29.12.2010

Piis, pliis!

Mua edelleen vähän harmittaa tuo edellisen postauksen jälkihässäkkä, jolla ei sitten lopulta ollut ihan kamalasti tekemistä koko alkuperäisen tekstin kanssa. Haluan nyt kuitenkin tehdä selväksi, että tarkoitukseni ei ollut pahoittaa kenenkään teistä kommentin jättäneistä mieltä. Myönnän kyllä, että joskus kurkin joitakin sellaisia blogeja, joiden tiedän saavan verenpaineeni nousemaan, mutta ne eivät kyllä ole lukulistallani enkä käy niissä "nimelläni" kommentoimassa. Olen joskus aiemminkin kirjoittanut tuosta oman lapsen taidoilla kehuskelusta, ja myös silloin olin haistavinani, että ihan väärät ihmiset ottivat tekstistä vähän itseensä ihan turhan takia. Minusta oman lapsen ja hänen taitojensa ihailu on ihan luonnollista, mutta minua ärsyttää se, jos ihailusta paistaa läpi, että omaa lasta pidetään selvästi muita samanikäisiä älykkäämpänä ja taitavampana ja kuvitellaan, että lapsen taidot ovat vanhempien "valmennuksen" ansiota.

On totta, että esimerkiksi lukemisen on ihan tutkimuksissakin todettu korreloivan kielen kehittymisen kanssa, mutta vaikutus ei varmasti ole ihan niin suoraviivainen ja yksinkertainen, että esim. jonkun tietyn lapsen kielellisen kehityksen tahdin voisi sanoa johtuvan ahkerasta lukemisesta tai lukemattomuudesta. Sitä paitsi minä vähän uskon, että osittain näihin lukemisen ja kielen kehityksen korrelaatiota todistaviin tutkimuksiin vaikuttaa se, että lapsi, joka on luontaisesti kiinnostunut kielestä ja/tai omalla kehityskaarellaan juuri otollisessa iässä, myös lukee ja luetuttaa enemmän kirjoja. En siis tiedä, voiko kukaan varmuudella sanoa, johtuuko kielen kehittyminen ahkerasta lukemisesta vai ahkera lukeminen kielen kehittymisestä. (Ja niin, kai mun nyt on pakko vielä selventää, että Igge tykkää kirjoista ja luemme niitä yhdessä päivittäin, joten nämä avautumiseni eivät johdu syyllisyydestä. Igen kielellinen kehitys ei myöskään ole mitenkään jäljessä tai erityisen hidasta, joten en myönnä olevani kateellinenkaan. :)

Toivon myös, että edellisen postauksen kommenttikeskusteluun osallistuneet ja sitä lukeneet eivät kukaan tunne itseään minun takiani loukatuksi, koska se ei tosiaan ole ollut tarkoitukseni. Mietin pitkään kommenttien poistamista, mutta toisaalta olen sitä mieltä, että minä en ole vastuussa aikuisten ihmisten sanomisista ja sitä paitsi oli aika hankalaa poistaa vain osaa kommenteista ilman, että toisista olisi kuitenkin käynyt selville, mistä oli kyse. Koko keskustelun poistaminen taas tuntui turhalta, koska minusta siellä oli ihan hyviä pointteja myös alkuperäiseen aiheeseen liittyen.

Summa summarum, toivon, että en ole tahattomasti ampunut kovin isoja herneitä kenenkään nenään. Piis ja laav, eikös?

Nonni, sitten muihin kuulumisiin. Ollaan Igen kanssa lomailemassa täällä "mummun" ja "kukin" hoivissa, ja on kyllä aivan sanoinkuvaamattoman ihanaa, että mäkin ehdin ottaa vähän rennosti. Oon jo ehtinyt kahteen otteeseen ilman lasta kaupungille alennusmyynteihin (aika lahoin tuloksin tosin, mutta löysin sentään muutaman paidan POPista Igelle ja pari tarpeeksi pitkähihaista halpispaitaa itselle) sekä lisäksi hammaslääkäriin, kun yksi poskihammas alkoi vihoitella. Jälkimmäisellä ei valitettavasti ollut alennusmyyntiä, mutta pakkohan se hammas oli hoitaa, kun se jomotteli niin ikävästi. Kävi ilmi, että hampaassa oli halkeama, johon oli kehittynyt pieni reikä, mutta nyt se on paikattu.

Raskausrintamalla ei oikeastaan oo muuta uutta kuin näemmä uusi viikko. Ulospäin ei oo kyllä enää epäselvää, että onko siellä pulla uunissa, mutta näin sisäisesti tuntuu hieman epävarmalta, kun liikkeet ei vielä(kään) tunnu kovin selvästi eikä usein. Katsoin just, että Igge alkoi juuri tällä samalla viikolla tökkiä ihan havaittavasti, joten nyt olen kehittänyt itselleni angstin siitä, että entäs jos tuolta ei tällä viikollakaan kuulu mitään. En kestä, nytkö se hiivatin hermoilu sitten alkaa, mä kun luulin säästyneeni siltä tällä kertaa. Järki sanoo, että turha mun on tässä vaiheessa vielä huolehtia, mutta kun minkäs teet. Muutenkin oon jotenkin yliherkkänä, kyynel nousee silmään milloin mistäkin ja yleisin olotila on huolensekainen vitutus. Aika hehkeetä.

No, tästä on toivottavasti suunta vaan ylöspäin. Taidan kuitenkin jäädä hautomaan synkkiä ajatuksiani ens vuoteen asti. Hyvää uutta vuotta siis itse kullekin säädylle ja palataan asiaan ensi viikolla! Luvassa on ilmeisesti mm. ratkaisu lapsenhoitodilemmaan, kerron siitä lisää sitten.

Loppukevennysedit vähän myöhemmin: Igge katsoi äsken isovanhempien kanssa uutisia. Kun ruudussa näkyi ilmassa lentävä mäkihyppääjä, ukkeli innostui aivan valtavasti ja huusi TITTA, TINTU! No aivan, lentäähän ne linnutkin :D

27.12.2010

Puhuminen on hopeaa

Narinaton joulu on lusittu, ei ehkä mennyt ihan narinatta, mutta periaatteessa oli hyvä, lämmin, hellä mieli jokaisen. Olis vaan voitu ehkä vähän vähemmän kulkea kellon kanssa ja jättää enemmän aikaa olemiseen. Miehelle iskee vanhemmillaan aina joku hiivatin reipaspoika-syndrooma, sen pitää koko ajan touhuta jotain. Tavallaan se olis liikuttavaa, jos ei se olis niin ärsyttävää.

Mut yleisesti ottaen tunnelma oli lämmin. Oltiin oltu kilttejä ja Igge erityisesti, suurimman suosion saivat ehkä Plaston traktori ja kuljetusrekka sekä Vilacin ihana metallinen potkuauto, just tollanen keltainen kuin kuvassa (lainattu täältä). Muita leluja ei olla vielä kaivettu esille, kun tultiin vasta eilen illalla kotiin. Lisäksi Igge sai ainakin pari kivaa Brion lelua, Maisa-hiiri-dvd:n, Sås&Kopp-levyjä, villasukkia, pyjaman ja nuppipalapelin. Olin itse hirmuisen tyytyväinen, kun mies oli niin liekeissä lahjastaan, hankin sille "päälahjaksi" retkiluistimet. Mun suosikkilahjukset olivat lahjakortti kasvohoitoon ja päähierontaan sekä cK:n pinkit pyjamahousut, niissä kelpaa loikoilla, jahka tänään päästään illalla mun vanhempin luokse täysihoitoon. Ja tietysti kaikki kirjat. Aloitin Finlandia-palkitun Nenäpäivän lukemisen, mutta en oo kyllä ihan vakuuttunut - muistuttaa jotenkin ahdistavasti mun mielestä Hotakaisen Juoksuhaudantietä, joka oli yksi ärsyttävimmistä kirjoista, joita olen koskaan ikinä milloinkaan lukenut.

Ärsyyntymisestä puheen ollen, oon tässä viime aikoina sortunut vertailemaan Igen kehitystä muiden lasten osaamiseen, tällä kertaa nimenomaan koskien puhetta. Tai ehkä ennemminkin ärsyyntynyt siitä, että välillä tuntuu, että kaikkien muut samanikäiset lapset blogeissa ja Facebookissa puhuu lauseita ja osaa vaikka mitä sanoja ja laulaa ja ihme kun eivät jo lukemistakin opettele. Sitten vielä Vauva-lehdessäkin sanottiin, että puolitoistavuotiaalla on 50 sanan aktiivinen sanavarasto, mikä tarkoittaa, että Igen pitäisi kahdessa viikossa varmaan tuplata osaamisensa. On tietysti hyvin todennäköistä, että puhejuttuja korostavat ne, joiden lapset ovat aikaisessa taidon kanssa, sillä terve järki ja internetmaailman ulkopuolinen kokemus kertovat kyllä, että kaikki puolitoistavuotiaat eivät toden totta puhu lauseita tai välttämättä vielä juuri mitään yksittäisiä sanoja enempää.

En oikein osaa selittää, mikä tässäkin aiheessa taas niin ärsyttää. Oikeasti en siis ole huolissani, koska Igge höpisee ja kommunikoi kyllä ahkerasti. Ja osaa ihan riittävästi sanoja ikäisekseen, ja vielä kahdella kielellä. Ehkä eniten kiristää välillä se sellainen "meillä puhutaan sitä ja tätä, mutta meillä onkin luettu ahkerasti kirjoja" -tyyppinen kommentointi. Siitähän voi rivien välistä lukea, että kyllä varmaan muutkin lapset voisivat osata, jos heillä olisi yhtä aktiiviset vanhemmat, jotka tukisivat lapsensa kehitystä. Eikä ärsytysvaikutukseltaan kamalasti toiseksi jää se, jos sattuu naureskelemaan jollekin lapsensa osuvasti päästämälle sanalle, ja heti joku on siinä brassailemassa, miten meillä kyllä sitä ja tätä ja sitten se meidän lapsi sanoi siihen ja ton se sanoi jo silloin puoli vuotta sitten, hahhahhah.

Siis onhan se hienoa, että vanhemmat on ylpeitä lapsistaan, ja olenhan mäkin ihan naurettavan ylpeä Igestä ja sen toilailuista, ei sillä. Mutta kuten aikaisemminkin on eri yhteyksissä tullut ilmi, mun mielestä on suunnattoman paljon kiinnostavampaa tarkkailla lasten huumorintajua ja muita sellaisia ominaisuuksia, sitä miten ipanat keksivät uusia asioita ja mitä omituisuuksia he touhuavat. (Niin kuin nytkin as we speak Igge kuskaa hirmuisen touhuissaan palapelin paloja tv-tason cd-laatikkoon. Aikuisen on mahdotonta käsittää, miksi touhu on niin kovin kiinnostavaa, mutta on kiehtovaa seurata sitä intensiteettiä, jolla ukkeli hommaansa keskittyy.) Miten mä nyt sen ilmaisisin, että on jotenkin paljon kiinnostavampaa ja huomattavasti vähemmän ärsyttävää, kun lapsen taitojen kehittymistä raportoidaan jossain kontekstissa, osana jotain tapahtumaa tai tilannetta kuin kuulla tai lukea loputtomia listoja piltin taidoista.

Toki kävelemiset ja muut ovat isoja asioita, mutta ne eivät ole mitenkään erityisen ainutlaatuisia taitoja. Ne asiat, jotka tekevät jokaisesta lapsesta ainutlaatuisen, ovat jotain ihan muuta. Jotenkin välillä tuntuu, että monilta katoaa lasten kanssa kokonaan perspektiivi: eihän muutamalla kuukaudella sinne tai tänne ole ihmisen elämässä tosiasiassa mitään merkitystä. Sama koskee vaikka jotain imetystä, tavallaan ihmisen koko elämässä oikeasti aika pieni asia kasvaa aivan huimiin mittasuhteisiin. En väitä, ettei vauva-ajalla tai vaikka nyt sillä imetyksellä olisi mitään merkitystä, mutta niiden ylikorostuminen on tyypillistä ja aika yleistäkin, ainakin täällä netissä. Ehkä se johtuu siitä, että kun pienen lapsen kanssa pakosta elää kiinni hetkessä, niin ihmiselämän koko kaarta on vaikea hahmottaa.

Nyt Igge istuu lattialla viltin alla piilossa. Mun pitäisi varmaan mennä etsimään sitä, ennen kuin reppana vallan tylsistyy. Muutaman tunnin päästä onkin sitten vuorossa ah, niin ihana neljän ja puolen tunnin junamatka kaksin ipanan kanssa ja sitten, sitten alkaa mun loma, kun pääsemme viikoksi viihdytysjoukkojen hoteisiin. Can't wait!

22.12.2010

Hyvää ja narinatonta joulua!

AAAARGH. Kirjoitin just pitkän ja POSITIIVISEN tekstin, mutta sitten Blogger pahoitellen totesi, ettei voi toteuttaa pyyntöäni, ja koko tuotos katosi taivaan tuuliin. AAAAAARGH. Joudun hieman kokoamaan itseäni päästäkseni takaisin äskeiseen seesteiseen olotilaan.

Ei meinaa onnistua. Puuh. Hengitän syvään.

Tekis mieli kiroilla. Ääneen. Rumasti. Paljon. Mutta yritän nyt kuitenkin uusia äskeisen eittämättä nerokkaan kirjoitukseni edes sinne päin. Here goes.

Igge on oppinut nukahtamaan itsekseen omaan sänkyynsä, mitä pidin vielä kuukausi sitten täysin mahdottomana. Olemme noudattaneet ikiomaa sekamelskaunikouluamme, joka toimii suunnilleen siten, että lasta rauhoitellaan ja silitellään, kunnes se lakkaa huutamasta, ja jos huuto alkaa uudelleen, niin rauhoittelu jatkuu. Kun lapsi oppi nukahtamaan vanhemman käsi selän tai rinnan päällä, siirryimme pikkuhiljaa siihen, että lapsi nukahti vanhempi sängyn vieressä. Siitä seuraava askel oli nukahtaminen vanhempi tuolilla sängyn päädyssä, sitten nukahtaminen vanhempi ovenraossa ja viimeiseksi ennen grande finalea nukahtaminen vanhempi näköetäisyydellä lasiovien takana lattialla lehteä lukemassa.

