä kuitenkin lento - jos siis palkintona olisi muutama viikko jossain palmun alla. Jos pitäisi vain muuten vaan lennellä, niin sitten synnytys.

2. Oksu+ripsa vai korvatulehduskierre?
Korvatulehdus ei toistaiseksi ole tarttunut minuun, joten puhtaasti itsekkäistä lähtökohdista valitsen sen. Ja kipulääkkeiden ja antibioottien ansiosta korvatulehduslapsi on ainakin meillä ollut yhtä nopeasti iskussa kuin vatsataudinkin jälkeen. Molemmista vaihtoehdoista meillä valitettavasti on ihan riittävästi kokemusta, jopa omakohtaista, tosin omasta korvakierteestäni en muista mitään.

3. Yliväsyneen lapsen nukuttaminen vai väkisin syöttäminen?
Nukuttaminen. Voi ottaa sen kainaloon ja mennä itsekin nukkumaan. Väkisin syöttäminen ei vaan onnistu millään.

4. Uhma vai eroahdistus?
Uhma on rasittavampi ja pidempi, mutta jotenkin myös kiehtovampi vaihe. Että kyllä mä sen uhman sitten kuitenkin valitsen.
 
5. Tahmascheissevaipan vaihto vai puurojen hinkkaaminen pöydästä?
Puurot. Terveisiä vaan kaikille esikoistaan odottaville, että se, joka väittää, että ei oman lapsen paska pahalta haise, valehtelee. Mulla on siihen puuron putsaukseen sitä paitsi ihan lyömätön metodi: myrkytön keittiöpuhdistussuihke + Viledan Active Scrub. Ei naarmuta, mutta poistaa myös ne pirulliset syöttötuoliin kuivuneet puuro-osumat.
 
6. Puisto vai mielikuvitusteekutsut?
Puisto. Siellä on tsägällä aikuisseuraa. Meillä ei ole teekutsuja, mutta mielikuvitusruokaa syön lähes päivittäin. Ja pyyhin lopuksi suuni pekonilla, sillä kolmevuotias on päättänyt, että Ikean kangaspekoni on servetti. (Mä muuten odotan, että me satuttaisiin haasteen antajan kanssa joskus samaan puistoon, kun ihan ilmeisesti asutaan aika lailla samoilla hoodeilla. Ehkä sitten, kun sinne puistoon tarkenee taas mennä!)
 
7. Hammas vai flunssa? 
Vetoan samaan seikkaan kuin korvatulehduskysymyksessä: hammas ei tartu. Joten se. Tässä eräänä päivänä huomasin, että pikkuveljellähän on suu täynnä hampaita. En osaa sanoa, onko se kiukutellut niitä - ei siksi, ettei se olisi kiukutellut, vaan puhtaasti siksi, että eipä ole tullut pitkään aikaan edes mieleen koko hammasvaihtoehto.
 
8. Imetysliivit vai äitiyshousut?
Tässä on kyllä kaksi erotiikan huipentumaa vastakkain. Vastaan kuitenkin äitiyshousut, koska niitä joutui käyttämään huomattavasti vähemmän aikaa.
 
9. Univelka vai päänsärky?
Jos päänsärky lähtee Buranalla, niin se. Univelkaan ei valitettavasti ole mitään lääkkeellistä lievitystä.
 
10. 8 tunnin yöunet vai (hyvästä) ravintolaillallisesta alkanut bileilta ilman krapulaa? 
No jälkimmäinen totta kai! En mä nyt niin mutsi ole, huh.
 
11. Blogit vai Ilta-Sanomien viihdeuutiset?
Blogit, vaikka seuraan kyllä molempia.
 
Ja sitten samaan maratonpostaukseen vielä vastaukset vähän myöhemmin kysymyksensä esittäneen FC:n haasteeseen.
 
1. Mikä on sun toteemieläin ja miksi juuri se eläin?
En ole ikinä jaksanut ottaa selvää, mikä on toteemieläin, joten ei mitään hajua. Mulla ei siis ole sellaista.

2. Mikä susta piti tulla isona? Tuliko?
Ihan ensimmäinen haaveammatti oli kuulemma "sairaalanhoitaja". Ei tullut sairaalan- eikä edes sairaanhoitajaa, ja muutenkin jätän hoivahommat suosiolla sellaisille, jotka ovat niissä parempia.

3. Mikä oli ensimmäinen työpaikkasi? Millainen kokemus se sinulle oli?
Jos ei lapsenlikkana toimimista lasketa, niin ihan ensimmäinen palkallinen (kesä)työ oli toimia kaupungin lastenleirin ohjaajana. Se oli kivaa, tunsin itseni kovin vastuulliseksi kypsässä 16 vuoden iässä.

4. Mitä mielestäsi onni on?
Luulen, että onni pakenee määritelmiä.

5. Lempi blogisi/bloggaajasi. Miksi?
Eniten tykkään tällä hetkellä äitiblogeista, joita kirjoittavat viisaat ja hauskat aikuiset naiset. En uskalla ryhtyä luetteloimaan, koska unohtaisin kuitenkin jonkun!

6. Mottosi elämässä
En ole mottoihminen, mutta joitakin elämänohjeita listasin edellisessä haastepostauksessa.

7. Millaisia asioita arvostat kumppanissa/kumppanissasi.
Esimerkiksi sitä, että vaikka hänellä olisi taustansa takia kaikki edellytykset siihen, että hänestä olisi tullut arrogantti kusipää, hän on päin vastoin vilpitön ja ystävällinen ihminen. Mies ei koskaan puhu pahaa kenestäkään selän takana eikä häntä tarvitse holhota missään sosiaalisissa tilanteissa. Lisäksi hän arvostaa minussa niitä asioita, joita haluan itsessäni arvostettavan, nauraa vitseilleni ja edelleen yllättää minut tietämällä joistain asioista enemmän kuin minä (mikä on ihan oikein kaltaiselleni besserwisserille). Ja on sillä myös ihan hyvä pylly.

