23.4.2012

Häähässäkkää ja vähän muutakin


Hääasiat täyttävät tämän(kin) viikon, erityisesti kaikenlaiset morsiamen huoltotoimenpiteet. Tänään oli suuhygienisti, huomenna piilarikontrolli, mekon viimeinen sovitus ja kasvohoito, keskiviikkona hiusten ja kulmien värjäys (ja joo, pääsykokeet aineenopettajan pedagogisiin opintoihin pienenä lisämausteena) ja torstaina kynsien laitto sekä ruiskurusketus. Perjantaina roudataan juomat, paikkakortit, pöytäkartat ja muu tarvittava juhlapaikalle sekä pidetään vielä viimeinen palaveri hovimestarin kanssa. Ja sitten yritetään nukkua, että jaksetaan lauantaina juhlia!

Paikkakortteja ja ihanuuskengät.
Vaikka näihin häihin ei pitänyt paljon askarrella, niin tuli tässä silti jonkin verran sitäkin hommaa. Väsäsimme kaasojen avustuksella paitsi kutsut, myös pöytänumerot, paikkakortit ja ohjelmalehtiset snapsilauluineen. Ohjelmista osa on vielä printtaamatta ja taittelematta, ja lisäksi pitäisi kai väsätä jokin kylttiratkaisu ratikkaan, joka vie meidät kirkosta juhlapaikalle. Jos siis satutte näkemään ensi lauantaina Helsingin keskustassa hääväkeä kuljettavan tilausajoraitiovaunun, niin that would be us. :)

To do -listalla on muutenkin ihan riittävästi kaikenlaista säätämistä. Ainakin ohjelmalehtiset pitää tehdä loppuun, plaseeraus viimeistellä (luoja mikä homma se oli, mutta voiton puolella ollaan!), kanttorille laittaa tieto häämusiikista, sopia hotellin kanssa yksityiskohdista, varmistaa vielä kukka-asiat, miettiä, miten tulemme juhlapaikalta hotelliin yöllä, kirjoittaa lasten ruoka-ajat + muu ohjeistus ylös, hankkia lapsille tarvittavat ruoat, Nanit ja kirkkoon hiljennysmaissinaksut, jatkaa kenkien (joita on varmuuden vuoksi kaksi paria, kuvan ihanista ihanimmat, mutta haasteelliset sekä mukavuussyistä satiiniset kiilakorot) sisäänajoa, ostaa herkkuja jälkkäripöytään kakun lisäksi, hankkia vieraskirja, kasata lastenhoitohuoneeseen tarvittavat dvd:t, piirustusvälineet, muovailuvahat ja muut, tarkistaa, onko juhlapaikalla potta, toimittaa esteettömystodistus (valitettavasti maailman kuivimmalle) papille, käydä päivän aikataulut läpi kaikkien asianosaisten kanssa ja muutenkin varmistella vielä yksityiskohtia sinne ja tänne.

Oikeasti noissa lukee ihan selvästi nimiä.

Olen järjestänyt töiden puolesta aika paljon kaikenlaisia tilaisuuksia, ja kokemus on opettanut, että asiat on parempi yrittää varmistaa kahteen kertaan etukäteen, sillä aina tulee kuitenkin yllätyksiä. Ehkä kaikkein rasittavinta koko järjestelyissä on jatkuva asioiden tuplatsekkaus, kun ihmisten sisälukutaito ja muisti tuntuvat olevan vähän niin ja näin. Esimerkiksi jos on sovittu, että tapaamme kello 17, niin miksi saan seuraavana päivänä meilin, että tervetuloa tapaamiseen klo 16.30? Myös jatkuva rahastus kyllästyttää - kun mainitsee sanan häät, niin hintoihin tuntuu napsahtavan puolet lisää. Esimerkiksi juhlapaikan tarjous yöruoasta oli aivan naurettava, vai maksaisitteko te melkein 10 euroa/henkilö HODAREISTA? Juu, ei mekään.

Onneksi asuasiat ovat kunnossa alusvaatteita myöten. Tai no niin no, pukuhan on vielä ompelijalla viimeisiä fiksauksia varten, mutta ainakin teoriassa homma on hoidossa. Tänään pitäisi vielä sovittaa Igen pukua ja katsoa, tarvitseeko lahkeita lyhentää sekä tsekata, mahtuvatko juhlakengät yhä jalkaan. Aluksi vastustin ajatusta poikien pukemisesta pukuihin, mutta muutin mieleni, kun Englannista tilatut vermeet saapuivat - etenkin Lillabon pikkuinen puku on niin liikkis, että iiks. Tekisi mieleni laittaa sille vielä knalli päähän ja ehkä kävelykeppi käteen. Juhla-asut maksoivat täältä tilattuna vajaat 40 euroa per puku sisältäen myös paidat, liivit ja solmukkeet, kun kotimaisissa verkkokaupoissa lasten tummilla puvuilla oli hintaa melkein satanen. Toimitus oli nopea (toisin kuin samoin Englannista tilatuilla saippuakuplilla, joiden matka Suomeen kesti melkein kolme viikkoa!) eikä laadussa ole valittamista.