Ja ihme on tapahtunut, nyt ipanan voi jättää sänkyynsä mumisemaan ja kaltereita potkimaan ja se nukahtaa sinne - ilman itkuraivareita! (Joita toki niitäkin on viime viikkoina koettu, sekä lapselta että vanhemmilta.) Tai sitten uudella nukahtamistaidolla ei ole mitään tekemistä ponnistelujemme kanssa, vaan se olisi löytynyt joka tapauksessa, kun tähdet muuttivat oikeaan asentoon. Who knows, mutta aion nyt nauttia tästä niin kauan kuin sitä kestää!

Toinen uusi taito on vähemmän viehättävä, joskin jollain mittapuulla vähän koominen. Igge on nimittäin oppinut ottamaan vaippansa pois housuitta oleskellessaan. Tietenkin hän keksi tempun eräänä päivänä juuri silloin, kun allekirjoittanut oli vessassa eikä vahtimassa pikku paloletkua, joten nyt muutenkin kovia kokenut olohuoneen mattomme on myös virallisesti kastettu.

Kolmas ei-niin-kiva taito on ikkunalaudalle kiipeäminen sohvan tai vastaavan apuvälineen kautta. Meillä ei vissiin paljon tuuletella ensi kesänä. Siellä se pätkä seisoo ikkunaa vasten ja pärisee tuijottaen lumitraktoreita haltioituneena. Välillä kuuluu myös tuuttuut. Ja sitten jotain ampamppaa, joka saattaa tarkoittaa lamppua (tai lampa på svenska), vaan en ole varma. Ainakin ikkunasta näkyy kinoksittain "tunta" ja välillä taivaalla lentää tai räystäällä istuu "tinta". Ei oo siis ällä ihan hanskassa vielä. Tintat eli linnut sanovat kaikki kaakkaak, ja erityisen voimakkaasti ukkeli kaakattaa ankan tai vastaavan nähdessään. Lehmä sanoo muu, mutta muuten kaikki eläimet ovat hauvoja, mukaanlukien telkkarissa esiintynyt poro ja Korkeasaaressa bongattu leijona.

No niin, nyt alkaa jo vähän helpottaa. Ei ärsytä enää ihan yhtä paljon kuin äsken. Kyltäätästä. Siihen kadonneeseen postaukseen lurittelin myös joululahjoista, tai oikeastaan siitä, miten ainakin toistaiseksi Igge on saanut ihailtavan kivoja lahjoja: käyttökelpoisia vaatteita, kirjoja, astioita ja muuta käyttötavaraa sekä kivoja leluja. Pehmolelukasa ei peloistani huolimatta ole kasvanut alkuinvaasion jälkeen eikä meillä ole oikeastaan mitään muovikrääsää. Plaston mopoa en laske muovikrääsäksi, etenkin kun se on ahkerassa käytössä joka päivä. Joko meillä on käynyt ihan hirmuisen hyvä tuuri tai sitten meillä vaan on harvinaisen fiksuja sukulaisia ja kummeja. :)

Jotain horisin myös meidän lahjomisista muuten, mutta tyydyn tähän toteamaan, että minusta lahjojen hankkiminen ja antaminen on kivaa, kun vaan ajatus osuu kohdalleen. Onneksi lahjottavien määrä on jotakuinkin järkevä, etenkin kun suosimme yhteislahjoja: emme kummilasten lisäksi lahjo muita kuin ne, joiden kanssa vietämme joulua eli toisemme, molempien vanhemmat, kaksi siskoa (yksi minun, yksi miehen), mummini ja enoni.

Tänä vuonna joulu onkin vähän erilainen, kun ollaan miehen vanhempien vieraina. Meinasin jo taas aloittaa tyypillisen etukäteisahdistumisen (joka yleensä osoittautuu turhaksi), mutta sitten päätin, että tällä kertaa en jaksa. Sen sijaan julistan täten itselleni ja miehelle (oikeastaan jo toistamiseen) narinarauhan joulun ajaksi. Olen kitissyt viime aikoina sekä syystä että vähän syyttäkin siinä määrin, että nyt lupaan lopettaa rutinan. Onhan tässä taas koko ensi vuosi aikaa valittaa.

Siispä toivotan kaikille otsikon mukaisesti hyvää ja narinatonta joulua! Toivottavasti saatte juuri sellaisen joulun, josta tulee teille hyvä mieli. Ja jos ette, niin muistuttakaa itseänne siitä, että loppujen lopuksi kyse on yhdestä viikonlopusta, joita tulee uusia viikoittain.

16.12.2010

En se minä ollut!

Toissapäivänä Igge heitti aamupuurolautasen nurinpäin keittiön matolle, ja saattaa olla, että allekirjoittaneella vähän kohosi ääni siinä palautetta antaessa. Kun sitten kontillani hinkkasin puuronjämiä irti villakangasmatosta, puhisin jotain, että kato nyt, kuka teki tällaisen kamalan sotkun, niin tyyppi vastaa, että PAPPA. Jep, tietenkin.

Tänään mun sisko eli Igen täti oli käymässä (ja syömässä eilen leivottuja mokkapaloja, jotka muuten maistuvat yhtä hyvältä kuin 80-luvulla). Ruoan jälkeen tätiä alkoi vähän ramasta, joten eikun sohvalle pitkälleen.

Igge touhusi siinä vieressä jotain, ja minä luin sähköpostia. Herralta pääsi siinä äheltäessä melkoisen mojova pieru, johon minä sitten, että Igge, yhhyh. Niin eikö tämä enkelinkihara ota ja osoita nukkuvaa tätiään, että tuo se oli, enkä minä.

Arvatkaa nauroinko.

13.12.2010

Paska tappa, vanha tuttu

Suonette anteeksi ranskani otsikossa, mutta unohdin - miten saatoinkin - eilisestä, että raskausrintaman uutisiin kuuluu myös ei-kaivattujen ystävieni, liitoskipujen paluu. Yhtään pidempi istuminen vetää taas ton lantio-osaston aika tuskaisaan tilaan, samoin esim. jalkojen kopistelu autoon istumisen jälkeen aiheuttaa niitä oikein mukavia puukoniskuja nivusiin. Kirosanakirosanakirosana.

Niin ja punkkuakin tekee mieli, kun ei enää okseta.

Lähetin myös sähköpostia potentiaaliselle lastenhoitajalle ensi kevättä ajatellen, alkaa olla hiukkasen stressi siitäkin. Ja joulukortit pitäis saada postiin ylihuomenna ja 10 sivua nettisivujen tekstejä pitäisi kääntää ruotsista suomeen tällä viikolla ja joululahja-asiat pitäisi hoitaa loppuun ja mun aikuiskoulutustukipäätöstä ei vaan kuulu ja rutirutiruti.

Mutta hei, sain vitosen mun taannoisesta tentistä! Olenkin näemmä ihan guru henkilöstöjohtamisessa! Hyvä minä!

Niin ja lapsi on muuten it-guru, se kävi härkkimässä tietokonetta ja sai käännettyä näytön kuvan ylösalaisin. Myös hiiren kursori liikkui tasan vastakkaiseen suuntaan kuin sitä yritin siirtää. Onneksi it-guru-siskoni googlasi pelastuksen: Windows XP:ssä näyttö kääntyy, kun painaa ctrl+alt+nuolinäppäin. Että kaikkea sitä oppii. Onneksi joulupukki tuo mulle uuden masiinan hajonneen tilalle ja pääsen eroon tästä miehen ikivanhasta työkoneesta, jolla nyt naputan.

Ja sitten mulla oli vielä yksi positiivinen asia mielessä, mutta nyt en enää millään muista, että mikä se oli. Nyt lyö yläkerrassa niin tyhjää, että lienee aika mennä tutilullaa.

Edit noin 5 minuuttia myöhemmin: Se positiivinen asia oli se, että Igge on taas ryhtynyt nukkumaan hienosti ja putkeen! Ja olemme jopa päässeet eroon sylinukutuksesta, ja ipanainen nukahtaa omaan sänkyynsä, jahka joku jaksaa hengailla siinä herran huoneen (lasi)oven takana näköetäisyydellä, vaikka esim. lehteä lukien. Tänään mun piti HERÄTTÄÄ se vartin yli 8, että ehdittiin ajoissa liikkeelle. Ihmeiden aika ei ole ohi! (Ja pliis kohtalo tai mikä lie ähäkuttihenkinen jumaluus, älä vie tätä pois, vaikka siitä uskalsinkin kirjoittaa. Kiitos.)

12.12.2010

Takaumia osa 2

Koko viikonloppu on juhlittu, ensin eilen miehen perheen perinteistä joululounastelua, joka jatkui illanistujaisina ja tänään Igen pikkuserkkuja, joista kaksi täytti joulukuun alussa kolme ja yksi itsenäisyyspäivänä yhden. Aikuisjuhlissa, joissa kuitenkin oli varmaan yli 20 ihmistä, Igge juosta viipotti kuin hurjapää tuntitolkulla, veti milloin ketäkin mukanaan narussa ja tirsaili välillä lattialla jatkaakseen taas juoksemista. Pikkuserkuilla kolmen tytön vauhti oli ilmeisesti niin hämmentävä kokemus, että ipana lähinnä tuijotti menoa huuli pyöreänä.

Kuten taisin kertoakin, kirjailin alkuraskauden tuntemuksia nt-ultraan asti. Tässä siis loput alkuraskauden kirjanpidosta eli viikot 9-12.

9. viikko
Oireisiin alkaa tottua. Tai no, kuvotus ja väsymys käyvät kyllä hermoille, varsinkin kun Igge sairastaa ja mies työreissaa enkä saa levättyä tarpeeksi. Soitan vihdoin ja viimein neuvolaankin, ja saan ajan jo seuraavalle päivälle. Neuvolassa nyt ei mitään uutta ja ihmeellistä tule, paitsi tällä kertaa pitää viedä itse pissanäyte labraan - sellaista seulontaa ei ollut viimeksi. On jotenkin epätodellinen olo, kun muistan vielä niin hyvin sen ihan ensimmäisen kerran Iggeä odottaessa. Harmi, että mun maailman ihanin neuvolantäti on jäänyt eläkkeelle, mutta onneksi tämä uusikin (jolla siis Iggekin käy) on ihan hauska tapaus.

10. viikko
Mitä mä horisin, että oireisiin alkaa tottua. Aivan karsea olo melkein tauotta ja laattakin lentää taas. Uh. Enää pari viikkoa ensimmäisen kolmanneksen täyttymiseen, mihin tää aika oikein menee?

11. viikko
Taas uusi viikko. Olo alkaa ilmeisesti vähän helpottaa, en oksenna kertaakaan ja lähelläkin on harvemminkin kuin ennen. Välillä epäilyttää, että mahtaako tuolla ketään ollakaan. No, enää ei ole pitkä aina nt-ultraan, se on (neuvolan laskutavan mukaan) viikolla 11+5.

12. viikko
Joka kerta kun kuvittelen, että olo helpottaa, kohta taas oksettaa. Yrgh. Muutenkin on aika nuiva olo, turvottaa ja ällöttää. Vatsaa ei enää saa vedettyä sisään, muistelen inhonneeni tätä vaihetta viimeksikin. Näytän vain lihonneelta ja väsyneeltä. Viikon lopulla käyn Naistenklinikalla nt-ultrassa. Hermoilen edellisenä yönä koko alkuraskauden edestä, eikä uni maistu. Onneksi kaikki näyttää olevan niin kuin kuuluukin: tyyppi viuhtoo ja heittää voltteja, niskaturvotus on 0,9 mm ja kaikki osat, jotka tässä vaiheessa kuuluu näkyä, ovat paikallaan. Hullu fiilis, olen jotenkin paljon liikuttuneempi kuin viimeksi kun tiedän paremmin, mikä tämän projektin tulos on. Meinaan pillahtaa itkuun, kun katselen labraan jonottaessani pikkuruisen käärön kanssa Naistenklinikalta poistuvaa paria. Kesäkuussa toivottavasti ollaan taas samassa tilanteessa mekin, lasketuksi ajaksi kirjataan 8.6.

Näiden kirjoittamisen jälkeen suurin "uutinen" lienee se, että nyt voin jo varmasti sanoa tuntevani välillä jotain liikettä. Jotain tuntemuksia on ollut jo varmaan pari viikkoa, mutta niiden aiheuttajasta en kyllä ole varma. En nimittäin usko, että normaalitilassa kiinnitän sen suurempaa huomiota navantakaisiin tuntemuksiin, vaikka siellä joku paikka nykisikin. Muuten olemus on siinä hankalassa välivaiheessa, että omat housut eivät enää mahdu ja äitiyshousut ovat vähän turhan suuret. Ongelma kuitenkin on epäilemättä väliaikainen.

6.12.2010

Takaumia lokakuulta

Itsenäisyyspäivän kättelyitä katsellessa lykkään tänne nyt samantien takaumia lokakuulta eli ekat viikot tästä toisesta raskaudesta. Edelliskertaan verrattuna ällötys alkoi aikaisemmin, oli voimakkaampaa ja laattailinkin useamman kerran viikossa - viimeksi niin ei tainnut käydä kertaakaan. Onneksi oireisto noudatti kiltisti sääntöjä ja laantui siinä ensimmäisen kolmanneksen lopun lähestyessä.

Oh, uutiset loppuivat, nyt täytyy taas keskittyä illan draamalliseen ilotulitukseen!

5.10.
Pakko kai mun on antaa periks ja pissiä tikkuun. Tulos ei enää kamalasti yllätä, kierto on yleensä niin säännöllinen ja muutenkin jatkuva vessahätä, paleleminen ja väsymys muistuttavat hämmentävästi syystalvesta 2008. Sitä paitsi minkäänlaisia PMS-oireita ei näy, ei kuulu - oon ollut niin aurinkoinen, että jotain mätää tässä on.

Tuijotellaan testiä miehen kanssa ja reaktio on lähinnä nauru. Toivottu tulos tää oli, mutta tuntuu silti aika omituiselta. Tai siis ihan todella omituiselta. Vähän hysteeriseltäkin. Oho, tästäkö se nyt sit alkaa?