8. Minkälainen on mielestäsi hyvä parisuhde?
Sellainen, jossa molemmilla on hyvä olla.

9. Mitkä kolme kotityötä haluaisit suosiolla jättää kumppanisi hoidettavaksi ( ne joilla ei kumppania ole voi miettiä tätä jo etukäteen)
Imurointi
Pyykinpesu
Tiskikoneen tyhjennys

10. Kumoa käsilaukkusi sisältö ulos ja kerro, mitä kaikkea käsilaukkusi sisälsi.
Käsilaukkuni on yleensä aika pieni, joten kamalasti siellä ei ole tavaraakaan. Esimerkiksi lompakkoa en käytä erikseen, kun tuo käsilaukku on oikeastaan lompakon kokoinen. Anyways, tässä inventaarion tulos: ajokortti, verkkopankkitunnukset, bonuskortti, pankkikortti, kansainvälinen matkavakuutuskortti, Motivuksen jumppakortti, Kela-kortti, Helene Rubinsteinen Eight Hour Cream -tuubi, huulirasva, kaksi korvatulppaa (edelleen mukana marraskuun pitkien lentojen jäämistönä), Diorin musta rajauskynä, kampa ja pari kuittia. Ulos lähtiessä laukkuun menee myös puhelin ja mahdollisesti yksi vaippa, jos pikkuveli on mukana.  
 
Tämä laukku on palvellut erinomaisesti myös hoitolaukkuna erotuksena esikoisen vauva-aikaan, jolloin rahtasin mukana valtaisaa hoitolaukkua täynnä tavaraa, jota en oikeastaan koskaan tarvinnut. Visa pelastaa hätätilanteissa, joita on ollut tasan yksi: kerran ihan vauvana pikkuveli rutisti kaupungilla nipat, jolloin sijoitin parikymppiä uuteen vaatekertaan. Olisin sen saattanut tehdä muutenkin, mutta olipa ainakin hyvä syy!

11. Linkitä loppuun biisi, joka kertoo jollakin tavalla sinusta.
http://www.youtube.com/watch?v=V8kiNMQIctg
 
Siinä! Nyt mun on juostava kirjastolle, joten kysymykset ja jatkohaasteet jää tekemättä. Mut ehkäpä myöhemmin, eihän sitä koskaan tiedä. Tässäkin lienee tarpeeksi lukemista yhdelle kertaa. :)
 

28.1.2013

Hyviä uutisia, huonoa tuulta

Ensin hyvät uutiset: mies sai töitä. Viime perjantain Talouselämässä oli juttu työttömästä insinööristä, ja sen verran aihepiiri koskettaa, että äsken juttua lukiessa kyynelehdin, kun lopussa paljastui, että mies oli saanut uuden työpaikan haastattelun jälkeen. Duuni edellyttää jonkin verran matkustamista, lähinnä kotimaassa, mikä vähän mietityttää (lähinnä minua), mutta kun liksa on hyvinkin kohdallaan ja työnkuvakin on mieluisampi kuin edellisessä hommassa, niin eipä tässä tilanteessa ole varaa heittäytyä hankalaksi.

Muuten onkin sitten vähän alavireistä. En tiedä, mahdollista peeämässääkö tässä syyttäisi vai kuun asentoa. Ei vaan naurata, mutta vituttaa senkin edestä, vaikka viikonloppukin oli kiva. Käytiin Iggeläisen kanssa uimassa ja sunnuntaina oltiin koko perhe HopLopissa ja ravintolassa syömässä. HopLop-neitsyyteni meni kivuttomasti, siellä oli vähemmän ahdistavaa kuin olin antanut itseni uskoa. Ja ipanat olivat ihanan tohkeissaan. Hassua miten tuollaisista lapsiperheasioista, HopLopeista ja markettireissuista tulee turvallinen ja lämmin olo. On vaan ihanaa ostaa muiden lapsiperheiden kanssa lauantaina tortillatarpeita ja linnoittautua sitten kotiin. Ehkä me joskus vielä opitaan katsomaan Putousta (ja olen muuten sitä nyt pari kertaa katsonutkin, vaikka olenkin ihan jälkijunassa).

Tänään on sitten tapeltu kaikesta. Nukuttiin huonosti, kommunikoitiin väärin autonkäyttötarpeesta, taloyhtiön asiat kaatuu miehen niskaan. Paljastui, että mies on varannut taloyhtiön hallituksen kokouksen päällekäin sekä mun koulun että sopimani kaveritapaamisen kanssa. Ja sitä kokousta ei tietenkään voi siirtää, kun se koskee kolmea muutakin ihmistä, eikä lapsenvahtia tietenkään tällä varoajalla saa. Eikä täällä ole kyllä siivottukaan, joten ei tänne kehtaisi kovin tuntematonta päästääkään.

Ärsyttää se, että oletus on aina, että minulla ei ole mitään, mutta minä en voi sopia koskaan yhtään menoa kysymättä, käykö se. En voi valittaa, että en koskaan pääsisi mihinkään - pääsen kyllä ja käynkin, mutta vain, jos miehellä ei ole mitään. Miksi minä aina joustan ja sumplin ja peruutan ja järjestän? Ja sitten siihen vielä päälle marttyyrinä kiukuttelen. En tiedä, kenelle olisin kiukkuisempi, miehelle vai itselleni.

Muutenkin olen viime aikoina miettinyt aika lailla, että mitä tälle näköalattomalle ololle tekisi. Opinnot ovat ihan jees, mutta niiden loppu häämöttää. Tai opintovapaan nyt ainakin. Sitten pitäisi palata takaisin sinne, mistä lähdin neljä vuotta sitten, joskaan en ole lainkaan kärryillä, mikä paikka se nykyisin on. Unelmatyöni tuskin ainakaan, enkä siksikään oikein tiedä, mitä koko töihinpaluusta pitäisi ajatella. Miten edes opin siihen 8-16-elämään enää? Ahdistaa. vaikka samaan aikaan työhommat sinänsä kiehtovat. Seuraan hienoisella kateudella miehen ja muiden työpaikanvaihtoja (vaikka ne eivät aina omasta halusta tapahdukaan), ja tunnen olevani palkkakuopassa ja urakuopassa ja ties missä montussa. Minä joka sentään joskus kuvittelin olevani kunnianhimoinen.

Minulta puuttuu pidemmän tähtäimen päämäärä: en edelleenkään tiedä, mitä helvettiä haluaisin tehdä isona. En edes osaa päättää, missä haluaisin asua - kerrostalossa keskustassa vai väljemmin jossain Espoossa. Vai Helsingissä. Vai jossain muualla. Kaipaan tavoitteita ja suunnitelmia ja päämääriä ja haaveita, mieluiten yhteisiä. Jotain muutakin kuin pelkkää epämääräisyyttä. Ennen oli aina sentään edes se, että joskus vielä haluan lapsia ja naimisiin. No, ne on nyt toteutettu, tarvitaan jotain muuta, mutta mitä?