Pöytänumerohommia ja ohjelmalehtisiä.
Eniten koko päivässä jännittää ehkä se, miten lapset hanskaavat homman. Tuleeko kirkossa kirkumista vai riittääkö tunnelma pitämään ipanat hiljaisina? Joudunko poistumaan hääillalliselta kaason kanssa jonnekin, missä puvun voi nyörittää auki imettämään kiljuvaa Lillabota? (Olen yrittänyt vähentää imetyskertoja edes sinne 4-5 päivässä, sekä häiden takia että lähestyvää imetyksen lopettamsita ajatellen, mutta menestys on ollut vaihtelevaa.) Toki mietin myös muita juttuja. Esimerkiksi että onko kaikilla kivaa? Ja onko minulla kivaa vai tunnenko oloni jotenkin kiusalliseksi? Maistuuko ruoka? Mikä menee pieleen? Miltä se minun levyttämäni laulu kuulostaa? Paistaako aurinko vai sataako vettä? Mitä sitten, kun bileet on juhlittu - iskeekö minulle wedding blues?

Joka tapauksessa, voi olla, että blogi ei päivity ennen siviilisäätyni muuttumista. Muutenkin bloggauksessani on menossa vähän suvantovaihe, sillä tällä hetkellä en oikein osaa päättää, mitä haluan tänne kirjoittaa. Kun aikanaan aloitin blogin, siitä ei tiennyt kukaan irl-tuttuni. Sittemmin olen antanut osoitteen joillekin sellaisille, joiden olen ajatellut ehkä haluavan lukea näitä lapsijuttuja. Hiljattain minulle selvisi, että blogini osoite on levinnyt useammallakin kaverille niin, että minulla ei ollut asiasta tietoa. Se kiusaa minua - toki tämä on julkinen blogi, mutta minusta olisi reilua, jos minut oikeassa elämässä tuntevat ihmiset saisivat tiedon minulta. Olen kuitenkin jakanut täällä aika paljon varsin henkilökohtaisia juttuja (ilmeisen kuvitteellisen) semianonymiteetin suojissa. En mahda sille mitään, että minusta tuntuu tirkistelyltä, että niitä käyvät minun tietämättäni lukemassa myös oikeasti tuntemani ihmiset.

Minulle yksi tärkeä osa koko bloggaamista on se, että periaatteessa kuka tahansa voi kommentoida kirjoituksia. Siksi blogin salaiseksi muuttaminen ei tunnu hyvältä ratkaisulta. Lopettaakaan en halua. Varmaan joudun vain jatkossa tarkemmin miettimään, mitä voin täällä jakaa. Toivottavasti itsesensuuri voi käydä pidemmän päälle raskaaksi - ja lukijan kannalta tylsäksi. Mutta as said, annan asian toistaiseksi olla. Eivätköhän palat taas tipahtele kohdalleen, kun on oikea aika. Ehkä alan vaan avautua enemmän muista ja vähemmän itsestäni, ehe.

Loppukevennykseksi kerrottakoon vielä, että edellisessä postauksessa raportoimaani Lillabon käsiriippuvaisuuteen onkin näemmä jo keksitty ratkaisu. Roikuttuani jälleen puoli yötä pinnasängyn pinnojen välissä vain antaakseni periksi ja nostaakseni tyypin kainaloon alan olla valmis kokeilemaan melkein mitä vain. Toisaalta se lämpimällä vedellä täytetty kumihanska olisi kyllä huomattavasti edullisempi ratkaisu!

9.4.2012

Käsi kädessä kesää kohti

Tämän pääsiäisen ainoat narsissit
ovat kotoisin kuvapankista.
Arvatkaa mitä, olen ehkä heräämässä eloon! Aurinko paistaa, raskas talvi parisuhdekriiseineen ja sairasteluineen alkaa olla takana (tietysti vannomatta paras, kuitenkin taas ensi viikolla iskee joku vesirokko tai vastaava, jos lähden liikaa hehkuttamaan) ja mikä parasta, oma pää alkaa pikkuhiljaa normalisoitua hormonihuuruista ja kaamosahdistuksesta. Fyysinen vointikin on parempi kuin aikoihin, kiitos ennen kaikkea sen, että olen vihdoin päässyt hyödyntämään joululahjaani ja käynyt nyt pari kertaa viikossa varsin tehokkaan tuntuisessa hot pilateksessa ja joogassa viikottaisen vauvajoogan lisäksi.