Viikkoja kasassa testiä tehdessä oman arvion mukaan 4+3 ja jos kaikki menee putkeen, toimitusaika olisi kesäkuun 11. päivän kieppeillä. Olin odottanut olevani enemmän tohkeissani, nyt on vaan vähän sellanen fiilis että, jaha, silleen.

5. viikko
Paleltaa ja väsyttää. Nukahtelen sohvalle ja toivon, ettei Igge syö konetiskiainetta tai keksi muuta kamalaa, kun mun valvova silmä vähän pilkkii.
Muuten koko homma tuntuu niin epätodelliselta, että en oikein edes osaa ajatella sitä. En kuitenkaan jaksa tehdä lisää raskaustestejä, kuten edellisellä kerralla.

6. viikko
Paleltaa, väsyttää ja uutuutena oksettaa. Parina aamuna laattaan oikein huolella, yrgh. Ei mulla Igestä tällaista ollut. Silti raskaus tuntuu tosi kaukaiselta. Hyvä kaveri on kuukauden verran edellä ja katselee jo äitiyshousuja ja pohtii ultraa. Cannot relate, ei tunnu yhtään, että tuollaiset asiat kuuluis millään lailla mun elämään.
Tunnen luopumisen tuskaa: voi punaviini, voi sushi, heihei.

7. viikko
Arvatkaa mitä, paleltaa ja väsyttää. Ja yököttää. Loppuviikkoa kohti olo vähän helpottuu, ehkä siksi, että mun vanhemmat on kylässä ja jaksavat viihdyttää Iggeä niin, että saan levätä normaalia enemmän. Käydään teatterissa ja vaikka esitys on viihdyttävä, olen nukahtaa tuoliin ennen väliaikaa ja Jaffan muodossa saatua sokeriruisketta. Varaan alkuraskauden ultran viikon päähän. Ehkä tämä raskaus jotenkin todellistuu, jos nään, että siellä vatsassa oikeasti on jotain.

8. viikko
Oireet jatkuvat aika lailla ennallaan. Käyn ultrassa, ja siellä se papana pötköttää. Puolitoistasenttisen sydän lyö 164 kertaa minuutissa, ja sikiö vastaa viikkoja 7+6. Lasketuksi ajaksi tulisi siis 9.6.2011. Sydänäänten kuuleminen herkistää, vaikka riideltiinkin miehen kanssa koko matka lääkäriasemalle. (Tosi fiksua.) Mietin, miten käsittämätöntä on, että Iggekin oli alussa tuollainen pikkuinen, ja että miten uskomatonta on, että siinä pienen pienessä pavussa on kaikki ainekset omanlaiseensa ihmiseen.

3.12.2010

Plääh ja kiitos ja ahistus

Ei sitten lähdetä Amsterdamiin. Lakkoilu on hanurista, miks mun pitää kärsiä lentoemäntien työehtojen takia? Koko rajaton lakko-oikeus on vähän niin ja näin: eri alat ovat kovin eriarvoisessa asemassa. Toisilla on selvästi paremmat mahdollisuudet "kiristää" lakkoilemalla. (Ja tämä tietysti syö mua erityisesti siksi, että olen itse sellaisella alalla, että lakkoilu ei juuri massoja hetkauta.. :) Mun mielestä olis ihan hyvä, jos lakkoa saisi jatkaa esimerkiksi kolme päivää kerrallaan, ja sitten taas pitäisi tehdä töitä muutama päivä, kuten joku Finskin tulkki ehdotti HBL:ssä. Kyllä silläkin menisi viesti perille, mutta sivulliset kärsisivät vähemmän.

Toisekseen kitisyttää ton lapsen nukkumiset, en tajua, mikä sitä taas riivaa. Välillä menee muutama yö ihan putkeen ja sitten taas joku mörkö iskee, eikä siitä omassa sängyssä nukkumisesta tuu mitään. Muutamana yönä rauhoiteltiin sitä omaansa, mutta lopputulos oli se, että ainakin vanhemmat oli vielä väsyneempiä, kun siinä meidän välissä se sentään nukkuu. Iltaisin on harjoiteltu nukahtamista omaan sänkyyn tassutellen (voi yrjö mikä sana...) ja niin, että vanhempi on huoneessa unta hakiessa, mutta ei koko ajan silittele tai pidä sylissä. Toistaiseksi tulokset on aika laihanlaisia, välillä Igge nukahtaa ihan nätisti ja välillä (kuten just äsken päikkäreille mennessä) raivotaan ja kiljutaan ja viskotaan tuttia ja potkitaan kaltereita ja noustaan väkisin pystyyn. Ihan helvetin turhauttavaa, mulla on vissiin jotenkin vääränlaiset äitigeenit kun ei vaan meinaa hermo kestää. Lopulta oli pakko lähteä pissalle, jolloin ukkeli jäi kiljumaan sänkyynsä, mutta kappas vaan - nukahti ennen kuin ehdin takas. Että sille jäi nyt varmaan pysyvä trauma, kun se simahti huutoonsa, mutta eiköhän meillä oo tällä viikolla siivoiltu ihan tarpeeks ruumiin eritteitä lattioilta ilman sitä, että mullekin vielä kävis vahinko.

Anyways, kiitos onnitteluista. Kuten tuonne kommentoinkin, niin kovin epätodelliselta koko juttu vielä tuntuu. On kyllä hullua, miten eri fiiliksillä tämä toinen kerta on (ainakin toistaiseksi) mennyt. Ei sitä hillitöntä huolehtimista ja stressiä ja epävarmuutta, vaan jotenkin aika rauhallinen olo. Että kävi miten kävi, en pysty itse siihen kovin paljon vaikuttamaan, kunhan nyt elän suunnilleen terveellisesti. Ainoastaan nt-ultra hermostutti ihan tolkuttomasti, sanoinkin sille kätilölle (joka muuten oli sama kuin Igen nt-ultrassa!), että stressasin edellisenä yönä koko alkuraskauden edestä.

Olin siellä ultrassakin yksin, ja liikutuin mielessäni niistä varmaan ensimmäistään odottavista nuorista pareista, jotka istuivat hermostuneina odotushuoneessa. Ja verikoetta odotellessa näin Naistenklinikan aulassa parin, joka oli viemässä käärylettä kotiinsa. Meinasin puhjeta kyyneliin.

Mua huolestuttaa tällä hetkellä vähän se, että tämä toinen jää jotenkin vähemmälle huomiolle, kun en ehdi syventyä odotukseen ihan samalla intensiteetillä kuin Igen kanssa. Mutta ehkä se muuttuu, jahka liikkeet tuntuvat kunnolla ja tyyppi sillä tavalla onnistuu muistuttamaan olemassa olostaan. Kirjailin alkuraskauden tuntemuksia ylös viikoittain, joten postaan nekin tänne blogiin pikkuhiljaa, jotta koko perheellistymishistoriani on sitten yhdessä paikkaa tallessa. Pitää muuten ihan paikkansa, että aika kuluu toisella kertaa paljon nopeammin. En tajua, justhan mä siihen tikkuun pissin ja nyt on jo toinen kolmannes menossa? Onneksi se kamala väsymys ja pahoinvointi ovat helpottaneet, on ihana fiilis, että taas löytyy virtaa.

Mulla oli muuten jotenkin hankaluuksia kertoa tästä, tuntuu niin epäreilulta, että me ollaan jo toista kertaa tässä tilanteessa ilman sen suurempia ongelmia (ainakaan toistaiseksi, ikinähän ei tiedä, mitä tapahtuu), kun toiset odottelee vielä sitä ensimmäistäkin plussatestiä tai saa keskenmenon tai joutuu keskeyttämään raskauden jostain syystä. Mietin, että joku kovasti pettynyt eksyy vahingossa tänne ja kiroaa mut alimpaan helvettiin. Niin mä tekisin itsekin, ajattelisin, että saatanan itsekäs lehmä, sä et tiedä mistään mitään, kehtaatkin vielä rutista jostain lentolakosta ja kiukuttelevasta lapsesta, hohhoijaa. Eikä mulla olekaan mitään sanottavaa puolustuksekseni, mä tiedän, että nämä murheet on aika pieniä. (Eikä ne edes oikeastaan ole murheita, kiukutuksenaiheita vaan.) Ja siitä mä olen hyvin, hyvin kiitollinen. Vaikka vähän kiukuttaakin.

30.11.2010

Ylläripylläri

Igge kakkasi tänään olkkarin (antiikki)matolle. Pottaan tuli ensin pieni läjä, mutta se olikin sitten pelkkä tiedustelija, ja varsinaiset joukot saapuivat hetken kuluttua juuri sinne, minne ei olisi tarvinnut. Lisäksi lapsi astui itse asettaamansa ansaan. Kiva yllätys, kun saavuin huoneeseen noin minuutti herra kakkiaisen jälkeen.

No niin, muihin aiheisiin. Huomasin nimittäin, että Igen synttärilaskuri oli jo aikansa elänyt. Päivitin sitten muun muuassa sen.

Mitäs siihen sanotte?

P.S. Ei puhuta tästä Naamakirjassa, eihän? :)

23.11.2010

Matkasuunnitelmia ja rutiinirutinaa

Varattiin maaliskuun alkuun matka Dubaihin, hiihaa! Viikko auringossa tekee varmasti hyvää. Tarvetta olis nyt jo, miten ihmeessä tuolla voi muka enää muuttua pimeämmäksi? Talvipäivänseisaus tuu jo.

Ensi viikolla pitäisi tenttiä, vaan kun ei taas muka löydy aikaa lukemiseen. Mieskin on taas tällä viikolla ainakin kaksi päivää Ruotsissa (vai olikohan se Norjassa?) ja yhden illan sulkapalloilemassa. Mulle ei siis jää paljoa vapaa-aikaa. Lisäksi Igge tekee kai hampaita, kuolaa ja syö sormiaan ja nukkuu levottomasti. Aamuyöstä ei suostu nukkumaan muualla kuin meidän sängyssä ja sitten monottaa häpeilemättä vanhempiaan päähän. Kyllähän laps itse vetää unta putkeen 9-10 tuntia, kun se menee nukkumaan jo kahdeksalta. Mut kun vanhemmilla aina vaan se ilta venyy yhteentoista, mulla luvattoman usein kahteentoistakin. Silloin aamuviisi on aivan liian aikaisin.

Nukkumaanmeno on muuten mennyt ihan sylitouhuksi. Yritän kerätä voimia taisteluun, olis vaan niin paljon helpompaa, jos ipana edes joskus suostuisi nukahtamaan itsekseen omaan sänkyynsä. Vaan kun laiskuus iskee iltaisin. Lupaan joka ilta siinä lastenhuoneen sohvalla Igge sylissä kattoa tuijottaessani, että heti huomenna, tai viimeistään ensi viikolla tähän hommaan on saatava joku roti.

Oonkin siinä sohvalla maatessani pohtinut, että nukahtaako kaikkien muiden lapset itsestään? Naapurin Paula jää useimmiten pullonsa kanssa aivan tyytyväisenä loikoilemaan ja simahtaa omia aikojaan. Mutta kun en ehkä viitsis enää opettaa Iggeä tuttipullolle. Mä en tajua, miten tuon vieteriukon saisi rauhoittumaan omaan sänkyynsä. Se pongahtaa pystyyn heti jos en pidä kiinni, ja seisoo ja huutaa vaikka maailman tappiin asti. Selkähän mulla menee, jos alan siinä sängyn vierellä kumartelemaan. Ja hermot myös.

Nukuttamisasian lisäksi poden huonoa omaatuntoa pottaharjoittelusta, tai siis siitä, että koko homma on aivan jäissä. Meillä on sama probleema kuin Petulilla (tai no joo, ehkä ennemminkin tyttärellään:): Ikean halpispotta ei kelpaa. Ukkeli karkaa paljas hanuri vilkkuen ja pissii jonnekin aivan muualle kuin oli tarkoitus. Ainakin kerran olen myös siivonnut kakkaa kylppärin lattialta. Olen suunnitellut BabyBjörnin ostamista, mutta kun en saa aikaiseksi. Ja valkoiset on loppu Ruoholahden Citymarketista, enkä jaksais lähteä muualta etsimään. Joten meidän lapsi ei varmaan koskaan opi kuivaksi ja sitten sitä kiusataan koulussa. Jos se siis ikinä pääsee kouluun, kun maapallo peittyy muumivaippoihin ja it's all my fault!!!!

Niin että pottailut ja nukahtamiset ovat täällä aivan persiillään. Mut muuten menee ihan mukavasti, kiitos kysymästä. Kuis siellä?

18.11.2010

Talviunisuutta ilmassa

Moni muukin on kertonut, ettei meinaa ehtiä bloggaamaan, vaikka mieli tekis. Tai no ainakin Maiju siellä salasanan takana, ja sillä on sentäs kaks pientä lasta, joten mitä mä tässä valitan. Mutta kun päivät ja viikot vaan häviää johonkin, ja pimeys nukuttaa.

Eilen Igge juoksi isänsä perään kylpyhuoneeseen, ja märkä lattia koitui kohtaloksi. Batang, ukkeli (se pienempi) kellotti selällään lattialla aivan titityy. Herranjumala että oli kuulkaa pitkiä ne sekunnit, jotka odotin itkua alkavaksi. Lyhyen, mutta karmivan hetken pieni oli aivan muissa maailmoissa. Onneksi hän tokeni pian, ja alkoi touhuta ihan normaalilla vauhdilla ja volyymillä, mutta silti heräteltiin ipanaa yöllä neljän tunnin välein Terveysneuvontapuhelimen ohjeiden mukaan.

Hyvin tyyppi oli pelissä mukana myös yöllä - oikeastaan vähän liiankin hyvin, sillä uni ei siinä viiden ja seitsemän välillä maistunut sitten ollenkaan. Sitten nukuttiinkin niin makeasti, että muskari jäi väliin, vaan sattuuhan sitä. Sitä paitsi tuonne loska*askaan ei kyllä suuresti huvittanutkaan lähteä tarpomaan, joten vietettiin sisäpäivää. Ja lapsi oli aivan ihana koko päivän, ei oikeastaan lainkaan kitinää eikä kiukuttelua, vaan pimpula oli iloinen ja touhusi onnessaan mukana pyykinpesussa, keittiön siivouksessa ja vaatteiden viikkauksessa. Juu ja mun alusvaate-/sukkakorien perkaamisessa, päätin vihdoin suosiolla heittää kaikki rikkinäiset ja eriparisukat, vääränkokoiset rintaliivit ja ahdistavat kalsarit mäkeen.

