29.3.2012

Hilirimpsis

Ollaan mummulla ja ukilla, kun mies lähti Lappiin suksimaan. Lörövirus vei koko viime viikon, pienimmällä ei pysynyt viikkoon mikään kiinteä sisällä. Viikonloppuna oli tarkoitus raivata pyykkivuori ja pakata reissua varten, mutta suunnitelma meni uusiksi, kun kaasonpirulaiset herättivät lauantaina ja veivät mukanaan. Olin ihan pihalla, sillä kuvittelin, että ainakaan TÄNÄ viikonloppuna ei tapahdu mitään, kun mies on reissussa.

Sain reilun tunnin aikaa toipua hämmennyksestä, juoda kahvia, syöttää Lillabon ja pakata tavarat. Sitten otettiin piccoloskumppa tassuun ja taksi alle, ja minut vietiin dayspahan vartalohoitoon hierontoineen. Sieltä matka jatkui skumppabrunssille ravintola Sunniin, missä odotti parikymmentä ihanaa naista (mulla on aika laaja kaveripiiri). Sitten pääsin levyttämään ihan oikeaan studioon yhden Jenni Vartiaisen biisin, johon oli tehty uudet sanat vain minua varten. Se oli aika huikea kokemus, oli villiä kuulla itsensä ikään kuin ulkopuolisena. Ja goddamit mikä stadiässä mulla on, vaikka olenkin ihan muualta, huu. Loppuunhiotun biisin kuulen ilmeisesti sitten häissä.

Studiosession jälkeen suuntasin saatettuna kotiin syöttämään vauvaa ja tervehtimään mummun hoivissa olevia poikia. Pitstopin menimme yhden mainostoimiston saunatiloihin vetämään sushiöverit, saunomaan kaikkine morsiuskommervenkkeineen (löysin vielä seuraavana päivänä havunneulasen sieltä, minne aurinko ei paista) ja kaunistautumaan. Puolenyön maissa matka jatkui baariin shamppanjamaljoja nostelemaan ja sieltä vielä jatkoille yhden kaverin hotellihuoneeseen, joten kömmin kotiin siinä kuuden maissa.

Olen juhlista vieläkin ihan fiiliksissä. Sain juuri sitä, mitä toivoinkin: sopivasti ohjelmaa ja paljon rentoa yhdessäoloa tärkeiden ihmisten kanssa. Päivän aikana jokainen jakoi kanssani jonkun yhteisen muiston ja sain esimerkiksi ison läjän vanhoja valokuvia. Niiden äärellä - ja muutenkin - naurettiin, itkettiin, juoruttiin, muisteltiin vanhoja ja saatiin uusia muistoja. Ja juotiin kuplivaa, eh. Vitsit kuulkaa että olenkin onnistunut haalimaan ympärilleni loistonaisia!

Tiesin kyllä voivani luottaa kaasoihini siinä, että en joudu missään hassunhauskassa asussa myymään mätiä kananmunia. Kuulin omissani jutun miehestä, joka laitettiin pelkissä kalsareissa käsiraudoilla kiinni kolmosen ratikkaan. Kaverit menivät baariin ja tarkoitus oli hypätä oelastamaan polttarikalu, kun spåra seuraavan kerran kolistelisi kapakan ohi. Suunnitelmassa vain oli sellainen vika, että kyseinen vaunu jatkoi matkaansa varikolle, missä mies sitten hitsattiin irti kaiteesta. En ole oikein ikinä tajunnut näitä nolauspolttareita, jotka kai kuitenkin onneksi ovat jo katoavaa kansanperinnettä. Vai ovatko? Millaisissa polttareissa te olette olleet? Olivatko omasi onnistuneet vai eivät ja miksi? Tai jos et ole naimisissa, mitä toivot polttareiltasi vai jättäisitkö mieluiten juhlat väliin?

