Tänään on parempi päivä kuin pitkään aikaan. Aurinko paistaa, mies vei lapset ulos, minä saan nauttia poskiontelontulehduksestani ihan yksin ainakin hetken. Saisinpa joskus viettää oikeaa sairaslomaa. Linnoittautua sohvannurkkaan katsomaan daytimetelkkaria ja kylvää käytetyt nenäliinat surutta ympärilleen. Herkutella, kitistä ja nukkua vaikka viidet päiväunet.
Aika paljon helpottaisi, jos vaikka saisi joskus nukkua yli kaksi tuntia putkeen. Ei vaan onnistu tässä huushollissa. Yöt ovat olleet viime viikkoina ihan hurlumheitä, lähinnä arvon esikoisen ansiosta. Milloin se ajaa pois hattivatteja, milloin taas on lähdössä naapuriin pelastamaan papukaijoja, mutta aina nämä mystiset aktiviteetit on tehtävä keskellä yötä.
Hyvin tyypillinen yö kulkee niin, että Lillabo nukahtaa kahdeksan jälkeen rättiväsyneenä vain herätäkseen puoli kymmeneltä hillumaan kuin heikkopäinen. Igge taas simahtaa useimmiten vasta yhdeksän jälkeen. Kun Lillabo taintuu puolenyön aikaan, seuraa peräti tunnin hiljaisuus, ennen kuin naapurihuoneesta alkaa 2-3 tunnin "mammaa, minulla on himmunen jano, tahtoo vettä, mammaa, minulla on pihhahätä, nyt äkkiä Nalle-potalle, mammaa, meen naapujiin pelattamaan papukaijat, mammaa, mikä toi ääni on, mammaa, mennään kattomaan Pikku Kakkoa, mammaa mittä pappa on joko pappa lähti Volkkali-autolla töihin pappaa jag vill ha vatten pappaa vad gööö du mammaa pappaa äääääääääää" -ralli. Voi kristus.
Välillä ehtii ehkä simahtaa vartiksi ennen kuin naapurihuoneella on taas asiaa. Neljän jälkeen koittaa yleensä taas 1-1,5 tunnin hiljaisuus, ennen kuin Lillabo herää syömään - jos ei ole herännyt jo aikaisemmin jatkuvaan älämölöön. Hyvinä öinä pikkutyyppi nukahtaa heti, huonompina - kuten nyt, kun nenä on turkasen tukossa - se ähisee ja puhisee ja pyörii ja hyörii puoli tuntia tai ylikin. Ja kohta soikin sitten miehen kello. Me muut jäämme yleensä nukkumaan, joskus jopa puoli yhdeksään asti, mutta se pari tuntia ei ihan riitä lataamaan akkuja.
Ei siis ihme, että olemme molemmat väsyneitä ja kiukkuisia. Miehellä on töissä kiire ja minä rutisen, että tule aikaisemmin kotiin. Lisäksi sopivasti tähän häiden alle on kasautunut muutamia ratkottavia asioita, joista olemme lähtökohtaisesti eri mieltä. Esimerkiksi siis se, haluammeko viettää jatkossa kaiken vapaa-aikamme miehen vanhempien kanssa. He kun haluaisivat, että ryhtyisimme huushollaamaan suuren landepaikan toista taloa.
Monestakin syystä vastustan sitä henkeen ja vereen, sekä käytännöllisistä (meillä on kaksi pientä lasta ja tulevaisuudessa kaksi työssäkäyvää aikuista, mikä tarkoittaa, että aikaa on rajallisesti eikä ole mitään järkeä sitoutua siihen, että kaikki vapaa-aika vietetään muualla kuin kotona) että emotionaalisista (olen siellä aina kuitenkin vieras, haluan viettää vapaa-aikani niin, että appivanhempani eivät koko ajan näe, milloin tulemme, menemme, onko meillä vieraita, käynkö alasti uimassa jne. enkä sitä paitsi todellakaan jaksa miehen vanhempien harjoittamaa sisäkenkämeininkiä loputtomiin) syistä. Mies taas haluaisi tehdä vanhemmilleen mieliksi ja kuvittelee, että elämä muuttuisi taikaiskusta rennommaksi, jos meillä olisi ympäri vuoden käytössä oleva kakkosasunto (ei sitä edes voi kutsua mökiksi, tämä meille tarjottu talo on varmaan yli 100 neliötä ja miehen vanhemmilla on siellä lisäksi 250-neliöinen omakotitalo). Taka-ajatuksena on, että ottaisimme koko helvetin mausoleumin haltuumme jonain päivänä. Miehen on aivan mahdotonta ymmärtää, että minä en tarvitse enkä halua 350 neliötä "mökkiä" ja ties kuinka monta hehtaaria huollettavaa pihaa ja metsää. Hänen mielestään tämä olisi aivan mahtava tilaisuus ja minä olen vain kiittämätön eikä minulle kelpaa mikään. Minusta mies on pässi, kun ei uskalla sanoa isälleen, että ei kiitos.