Nukuttiin myös melkein kahden tunnin päikkärit kainalokkain, ai että teki hyvää. Aika hyvä fiilis, kun kerrankin ei väsytä. Unentarve tosiaan lisääntyy, kun valo vähenee, mutta kun en vaan millään näytä oppivan, että kannattaisi mennä illalla ajoissa nukkumaan.

Jaa niin, oltiin tuossa myös viisi päivää iloisessa Itä-Suomessa mun vanhempien luona, ja Igge nautti silminnähden saamastaan huomiosta. Seuraavan kerran suuntaamme sinne joulun jälkeen välipäivien ja uudenvuoden viettoon, sillä olen luvannut, että tämä joulu ollaan miehen vanhemmilla. Kai mä näin 31 vuoden kypsässä iässä selviän yhdestä joulusta poissa kotikotoa. (Apua.)

Mistä tulikin mieleeni, että tässähän vois varmaan pikkuhiljaa ryhtyä muutenkin miettimään joulua, lahjahommia ja sellaisia. Jostain syystä olen ottanut tavakseni myös tehtailla itse joulukortit, joten sitäkin projektia pitäis varmaan vähän suunnitella. Ja onhan tässä toki myös tulossa jälleen yksi tentti ja kirppispöytä on varattu ensi viikolle ja aika moni muukin pieni ja isompi juttu pyörii taas päässä. Ehkä mulla kuitenkin joskus on jotain muutakin blogattavaa kuin pääni sisäinen kaaos. No, toivossa on hyvä elää.

31.10.2010

Kevättä odotellessa

Marraskuu on ryöminyt mun sisälle, muutamaa päivää etuajassa vielä, pirulainen. Kiukuttaa koko märkä ja kylmä ja pimeä. Iggekin on kiukkuinen nuhanunnu, viime yönä ei kelvannut muualla kuin mun vatsan päällä. Arvatkaa vaan, paljonko minä nukuin.

Reilun viikon päästä olis tentti, tai kaksikin, mutta toisen jätän suosiolla uusintaan. Ensi viikolla ei nimittäin jää kovinkaan paljon aikaa lukemiseen, kun mies reissaa muissa Pohjoismaissa kolme päivää viidestä. Oh, kuinka odotankaan kokonaista viikkoa käytännössä yksin kipeän lapsen kanssa! Pää hajoaa pelkästä ajatuksesta. Viikonlopuksi on tarkoitus mennä famun ja fafan luo maalle, ja siellä on varmasti taas ihan mukavaa, vaikka etukäteen ahdistun ja huokailen pitkiä illallisia ja matalia pöytiä antiikkiesineineen. Tai en niinkään niitä, vaan Igen sopeutumista ympäristöön. Ja lisättäköön vielä, että ihan turhaan, koska Igge on siellä kyllä hyvin, hyvin toivottu vieras.

Kaiken kitinöimiseni keskellä on kivojakin juttuja, muun muassa kuukauden päässä odottava Damin matka. Piristinkin itseäni eilen Amsterdamin matkaoppaalla (no, myös Dubain, jos vaikka sitten päästäis sinne kevättalvella), ja nyt tuli mieleen, että olisi kiva saada muitakin vinkkejä siitä, mitä siellä kannattaa tehdä ja nähdä. Oliskos teillä arvon lukijoilla sellaisia?

26.10.2010

Igge Ihana

Kaiken valittamisen jälkeen ajattelin omistaa yhden postauksen myös itse asialle, ihanalle Igelle. Joka tosin on ihanuuden lisäksi ajoittain myös aivan tolkuttoman raivostuttava. Mikä lie esiuhma sillä on, mutta jos herran tahto ei mene läpi, niin hän heittäytyy lattialle kiljumaan. Tai iskee päätään seinään tai pöydänjalkaan tai mihin tahansa lähelle osuvaan. Ja räyhää.

Suurimman osan ajasta Igge on kuitenkin ihan huippu. Höpöttää ja hekottaa. Juosta tiipsottaa ja viuhtoo. Kuskaa tavaraa vie mennessäs, tuo tullessas -periaatteella, ajaa Plasto-mopolla ja pärisee, laittaa renkaita tappiin ja antaa itselleen aplodit jokaisen paikalleen osuneen renkaan jälkeen. Osoittaa kirjasta auton ja pupun ja itsestään ainakin nenän, korvan, suun, navan, jalan ja tietysti pippelin, tuon loppumattoman riemun aiheen. Kiittää edelleen kaikesta, tack tack kaikuu ahkerasti aina kun ukkeli haluaa jotain. Ja kun hänelle avaa oven, alle metrin mittainen herra toteaa, jotta tack ja saapastelee sisään.

Ahkerassa käytössä ovat silkan siansaksan ja mamman ja papan lisäksi myös ainakin titta, kanka (kenkä), tutta (tutti), khukka (sukka) ja kaako (kaukosäädin). Naapurin ihanaa Paulaa hän kutsuu kuuluvasti huutaen Pauaaa, Pauaaa! ja tätikin on selvästi tätä. Monesti ipana tulee oikein tohkeissaan toimittamaan jotain asiaa, ja näyttää turhautuvan itsekin, kun aikuinen ei osaa tulkita kovaäänistä pulputusta. Jännä nähdä, mihin suuntaan kieli alkaa ensiksi kehittyä. Igge viettää eniten aikaa minun suomenkielisessä seurassani, mutta toisaalta koko perheen yhteisenä kielenä on ruotsi. No, ainakin aion tehdä parhaani, että suomesta tulisi Igelle vahva ja luonteva kieli, josta hän osaa ja uskaltaa olla ylpeä.

Igge syö hyvin, paljon ja usein. Herkkujen herkkua ovat mandariinit, omenat, banaani, juusto ja Möllerin Pikkukalat. Välillä ipana innostuu syömään itse, mutta onnistumisaste vaihtelee - joskus menee melkein koko lautasellinen ihan sinne, minne kuuluukin ja joskus taas kaikki päätyy syliin, pöydälle, lattialle, tukkaan jne. Odotan kovasti, että tyyppi oppisi syömään kokonaan itse. Pottahommat ovat aika lailla retuperällä, kun viime aikoina yritys on päätynyt siihen, että housuton lapsi kirmaa karkuun ympäri kämppää ja tekee asiansa sitten vasta seuraavan aterian jälkeen vaippaan. Tuplakokoisena tietenkin.

Igestä on tullut myös melkoinen pelle, jonka repertuaariin kuuluvat muun muassa skoolaus, jota seuraa kulaus ja kuuluva ahhhhh-huokaus, leveät tekohaukotukset ja silmien iskeminen (yhdellä ei vielä ihan onnistu). Suosiossa ovat myös ylävitoset ja päristyspusut pahaa-aavistamattoman uhrin jenkkakahvoihin, mahaan tai selkään. Muutama viikko sitten kaupungilla Igge taputti kassajonossa erästä naista takapuolelle, kun tämä kumartui pakkaamaan laukkuaan!

Periaatteessa Igge nukkuu omassa huoneessaan, mutta jostain syystä hän herää useimpina aamuina vanhempiensa välistä. Salamana ukkeli kiepsahtaa sängystä lattialle ja tepastelee hakkaamaan ovea pappaa huudelleen. Viikonloppuaamut ovat silkkaa riemua, kun koko lauma on koossa, eikä pappa ole kadonnut yön aikana sinne työ-nimiseen paikkaan. Silloin Igge on kuin aurinko, touhuaa ja leikkii eikä muista ollenkaan kiukutella. Välillä vaan kastelee vanhempansa mojovilla kuolapusuilla ja sitten jatkaa taas hommiaan. On se aika koominen tapaus, ja niin mahdottoman ihana. Miten siitä tulikin sellainen? :)

23.10.2010

Voihan Facebook!

Luin tässä pari päivää sitten Facebookista, että olen raskaana. Aika erikoista! Ja aika jumalattoman ärsyttävää.

Koko show lähti liikkeelle, kun pahaa aavistamatta ilmoitin statuksessani, että nyt on taas mitä odottaa: Amsterdam. (Varattiin itsenäisyyspäiväviikonlopuksi matka Damiin.) Tähän eräs kekseliäs kollega sitten kommentoi, että onko Amsterdam tytön vai pojan nimi ja jatkoi vaan juttua, vaikka olin jo vähän että joopa joo.

No seuraavana päivänä sitten kerroin sekoilleeni puhelimen kanssa. Pudotin kapineen lattialle, se meni kappaleiksi, enkä sitten enää saanut virtaa päälle. Kiroiltuani vartin huomasin, että kappas vaan, akku lojuu edelleen lattialla.

Tähän sitten toinen kaverini kommentoi jotain sellaista, että "tuossa tilassa sitä sekoilee kaikenlaista". Eikä hän tosiaan tarkoittanut mitään sen kummempaa kuin että lapsen kanssa kotona ollessa voi pää joskus olla vähän jumissa.

Mutta siitäkös ihmiset sitten riemastuivat. Mulle alkoi tulla inboxiin kyselyitä, että joko saa onnitella ja seinälle vihjailevia kommentteja tyyliin ai missäs tilassa sitä ollaan, heh heh. Tässä vaiheessa mulla kilahti hermot, ja laitoin sitten statukseeni, että en ole missään "tilassa" enkä odota muuta kuin tulevaa matkaa, että onko tämä nyt kerralla selvä vai pitääkö mun tulla teidän kotiin pissimään tikkuun? Halusin katkaista huhuilta siivet kerralla, vaikka tiedän, että jotkut loukkaantuivat reaktiostani.

Tässä asiassa mulla vaan ei ole kamalasti huumorintajua, koska mielestäni on aika vaarallista mennä avoimesti vihjailemaan jonkun perheenlisäyksestä etenkin jossain Facebookissa, kun ihmiset eivät todellakaan voi tietää, mikä ko. henkilön tilanne on. Entäs jos olisimme vaikka yrittäneet jo vuoden, eikä vauvaa vain kuuluisi tai jos olisin juuri saanut keskenmenon tai - no, tajuatte pointin. Sitä paitsi Naamakirjaa lukevat myös monet mun ja miehen sukulaiset, mukaan lukien mm. mun isä. Jos vaikka olisikin niin, että nämä vihjailijat olisivat osuneet oikeaan, niin ehkä haluaisin kertoa itse ensin lähimmille ihmisilleni, enkä antaa heidän lukea uutisia jostain mun Facebook-seinältä.

Hetken aikaa teki mieli sulkea koko riivatun profiili, kun olen jotenkin niin allerginen juoruilun kohteena olemiselle. Sittemmin olen vähän lauhtunut, ja koko juttu jo pikkuisen naurattaakin, mutta jäin miettimään, että miten ihmisiltä on jotenkin kokonaan kadonnut käsitys siitä, millaisista asioista on sopivaa puhua julkisesti (minusta Naamakirjan seinä on kuitenkin ainakin semijulkinen tila) ja mitkä asiat kannattaa taas kannattaa jättää käsittelemättä ainakin kunnes ihminen itse on ottanut ne puheeksi vaikka nyt sitten Naamakirjassa tai työpaikan kahvipöydässä tai missä vaan vastaavassa paikassa. Vai onko sellaista käsitystä koskaan ollutkaan? Ovatko ihmiset vaan ylipäätään jotenkin niin kamalan ajattelemattomia, että tällaisesta on oikeastaan ihan turha repiä pelihousujaan, koska se on vaan hukkaan heitettyä energiaa?

Niin ja mitä sitten, jos ja kun joskus tuo uutineni pitää paikkansa? Miten saan pidettyä asian poissa Naamakirjasta niin kauan kuin itse haluan? Ei mua huvita jakaa mahdollista raskauttani kovin aikaisin (jos ollenkaan) edes kaikkien niiden ihmisten kanssa, jotka ylipäätään voivat lukea seinääni tai statuksiani. Haluan itse hallita sitä, mitä siellä lukee ja kenelle kerron mitäkin ja milloinkin! Argh!

17.10.2010

Ärsyttää ihan homona

Mun on nyt pakko avautua tästä tänne, vaikka aihe meneekin vähän näiden perhejuttujen ohi. Tai niin no, perheasioista kai siinä Kakkosen homokeskustelussakin väännettiin.

Pidän itseäni varsin suvaitsevaisena ihmisenä, vaikka vähän karsastankin ko. termiä, joka haiskahtaa siltä, että on olemassa meitä ja sitten niitä toisia, joita kohtaan me "hyvät ihmiset" olemme suvaitsevaisia. Anyways, kannatan esimerkiksi homojen adoptio-oikeutta ja oikeutta parisuhteen rekisteröimiseen. Minulla ei myöskään olisi mitään sitä vastaan, että kirkko vihkisi samaa sukupuolta olevia. Kuulun itse kirkkoon, ja minulle se on tietoinen valinta, vaikken välttämättä määrittelisi itseäni kovin uskovaiseksi. Häilyn kai jossain agnostikon ja uskon välillä, ja mulle se sopii. Ei sillä tosin, että usko ja kirkkoon kuuluminen tai ennemminkin kai ateismi ja kirkkoon kuulumattomuus läheskään aina kulkisivat käsi kädessä.

Siitä Kakkosen naurettavasta huutokonsertista seurannut keskustelu on periaatteessa ihan paikallaan, mutta mun mielestä se vaan karkaa aivan väärille urille. Mua ärsyttää se ilkeämielinen, voitonriemuinen hähhähhääsiitässaitte-asenne, jolla näitä kirkostaeroamisia uutisoidaan ja kommentoidaan. Siitä on suvaitsevaisuus kaukana. Sen sijaan, että käytäisiin keskustelua itse aiheesta, suvaitsevaisuudesta, otsikot täyttyvät eroluvuista ja kirkollisverotulojen vähenemisestä.