Mies sanoo vauhkoamistani kuunnellessaan, että palaset kyllä loksahtelevat kohdalleen. Mutta kun minä en kestä tällaista päämäärättömyyttä! Olen liian usein kiukkuinen ja alavireinen, kun valvon öisin vatvoen asioita, joille en edes tässä hetkessä mitään mahda. Haluaisin vatvoa niitä yhdessä, mutta emme ole oikein samalla sivulla tässä. Mies ei ymmärrä, miksi stressaan asioista, jotka ovat ajankohtaisia syksyllä, ensi vuonna, viiden vuoden päästä. Minä en ymmärrä, miten voi elää ilman pitkän tähtäimen suunnitelmaa. Paitsi onhan sillä sellainen, jos lasketaan, että se haluaa moottoripyörän ja mäyräkoiran. Ja sen vihaamani vanhempiensa kakkostalon. Mutta mistä minä haaveilen? Entä me yhdessä? Välillä ajattelen, että ehkä joskus muutaman vuoden päästä hankimme vielä sittenkin sen kolmannen lapsen, mutta lasten hankkiminen vastaukseksi tyhjyyteen ei ehkä ole ihan ideaali ratkaisu. Eikä ainakaan kovin kestävä koko elämänkaarta ajatellen. Tunnen itseni melkein murrosikäiseksi, sillä erotuksella, että en enää kuvittele, että kukaan ei ymmärtäisi miltä minusta tuntuu.

Olisinpa vähän kärsivällisempi. Se auttaisi siinäkin, että isompi lapsi on kuumeessa - sairastupa on siis taas pystyssä. Luvassa lienee levoton yö, joten lähden keräämään voimia. Tämä postaus kuvaa kyllä hienosti tämänhetkistä henkistä tilaani: ei päätä eikä häntää eikä varsinkaan mitään punaista lankaa. Paradoksaalista kyllä, uskon kaikesta huolimatta, että sekin vielä löytyy, kunhan tämä välivaihe loppuu ja olen taas aikuisten töissä. Kun vaan osaisi ottaa rennosti siihen asti.

23.1.2013

Ich liebe dich, ohne dich sterbe ich

Leopardikuningatar, tuo viihdyttävä savolaissisar, lähetti Hupsilaan Liebster-tunnustuksen, kiitos siitä! Tunnustuksen saa jakaa blogeille, joilla on alle 200 seuraajaa. Google-palkki näyttää viittäkymmentä, joten sinne mahtuu kyllä vielä, vinkvink! (Vaikka huono minä olen puhumaan - en ole kirjautunut lukijaksi yhteenkään blogiin, kun en ole saanut aikaiseksi ottaa selvää, miten homma toimii.)

Mutta tunnustukseen siis. Säännöt kuuluvat seuraavasti:

1. Kiitä antajaa ja linkitä bloggaaja, joka antoi haasteen sinulle.
Tämä tulikin hoidettua jo heti kärkeen, mutta kiitoskiitos vielä!

2. Valitse viisi blogia (joilla on alle 200 lukijaa) ja kerro se heille jättämällä kommentti heidän blogiinsa
Eiks tää nyt oo jo ollut kaikilla? Käsi ylös, jos et ole vielä saanut, niin listaan sinut tähän alle. Eiku edit, laitan sen tuosta lukijapalkista viidelle ekalle:
Marluska, Kukkavarvas, Jennijee, PeNa sekä no, Leopardikuningatar tähän ainakin on takuuvarmasti vastannut, Mintulla on varmaan yli 200 lukijaa joten tadaa, seuraavana on Wandabe. Siit sitten vaan, jos maistuu, mutta pakko ei oo.

3. Toivo, että ihmiset, joille jätit palkinnon, antavat sen eteenpäin heidän viidelle suosikkiblogilleen.
Toivotaan, toivotaan, toivotaan, että joskus saamme toisenlaisen maan.

Viisi asiaa, jotka tuovat hyvää mieltä:
Meillä asuvat hönöt (paitsi kiukutellessaan/ollessaan ärsyttäviä)
Kahvi
Verbaaliakrobatia
Oivallukset
Alelöydöt

Viisi asiaa, joita tarvitset päivittäin:
Tietokone
Hammasharja
Nauru
Pusu
Yksinolo

Viisi kirjaa, joita suosittelet muille:
Barbara Demick: Suljettu maa - Elämää Pohjois-Koreassa
Kjell Westö: Där vi en gång gått
Richard Sennett: Työn uusi järjestys eli miten kapitalismi kuluttaa ihmisen luonnetta (ja tämä on kaltaiseltani porvarilta aika paljon)
Gabriel García Márquez: Sadan vuoden yksinäisyys
Agatha Christien Hercule Poirot -dekkarit

Oho, lähti vähän klassikkolinjalle kirjahyllyä tutkiessa - puolustaudun sillä, että en ole pitkään aikaan lukenut mitään kovin sykähdyttävää. Ei uppoa Pulkkiset, ei Oksaset. Hotakainen ja Nousiainen eivät naurata. Mitään kovin vaikeatajuista ei jaksa. Keskittymiskyky on nolla. Laiskottaa. Luen lähinnä chicklitiä ja naistenlehtiä, blogeja ja tenttikirjoja. Voi kun löytäisi jotain, josta saisi kiksit niin kuin lukiossa Kafkasta tai Waltarista! Vai onko se enää mahdollista?

Viisi kaikkien aikojen suosikkilaulajaa/-yhtyettä:
Abba
Queen
Kent
Maarit
Madonna (paitsi ehkä nämä ihan uusimmat)

Viisi materialistista (joulu)lahjatoivetta:
Valuvalinjainen kashmirneuletakki (musta tai harmaa)
Etron mekko (jos sattuisi joskus löytymään alesta -70 %)
Vitran Uten silo -säilytin (valkoinen)
Vitran Eames -keinutuoli (ette ikinä arvaa! valkoinen!)
Ferm Livingin sohvatyynyt (värien päättäminen on kamalan vaikeaa)

Kauhean vaikea kyllä karsia viiteen. Minähän olen shoppailun suhteen enemmänkin innokas kuin ekologinen. Jonkinlaista järkeä haen pitämällä ihanuusexceliä, jotta en ostaisi älyttömyyksiä. 