Täysin asiaan liittymättä vielä kuva Igestä. Tänään kun tyyppi meni päiväunille, kuulin sen touhuavan jotain melkoisen aikaa. Menin hetken päästä tsekkaamaan tilanteen. Löysin nalle kainalossa nukkuvan lapsen, joka oli riisunut päivävaatteensa ja pukenut ihan itse ylleen pyjaman ja vieläpä ihan oikein päin. En tiedä, minkä ihmeen takia, mutta näky oli varsin liikuttava. <3


19.3.2012

Yäääk

Superduo.
Olen usein ajatellut lievää kauhua tuntien, millaista on, kun lapsiperheeseen iskee oikein kunnon vatsatauti. No nyt tiedän, vaikka mieluummin olisin vain pysynyt tietämättömässä tilassa. Se on KAMALAA. Olettaen, että ihminen ei kovasti nauti nestemäärien laskemisesta ja lasten kuivumisesta hermoilusta, oksennuksen ja paskan siivoamisesta, koko kämpässä leijailevasta vähemmän ruusuisesta tuoksusta, loputtomasta pyykkäyksestä, pintojen desinfioimisesta ja tietenkin siitä, että sairastuu lopulta itsekin maailmanlopun tyhjennykseen (nimim. -1,5 kg vuorokaudessa).

Show'n aloitti Lillabo myöhään torstai-iltana. Olin juuri sammuttanut valot puolenyön aikaan, kun pinnasängystä kuului omituista lorinaa. Ressukka siellä tyhjensi vatsalaukkunsa ympäri sänkyä, ja siitä eteenpäin riemua riitti tunnin välein koko yön. Lauantaina joukkoon liittyi Igge, joka otti ja oksensi pinaattilettunsa valkoiselle sohvalle ja papan iPadille. Igge sentään oppi nopeasti tunnistamaan, että "mamma, minulta tulee yääääk", joten vahingot jäivät kohtuullisiksi, jos vaan ehdimme vadin kanssa hätiin.

Tunti Igen jälkeen vuorossa olin minä ja ihan viimeiseksi varhain sunnuntaiaamuna mies. Sen kummemmin yksityiskohtiin menemättä voin kertoa, että tyhjennys oli totaalinen ja ihan kaikkia mahdollisia reittejä. Enpä ole moista kokenut sitten lapsuusvuosien, voi jessus.

Lillabo käytettiin lauantaina lääkärissäkin, ja oletettavasti meillä on vieraisilla surullisenkuuluisa norovirus. Oireet ainakin täsmäävät kuumeineen päivineen. Nyt ollaan oletettavasti jo voiton puolella (peppar peppar ta i träd), joskin ensimmäisenä aloittanut Lillabo-reppana laattasi vielä tänäänkin. Yhdeksänkuinen on näinä päivinä palannut käytännössä täysimetykseen, mikä ei nyt ihan ollut se suunta, jota olin toivonut. Tänään sentään pieni määrä puuroa näyttäisi pysyneen sisällä, mutta aika pitkään tauti on kyllä kestänyt, kun tyyppi oksentaa jo viidettä päivää.

Koko huusholli haisee kotoisasti Kloriitilta, kun olen desinfioinut vessaa, keittiötä, valokatkaisimia, ovenkahvoja, kaukosäätimiä ja muita mahdollisia (ja myös mahdottomia) viruspesäkkeitä. Siivojakin tulee huomenna, joten hän saa vielä vedellä lattiat samalla aineella. Käsidesi on myös kovassa käytössä, vaikka tutkimusten mukaan siitä ei välttämättä ole juuri apua, mutta tuntuupa edes siltä, että tekisi jotain taudin leviämisen estämiseksi.

Jos nyt jotain positiivista hakemalla hakee, niin tokikin häätavoitepaino on huomattavasti viime viikkoa lähempänä. Tai niin no, ei ehkä se tavoite, jonka alunperin vuosi sitten asetin (öhöm), mutta kun pari viikkoa sitten päätin, että 3-4 kiloa olisi kiva tiputtaa, niin tämän pikadieetin ansiosta niistä on lähtenyt jo kaksi ja puoli. Tai siis tauti vei 1,5, joten kokonaisen kilon voi laskea ihan aidoksi pudotukseksi. Häihin on aikaa kuutisen viikkoa (kääk), joten vielä tässä ehtii vähän skarppaamaan. Ainakin toistaiseksi se on helppoa, kun mikään ruoka ei oikein houkuttele.