Lillabon vauvavuottakin jäljellä enää pari kuukautta, hurraa! Vielä joulun aikaan haikeilin, että voi haluaisin ehkä sittenkin vielä yhden vauvan, mutta huh, en todellakaan ainakaan toistaiseksi. Mikähän häiriö hormonitoiminnassa senkin kaipuun aiheutti? Nyt tuntuu ihanalta, että lapset kasvavat ja kohta voidaan taas tehdä asioita eri tavalla kaikki yhdessä ja erikseen, kun pieninkään ei ole enää niin pieni. Puhumattakaan siitä, että parin kuukauden päästä viimeistään saan polttaa kaikki kulahtaneet imetysliivit ja -topit roviolla ja nauraa voitonriemuisesti päälle. Näin: BUAHAHAHAHAHAA!

On ahdistavaa edes ajatella, että tämä lisääntymisshow raskauksineen ja vauvavaiheineen olisi taas edessä. Sitä paitsi jos tähän vielä pykäisi kolmannen pötkäleen samalla tahdilla, niin Iggehän olisi esikoulussa, ennen kuin minulla olisi kunnolla aikaa olla myös hänen kanssaan. Raskaus ja vauva vievät väistämättä aika ison osan ainakin minun ajastani ja energiastani. Siksi olen iloinen, että pojilla ei ole yhtään vähempää ikäeroa: Igen vauvavuotena sain keskittyä vain yhteen vauvaan ilman mitään raskaushuolia, ja ehdin viettää pari kuukautta ihanan huoletonta (lue: imetyksetöntä) elämää siinä välissä. Varmaan olisimme selvinneet pienemmästäkin ikäerosta, mutta uskon, että minulle ja meille on ollut hyväksi, että ipanoilla on edes se pari vuotta välissä. Joskus mietin, että muutama kuukausi enemmänkin olisi voinut olla käytännön kannalta helpompaa - esimerkiksi ei olisi ollut kahta vaippaikäistä yhtä aikaa - mutta toisaalta Igen tämänhetkinen uhma on sitä luokkaa, että isoveljen sopeutuminen vauvaan meni ehkä helpommin kesällä. (Pakollinen disclaimer: sopiva ikäero ja lasten määrä ovat perhekohtaisia asioita, eivätkä kaikki voi edes itse niistä päättää. Ymmärrän sen, ja pyydän huomaamaan, että puhun yllä omista tuntemuksistani ja meidän perheestämme, en jaa mitään yleispäteviä neuvoja perhesuunnittelusta.)

Voimakkaasta ei-nej-inte-enkä-taudista huolimatta Igge on kasvanut talven aikana niin, että käytännön arki on huomattavasti aiempaa helpompaa. Vaippahommat jäivät kokonaan pois joskus pari kuukautta sitten, ja nykyisin herra käy Nalle-potalla suurimmaksi osaksi ihan itsenäisesti. Igge syö itse (silloin kun syö, nyt sillä on ollut joku hermojaraastava ruoanvastustusvaihe), pukee itse, riisuu itse, leikkii vaikka mitä, siivoaa jälkensä (useimmiten) ja höpöttää taukoamatta kahdella kielellä. Välillä hätkähdän itsekin ipanan juttuja: miten ihmeessä sillä voi olla niin uskomaton muisti? Tyyppi muistaa jotain puolen vuoden takaisia asioita, kiinnittää huomiota pieniinkin yksityiskohtiin ja tuntee esimerkiksi kymmenittäin automerkkejä sekä melkein kaikki kirjaimet. Ollapa itse yhtä avoin uudelle tiedolle, sen sijaan että päässä tuntuu olevan musta aukko, joka imaisee 80 prosenttia kaikesta sisääntulevasta informaatiosta lopulliseen kadotukseen.