Viisi lempiruokaasi:
Sushi (paitsi surimitäytteiset)
Libanonilainen (ooh, sitruunaa ja minttua ja valkosipulia ja ooh!)
Mummin karjalanpiirakat suoraan uunista
Mun Isin paistamat pihvit
Karkki (joskus sekin on ruokaa)

Viisi paikkaa, joissa haluaisit käydä:
Las Vegas
Argentiina
Japani
Uusi-Seelanti
Islanti

Ja siis tietysti melkein missä vaan, on ehkä saattanut käydä ilmi, että en ihan kamalasti vihaa matkustamista...

Viisi adjektiivia, jotka kuvaavat sinua:
Sosiaalinen
Määrätietoinen
Piiloherkkis
Kärsimätön
Älykäs (näin ainakin haluaisin uskoa)

Emmä tiiä, ihan kamalaa kuvailla itseään. Joku muu tekisi tämän paremmin.

Viisi asiaa, joista unelmoit:
Että voisin syödä lähes mitä huvittaa lihomatta
Itsekirjoittuva gradu
Innostava duuni
Matkat sinne sun tänne
Elämisen sietämätön keveys

Viisi elämänohjetta, jotka haluat jakaa kaikkien kanssa:
Muista mittakaava.
Älä ole pönttö.
Älä pihtaa. (Tai siis ole antelias, kuulostaa vaan raflaavammalta noin.)
Ole kiltti muille paitsi mulkuille.
Muista, että kukaan tuskin kuolinvuoteellaan harmittelee, että olisinpa siivonnut enemmän tai tehnyt töissä pidempiä päiviä.

Olen aika surkea missään elämänohjeissa. Minulla ei ole varastossa mitään kekseliästä mottoa ja muutenkin elämänohjeet ovat vähän arveluttavia. Näitä toivoisin itse osaavani noudattaa, ja uskallan ne jakaakin, koska tuskin kukaan noilla ainakaan kovin paljon pystyy pilaamaankaan!

21.1.2013

Nyt v***u nukkumaan

Lapset vetelee sikeitä siististi omiin sänkyihinsä lajiteltuina kuin pienet, tyytyväiset porsaat. Mies tuhisee autuaana omalla patjanpuolikkaallaan. Mutta minä riivatun yökukku täällä vaan valvon vaikka kello on kaksi.

Missä mun unet on? Takana on kuitenkin viikonloppu, jonka kaiken järjen mukaan olisi pitänyt johtaa sietämättömän painaviin silmäluomiin. Valvoin myöhään perjantaina, nukuin huonosti ja vähän. Lähetin miehet maalle, tein melko saatanallisen tentin ja sitten perusteellisen tälläytymisprosessin jälkeen lähdin illanviettoon sellaisten naisten seurassa, joiden kanssa yhteistä historiaa on takana jo 15 vuotta.

Aloitimme drinkeillä Liberty or deathissä, se on ihana ja käyn siellä aina kun mahdollista. Sitten söimme ja järkytimme epäilemättä epähuomiossa jutuillamme tarjoilijaparkaamme legendaarisessa Kosmoksessa. Siinä tuli käsiteltyä tissinkohotusten periaatteet, lantionpohjalihasten jumppaohjeet, alkoholismi, pian 15 vuoden takaiset kokemukset samoista miehistä, eri miehistä, valtaisan varustelluista miehistä, osittain myös naisista ja hysteeriset muistot mm. siitä, miten aikoinani vein avuliaasti baarista palatessa kotona nukkuneelle silloiselle kämppikselleni (nykyiselle hyvälle ystävälleni ja kahden pienen pojan äidille) snägärijonosta löytämäni hollantilaispojan. Tuliaiseksi, ymmärrättehän! Toki läpi käytiin myös päivällisreseptit ja lasten sairastelut, sen verran keski-ikäistyneitä mekin jo olemme.

Jatkoimme vielä Aussie barin (ei istumapaikkoja, täyttä, nuoria ihmisiä) kautta Shakeriin (ihana inkiväärimojito, rauhallista), siitä Bäkkäriin (vähän turhan rokkia, kikatuttavannimisiä lökö-shotteja, illan kiukkuisin vessakohtaaminen) ja viimeiseksi vielä minnes muuallekaan kuin Looseen (jonotusaika 15:40:31 - otin aikaa, alakerrassa hyvät bileet, iloista ja ihanasti vähän Lostari-henkistä).

Sitten tulin kahden ystävän kanssa kotiin, juoruttiin vielä hetki ja vähän sisustettiin (tai siis suunniteltiin), kunnes viimein vähän vaille viisi otin leveän x-asennon keskelle parisänkyä ja laitoin silmät kiinni. Kun avasin ne seuraavan kerran, kello näytti 11.45! Eikä kukaan ollut herättänyt minua kertaakaan.

Koska (tai vaikka) mr. Kankkunenkaan ei kunnioittanut meitä läsnäolollaan, lähdimme vielä brunssille. Sitten tulin kotiin, hyvästelin seuraneitini ja asettauduin sohvannurkkaan katsomaan Hercule Poirot'ta. Nautin rauhasta ja ei minkään tekemisestä, kunnes illansuussa ovesta tupsahti kaksi pienempää ja yksi isompi rakas. Ne pienemmät piti sylitellä perusteellisesti siinä eteisen lattialla, voi mitä riemukkaita pikku olentoja ne ovat. Mun lapset. Mun!

Takana on siis ihana, hauska ja teoriassa väsyttävä viikonloppu, mutta miksi minä en vaan nuku? Argh!

PS. Toki uutisia on myös sairausrintamalta. Heti superdieetistä toivuttuani pienimmälle nousi kuume. Koska korvakuurin loppumisesta oli vasta muutama päivä, kuskasimme tyypin lääkäriin tarkastettavaksi. Samalla kurkattiin myös putkitetun veljen korviin. Pienempi pääsi puhtain paperein, mutta isompi on onnistunut kehittämään itselleen liimakorvan. Seuraavaksi suuntaamme siis korvalääkärille ja mahdollisesti uuteen putkitukseen. No, onneksi on vakuutus.

17.1.2013

Superdieetti

Kaksitoista tuntia, miinus kaksi kiloa. Melko tehokasta. Luulen, että jää Juttakin kakkoseksi.

Mutta hei, onneksi mulla on työtön mies! Sain maata rauhassa kylppärin lattialla tekemässä kuolemaa ilman, että lapset olisivat jääneet heitteille. Sitä paitsi myös pyykkikori on mystisesti tyhjentynyt toipilasaikanani.