Olen ymmärtänyt, että tätä on liikkeellä. Antaa tulla kauhutarinoita, kuinka kauan tätä riemua oikein kestää? Miten olette suojanneet kotia villisti ympäriinsä oksentelevilta lapsilta? Milloin tänne uskaltaa kutsua vieraita, etteivät he saa mukaansa harvinaisen epämukavaa kotiinviemistä? Ja mitä ruokaa vauvalle uskaltaisi yrittää tarjota ensimmäiseksi, jos ja kun hän taas joskus syö jotain?

13.3.2012

Kusti polkee ja kutsut kulkee

Hääkutsut ovat postissa ja osittain jo vastaanottajillaankin. Hämmentävää. Etiketin mukaan kutsut tulisi lähettää 6-8 viikkoa ennen hääpäivää (väittää ainakin netti, ja mitäs se ei tietäisi), ja häihin on nyt aikaa vajaat 7 viikkoa, joten ollaan ihan kohtuullisesti aikataulussa. Pikkuisen meinasi kyllä tiukkaa tehdä, kun yllätys, yllätys herra sulhanen ei saanut aikaiseksi etsiä omien sukulaistensa ja kavereidensa puuttuvia osoitteita. Koska kyllähän se kuitenkin vie ainakin kolme minuuttia näpytellä viesti "Hej, vad är er adress?" ja lähettää se kerralla niille, joiden osoite meiltä puuttuu. Aikaa herralla oli tämän vaativan toimen suorittamiseen kuitenkin melkein kolme kuukautta.

Ihan ite tein!

Kutsuimme juhliin noin 130 sukulaista ja ystävää. Vaikka olisikin varmaan paljon coolimpaa mennä naimisiin pienellä porukalla ja puolisalaa, niin me haluamme järjestää kerrankin kunnon juhlat. Lapsia emme kuitenkaan ole kutsuneet omiemme ja muutaman sukulaislapsen lisäksi jo ihan siitä syystä, että kaverimme ovat ilmeisen sikiävää sorttia, joilla on yhteensä yli 50 lasta. Päiväkotisimulaattori ei suoranaisesti vastaa käsitystämme hyvistä bileistä, eikä juhlapaikkaan edes mahdu niin monta ihmistä.

Jotenkin kuvittelin, että lapseton juhlinta ei olisi mikään issue, mutta ilmeisesti se on. Ainakin jos käy lukemassa Vauva-lehden keskustelupalstaa. En suosittele. En vaan todellakaan tajua, miten kukaan oikeasti voi loukkaantua siitä, että häihin kutsutaan vain aikuiset?

Pohdimme kovasti, miten ilmaisisimme, että lapset eivät pääsääntöisesti ole juhliimme tervetulleita. Kuvittelimme ihmisten tietävän, että kutsu koskee niitä, joiden nimi siinä lukee. Siis jos ei kutsussa lue "perheineen" tai lasten nimiä, niin lapsia ei ole kutsuttu. Yllätys, yllätys, oletuksemme oli virheellinen. Ensimmäinen soitti tänään, että siis niinku että onko lapset kutsuttu. No ei ole kun seliseli niitä olis niin monta. Pelkään, että näitä puheluita tulee vielä lisää.

Emme halunneet kuitenkaan ilmaista liian jyrkästi, että lapset eivät ehdottomasti, missään olosuhteissa ole tervetulleita. On tietenkin poikkeuksia. Ensinnäkin juhlissa ovat mukana omat lapsemme, jotka haluamme mukaan suureen päiväämme - tosin hekin lähtevät lastenvahdin kanssa kotiin illalla. (Me menemme hotellisviittiin, hurraa!) Lisäksi jo olemme kutsuneet jo mainitut sukulaislapset (kolme alle 5-vuotiasta ja yksi vauva), koska näiden potentiaaliset lapsenvahdit ovat juhlimassa itsekin ja no, koska he ovat sukua, eivät kavereita. Myös vauvat ovat tietenkin tervetulleita - ymmärrän, että on vaikea jättää vauvaa 12 tunniksi hoitoon, varsinkin jos imettää - ja yhden kaasoistani niukin naukin vuoden ikäinen tyttö on toivotettu tervetulleeksi osaksi päivää, koska he asuvat muualla, eikä täällä ole mahdollisuutta saada lasta hoitoon koko ajaksi.