Ihanaa on sekin, miten veljekset leikkivät ja touhuavat yhdessä pitkiäkin aikoja. Pikkuveli työntää autoja pitkin lattioita isoveljen esimerkin mukaisesti hurjasti päristen. Myös ruoanlaittoleikit ovat kovassa suosiossa. Uusin villitys on isoveljen työntäminen taaperokärryssä, tosin siihen tarvitaan aikuisen apua, sillä matka tyssää pienimpäänkin matonreunaan. Mutta hauskaa noilla ipanoilla tuntuu olevan, ja myös sivustaseuraajaa alkaa väkisinkin naurattaa. Ehkä ei pitäisi nuolaista ennen kuin tipahtaa, mutta tämä lupaa hyvää tulevia vuosia ajatellen. Ah, niin jo näen, miten tulevaisuuden lomamatkoilla pojat pulaavat lastenaltaassa ja me miehen kanssa makaamme aurinkotuoleilla kirja toisessa, skumppalasi toisessa kädessä. (Todellisuudessa tietysti toinen meistä seisoo jatkuvasti siellä haaleassa pissavedessä erottelemassa tappelevia riiviöitä toistensa niskasta, mutta hei, antakaa naisen pitää haaveensa!)

Joskus onnistun huijaamaan nukahtamaisillaan
olevaa lasta,ja vaihtamaan käteni
punaiseen hevosmaiseen olioon.
Nyt kun vielä saisi Lillabon nukkumaan yönsä omassa rauhassaan. Igge muutti ainakin teoriassa omaan huoneeseen reilu kymmenkuisena, eli noin kuukautta vanhempana kuin Lillabo on nyt. Tämän kakkosversion kanssa moisesta voi toistaiseksi vain haaveilla, monestakin syystä. Ensinnäkin herra on siirtynyt omaan sänkyynsä vasta aivan hiljattain, mikä johtuu suurimmaksi osaksi allekirjoittaneesta. Minusta oli vaan niin ihanaa nuuskia vauvalaista siinä vieressä, ja yösyötötkin kävivät helposti. Tiesin kokemuksesta, että jossain vaiheessa tulee sekin hetki, kun minusta (olen sitä mieltä, että esimerkiksi nukkumisjärjestely on enemmän minun kuin Lillabon valinta, hän olisi varmaan tyytyväinen mihin tahansa toimivaan ratkaisuun) tuntuu siltä, että nyt vauvan on aika muuttaa omaan sänkyynsä, ja niinhän siinä kävi. Vatsatauti ja sen jälkeinen matkailu mummulaan sotkivat kuviota, mutta nyt olemme päässeet siihen, että Lillabo siirtyy viereemme vasta aamuyöstä tai varhain aamulla - viime yönä esimerkiksi puoli kuuden aikaan, kun tutti ei enää riittänyt vaivuttamaan miekkosta takaisin unten maille.

Lillabon sänky on kuitenkin aivan kiinni meidän sängyssämme, ja sen sijaan, että saisin nauttia siitä, että voin nukkua ihan miten itse haluan ilman painavaa vatsaa tai sen sisä- tai ulkopuolella potkivaa vauvaa, roikun epämiellyttävän paljon sängyn reunalla kädet pinnojen välissä, jotta käsiriippuvaiseksi paljastunut Lillabo saa pitää kiinni sormistani. Käsieni hipeltäminen rauhoittaa tyypin hetkessä, mutta esimerkiksi nukahtaminen ilman käsiä on yhtä räyhää. Ja tiedän, että räyhä on valitettavasti lähes väistämätöntä, kun Lillabo joutuu luopumaan tavastaan, mutta riipii se silti. Näkisitte, miten ipana haroo epätoivoisesti ilmaa pikku käsillään unen ja valveen rajamailla, kun yritän olla antamatta käsiäni herran näplättäväksi. Ihan uskomatonta. Miten hitossa tästä pääsisi helpoimmin eroon, vinkkejä anyone? Mikään unirätti tai -lelu ei kelpaa, ja olen jo miettinyt, että pitääkö tässä kokeilla lämpimällä vedellä täytettyä kumihanskaa, kuten joku kuulemma joskus teki. Haluan käteni takaisin!

Käsihuolista huolimatta tällä hetkellä saldo on plussalla. Olen kevään lapsi (herrantähden muuten, mullahan on huomenna syntymäpäivä!), ja valo vaikuttaa minuun joka vuosi samalla tavalla. Ensin tulee ahdistus, mutta sitten, kun on oikeasti valoisaa, voin huomattavan paljon paremmin kuin pimeydessä. Taas yksi talvi takana, ja me olemme edelleen tässä. Lapset kasvavat, elämä järjestyy, kyllä tämä tästä. Kolmen viikon päästä herään rouvana ja sitten onkin jo melkein kesä. Kesä! Minulle se on sana täynnä lupauksia ja ihanasti kutkuttelevia odotuksia. Kovin erilaisia tosin kuin vielä viisi vuotta sitten, mutta niin kai kuuluu ollakin. Näin on hyvä tässä ja nyt.