Elämä voittaa. Ja toki ovat pieniä murheita nämä tavalliset lastentaudit, näin juuri taas mainoksen Lastenklinikasta kertovasta ohjelmasta. Siinä on epäilemättä taas yksi ohjelma, jota kaltaiseni itkijänainen ei voi katsoa. Luulin, että herkistyminen helpottaisi hormonien tasauduttua, mutta kilin kassit. Olen nykyisin ihan toivoton. Padot aukeaa ihan älyttömistäkin asioista, saati sitten oikeasti sairaista lapsista.

Mistä tuli mieleeni asia, josta olen ottanut viime kuukausina kierroksia useampaankin otteeseen: miten voi olla mahdollista, että meiltä löytyy julkista rahaa vaikka Musiikkitaloon (kulttuuria mitenkään väheksymättä) mutta ei uuteen lastensairaalaan? Nythän varoja kerätään yksityiseltä puolelta (tai aiotaan kerätä, toiminta ei ole vielä kunnolla käynnissä). Vaikka periaatteessa vähän ärsyttää, että juuri tässä asiassa haetaan yksityistä rahaa (kyynikko minussa toteaa, että tietenkin, kun sairaille lapsille sitä on helpompi saada kuin vaikka sille Musiikkitalolle), niin jotenkin haluan kyllä tätä hanketta tukea. Kun vain keksisi, että miten.

15.1.2013

Puolitoista, mikä ihana ikä

Mr. Määrätietoinen.
Miten olen voinut unohtaa, millaista on elämä puolitoistavuotiaan kanssa? Se ei kykene kunnolla ilmaisemaan sanallisesti, mitä haluaa, joten se kirkuu, heittelee tavaroita, kirkuu, lyö, potkii, puree, kirkuu ja hakkaa kirjaimellisesti päätään seinään tai lattiaan. Ja kirkuu sitten vähän lisää.

Yhtenä päivänä sillä menee hermot, jos "bana" tarjotaan kuoresta ja seuraavana, jos sama hedelmä tarjoillaan ilma kuorta. Se ei siedä, että sitä syötetään, paitsi silloin, kun et aikonutkaan, jolloin se kirkuu verisesti loukkaantuneena, kunnes tajuat, että se odottaa apua. Itse syöminen katkeaa heti, jos ruokaa tipahtaa pöydälle tai joutuu, auta armias, herran herkille sormille. Huuto jatkuu, kunnes palvelusväki (a.k.a mutsi) ehtii pyyhkimään ikävät tahrat. Tänään se sai raivarin kaupan kassajonossa, kun edellinen asiakas osti banaaneja, eikä herran vaativista BANA!-karjahduksista huolimatta antanut tyypille tuota keltaista herkkua.

Puolitoistavuotias pukee päälleen isoveljen kengät vääriin jalkoihin ja liian ison, silmille valuvan pipon. Sitten se tepastelee onnellisena, kunnes kompastuu ja kaatuu - ja alkaa huutaa. Tai sitten kenkä ei lähde potkimalla jalasta ja taas mekkaloidaan. Ilmeisesti kirkuminen on ainoa mahdollinen reaktio mihin tahansa isoon tai pieneen vastoinkäymiseen, olkoon vaikka kuinka itseaiheutettu tai sadas kerta samassa suossa.

Se roikkuu jatkuvasti lahkeessa. Eikä sille ajoittain kelpaa muut kuin "mamma", jota se huutelee tilanteen mukaan surkeana tai vaativasti. Mutta onhan se kiva, että vessaankin saa aina seuraa. Kahden minuutin poissaolon jälkeen puolitoistavuotias tervehtii äitiään kuin kadonneeksi luultua, epäuskoisen riemukas ilme naamalla, rynnäten pyyhkimään ikiräkäisen nenänsä siihen ainoaan vaatekappaleeseen, joka toistaiseksi oli välttynyt osumilta.

Viehätysvoimaansa se testailee häikäilemättä keneen vaan. Jos äiti kieltäytyy laittamasta Väppääjää (Risto Räppääjä), Kalle Ankaa, Tala Mäkuaata (Salama McQueen) tai Määmintollea (Mumintrollet) telkkariin (lähinnä koska ei sen keskittymiskyky kuitenkaan mihinkään lastenohjelmiin vielä kunnolla riitä), tassuttelee tyyppi ihan muina ukkeleina pahaa-aavistamattoman internetsin asentajamiehen tykö dvd tanassa ja alkaa molkottaa Väppääjää ja osoitella kohti telkkaria, hymyllä kuorrutettuna tietenkin.

Omaa kroppaa ja sen mahdollisuuksia pitää testailla kaikin mahdollisin tavoin. Kaikkialle voi kiivetä ja kaikkialla pitää rymytä, tai ainakin yrittää. Mitä sitten, että esimerkiksi lattialla istuvat tai sängyssään nukkuvat ihmiset eivät välttämättä innostu päällä tallustelevasta lapsesta. Tai että painimatsi pehmovirtahevon kanssa päättyy lähes tyrmäykseen, nimittäin lapsen, kun silmäkulma kolahtaa mehevästi sängynkulmaan. Tai että sohvassa pomppiminen päättyy pöydänreunaan kaatumiseen tai ikkunalaudalla juoksentelu jumiutumiseen sohvan ja seinän väliseen rakoon.

Parasta on tehdä mitä vaan isoveljen kanssa. Juosta huutaen kämppää päästä päähän, törmäten toisessa päässä ulko-oveen ja toisessa olohuoneen sohvaan. Tai hyppiä kilpaa, vaikka tasajalkahypyssä jää vielä pari toisen jalan varvasta maahan kiinni. Vauhdinotto tapahtuu kuitenkin syvästä kyykystä asti. Tanssiminen on myös ihanaa, ja kaikenlainen hilluminen. Ja asioiden tunkeminen sinne, mihin ne eivät kuulu - kaiuttimiimme on kadonnut lähipäivinä erinäinen määrä pikkuautoja, joiden ulos saaminen on edelleen vähän kyseenalaista. Toissapäivänä suljin kadonneen Stockan Masterin ja luulin lisäksi joutuvani hankkimaan uuden ajokortin, mutta isoveli löysi ne eilen olohuoneen maton alta, minne joku oli jemmannut ne oikein siististi vierekkäin.