Ilmeisesti olisi pitänyt kuitenkin kirjoittaa, että lapset ovat kivoja, mutta lähtökohtaisesti nämä juhlat on tarkoitettu aikuisille. Nyt vähän ahdistaa, että entäs jos siellä kohta onkin 50 lasta, jotka a) eivät mahdu minnekään ja b) pakottavat vanhempansa lähtemään kotiin heti illallisen jälkeen. Tai että joku vetää herneen nenään, kun paikalla on joitakin lapsia, mutta kaikkia ei ole kutsuttu.

Miten te olette ratkaisseet lapsikysymyksen häissä? Loukkaantuisitteko, jos lapsianne ei kutsuttaisi, mutta näkisitte vaikka hääparin omat lapset juhlissa? Onko oikeasti niin, että ihan täysjärkiset ihmiset kuvittelevat kutsun automaattisesti koskevan myös jälkikasvua, jos asiasta ei erikseen mainita?

Puuh, olisi ehkä pitänyt mennä naimisiin 10 vuotta sitten, kun tällaista ongelmaa ei olisi vielä ollut. Ehkä sillä salanaimisellakin on puolensa. Onneksi meidän ei sentään ole tarvinnut kutsua ketään, koska anoppi haluaa. On tällaisissa kohteliaan ystävällisissä, mutta etäisissä väleissä hyvätkin puolensa!

6.3.2012

Tänään

Kuulin äsken makuuhuoneesta helistimen äänen. Menin, nostin unenlämpöisen lapseni syliini ja kiitin ketä tahansa jumalaa, kohtaloa, maailmankaikkeutta, ihan mitä vaan, joka on ollut minulle niin suosiollinen, että olen juuri tässä, juuri nyt.

Jotkut surut, vaikka ovatkin toisten, ovat liian suuria käsitettäväksi. Ei niistä pysty sanomaan mitään kuulostamatta banaalilta. Sitä vaan nielee palaa kurkussaan ja jatkaa tekemistään, miettii onko jääkaapissa maitoa, keittäisikö kahvia, milloin ehtisi suihkuun. Ja koko ajan jotain, sieluako sitten, särkee elämän hauraus ja epäreiluus.

3.3.2012

Valivalivinkuvonku

Tänään on parempi päivä kuin pitkään aikaan. Aurinko paistaa, mies vei lapset ulos, minä saan nauttia poskiontelontulehduksestani ihan yksin ainakin hetken. Saisinpa joskus viettää oikeaa sairaslomaa. Linnoittautua sohvannurkkaan katsomaan daytimetelkkaria ja kylvää käytetyt nenäliinat surutta ympärilleen. Herkutella, kitistä ja nukkua vaikka viidet päiväunet.

Aika paljon helpottaisi, jos vaikka saisi joskus nukkua yli kaksi tuntia putkeen. Ei vaan onnistu tässä huushollissa. Yöt ovat olleet viime viikkoina ihan hurlumheitä, lähinnä arvon esikoisen ansiosta. Milloin se ajaa pois hattivatteja, milloin taas on lähdössä naapuriin pelastamaan papukaijoja, mutta aina nämä mystiset aktiviteetit on tehtävä keskellä yötä.

Hyvin tyypillinen yö kulkee niin, että Lillabo nukahtaa kahdeksan jälkeen rättiväsyneenä vain herätäkseen puoli kymmeneltä hillumaan kuin heikkopäinen. Igge taas simahtaa useimmiten vasta yhdeksän jälkeen. Kun Lillabo taintuu puolenyön aikaan, seuraa peräti tunnin hiljaisuus, ennen kuin naapurihuoneesta alkaa 2-3 tunnin "mammaa, minulla on himmunen jano, tahtoo vettä, mammaa, minulla on pihhahätä, nyt äkkiä Nalle-potalle, mammaa, meen naapujiin pelattamaan papukaijat, mammaa, mikä toi ääni on, mammaa, mennään kattomaan Pikku Kakkoa, mammaa mittä pappa on joko pappa lähti Volkkali-autolla töihin pappaa jag vill ha vatten pappaa vad gööö du mammaa pappaa äääääääääää" -ralli. Voi kristus.