Mulle on henkilökohtaisesti aivan sama, kuuluuko joku kirkkoon vai ei. Minusta kyse on jokaisen omasta valinnasta. Siksi en ymmärrä tuota voitonriemua. En minäkään ilku kirkkoon kuulumattomille sitä, jos joku liittyy kirkkoon. Sitä paitsi on vähän sellainen olo, että itse tulee tuomituksi jostain, mikä ei pidä paikkaansa. Monet ovat kärkkäitä muistuttamaan vaikkapa, että on väärin tuomita kaikki muslimit muutamien ääritapausten takia. Se ei kuitenkaan näytä koskevan tätä asiaa, vaan on ihan ok toitottaa, että koko ev.lut. kirkko kaikkine jäsenineen on asenteellinen ja suvaitsematon ja pitäisi lakkauttaa.

En pidä myöskään tästä "näin ja näin paljon rahaa kirkko menettää" -uutisoinnista. Ihan niin kuin kirkollisverot tipahtaisivat jollekin änkyräpappien käyttelytilille. Eihän kirkollisveron pieneneminen ole keltään yksittäiseltä papilta pois, vaan loppujen lopuksi kirkon tekemistä hyvistä asioista: nuorisotyöstä, vanhustyöstä, päiväkerhoista, ulkomaanavusta jne. En jotenkin muutenkaan ymmärrä tätä kirkollisverotulon herättämää kateutta ja katkeruutta. Kenenkään ei ole sitä pakko maksaa, mutta miten se on sinulta pois, jos minä maksan vuodessa summan x hyväksi katsomaani tarkoitukseen? (Tiedän myös, että on monia kirkosta eronneita, jotka laittavat vastaavan summan vuosittain hyväntekeväisyyteen itse parhaaksi katsomaansa kautta, ja minusta se on varsin kunnioitettava ratkaisu.)

Mua häiritsee sekin, että samat ihmiset, jotka vastustavat kirkkoa mm. siksi, että heitä ärsyttää kaikki "käännyttäminen" (jossa ev.lut. kirkko nyt on kuitenkin melkoisen maltillinen), ovat nyt ensimmäisenä tyrkyttämässä omaa valintaansa. Se on melkoisen ristiriitaista, if you ask me.

En siis katsonut koko ohjelmaa, koska en ihan ymmärrä, mitä tarkoitusta palvelee se, että studioon rahdataan asennevammaisia ääriänkyröitä, jotka kuitenkin edustavat vain omia kantojaan. Kirkkoon mahtuu käsittääkseni myös ihan toisenlaisia näkemyksiä. Ilmeisesti esimerkiksi pappien myönteisyys samaa sukupuolta olevien vihkimiseen on kasvanut koko ajan. Ja taisi siinä keskustelussakin olla joku pappi myös sillä toisella puolella, vai olenko ihan väärässä? Eikä Päivi Räsänen sitä paitsi edusta millään lailla kirkkoa, vaan puoluettaan.

Eikä pidä ymmärtää väärin, mun mielestä kukin valitkoon itse. Oikeastaanhan koko kohu osoittaa, että kirkolla on edelleen merkitystä. Jos ei olisi, niin ketä kiinnostaisi? Toiminnan ja asenteiden muuttaminen ja muuttuminen vievät aikaa, eikä niitä totta vie tapahdu, jos kirkon sisällä ei ole ihmisiä, joilla on siihen halua. Kirkkoon kuulumattoman taas on minusta vähän paha mennä sanomaan, että kirkon pitäisi toimia niin tai näin. Tai siis, en ihan ymmärrä, että miksi välittää jostain, johon ei itse usko ja kuulu.

Nyt kun tätä asiaa tässä pyörittelen, otan vähän sanojani takaisin. Ehkä on sittenkin ihan hyvä, että näitä änkyrämielipiteitä esitetaan myös valtakunnan mediassa. Itseltäkin meinaa välillä unohtua, etteivät kaikki suinkaan ajattele samoin kuin itse ja oma lähipiiri. Sen sijaan en välttämättä näe suvaitsemattomuutta mitenkään erityisesti kirkon ongelmana, vaan näiden ahdasmielisten ihmisten ja sitä kautta koko suomalaisen yhteiskunnan. Olen ihan satavarma, että samanlaisia asenteita löytyy myös muiden kuin kirkon piirissä toimivien joukosta.

On tietysti tärkeää, että kirkon toimintatavoista käydään keskustelua. Vielä tärkeämpää olisi kuitenkin, että ahdasmielisyys ja suvaitsemattomuus tuomittaisiin ylipäätään - riippumatta siitä, mitä tahoa näitä viljelevä ihminen edustaa. Oikeastaan kirkosta eroaminen pelkästään tämän jupakan takia on minusta aika pelkurimainen ratkaisu: siinähän sysätään koko suvaitsemattomuusongelma pelkästään kirkon kontolle ja pestään eroamalla omat kädet koko jutusta. Mutta muuttuuko silloin mikään oikeasti?

14.10.2010

Kaaoksen hallintaa

Jaa niin, mullahan oo tällainen blogikin. Elo on ollut jotenkin hektistä, sairastellessa jäi sata asiaa hoitamatta ja nyt yritetään juosta kiinni parin viikon taukoa. Lande pitää saada talviteloille, talvirenkaat (jotka sijaitsevat Bromarvissa) pitäisi saada vaihdettua, koti on kuin hävityksen kauhistus, mulla on tulossa kaksi aika isoa tenttiä marraskuun alussa, mun vanhemmat on tulossa kylään, pitäis selvittää Igen päivähoitokuviota ens keväälle ja lisäksi muistaa tuhat ja yksi muuta asiaa.

Mies on tehnyt aika pitkää päivää, eikä kyllä yhtään helpota, että työmatkoihin hujahtaa helposti pari tuntia päivässä. Sitkeästi se lähtee aikaisin ehtiäkseen illalla kotiin niin, että ehtii viettää edes pari tuntia Igen kanssa ennen nukkumaanmenoa. Kaikki kotihommat kasautuu allekirjoittaneelle, ja tuntuu, että pyykkivuori ja pölykasat vaan kasvaa, kun ikinä ei ole aikaa siivota kunnolla. Pelkkää tulipalojen sammuttelua koko homma. Kyllähän yhden aikuisen päivän saa kulumaan jo siinä, että rahtaa yhden yksivuotiaan (ja yhden 39-vuotiaan, krhm) ympäriinsä levittämiä asioita takaisin paikoilleen. Lisäksi mun pitäisi ehtiä jossain välissä hoitamaan niitä opiskeluhommiakin, mikä vie aikaa sekin.

Taisteltuani tämän kaaoksen kanssa enemmän ja vähemmän viimeisten kolmen kuukauden ajan, tulin siihen tulokseen, että joko mun pitää oppia elämään kaaoksessa tai sitten palkata siivooja. Itseni tuntien päädyimme jälkimmäiseen. Ei pidä ymmärtää väärin, en tosiaan ole mikään pedantti matonhapsunkampaaja, mutta kun pää ei vaan kestä olla kotona, jos joka nurkka pursuu roinaa. Joten alkaen huomisesta meillä käy kaksi kertaa kuussa tehokas rouvashenkilö, joka putsaa nurkat, imuroi, moppaa ja pyyhkii pölyt. Olen päättänyt olla tuntematta syyllisyyttä ja nauttia!

Opiskelusta puheenollen, kävin töissä viime viikolla, kun varsinaiseen aikuiskoulutustukihakemukseen tarvitaan työnantajaltakin jotain tietoja. Asia siis etenee, jiihaa! Käynti vahvisti, ettei tosiaan ole suurta intoa palata konttorille "omiin" hommiin. Jos siellä siis mitään hommia käytännössä enää oliskaan. Entisestä vilkkaasta toimistosta on pelkät rippeet jäljellä, tyhjiä pöytiä vaan vieri vieressä. Vaikka toisaalta ko. firman tuntien mikään ei ole varmaa paitsi epävarma - tilanne voi olla taas aivan toinen muutaman kuukauden päästä. Tai sitten ei.

No, mun ei sitä onneks tarvitse vielä miettiä. Tässä loppuvuonna ja alkuvuodesta teen vielä muutaman puuttuvan tentin, mutta sitten ajattelin omistaa kevään lähinnä gradulle. Ihan huikeeta, että mulla oikeastaan ensimmäistä kertaa ikinä on edessä aika, jolloin ainoa (kodin ulkopuolinen) "työni" on opiskelu! Tähän asti olen aina ollut ainakin yhdessä työpaikassa samaan aikaan opintojen kanssa, mikä kyllä näkyy myös opiskeluajassa. Kyllä kai tässä alkais pikkuhiljaa olla aika saada jotkut paperit ulos vaatimattoman 11 opiskeluvuoden jälkeen. Eikö? Edes säälistä...?

4.10.2010

Quasimodo ilmoittautuu

Kuten tuonne edellisen postauksen kommentteihin jo avauduin, lapsi on nyt terve, mutta mulla on sen sijaan joku maailmanlopun silmätulehdus, jonka ansiosta näytän aivan Quasimodolta. Kyttyrä vaan puuttuu, muuten tästä voiskin lähteä kirkonkelloja soittelemaan. Kyse ei siis todellakaan ole mistään pikkuturvotuksesta, vaan oikea silmä ei käytännössä meinaa aueta ollenkaan. Kävin eilen vaihteeks Mehiläisessä, ja nyt sit odotellaan, että antibiootit tekisivät tehtävänsä.

Aikomuksena on kuitenkin mennä edes puistoon tänään. Onneksi aurinko paistaa, jotta voin piiloutua aurinkolasien taakse. Muuten joku saattaisi luulla, että mies on tintannut mua silmään. Etenkin kun huulikin on edelleen vähän turvoksissa - Igge pamautti perjantaina otsallaan mua ylähuuleen niin, että mun hampaat meni siitä läpi ja irrottivat huulen sisäpuolelta oikein kunnon lihaisan siivun. Arvatkaa, onko mulla viehkeä olo?

29.9.2010

Mökkihöperö

Istun panttivankina kotona pilkullisen lapsen kanssa jo ties monettako päivää. Pohdiskelin tuossa, että viimeisen viikon kohokohta oli se, että hankittiin uusi rikkaimuri. Toistan: olen liekeissä rikkaimurista. (Ergorapido my love.)

Igge nukkuu päiväunia, ja päätin, että paskat siivouksista ja pyykeistä ja tiskeistä ja kaikesta. Käytin aikani tukan suoristamiseen.

Nyt on vähän parempi mieli. Illalla aion hukuttaa huolet ämpärilliseen punaviiniä. Tai ainaskin puolikkaaseen.

27.9.2010

Terveisiä sairastuvalta

Igge sairastaa ensimmäistä kertaa elämässään oikein tosissaan. Muutaman kerran olen kuvitellut Igen olleen kipeä, mutta viime päivät ovat osoittaneet, että niitä aikaisempia kertoja ei oikein voi edes laskea.

Koko sairaskertomus alkaa jo kuun vaihteesta. Igge oli nuhainen Oslon-reissulla, ja flunssaoireet jatkuivat viime viikkoon asti niin, että välillä oli muutama terveempi päivä ja sitten taas alkoi nenä valua. Viime keskiviikon ja torstain välinen yö oli tosi levoton, ja kun ipana tuntui hieroskelevan korviaan, käytiin sitten torstaina lääkärissä. Tulehtuneethan ne olivat, joten eikun antibioottia kehiin.

Lauantaina Igge oli edelleen tuskainen, ja kuume nousi Panadolista huolimatta lähelle 39 astetta. Koko poika oli ihan veto veks, joten suunnattiin Mehiläiseen, missä lääkäri kurkki taas lapsen korviin. Tulehdus oli antibioottikuurista huolimatta vain ärhäköitynyt, joten antibiotti meni vaihtoon. Lisäksi saatiin jotain pitkävaikutteista kuume-/kipulääkettä Panadolin rinnalle.

Eilen oli jo vähän parempi päivä, ja ehdimme juhlia, että kyl tää tästä. Ei olisi kuitenkaan pitänyt nuolaista ennen kuin tipahtaa: yö oli aivan helvettiä (nukuin itse vissiin noin kaksi tuntia 5.30-7.30), lapsi yritti torkkua mutta pirahteli lääkkeistä huolimatta koko ajan itkuun, pyöri ja hyöri, yritti paeta sängystä ja sittemmin sohvasta, jolle siirryimme jossain vaiheessa ja oli muutenkin aivan mahdoton. Tänään aamupäivällä torkuimme sitten sylikkäin sohvalla, ja kun heräsin, katselin nukkuvaa lasta. Mitäs, mitäs, sehän näyttää aivan pilkulliselta, huomioin tokkurassa. Vaipanvaihto paljasti varsin ilkeän näyn: tyyppi on aivan pilkullinen. Erityisesti vaipan alta löytyi tosi tuskallisen näköisiä rakkuloita, ja myös suussa näkyi rakkuloita. Syömisyrityksestä seurasikin kamala kipuitku.

Ja taas mentiin Mehiläiseen. Luojan kiitos meillä on vakuutus... No, siellä lastenlääkäri sitten kuunteli kertomusta ja tutkaili pientä potilasta. Oireet sopivat sekä enterorokkoon että antibioottiallergiaan, eikä nyt oikein saatu selvyyttä siitä, mistä iho-oireilu johtuu. Antibioottikuuri meni kuitenkin katkolle, ja Igge sai antibioottipiikin pyllyyn, kun korvatulehdus ei edelleenkään osoittanut tokenemisen merkkejä.

Nyt tuossa sohvalla nukkuu siis piikitetty, pilkullinen ja korvakipuinen lapsi. Toivottavasti nyt oltais jo menossa parempaan suuntaan kuitenkin. Pikku ihmisen piina särkee sydämen, ja valvominen sekä neljän seinän sisällä istuminen särkevät järjen.