Spagetiksi valahtamisen pikkuveli on osannut jo viime kesästä, mutta taito ei ole menettänyt viehätystään. Spagetoitumiseen ja siihen yhdistettyyn kirkumiseen johtaa milloin mikäkin vastoinkäyminen, esimerkiksi jos toinen lahje ylempänä kuin toinen tai lyhythihaisen t-paidan hihoja ei saa kiskottua ranteisiin asti. Tai jos kielletään puremasta, kaatamasta maitoa pöydälle tai mitä muita inhottavia pakotteita vanhemmat nyt lapselle keksivätkään asettaa. Eilen se puri minua käsivarteen, ja kun kiljaisin AU, se loukkaantui ja löi perään.

Mutta edelleen se myös tunkee pienen lämpimän kätensä kaula-aukkooni turvaa hakiessaan ja tarraa minuun kuin pieni marakatti. Nauraa koko naamallaan ja retkottaa väsymyksen iskiessä onnellisena sylissä sataprosenttisen rentona. Pussaa ja halaa ja on niin reipas, vaikka onkin vielä pikkuinen. Tietää, ketkä kuuluvat meidän perheeseen ja tuhlaa omiinsa kirkumisen lisäksi myös rakkautta. Se kuskaa itkevälle isoveljelle pipon piristykseksi ja paijaa väsynyttä pappaa. Antaa kuolaisia pusuja ja ylävitosia ja kikattaa hervottomasti kun sitä kutittaa kainalosta. Se riemastuu ikihyviksi, kun ovesta tulee joku omista ihmisistä ja mennä hönöttää muutenkin niin täydellisen omana itsenään, että eihän siitä voi olla tykkäämättä. Vaikka tällä kertaa jo tiedän, että se varsinainen uhma on vasta tulossa.

14.1.2013

En kehtaa päivittää tätä Facebookiin

Tuossa näkyy meidänkin jalanjäljet. Todellisuus on tällä hetkellä ihan jotain muuta.
...mutta jonnekin mun on pakko kiroilla että voi vittu, vanhempi lapsi laattasi taas aamupäivällä pitkin ja poikin. Edellisestä kierroksesta on aikaa alle kuukausi, ja siihen väliin mahtui koko perheen sairastama mojova flunssa, joskin pienin oli ainoa, joka onnistui kehittämään korvatulehduksen ja kolme päivää kestäneen yli 40 asteen kuumeen.

Vuoraamme siis taas esikoisen oleskelupaikat paksuilla pyyhkeillä (helpompi pestä kuin patjat/peitot/sohva) ja asetamme lähistölle vadin, jos vaikka se ehtisi alle hyökyaallon iskiessä. Ja muistamme taas (myös mies, toivon) mopattuamme aamulla eteisen ja kylpyhuoneen kloriitilla, desinfioituamme ovenkahvat ja -pielet, vesihanat ynnä muut klähmäiset paikat, pestyämme sekä eteisen että kylpyhuoneen matot ja käytyämme suihkussa syöttötuoliin pelastettua pikkuveljeä lukuunottamatta, että villisti laattaavaa lasta ei kannata lähteä kuljettamaan yhtään mihinkään, vaan vahingot kannattaa yrittää minimoida yhteen paikkaan.

Lisäksi jäämme toki jännityksellä odottamaan, millä laajuudella tuho iskee tällä kertaa. Mukavana lisämausteena tässä on tietenkin se seikka, että miehellä olisi huomenna kolmas haastattelu yhteen työpaikkaan, joten oksentelu ei ole kovin toivottavaa. Toistaiseksi on ollut rauhallista, itse asiassa molemmat lapset nukkuvat päiväunia, mitä ei ole tapahtunut kuukausiin. Täystyhjennys on ilmiselvästi uuvuttavaa hommaa.

Jos joku asia on tullut itselleni pienenä yllätyksenä lapsiperhe-elämässä, niin se on kyllä tämä helvetin sairastelun määrä. Kumma, miten se aina kesällä unohtuu. Paitsi, että lapset imevät itseensä ilmeisesti joka toisen ulkomaailmassa kiertävän basillin, sairastan myös itse joka jumalan lastentaudin, jonka ne kantavat kotiin. Eikä tähän näemmä tarvita edes päiväkotia, kyllä se vastustuskyvyn vahvistaminen (jona siis yritän itse tätä rallia ajatella) näemmä onnistuu myös kotihoidossa, jos vaan on muuten tapana liikkua lasten kanssa myös kodin ulkopuolella.

Sairastelusta puheenollen olen tässä mietiskellyt myös, että meinaako pikkuveli kehittää korvakierteen isoveljen ja vanhempiensa tapaan. Todennäköisyys ainakin on suuri. Jospa sille saataisiin ne putket vähän nopeammin, jos siltä näyttää. Isoveli nimittäin ehti syödä 10 kuukaudessa ainakin yhtä monta antibioottikuuria, kun tulehdus ei ikinä lähtenyt ilman eikä aina edes kertakuurilla.

Ja otsikkoon viitaten: en ole koskaan ihan ymmärtänyt, miksi ihmiset raportoivat sekä omat että lastensa taudit Facebookissa piinallisella tarkkuudella. Tänään tuli ensimmäistä kertaa sellainen olo, että johonkin tätä turhaumaa pitää huutaa. Että ei saatana, ei taas aloiteta sitä oksentamista ja sontimista. Onneksi on tämä blogi.

8.1.2013

Vuosi 2012 hervottoman kokoisessa pähkinänkuoressa

Vuosikatsaus 2012 kuvina.
Viimeiset kolme viikkoa pähkinänkuoressa: lapsi laattaa, aikuinen laattaa, toinen lapsi laattaa, kaikilla on vatsa sekaisin, lapsi ei syö, joulu, aikuista närästää, aikuinen flunssassa, uusivuosi, lapsi (pienempi) yskii yöt, samalla lapsella on 40 astetta kuumetta, edelleen samalla lapsella on korvatulehdus. Nyt epäilen, että vietämme pientä välivaihetta ennen kuin isomman räkis iskee päälle täydellä teholla.

Jossain välissä olen yrittänyt täytellä Lupiinista törkeästi lainaamaani vuosikatsausta, jonka muistelen tehneeni joskus aiemminkin. Here goes. Ja luvassa on muuten sitten valtava maratonpostaus, kirjoitan nyt sitten koko rahan edestä kun olen ollut niin kauan hiljaa!

1.    Mitä sellaista teit vuonna 2012, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin?
Menin naimisiin ja vaihdoin nimeä. 