Välillä ehtii ehkä simahtaa vartiksi ennen kuin naapurihuoneella on taas asiaa. Neljän jälkeen koittaa yleensä taas 1-1,5 tunnin hiljaisuus, ennen kuin Lillabo herää syömään - jos ei ole herännyt jo aikaisemmin jatkuvaan älämölöön. Hyvinä öinä pikkutyyppi nukahtaa heti, huonompina - kuten nyt, kun nenä on turkasen tukossa - se ähisee ja puhisee ja pyörii ja hyörii puoli tuntia tai ylikin. Ja kohta soikin sitten miehen kello. Me muut jäämme yleensä nukkumaan, joskus jopa puoli yhdeksään asti, mutta se pari tuntia ei ihan riitä lataamaan akkuja.

Ei siis ihme, että olemme molemmat väsyneitä ja kiukkuisia. Miehellä on töissä kiire ja minä rutisen, että tule aikaisemmin kotiin. Lisäksi sopivasti tähän häiden alle on kasautunut muutamia ratkottavia asioita, joista olemme lähtökohtaisesti eri mieltä. Esimerkiksi siis se, haluammeko viettää jatkossa kaiken vapaa-aikamme miehen vanhempien kanssa. He kun haluaisivat, että ryhtyisimme huushollaamaan suuren landepaikan toista taloa.

Monestakin syystä vastustan sitä henkeen ja vereen, sekä käytännöllisistä (meillä on kaksi pientä lasta ja tulevaisuudessa kaksi työssäkäyvää aikuista, mikä tarkoittaa, että aikaa on rajallisesti eikä ole mitään järkeä sitoutua siihen, että kaikki vapaa-aika vietetään muualla kuin kotona) että emotionaalisista (olen siellä aina kuitenkin vieras, haluan viettää vapaa-aikani niin, että appivanhempani eivät koko ajan näe, milloin tulemme, menemme, onko meillä vieraita, käynkö alasti uimassa jne. enkä sitä paitsi todellakaan jaksa miehen vanhempien harjoittamaa sisäkenkämeininkiä loputtomiin) syistä. Mies taas haluaisi tehdä vanhemmilleen mieliksi ja kuvittelee, että elämä muuttuisi taikaiskusta rennommaksi, jos meillä olisi ympäri vuoden käytössä oleva kakkosasunto (ei sitä edes voi kutsua mökiksi, tämä meille tarjottu talo on varmaan yli 100 neliötä ja miehen vanhemmilla on siellä lisäksi 250-neliöinen omakotitalo). Taka-ajatuksena on, että ottaisimme koko helvetin mausoleumin haltuumme jonain päivänä. Miehen on aivan mahdotonta ymmärtää, että minä en tarvitse enkä halua 350 neliötä "mökkiä" ja ties kuinka monta hehtaaria huollettavaa pihaa ja metsää. Hänen mielestään tämä olisi aivan mahtava tilaisuus ja minä olen vain kiittämätön eikä minulle kelpaa mikään. Minusta mies on pässi, kun ei uskalla sanoa isälleen, että ei kiitos.

Kuviossa on muutakin säätöä, jota en viitsi enkä jaksa setviä täällä sen enempää. Sanonpa vain, että elämä olisi huomattavasti helpompaa, jos jokainen (miehen ;) perheenjäsen pitäisi huolen omista asioistaan eikä sotkeentuisi toisten aikuisten ihmisten elämään ja päätöksiin.