Loppukevennyksenä kuitenkin kerrottakoon, että Igge oli lääkärillä käynnin jälkeen vähän aikaa pirteämpi ja innostui leikkimään Duploilla odottaessamme sairaanhoitajan piikitettäväksi pääsyä. Kun hoitaja avasi ovensa ja kutsui Iggeä nimeltä, tämä katsahti hoitajaa ja totesi hyvin kuuluvasti, että "O-OU." Ihan niin kuin se olis tiennyt, mitä tuleman pitää. Hoitajalla - ja mulla luonnollisesti myös - petti pokka ihan totaalisesti. Hoitaja kyseli, että ollaanko monestikin käyty piikillä, kun lapsi reagoi noin. Varsinainen tilannekoomikko on hän, pilkullinen pieni poikani.

15.9.2010

Toinen seiska tai ainakin melkein

Aimokin muisti tunnustuksella, ja vaikka pää ei nyt kykene seitsemän faktan luetteloimiseen, saatte tästä kuitenkin pari extraa. Paljastan siis seuraavassa party tricksini, ts. asioita, joiden esittely tapahtuu yleensä pikkutunneilla ja hilpeässä mielentilassa.

1. Osaan liikuttaa kulmakarvojani erikseen ja eri tahtiin ylös ja alas. (Erään lukiokaverin diagnoosi oli "ylikehittyneet iskulihakset". :)

2. Jalkateräni kääntyvät ulospäin yli 180 astetta.

3. Saan nyrkkini kokonaan suuhuni. Siis yhden, en sentään molempia! Älkää kysykö, mistä olen keksinyt edes kokeilla moista.

4. Pystyn tekemään kirsikankannasta solmun suussani.

Näin. Olen muuten kateellinen siskolleni, joka osaa heiluttaa korviaan. Se olisi niin hyvä lisä näihin perin tarpeellisiin taitoihini.

Nyt olis kiva kuulla, mitä omituisia taitoja muilla on, etten tunne itseäni vallan friikiksi. :)

Niin ja lupasin tosiaan laittaa hyvän kiertämään. Jokainen minua muistanut ansaitsisi sen, mutta ei taida olla mitään järkeä lähettää sitä takaisin, ja aika moni suosikkiblogini on saanut plakaatin jo muualta. Siksi laitan palkinnon eteenpäin seuraaville:

Hallanvaaran Hillalle, jonka ajatuksissa on usein jotain tuttua ja jonka sujuvaa tekstiä on ilo lukea.

Sisuuntumisia-blogin Eevikselle, jolla on päivälleen Igen ikäinen ja vieläpä samalla lailla väärinpäin maailmaan yrittänyt poika Sisu. On hauska seurata, miten samanlaisia ja kuitenkin erilaisia ikätoverukset ovat.

Tammitoukkaa odottavalle K1sulle, joka oli ihan irl tärkeä tuki ja avautumiskumppani, kun työelämä kävi päähän.

Och allt blev annorlunda -blogin Mjaulle, joka on ollut erinomainen ja viihdyttävä vertaistuki odotusajalta asti.

Salamatkustajan syntymä -blogiin, joka naurattaa ja usein myös ajatteluttaa (on se sana!). Erityispisteet annan huipuille tuohtumuskirjoituksille, jotka ovat usein virkistävän epäkorrekteja.

Vastatkaa, jos jaksatte - jos ette, niin paistatelkaa kuitenkin kehuissa. Olette ne ansainneet!

13.9.2010

Säätää, säätää, pitelee päätään

Mun pitäisi as we speak tehdä verkkotenttiä, mutta Itä-Suomen yliopistolla on joku palvelin kumossa, enkä pääse kirjautumaan jonnekin, missä minun pitäisi kirjautua pankkitunnuksilla, jotta saisin tunnukset uuteen Moodleen. Ja koska koko saitti on alhaalla, en päässyt myöskään etsimään mitään yhteystietoja, joten käytin juuri noin puoli tuntia kaivelemalla Googlen välimuistia ja vanhoja papereita löytääkseni edes jonkun puhelinnumeron. Erinäisten yhdistelyiden jälkeen täti totesi, jotta alhaalla on, yritä tunnin päästä uudestaan. Mutta kun Igge on hoidossa nyt eikä illalla, kele. Hyvin alkaa mun re-opiskelu-ura.

Viime viikot ovat olleet aika rankkoja. Kaikenlaista oman pään ja muiden päiden kasassa pitämistä ja säätöä. Mies paljon poissa ja minä pirttihirmuna jäkätijäkäti. Viikonloppuna muutettiin sisko pois vanhasta, tyhjennettiin omakotitalo ja kannettiin kamat yksiöön. Kiva koti siitä tulee, mutta rankkaa homma oli niin fyysisesti kuin erityisesti henkisestikin, vaikka muuttaja onkin sitkeä sissi ja kesti homman ihailtavan hyvin. Mutta kun itselläkin nousee möhkäle kurkkuun, niin voi vain kuvitella, miten raskasta kaikki on siskolle itselleen.

Jotain positiivista tässä sentään on: sisko sai asunnon kahden korttelin päästä ja on ihan huippua, että 11 vuoden tauon jälkeen asutaan samassa kaupungissa ja niin lähekkäin, että voidaan nähdä ihan milloin vaan. Ja sen tiedän varmasti, että toivon kovasti, että Igge joskus saa siskon tai veljen, koska joissakin tilanteissa tarvitaan ihmistä, joka tietää, kuka olet ja mistä tulet ja jolle ei tarvitse selittää määrättyjä asioita ja joka on omalla puolella, vaikka elämä potkii päähän vähän joka suunnalta. Kaikki sisarukset eivät tietenkään ole yhtä läheisiä, ja se läheinen ihminen voi olla muukin kuin perheenjäsen. Itselläni on kuitenkin ollut onni saada perhe, jossa pidetään yhtä ja joka on perusturvallisuuteni perusta, ja se on asia, jonka haluaisin antaa myös lapsilleni.

Antamisesta puheenollen, olen lapsellinen iloinen muutamasta blogista saamastani tunnustuksesta!

Kiitos kaunis teille, ihanaiset Lupiini ja Iskunvaimentimen Mama M ja salasanan takana luuraava Maiju Kyl ihmine saa jos ihmine haluu -blogista!

Tunnustuksen oheistuotteena seuraa kehotus kertoa seitsemän sekalaista faktaa itsestään. En ole suunnitellut asiaa sen enempää, vaan ajattelin täyttää tehtäväni täysin tajunnanvirtatekniikalla, joten here goes:

1. Olen ollut töissä valtakunnallisessa tv-chatissa, mutta en sentään naama ruudussa. Vaikka hommasta on aikaa, tämä cv:ni kohta on herättänyt huomiota jokaisessa työhaastattelussa, jossa viimeisten vajaan 10 vuoden aikana ollut.

2. Opin lukemaan neljävuotiaana, ja olen sen jälkeen lukenut jotakuinkin kaiken, minkä olen käsiini saanut. Kiitän tätä ominaisuutta yhdistettynä loppumattomaan uteliaisuuteeni siitä, että olen oikeastaan aina päässyt opinnoissani hävettävän helpolla. Keskiarvoni oli reilusti ysin yläpuolella ja kirjoitinkin eximian paperit, vaikka olen melkoisen laiska ja taipuvainen menemään yli siitä, missä aita on matalin.

3. Minusta tulisi hirvittävän huono opettaja, sillä en kestä ihmisiä, jotka eivät ymmärrä selittämääni asiaa heti. Olen kohtuullisen taitava vääntämään asioita rautalangasta, mutta teen samalla liiankin selväksi, mitä ajattelen siitä ressukasta, joka ei heti seuraa ajatuksenjuoksuani. Siis vikahan ei tietenkään voi olla minussa, eihän?

4. Puhun arjessa melkein yhtä paljon molempia kotimaisia kieliä, ja minua on luultu useasti suomenruotsalaiseksi. (Tosin tätä tapahtui jo silloin, kun en vielä osannut ruotsia koulussa opittua enempää enkä edes käyttänyt helmikorviksia.) Miehen ja hänen sukunsa lisäksi minulla on myös "omia" kavereita, joiden kanssa käytämme vain ruotsia.

5. Olen järkyttävän huono rahankäyttäjä, ja vaikka olen tienannut useamman vuoden ihan kohtuullisesti, en ole onnistunut keräämään juuri muuta omaisuutta kuin aivan liian monta paria kenkiä. Joskus poden huonoa omaatuntoa siitä, että minulla ei 31 vuoden ikään mennessä ole oikeastaan mitään omaisuudeksi laskettavaa, mutta kuvittelen ehtiväni korjaamaan asian sitten joskus, kun palaan töihin. Tai siis edes pääseväni nollatilanteeseen eli maksavani pois luottokorttivelat (3 kpl!) ja opintolainan.

6. Minun on uskomattoman vaikeaa keksiä mitään painokelpoista, mutta kuitenkin kiinnostavaa tunnustettavaa, koska yleensä hölisen asiani aika avoimesti muutenkin. Jos olisin kirjoittanut näitä faktoja kymmenen vuotta sitten, olisin varmaan kertonut yksityiskohtia parikymppisenä kokemastani mikään ei tunnu miltään -vaiheesta, jolloin kokeilin melkein kaikkea niin hyvässä kuin pahassa, mutta enää en halua muistella niitä aikoja. Kaikessa silloisessa sekoilussani onnistuin kuitenkin pitämään jonkinlaisen rajan, enkä sotkenut mitään perusteellisesti. Onneksi. Ja vaikka en väitä, etten katuisi mitään, niin minulle jäi myös paljon hyviä ja hauskoja muistoja, joille voin sitten kiikkustuolissa naureskella, mutta joita en varmaan koskaan kerro lapsilleni. Hyvää on myös se, että en ole kertaakaan miettinyt, että jotain olisi jäänyt kokematta ennen "asettumista".

7. Kokeilin juuri niitä yliopiston sivuja, ja nörtit näyttävät hoitaneen hommansa. Nyt aion siis tehdä Markkinoinnin perusteet -nimisen, epäilemättä erittäin tylsän tentin, jonka jälkeen sivuainekokonaisuuteni on valmis.

Ja niin, lupaan luovuttaa napin eteenpäin heti kun ehdin, nyt on vaan pakko hyödyntää lapsenvahtiaika ja tehdä se hemmetin tentti!

2.9.2010

Mieli maassa

On ollut pari huonoa päivää, mulla ihan henk.koht. Lapsi on oma ihana itsensä, ja välillä rasittava, niin kuin lapset on.

Kateus on kamala asia, varsinkin, kun itse on se, jonka mieli on maassa, kun omat haaveet menee ja toteutuu jossain muualla, jonkun muun elämässä. Tuntee tulleensa petetyksi, eikä yhtään auta, että lisäksi vielä potee huonoa omaatuntoa siitä, että on huono ja alhainen ihminen.

Kaiken mustaa lopullisesti kolme kirjainta, pee ja äm ja äs, ja kas, olen aivan sietämätön ihminen. Hurraa, onnea vaan sinulle, joka joudut elämään kanssani.

Perse.

26.8.2010

Tulevaisuus pyörii päässä

Sain tänään ennakkopäätöksen, jonka mukaan voisin saada 18 kuukautta aikuiskoulutustukea. Se tarkoittaisi nykyisten "tulojen" (ei kotihoidontuesta voi puhua tulona kuin lainausmerkeissä) yli kolminkertaistumista, ja saisin ehkä vihdoin ja viimein loppuun myös ikuisuusprojektini nimeltä VTM. (Huomaa tärkeysjärjestys, raha ensin ja sivistys sitten...:)

Alunperin olin ajatellut, että jäisin opintovapaalle vuoden alusta, mutta nyt alkoi kutkuttaa mielessä, että josko sittenkin jo vähän aikaisemmin. Pitäisi vaan saada Igen hoito järjestettyä edes parina kolmena päivänä viikossa. Ja ehkä Igge voisi sittenkin mennä vaikka osa-aikaisesti päiväkotiin ensi vuonna, vai haluanko sittenkään laittaa mun pientä sinne vielä, vai mitä hittoa sitä tekisi? Päätös pitäisi joka tapauksessa tehdä nopeasti, sillä täällä päivähoitopaikkaa pitää ilmeisesti hakea viimeistään neljä kuukautta ennen hoidon tarvetta, mikä siis tarkoittaa, että paperien pitäisi olla sisällä syyskuun alussa.

Töihin ei huvita palata, mutta huomaan, että kaipaan kyllä jo muutakin kuin pelkkää Iggeilyä. Tai rehellisemmin sanottuna: tuollainen reilu yksivuotias omapäinen väkkärä on välillä aika raskas hoidettava. Härkkii kaikkea, mitä ei saisi, saa itkupotkuraivarit, jos ei saa tehdä mitä haluaa, kaipaa melkein jatkuvasti seuraa ja jotain aktiviteetteja - mun päälle tekisi varmaan ihan hyvää miettiä välillä jotain muutakin. Ipanan kanssa touhuilu vielä menisi, mutta kun koti on koko ajan kuin hävityksen kauhistus ja en kestä katsoa sitä kaaosta, niin tuntuu, että puolet päivästä kuljettelen tavaroita paikalleen, järjestelen asioita, tyhjennän/täytän tiski-/pyykkikonetta ja kiroilen keskenäni, että onsetanakummakelekunminäaina. En halua muuttua murjottavaksi kotimarttyyriksi!

Vaikka toisaalta Igge tekee kyllä päivistä myös ainutlaatuisia ja iloisia, enkä haluaisi kokonaan vielä luopua kotiäitielämästä. Tänään ihana ipana leikki pusupeliä: tepsutti puolijuoksua kiekan ja palasi aina mun luokse antamaan pusun. Liikkis. Sain myös makoisat naurut, kun Igge otti kännykkäni, nosti sen korvalleen ja kiersi varmaan vartin ympyrää kailottaen kovaan ääneen, että "ÄMMÄPÄPÄMMÄPPÄ". Oli vissiin pitkä ja tärkeä puhelu.

Ai niin, jotenkin ihan huomaamatta Igestä on tullut kuluneen kuukauden aikana melkein kokonaan kaksijalkainen. En varmaan koskaan lakkaa ihastelemasta tuollaisten töpsyköiden tapaa kävellä, se on niin koomisen näköistä. Jalkaterät osoittavat ulospäin, askeleiden mitta on välillä varsin kunnianhimoinen, polvet nousevat korkealle ja käsillä pitää viuhtoa tai taputtaa tai ainakin pitää ne levällään kuin unissakävelijä. Vaikka toisaalta en tiedä, miten helppoa kävely minusta olisi, jos minulla olisi jatkuvasti tyyny haarojen välissä.