Kuviossa on muutakin säätöä, jota en viitsi enkä jaksa setviä täällä sen enempää. Sanonpa vain, että elämä olisi huomattavasti helpompaa, jos jokainen (miehen ;) perheenjäsen pitäisi huolen omista asioistaan eikä sotkeentuisi toisten aikuisten ihmisten elämään ja päätöksiin.
Onneksi olemme kuitenkin pääsemässä jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen eikä häitäkään tarvitse perua. Aivan tolkuttoman huono ajoitus tälläkin sotkulla kyllä oli, se on vienyt niin paljon aikaa ja energiaa, ja hääjärjestelyt ovat jääneet vähän taka-alalle. Ei ole oikein ollut oikeaa fiilistä. Mutta nyt kutsut on väsätty, esteettömyystodistuspyyntö jätetty, kaasojen mekot tilattu, oman koltun pitäisi saapua lähiviikkoina (toivottavasti se mahtuu päälle!) ja kyltäätästä. Kotona on taas helpompi hengittää ja uskaltaisin melkein väittää, että kyllä tästäkin kriisistä taas jäi jotain hyvääkin viivan alle - olemme puhuneet paljon toiveistamme ja haluistamme ja odotuksistamme ja ehkä ymmärrämme toisiamme taas piirun verran paremmin. Mutta ei ole aina helppoa, ei, kun kaksi kohtuullisen itsepäistä ihmistä alkaa vääntää perustavanlaatuisista, tunnepitoisista asioista. Yritän vaan palauttaa mieleeni sen, kun Igen synnyttyä ihmettelin, että miten ihmiset, jotka kokevat jotain niin ihmeellistä yhdessä, voivat vieraantua ja riitaantua niin pahasti kuin toisille näyttää käyvän. Enää en ihmettele, ei siihen tarvita lopulta kovin paljoa - kaksi pientä lasta, muutaman vuoden univelka, stressiä töissä ja kotona, ulkopuolisia paineita, erilaisia odotuksia ja jokin asia, josta on vaikea löytää sopua ilman, että toinen joutuu luopumaan kokonaan itselleen tärkeästä asiasta.
Oli todella lähellä, että olisimme etsiytyneet pariterapiaan, kun tuntui, että keskustelu meni aina riitelyksi ja kiersi koko ajan samaa kehää. Eikä ajatusta vieläkään ole hylätty kokonaan, tosin nyt tarve ei tunnu ihan niin akuutilta kuin jokin aika sitten. Olisi kiva kuulla, onko jollekin oikeasti ollut sellaisesta hyötyä? Minusta kun tuntuu, että kaikki tuntemani pariterapoidut ovat päätyneet eroon - ei kovin hyvä suositus sille touhulle. Jotenkin vaan on niin hemmetin väsyttävää jankata itse samoja asioita, miehellä (ja ehkä minullakin, myönnettäköön) kun on taipumus uskoa tai suostua ajattelemaan kiihtymättä joitakin asioita vasta, kun joku ulkopuolinen ne sanoo.
Sitten vähän kevyempiin aiheisiin. Häähommat ovat tällä hetkellä varsin pinnalla. Kiinnostaako ketään kuulla järjestelyistä ja muista, jos postailen niistä? Mitään hirvittävän DIY-painotteisia juttuja tuskin on luvassa, kun emme ole hääkarkinnäpertäjätyyppiä, mutta jotain sellaistakin ehkä. Ja ainakin tietoa käytännön järjestelyistä, joista voisi olla iloa muidenkin juhlien järjestäjille. Tekisi mieleni kirjoittaa muutakin kuin lapsiperherutinaa, eikä niitä uusia presidentinvaalejakaan ole ihan heti tulossa.
Tosin kahteen uutiseen haluan ottaa kantaa:
1) Kotihoidontuen lyhentäminen. Jos naiset halutaan työelämään, voitaisiin ennemmin korvamerkitä vuosi kotihoidontuesta isälle. Yhteiskunnalle aiheutuvat säästöt kun ovat vähintäänkin kyseenalaiset, päivähoitopaikka kun maksaa taatusti enemmän kuin vaatimaton kotihoidontuki. Sitä paitsi haluan jatkossakin ylpeillä ulkomailla sillä, miten upeasti lapsiperheitä Suomessa tuetaan - sillä ihan aidosti olemme kyllä siinä asiassa varsin paljon montaa muuta maata edellä.
2) Hilkka Ahteen potkut. Ihan käsittämätöntä soopaa. Räty näyttäytyy kyllä nyt niin vastenmielisenä tyyppinä, että on helppo uskoa häneen kohdistettujen syytösten olevan totta. Toivottavasti oikeus voittaisi ja kusipäisyys saisi ansionsa mukaan.
No niin, siinäpä sitten tulikin sitten avautumista taas vähäksi aikaa. Kuulen rappukäytävästä kahden pienemmän ja yhden isomman pulkkailijan äänet, joten palaan viettämään perhe-elämää. Se tekee epäilemättä hyvää meille kaikille.