2.    Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?
Piti oikein tarkistaa, että mitä tuli luvattua. Lupasin seuraavaa:
1)    En ole yhtään päivää raskaana - ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2007. Tsek. Ei vaaraa.
2)     Menen naimisiin. Tsek.
3)     En kiirehdi töihin, vaikka vähän mieli sinne aikuisten maailmaan vipattaa, vaan otan ilon irti tästä mahdollisesti viimeisestä tilaisuudestani elää näin. Opiskelen syksyllä sen verran ja sitä, mitä huvittaa. Tsek. Kävin ruotsinkurssilla (hakemassa helppoja opintopisteitä), menin kesken jääneiden gradujen elvytysryhmään ja tein vähän sosiaalipsykaa.
4)     Käytän joululahjaksi saamani kymmenen kerran joogakortin ennen kesää.  Ylläri, tästä jäi pari kertaa käyttämättä. Ennen häitä olin ahkera, mutta sitten tuli laiskuus ja kesä ja kylläpä sen muuten vyötärönauhasta huomaakin. Kokonaisuudessaan vuosi 2012 oli kuitenkin liikunnallisempi kuin pitkään aikaan, sillä se sisälsi muutakin kuin pelkkää arkiliikuntaa.

Minusta 75 % on kuitenkin aika hyvin. Joten voin ihan hyvin lupailla täksi vuodeksikin jotain. Koska minulla ei enää ole vauva-nimistä tekosyytä, panoksetkin kovenee. Lupaan siis:
1)    Tehdä graduni valmiiksi.
2)    Palata syksyllä töihin.
3)    Yrittää innostua kuntosalilla käymisestä ja vähentää sokerinsyöntiä.
4)    Jäkättää vähemmän.
5)    Hävetä vähemmän (tästä lisää myöhemmin).

3.    Synnyttikö kukaan läheisesi?
Vauvojahan syntyy nykyisin kaveri- ja tuttavapiiriin aivan jatkuvasti, joskin viime vuoden läheisin synnyttäjä suoriutui hommastaan jo tammikuun alussa. Tänään juhlittiin samaista, nyt siis yksveetä ukkelia. Omituinen juttu muuten, että viimeisen parin vuoden aikana ystävä-/tuttavapiiriin syntyneet pikkusisarukset ovat lähes poikkeuksetta poikia: viidestätoista yksi on tyttö!

4. Kuoliko kukaan läheisesi?
Ei. Viime vuodet ovat olleet iloisten perheuutisten aikaa, mutta (inho)realisti minussa muistuttaa, että näin ei jo ihan luonnollisista syistä voi jatkua loputtomiin. Odotan kauhulla ikävää puhelua, vaikka tiedän, että ahdistumisessa ja pelkäämisessä ei ole mitään järkeä.

5. Missä maissa kävit?
Järjestyksessä: Espanja (Kanariansaaret), Ruotsi, Singapore, Malesia. Niin ja juhannuksena oltiin Ahvenanmaalla, sielläkin tuntuu aina kuin olisi ulkomailla. Matkakuume nostaa silti taas päätään, tänä vuonna haaveilen pääseväni jonkun kaverin kanssa New Yorkiin ja kesällä olis yhdet häät Ranskassa ja sitten tahtoisin vielä johonkin perhelomalle kesällä ja olishan se ihanaa taas paeta marraskuuta ja on se Etelä-Amerikkakin vielä ihan kokonaan käymättä ja ja ja… Ikävä kyllä viime vuosi oli häineen ja matkusteluineen ehkä kallein ikinä, joten ellei rouva Fortuna ala kovin potkimaan esim. lottovoiton muodossa, joutunen tyytymään hieman pienimuotoisempaan matkailuun.

6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2013, jota puuttui vuodesta 2012?
Vauvan. VITSIVITSI! Palkallisia töitä. Pidempää pinnaa. Makuuhuoneemme takaisin vain aikuisille.

7. Mitkä vuoden 2012 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?
28.4. Se oli kaunis, kirkas kevätpäivä ja vietimme ihanat häät. Tunsin itseni kauniiksi ja onnelliseksi koko päivän. Olin ja olen tosi kiitollinen tästä omasta perheestäni ja kaikista niistä ihanista ihmisistä, jotka juhlivat kanssamme. Tänään katsoin Satuhäitä, jotka oli vietetty samana päivänä kuin omamme (vaikka oli kyllä aika laimea jakso, höh), mutta muistelin kaihoisan onnellisena omaani. Sitä edellispäivää, kun kaikki alkoivat saapua kaupunkiin ja juhlapaikan palaveria ja yhtä rauhoittavaa olutta sen jälkeen ja yöllisiä valssiharjoituksia ja aamun valoa ja kampaajaa ja shamppanjaa ja kaikkia ihmisiä ja etkoja hotellin sviitissä ja miten bestmanin autossa soi goin’ to the chapel and  we’re gonna get married ja kanttorin myöhästymistä ja ratikka-ajelua ja puheita ja naurua ja kyyneleitä ja tunnelmaa ja vaan sitä koko päivän mielettömän hyvää flow’ta. Niisk.

8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?
Pääsimme yli parisuhdekriisistä ja järjestin siinä sivussa 120 vieraan häät.

9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?
Kiriherkkyys. Jäkättäminen. Kaaoksen ja keskeneräisyyden sietokyvyn puute. Miehen alentuva neuvominen lastenkasvatuksessa. Se jo mainittu kiristävä vyötärönauha.

10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?
Minulla oli lukematon määrä flunssia ja kaksi vatsatautia. Peruslastentauteja siis. Lisäksi olen allergisoitunut jollekin ruoka-aineelle, mutta en ole vielä ihan varma, mille. Yritän olla tunnustamatta tätä tosiasiaa varsin näkyvistä ihoreaktioista huolimatta, koska en vaan jaksaisi olla allerginen.

11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?
Hääpuku.

12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?
Pikkuveli on kovin koomisessa iässä, ja jotenkin tosi huvittava tyyppi muutenkin. Se on vaan sellainen pieni elämäntapataiteilija.

13. Kenen käytös masensi?
Masennun harvemmin kenenkään käytöksestä, typerehtivät ihmiset saavat minut enemmänkin raivostumaan. Sen sijaan uutiset masensivat useinkin, välillä tuntui, että en uskalla lukea muuta kuin Viihde-osiota.

14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
Häät ja marraskuinen matka olivat ehkä suurimmat yksittäiset menoerät. Lapsiin meni epäilemättä myös melkoisesti rahaa, välipaloista välikausihaalareihin.