Nyt unille ja huomenna suuntaamme itään mun mummin 80-vuotisjuhliin. Ensi viikonloppuna vuorossa onkin sitten Oslo, kivakiva!

17.8.2010

Arki on välillä ihan mansikka

Elämä on viikolla arkea ja viikonloppuisin vielä kesää. Yksivuotiaan kanssa ei enää lilluta pitkillä lounailla viime talven tapaan, vaan syksyksi pitää keksiä uusia juttuja. Puistohommia ja sellaisia. Onneksi on seuraa!

Kävin myös pitkästä aikaa yliopistolla. Tehdään naapurin kanssa lapsivaihtarit kerran viikossa (sieltä tulee tyttönen meille yhtenä päivänä viikossa ja vastaavasti Igge menee naapuriin toisena päivänä), joten saan aloitettua taas pari vuotta ihan jäissä olleet opiskeluhommat. Josko vaikka yrittäisi saada jonkun tutkinnonkin joskus ulos. Olen myös kasannut paperit aikuiskoulutustukihakemusta varten, tai oikeastaan vain ennakkopäätöstä siis, ja jos natsaa, niin jään tammikuussa opintovapaalle. Igen hoitokuviot täytyy myös miettiä tässä syksyn aikana, sillä opiskelusta ei kyllä tule yhtikäs mitään, jos herra Hosapelle hilluu samassa tilassa.

Vielä olis luvassa parit reissut, ensi viikonloppuna saareen, sitten mun mummin 80-vuotiskekkereille ja sitten vielä pitkäksi viikonlopuksi Osloon. Pääsen näkemään ystävien ihanan, pörröpäisen pikku-ukkelin, jolla on silloin ikää noin kuukausi. Vauvauutisia pukkaa muutenkin suunnalta jos toiselta, ja siksi kai päässä pyörii itselläkin että joko ja milloin ja mitä ja entäs jos. Vaan onhan mulla jo yksi maailman ihanin, joka puskee päätään kaulakuoppaan ja halii ja sanoo herätessään onnellisena, että "mamma". Ei ihan vauva enää, mutta pieni ja suojeltava silti.

Sisko sai siirrettyä työharjoittelunsa tänne, ja asuu nyt väliaikaisesti meillä. Kodin etsiminen on käynnissä, mutta toistaiseksi mennään näin. On kiva, kun voi konkreettisesti auttaa, vaikka varmaan kaikista on myös helpotus, jahka asunto löytyy. Mutta toistaiseksi meillä on iltaisin myös erinomaisen hyvä lapsenvahtipalvelu, jos vaikka halutaan joskus kaksinkin jonnekin. Pitäis varmaan hyödyntää tätä luksusta vaikka menemällä ulos syömään tai leffaan tai... öh mitä me oikein tehtiinkään ennen Iggeä?

5.8.2010

WAU!

Kiitos ihanista kommenteista! Ihan huippua! Aion palata niihin vielä, niistä tuli mieleen muutamakin aihe. Kirjoittamista en siis aio lopettaa, eikä minulla ole tarkoitus siirtää blogia mihinkään salasanan taakse, koska minusta juuri se, että tänne voi eksyä ja juttuja voi kommentoida melkeinpä kuka vain, on koko homman suola. Toki se rajoittaa kuvien julkaisua, koska edes sen verran anonymiteettiä haluan säilyttää, mutta olen kyllä vähän suunnitellut, että ehkä tänne tekstin sekaan voisi jotain kuvitusta laittaa. Kun vaan saisin jotain järjestystä tänäkin kesänä kertyneisiin satoihin ja taas satoihin kuviin. (Ja jännä kyllä, melkein joka kuvassa on sama pieni poika, arvatkaa kuka...)

Palattiin siis eilen illalla Igen kanssa kotiin kaupunkiin tuliaisina myös yksi kappale särkyneestä sydämestä toipuvia siskoja. Oma elo on aika tasaista, mutta lähipiiristä on kuulunut lähiviikkoina varsin suuria uutisia, sekä iloisia että surullisia. Siskon avoliiton yllättävä kariutuminen ja siitä seurannut hässäkkä asunnon etsimisineen päivineen on sieltä huonoimmasta päästä. Käy niin surku, kun ei voi ottaa tuskaa ja pahaa mieltä pois, vaikka kuinka haluaisi. Igge on kyllä loistavaa terapiaa, tätiinsä ihastunut pikku-ukkeli kun pöristelee ja vekkuloi hymyn huulille huonoinakin hetkinä.

Arkeen paluu siirtyy vielä vähän - lupasin vielä mennä ensi viikon alussa Igen kanssa siskon tueksi Tampereelle, ettei tarvitse ensimmäisiä öitä viettää ihan yksin. Soppaa sotkee vielä se, että sisko on aloittamassa uudessa työharjoittelupaikassa maanantaina, ja sinne olisi tietysti kiva mennä niin, että olisi nukkunut edes jonkin verran edellisenä yönä... Tuo työharjoittelu pitää siskon nyt siellä Tampereella ainakin neljä kuukautta, ja siksi hän ei voi muuttaa tänne pääkaupunkiin vielä, vaikka täällä olisimme me ja muutakin sukua samoin kuin oman alan työpaikkoja. Väliaikaisen, kohtuuhintaisen vuokra-asunnon löytäminen tällä aikataululla on jokseenkin haasteellista, varsinkin, kun nykyisin melkein kaikki vaativat vuoden määräaikaista sopimusta, mikä taas on aika pitkä aika sitoutua, kun koko kuvio on ihan auki vielä.

Onneksi hyviäkin uutisia on kuultu. Ensin tuli viesti Norjasta, että kaksi viikkoa yli lasketun ajan odotettu poikanen suostui viimein tulemaan maailmaan. Heti perään puhelin soi, ja adoptiojonossa ollut ystäväpariskuntamme kertoi saaneensa tiedon, että heistä on tullut vanhempia. Tie on ollut pitkä (yhteensä varmaan 10 vuotta) ja kivinen, mutta niin se puhelin vaan viimein soi. Kerrankin sanat ovat positiivisessa mielessä hukassa - pelkkä "onneksi olkoon" tuntuu aivan liian laimealta ilmaisulta. Vieläkin alkaa itkettää, kun kirjoitan tätä. Olimme pitkään kaveriporukan ainoat lapsettomat, ja Igen syntymä oli vaikea paikka molemmille. Olen niin onnellinen, että näiden kahden ihmisen haave perheestä vihdoin toteutuu. Sillä pienellä pojalla on onnea, kun saa nämä ihmiset vanhemmikseen.

Lähipiiri elää siis muutosten aikaa. Oman ja Igen elämän suurin "tapahtuma" on viime aikoina ollut se, että Igge oli ensimmäistä kertaa yön yli hoidossa. Mummi ja ukki hemmottelivat ipanaa, kun minä ja mies juhlimme ystävien häitä, ja yövyimme kahdestaan hotellissa (!). Oli kyllä ihanaa olla hetki ihan kaksin, ja ei lapsellakaan mitään hätää ollut. Vähän oli itkettänyt, kun oli löytänyt mun kengät eteisestä, mutta mansikat ja kiikkuminen helpottivat ikävää.

20.7.2010

Kukkuu, kuka siellä?

Palasimme eilen iloisestä Itä-Suomesta, ja tänään jatkamme taas saaristoon internetin ulottumattomiin. Sillä aikaa olis hirmuisen kiva, jos jättäisit puumerkin ja kertoisit, kuka siellä näitä juttuja lukee. Jookosvaikka?

Tulen aina ihan superiloiseksi kommenteista, ja ilahduttavasti niitä tänne jätetäänkin, mutta varmaan siellä on sellaisiakin, jotka eivät ole koskaan jaksaneet tai uskaltautuneet jättämään merkkiä vierailustaan. Ja moikkaa siis toki, vaikka me jo oltaiskin tuttuja, netissä tai irl!

Kerro vaikka, mistä tänne löysit ja mitä kuuluu. Ihan sama, olis vaan niin hauska nähdä sähköpostissa monta uutta kommenttia, kun palaamme taas kaupunkiin. (Koska muuten mulle kirjoittavat vain Saksan ebay, Ifolor, Strawberry Net, Agoda ja Facebook.)

Vai onko siellä näin kesäaikaan ketään? Huhuu!

15.7.2010

Ihmeellinen yksivuotias

Ihana, kuuma kesä on pitänyt meidät maalla vesien äärellä lukuunottamatta neljän päivän intensiivistä kaupunkijaksoa, jonka aloitin näkemällä vanhoja kavereita ja palaamalla kotiin varttia vaille viisi valoisana kesäaamuna korkkarit kädessä, lokkien kirkunaa kuunnellen. Siihen päälle juhlittiin serkun rippijuhlat, siivottiin huusholli, leivottiin ja laitettiin, tavattiin Helsingissä lomailevia kavereita, kestittiin parikymmentä sukulaista, käytettiin Igge neuvolassa ja lähdettiin mummi ja ukki mukana takaisin saareen.

Saaresta veneiltiin munkkikahveille Inkooseen, missä minä astuin keskellä jalkakäytävää vaanineeseen kuoppaan Igge sylissä ja vietin sitten iltapäivän Kirkkonummen Diacorissa. Nivelsiteet meni, mutta onneksi Igelle ei käynyt kuinkaan - jotenkin siinä mukkelismakkeliskiepsahtaessa vaisto iski päälle ja ainoa ajatus oli suojata ipana. Sitten oltiin taas sukujuhlimassa, miehen puolella tällä kertaa, venematkan päässä saaresta. Illalla minä ja kokoelma miehen suvun naisia ikäväliltä 18-50 vuotta huristeltiin vielä veneellä Jakob Ramsjölle kuuntelemaan Finnhitsejä ja ihmettelemään paikallisväestöä ja sitten nautittiin ihanasta kesäöisestä venematkasta tyynellä merellä takaisin saareen. Kestittiin vielä yhdet vieraat ennen kuin startattiin kohti Itä-Suomea ja Igen isomummilaa, missä ollaan edelleen.

On nautittu kesästä kaksin käsin, mulla takaraivossa vielä vähän sellainen ajatus, että jos ensi kesänä ehkä sitten on taas sarjassamme valaskesä, niin tästä on otettava tuplasti irti. Järvivesi on lämmintä kuin linnunmaito ja Igge rakastaa siellä polskimista. Yksivuotispäivän kunniaksi ipana oppi myös nousemaan seisomaan ilman tukea ja otti muutamat askeleetkin, mikä vaan näyttää minusta niin koomiselta, kun on tottunut siihen, että tyyppi pitää jostain kiinni. Mun pieni. <3

Yksivuotisneuvolassa todettiin, että hienosti kehittyy ja kasvaa. Pituutta oli noin 78 senttiä ja painoa 9,5 kiloa - molemmat mitat ovat käytännössä ihan samoilla käyrillä kuin syntyessä. Sanavarastoa kehuttiin, etenkin, kun Igellä on opittavanaan kaksi kieltä, ja muutenkin pikku-ukkeli vissiin hanskaa sen, mitä tuon ikäisen kuuluukin.

Ollaan siis jo yli vuosi onnistuttu pitämään jälkeläinen hengissä, hyvä me, onniteltiin miehen kanssa toisiamme. Kulunut vuosi meni käsittämättömän nopeasti, ja toisaalta taas tuntuu, että entisestä elämästä on ikuisuus aikaa. Ihmeellinen yksivuotiaamme vaan pyörii ja hyörii ja häärii ja tutkii ja kiipeää ja maistelee ja höpöttää ja heittelee ja oppii uutta täydellisen tietämättömänä siitä, miten paljon hän muutti ja miten kallis ja rakas hän on. Ja se kai se on lapselle tärkeintä, että rakkaus kuuluu elämään itsestäänselvyytenä, ei vain harvinaisena herkkuna.

P.S. Ai niin, imetys on vihdoin ja viimein loppu! Kun en sitten muutakaan päätepistettä keksinyt, niin lopetin sen ihan tismalleen Igen yksivuotispäivään. Vähän oli haikea fiilis sillä viimeisellä kerralla, mutta se katosi nopeasti, eikä Iggekään ole kummemmin tissiä kaipaillut. Hyvä niin, en olisi koskaan uskonut, että imetys jatkuu näinkin kauan, mutta tulipahan mentyä edes yhdessä asiassa niiden kuuluisien suositusten mukaan.

2.7.2010

Mitä kuuluu?

No kiitos, hyvää vaan. Kesästä nautiskellaan. Palattiin tänään hetkeksi kaupunkiin, rippijuhlimaan (ne vasta villit bileet onkin) ja sitten Igen keskiviikkoisia synttärikemuja valmistelemaan. Ja allekirjoittanut vähän juhlimaan, ihanien naisten kanssa, joiden kanssa on takana lähemmäs viistoista vuotta yhteistä hulinaa. Ennen vanhaan enemmän, nykyisin jo maantieteellisistä syistä vähemmän, mutta aina kun nähdään, niin jatketaan siitä mihin viimeksi nähtiin. Eteisessä huomista odottavat Rizzon alesta tänään hankkimani hurjan korkeat (mutta korokepohjan ansiosta silti yllättävän mukavat) kengät, jotka saivat miehen ehdottelemaan ihania hävyttömyyksiä. Hieno ostos siis mitä ilmeisimmin!

Tuleva pieni päivänkakara on oppinut vallan kohteliaaksi, uusin ja ahkerasti viljelty sana on "tack". Tyyppi kiittää vaikka mistä: ruoasta, kakkavaipan vaihdosta, aamutissistä (joka on muuten nykyään ainoa jäljellä oleva imetyskerta, ja ensi viikolla sitten loppuu sekin, halleluja ja on jo aikakin, vaikka tietysti tulee haikeuskin varmaan...), ottaessaan tai antaessaan jonkin tavaran ja välillä kiitosta sataa ihan muuten vaankin. Minä yritän artikuloida selkeästi, että KII-TOS, ja yks vaan vastaa, että "tak tak". Miehen mukaan en ole oikeutettu kateuteen, koska mammaa on hoettu jo kuukausitolkulla, mutta pappa alkaa irrota kunnolla vasta nyt. Mutku olishan se kiva, että Igge oppisi jonkun ihan selvästi suomenkielisenkin sanan, niin.