Onneksi olemme kuitenkin pääsemässä jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen eikä häitäkään tarvitse perua. Aivan tolkuttoman huono ajoitus tälläkin sotkulla kyllä oli, se on vienyt niin paljon aikaa ja energiaa, ja hääjärjestelyt ovat jääneet vähän taka-alalle. Ei ole oikein ollut oikeaa fiilistä. Mutta nyt kutsut on väsätty, esteettömyystodistuspyyntö jätetty, kaasojen mekot tilattu, oman koltun pitäisi saapua lähiviikkoina (toivottavasti se mahtuu päälle!) ja kyltäätästä. Kotona on taas helpompi hengittää ja uskaltaisin melkein väittää, että kyllä tästäkin kriisistä taas jäi jotain hyvääkin viivan alle - olemme puhuneet paljon toiveistamme ja haluistamme ja odotuksistamme ja ehkä ymmärrämme toisiamme taas piirun verran paremmin. Mutta ei ole aina helppoa, ei, kun kaksi kohtuullisen itsepäistä ihmistä alkaa vääntää perustavanlaatuisista, tunnepitoisista asioista. Yritän vaan palauttaa mieleeni sen, kun Igen synnyttyä ihmettelin, että miten ihmiset, jotka kokevat jotain niin ihmeellistä yhdessä, voivat vieraantua ja riitaantua niin pahasti kuin toisille näyttää käyvän. Enää en ihmettele, ei siihen tarvita lopulta kovin paljoa - kaksi pientä lasta, muutaman vuoden univelka, stressiä töissä ja kotona, ulkopuolisia paineita, erilaisia odotuksia ja jokin asia, josta on vaikea löytää sopua ilman, että toinen joutuu luopumaan kokonaan itselleen tärkeästä asiasta.

Oli todella lähellä, että olisimme etsiytyneet pariterapiaan, kun tuntui, että keskustelu meni aina riitelyksi ja kiersi koko ajan samaa kehää. Eikä ajatusta vieläkään ole hylätty kokonaan, tosin nyt tarve ei tunnu ihan niin akuutilta kuin jokin aika sitten. Olisi kiva kuulla, onko jollekin oikeasti ollut sellaisesta hyötyä? Minusta kun tuntuu, että kaikki tuntemani pariterapoidut ovat päätyneet eroon - ei kovin hyvä suositus sille touhulle. Jotenkin vaan on niin hemmetin väsyttävää jankata itse samoja asioita, miehellä (ja ehkä minullakin, myönnettäköön) kun on taipumus uskoa tai suostua ajattelemaan kiihtymättä joitakin asioita vasta, kun joku ulkopuolinen ne sanoo.

Sitten vähän kevyempiin aiheisiin. Häähommat ovat tällä hetkellä varsin pinnalla. Kiinnostaako ketään kuulla järjestelyistä ja muista, jos postailen niistä? Mitään hirvittävän DIY-painotteisia juttuja tuskin on luvassa, kun emme ole hääkarkinnäpertäjätyyppiä, mutta jotain sellaistakin ehkä. Ja ainakin tietoa käytännön järjestelyistä, joista voisi olla iloa muidenkin juhlien järjestäjille. Tekisi mieleni kirjoittaa muutakin kuin lapsiperherutinaa, eikä niitä uusia presidentinvaalejakaan ole ihan heti tulossa.

Tosin kahteen uutiseen haluan ottaa kantaa:
1) Kotihoidontuen lyhentäminen. Jos naiset halutaan työelämään, voitaisiin ennemmin korvamerkitä vuosi kotihoidontuesta isälle. Yhteiskunnalle aiheutuvat säästöt kun ovat vähintäänkin kyseenalaiset, päivähoitopaikka kun maksaa taatusti enemmän kuin vaatimaton kotihoidontuki. Sitä paitsi haluan jatkossakin ylpeillä ulkomailla sillä, miten upeasti lapsiperheitä Suomessa tuetaan - sillä ihan aidosti olemme kyllä siinä asiassa varsin paljon montaa muuta maata edellä.
2) Hilkka Ahteen potkut. Ihan käsittämätöntä soopaa. Räty näyttäytyy kyllä nyt niin vastenmielisenä tyyppinä, että on helppo uskoa häneen kohdistettujen syytösten olevan totta. Toivottavasti oikeus voittaisi ja kusipäisyys saisi ansionsa mukaan.

No niin, siinäpä sitten tulikin sitten avautumista taas vähäksi aikaa. Kuulen rappukäytävästä kahden pienemmän ja yhden isomman pulkkailijan äänet, joten palaan viettämään perhe-elämää. Se tekee epäilemättä hyvää meille kaikille.