15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?
Kaukomatkasta. Häistäkin ainakin välillä, kun kehtasin. Joo ja opiskeluhommista!

16. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2012?
Jenni Vartiaisen Ihmisten edessä, jonka pääsin levyttämään polttareissani uusin sanoin. Posti-Paten tunnuskappale, jota pikkuveli alkoi hyräillä jo reilusti alle vuoden ikäisenä. Ja varmaan näistä pikkulapsivuosista yli päätään muistuttaa aina Sininen uni, jonka laulan esikoiselle joka ikinen ilta.

17. Viime vuoteen verrattuna, oletko:

b) laihempi vai lihavampi?
Olin jopa ihan mainittavasti laihempi, nyt valitettavasti vain jonkin verran. Miksi, miksi en ole ihminen, joka on luonnostaan hoikka? Tai edes ihminen, jolla on rautainen itsekuri?

c) rikkaampi vai köyhempi?
Yhtä peeaa kuin edellisvuonnakin. Paitsi että heräteostin joskus ohimennen muutaman Orionin osakkeen (millainen ihminen heräteostaa osakkeita, häh?), ja yllätyksekseni huomasin niiden nousseen jotain 30 %. Valitettavasti omistan niitä niin vähän, että voitto on silti vaan kymppejä. Mutta plussaa se sekin on!

18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?
Tuhlanneeni lempeyttä myös mieheen.

19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?
Stressaanneeni, kiukutelleeni.

20. Kuinka vietit joulua?
Miehen vanhempien kakkosasunnolla etelärannikolla tuntien itseni yksinäiseksi. Siellä olen aina vain vieras, eikä se siitä mihinkään muutu.

22. Rakastuitko vuonna 2012?
En ainakaan romanttisesti.

23. Kuinka monta yhdenyön juttua?
Lasketaanko norovirus?

24. Mikä oli suosikki tv-ohjelmasi?
Katson telkkaria tosi harvoin, paitsi Pikku Kakkosta. Seurasin lähinnä vain Solsidania, Tuhkimotarinoita ja Suomen Huippiksia. Mut hei Satuhäistä alkaa uusi kausi, wohoo!

25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?
En erityisesti vihaa ketään. On ihmisiä, joista en pidä ja joita en mielelläni edes siedä, mutta en silti vihaa heitäkään.

26. Mikä oli paras lukemasi kirja?
Elämää Pohjois-Koreassa.

27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?
Ei tule mieleen yhden yhtä musiikillista löytöä. Hyräilen lähinnä Risto Räppääjän ja Viileän Venlan biisejä. (Se on nyt todella in, ja on aika huvittavaa, kun isoveli yrittää käyttää sanoja ”chillaa” ja ”mo” ja ”ooämgee”. Ja eräänä iltana se kuiskasi minulle ujostellen, että on vähän kiinnostunut Viileän Venlan pee-impistä. Mistä näitä juttuja oikein tulee?!)

28. Mitä halusit ja sait?
Toistan itseäni, mutta onnistuneet häät. Kroppani takaisin vain omaan käyttööni. Useita mahdollisuuksia käydä tarvittaessa lähikuppilassa lasillisella.

29. Mitä halusit, muttet saanut?
Eniten olisin halunnut, ettei mies olisi taas tässä tilanteessa. Miten sen nyt muotoilisi, loppua sille, että ensimmäinen keino säästää on potkia jengiä pihalle ja muutenkin jonkinlaista järkeä suomalaiseen työelämään.

30. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna?
Meinasin kirjoittaa, että uusin Bond, mutta näinkin sen vasta uudenvuodenpäivänä. Olen vasta nyt loppuvuodesta oikeastaan katsonut elokuvia pitkästä aikaa, ja tykkäsin esim. Kuninkaan  puheesta ja Bridesmaidsista, jotka tosin eivät ole mitään uutuuksia. No, olen niin vanha, että mun ei tarvitse olla kovin cool.

31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?
Mitä ihmettä mahdoin tehdä? En muista yhtään, kai se meni jossain pää häissä jo. Täytin 33 vuotta, ja mietin, että miten minä voin olla 33-vuotias kahden lapsen äiti ja ihan pian rouvakin. Siis minä, joka ihan juuri olin kevytkenkäinen ja huoleton kakskymppinen?

32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?
Vähempi taistelu kotirintamalla alkuvuodesta. Muutenkin toivoisin saavani kahdenkeskistäkin laiskotteluaikaa joskus. Kahdenkeskiseksi ajaksi ei lasketa kotitöitä lasten nukahdettua.

33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2012
Pyrkimys on panostaa määrän sijaan laatuun, mutta sorruin edelleen välillä halpisketjujen trikoorääsyihin, joista ei pääse eroon edes kirppiksellä. Talvella valitsen mieluummin palelemattomuuden kuin tyylin, tervetuloa siis merinokalsarit ja Sorelit ja muut kaverit. Paitsi jos menen baariin, niin menen korkkareissa ja kuljen sitten vaikka taksilla.

34. Mikä piti sinut järjissäsi?
Ystävät. Erityisesti saman elämäntilanteen jakavat sellaiset. Satunnaiset irtiotot. Se, että mies on ihana ja antaa minun nukkua aamuisin.

36. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?
Vaalit ne vaan jaksaa aina kiinnostaa. Ihmisten reaktiot ja se, miten somessa muodostuu helposti vain yksi ainoa oikea mielipide. Se, miten innolla (osittain myös raivostuttavalla sellaisella) jotkut mainostavat kantaansa Facebookissa – tosin usein vain linkittämällä jonkun muun ajatuksiin. Surullisella tavalla myös se, millaisia asioita ihmiset kehtaavat sanoa ääneen ja omalla nimellään.

37. Ketä ikävöit?
Yhtä kaasoistani, joka asuu idässä. Ajoittain myös omaa nuorta, huoletonta, rypytöntä itseäni.

38. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?
En kyllä yhtään muista, ketä uusia ihmisiä olisin tavannut vuonna 2012? Paitsi muistanpa sittenkin yhden hauskan ja terävän naisen, äidin ja blogistin, jonka kanssa vietimme kuplivan illan sateisessa Helsingissä. Terveisiä vaan sinne! 

PS. Edellinen maratonkatsaus vuodelta 2009 löytyy täältä.
PPS. En jaksa edes yrittää oikolukea tätä vuodatusta, pahoittelen.