Ensiaskeleita odotellaan vielä, vaikka ei kai tässä nyt vielä kiire ole. Hienosti Igge tallustaa naama loistaen paikasta toiseen, jos joku pitää toisesta kädestä kiinni. Ja tietysti pitkin seiniä ja kalusteita. Ei vaan taida vielä rohkeus riittää päästää sitä toistakin kättä irti tuesta.

Mulla pyörii päässä paitsi uudet kengät, myös juustosarvet ja pestokiekurat ja kakkujen kuorrutukset. Niin ja kahvikuppien ja lusikoiden metsästys, astiastomme kun on "hieman" vajavainen vierasmäärän nähden. Varsinaisia kahvikuppeja on kai kahta sorttia yhteensä 10, mutta ensi viikon juhliin odotetaan noin 30 vierasta. Ja siinä on siis ihan meidän molempien lähisuku ja Igen kummit, eikä neljäsosa kutsutuista edes pääse paikalle, kun kesä vie ihmisiä sinne sun tänne. Arvatkaa vaan, onko meillä puoli kesää aikataulutettu valmiiksi erilaisten perhemenojen ansiosta. Mulla (ja miehelläkin) on ihana ja rakas suku, mutta sitä aika paljon.

Mistä tulikin mieleeni, että oon pyöritellyt viime aikoina päässä ajatusta (lisä)lisääntymisestä. Siis sellaista ei ole toistaiseksi tulossa eikä edes tilauksessa, mutta erinäisten seikkojen (ei vähiten vihdoin ja viimein ilmeisesti kohtuullisen normaaliksi palautuneen hormonitoiminnan) ansiosta ajatus on vaan käynyt mielessä. Viimeksihän lykky kävi hups heti kerrasta, vaikka ei ollut edes tarkoitus yrittää. (Seuraa pieni avautuminen: silti rakastan lastani yli kaiken enkä varmaan vähempää kuin jos hommaan olisi mennyt aikaa, ja tiedättekö mitä vielä, osaan myös arvostaa ja olla kiitollinen siitä, että kaikki meni niin kuin meni. Avautuminen loppuu, kiitos ja anteeksi.) Tämän takia olenkin joutunut miettimään, että milloin sitä uskaltaa ns. jättää portit taas auki, koska mitäpä jos tällä kertaa käy samalla tavalla. Ja toisaalta taas mietin, että eihän näin voi ajatella, ja varmaan seuraavalla kerralla uuden alkua odotellaan kauemmin, ja sitä paitsi moisen kertatärpin mahdollisuudenkin miettiminen jo varmistaa, että kohtalo päättää, että tällä kertaa ette sitten pääsekään helpolla. Mutta sitten taas toisaalta viimeksi olin varma, että kyllähän siinä varmaan puolisen vuotta ainakin menee, ja eihän se nyt ainakaan sillä lailla nappaa, että ei ole mitään tietoa mistään otollisista päivistä tai muista.

Nyt nautin kyllä ihan hirmuisesti siitä, että kropassani asun vain minä (hieman muhkeampana kuin aikaisemmin, mutta kuitenkin) ja sen ei myöskään tarvitse enää toimia kenenkään ravinnonlähteenä. Saan korkata Fresitan jos huvittaa, tai sauhutella viinillä höystetyn atrian päälle silloin tällöin syntiset, mutta ah, niin makoisat savut. Voin käyttää naurettavan korkeita korkoja ja nukkua vatsallani ja mennä yksin paikkoihin.

Ja silti jotenkin odotan sitä, että joskus - ennen kuin Igge on kovin suuri - saan vielä hermoilla ja jännittää ja iloita ja tuntea kaiken sen, mitä lapsen odottamiseen ja saamiseen kuuluu. Kuvittelen, että toisella kerralla moni asia on helpompaa, eikä raskauteenkaan ehkä ehdi syventyä ihan samalla tarmolla kuin ensimmäisellä, mikä tarkoittaisi toivon mukaan vähemmän hermoilua. Kuvittelen myös, että toisella kerralla vastasyntyneen kanssa olemisesta ehtii ja osaa nauttiakin, kun kaikki ei ole uutta ja toisaalta tietää, miten nopeasti aika kuluu.

Toistaiseksi kuitenkin tyydyn vain ihmettelemään, miten hurjaa vauhtia muiden raskaudet etenevät. Olikohan omani jotenkin harvinaisen hidasta sorttia, vai miten se tuntui kestävän niin kauan...

26.6.2010

Lomalla

Palattiin ma(l)t(k)alta, jatkamme saaristoon, blogi ja ruokailu-/juomailutavat retuperällä, elämä mallillaan. Palaamme Igen yksivuotispäivän (!!!) kynnyksellä, lisää juttuja silloin, jos juhlimiselta ehdin.
Pusuja!

16.6.2010

Vähiin käy. ennen kuin loppuu

Tämä nk. vauvavuosi nimittäin. Igge otti ja täytti 11 kuukautta jo reilu viikko sitten, mutta blogi-inspiraatio on loistanut poissaolollaan. Kesä tekee sellaista. Ehkä tahti taas piristyy elokuussa, kun arki alkaa.

Käytiin pyörähtämässä Tukholmassa Igen ja naapurissa asuvan kaverin + pari kuukautta Iggeä nuoremman neitokaisen kanssa. Kiva reissu oli, joskin onhan se aika intensiivistä, kun ei ole yhtään "ylimääräistä" käsiparia, vaan joutuu yksin huolehtimaan kaikista ruokailuista, vaipanvaihtoista, nukkumisista ja muista ja vielä reissun päällä. Joskaan ei tuo päivä Tukholmassa nyt mitenkään kovasti eronnut meille aika tavallisesta päivästä Helsingissä, normihengailua siis. Käytiin vähän ostoksilla ja lounastettiin Gamla stanissa.

Ylihuomenna olis vuorossa sitten Malta, mutta en tiedä, kuinka reissun käy, koska Igge on vähän kuumeinen. Voi tietysti olla, että kuumeen aiheuttavat tuskalliset kulmahampaat (eli siis jo hampaat numero 9 ja 10!), jotka yrittävät puskea läpi Igen yläleuasta. Täytyy seurata tilannetta. Huomenna olisi yksivuotisneuvolakin, vähän etuajassa, kun neuvola ei heinäkuussa palvele muita kuin viimeisillään raskaana olevia ja vastasyntyneitä. Toivotaan kuitenkin, että kuume häipyy ja päästään matkaan suunnitelman mukaan.

Edes uhkaava matkan peruuntuminen tai ainakin lykkääntyminen ei kuitenkaan ahdista pahasti, kun muuten on valoisa olo. Tuntuu, että pitkästä aikaa olen kuullut paljon positiivisia uutisia, monen tutun ihmisen elämässä pitkäänkin hukassa olleet palaset loksahtelevat paikoilleen. Siitä tulee hyvä mieli, on ilo nähdä onnea ja innostusta.

Vaikka kyllä välillä hämmästyttääkin. Luin jotain blogia, jota en normaalisti seuraa, ja hämmennyin, kun tajusin, että kirjoittaja, nuori nainen, oli - ainakin jos oikein ymmärsin - oikeasti pettynyt siitä, että hänen lapsensa kastaa NAISpappi. Yllätyn aina, kun huomaan, että tuollaiset asenteet edelleen elävät jopa ihan nuorissa ihmisissä. Omassa elinpiirissään sen jotenkin unohtaa, sillä vaikka varmaan minunkin lähi-ihmisilläni on jos jonkinlaisia ennakkoluuloja, niiden ääneen lausuminen on kuitenkin selkeä nounou. Harva kehtaa tunnustautua maahanmuutto-, ilmastonmuutos-, homo- tai vaikka juuri naispappeusvastaiseksi. (Enkä nyt tarkoita, että ko. asiat olisivat rinnasteisia, vaan valitsin ne vain esimerkeiksi asioista, joiden vastustamista pidetään ainakin siinä ympäristössä, jossa itse elän, vähintäänkin hieman arveluttavana.) On kai kuitenkin ihan hyvä välillä huomata, että jotkut asiat eivät sittenkään ole itsestäänselvyyksiä, vaikka itse on jo mielessään kyllästynyt aiheesta keskusteluun ja puhisee vaan mielessään, että eihän kukaan enää niin tosissaan ajattele.

---

Käytiin tässä välissä lääkärissä Igen kanssa, kun melko korkea kuume vaan jatkuu, ja lapsi oli kovin voimaton. Muuten ei varmaan vielä olisi sinne kiirehditty, mutta haluttiin kuulla lääkärin mielipide erityisesti siitä, mitä sen matkan kanssa pitäisi tehdä. Tohtori epäili vähän, että ipanalla saattaisi olla vauvarokko, mutta nyt odotellaan vielä verikokeiden tuloksia. Hän lupasi soittaa vielä tänään ja antaa oman arvionsa siitä, onko matkan peruminen tai siirtäminen tarpeellista vai tarpeetonta.

Tällä hetkellä napero vaikuttaa vähän pirteämmältä, mikä on tietysti kiva juttu. Ja olisittepa kuulleet, miten se protestoi verikoetta, huh. Saatiin pidellä lasta kiinni kahden aikuisen voimin ja siltikään ei meinannut onnistua! Sisua ei tuolta pikkuihmiseltä ainakaan puutu. Mä olin salaa vähän ylpeä, kun lapseni piti puoliaan niin, että odotushuoneessa olijoillekaan ei varmaan jäänyt epäselväksi, mitä mieltä ipana verikokeesta oli.

3.6.2010

Onnellinen perhe

Tiiättekö, just tänään, tässä ja nyt olen ihan pelottavan onnellinen. Ja kapinoin sitä onnesta-ei-saa-puhua-koska-se-kostautuu-pelotusta vastaan, ja kerron sen ihan julkisesti.

Ensinnäkin mulla on ihan hurjan rakas lapsi ja hurjan rakas mies. Rakastan meidän kotia ja viihdyn täällä. Ollaan myös sillä tavalla onnekkaita, että meillä on ympärillä paljon ihmisiä, jotka mitä ilmeisimmin ihan aidosti välittävät siitä, mitä meille kuuluu.

Olen miettinyt kuluneen kevään aikana monta kertaa, että en edes osaa kuvailla, miten kiitollinen olen tästä kaikesta. Silti olemista on koko ajan varjostanut se, että miehen töissä tuli ensin lomautus ja sitten koko yksikön lakkautus, ja helmikuun alusta asti hän on ollut virallisesti työtön. Ollaan oltu vähän vastaavassa tilanteessa aiemminkin, eikä se ollut helppoa. Pelkäsin kamalasti, että päädymme samaan helvettiin: mitä kauemmin tilanne jatkuu, sitä enemmän se miestä syö, ja siinä samalla tietenkin myös minua. Ja nyt tietysti vielä enemmän kuin silloin, kun oltiin vielä eri talouksissa, kun pohdinnassa oli myös mm. voinko sittenkään jatkaa hoitovapaalla, vai pitäisikö minun palata töihin, että edes toisella olisi kohtuullinen kuukausipalkka.

Talousasioita vielä paljon enemmän huolehdin henkisestä puolesta, työ kun on niin iso osa ihmisen identiteettiä, että mitä pitempään se puuttuu, sitä enemmän se syö. Jos jatkuvasti saa vastaukseksi vain ei kiitos, sitä alkaa helposti uskoa, että itsessä on oikeasti jotain vikaa, vaikka eihän työnhaussa kenenkään ihmisarvoa mitata. Ja mitä alemmas itsetunto vajoaa, sitä vähemmän koko homma huvittaa, ja mitä vähemmän asian eteen tekee, sitä epätodennäköisempää on, että se järjestyy. Ja helposti sitä sitten itse menee ja yrittää pakottaa apatiaan vajonnutta työnhakuun, potkii persuuksille ja motkottaa, että tekisit nyt jotain. Mikä taas vit..ketuttaa sitä työnhakijaa tietenkin niin, että veri ei kierrä, koska hänellä on jo valmiiksi huono omatunto siitä, ettei meinaa saada mitään aikaiseksi, eikä natkuttaminen kyllä auta siinä asiassa yhtään.

Mutta olen aina uskonut siihen, että asioilla on tapana järjestyä, ja tänään siitä on mustaa valkoisella. Mies on hurjan tyytyväinen, uusi työ vaikuttaa tosi hyvältä, on askel ylöspäin ja sokerina pohjalla se alkaa vasta elokuun alussa, joten saamme viettää kahden kuukauden oikean kesäloman ilman jatkuvasti kaiken päällä leijuvaa harmaata pilveä.

Rehellisesti sanottuna olen myös pikkuisen kateellinen. Tuli vähän sellainen fiilis, että minäkin haluan! Minäkin haluan päästä eteenpäin myös työelämässä ja kyllä, minäkin haluan tienata vähän rahaa. En halua muuttua kokonaan toiseksi kuin olen, en halua, että päässäni pyörii vain sisustaminen ja lapsen vaatetus. (Niin paljon kuin rakastankin sekä sisustamista että lapsen vaatteiden hankkimista.) Pikkuisen nieleskelin, kun tajusin, että mies tienaa kuukaudessa yli 10 kertaa enemmän kuin minä. Öh. Olen tottunut olemaan itsenäinen ja hoitamaan itse asiani ja kuluni, mutta nykyisillä tuloilla se ei ihan onnistu, vaikka olenkin onnistunut säästämään vähän extraa kotihoidontuen päälle. Onneksi minua kuitenkin ystävällisesti muistutettiin, että me olemme perhe, ja se, että miehellä on hyvä työpaikka hyödyttää koko perhettä. Ja että minäkin ehdin vielä, ja että minun apuani ja tukeani miehen työnhaussa samoin kuin työtäni Igen kanssa arvostetaan enemmän kuin osaan arvatakaan.

Kehuimme siis kovasti toisiamme ja ihmettelimme, että voiko tämä nyt edes olla tottakaan. Sitten korkkasimme pullon shamppajaa ja kilistimme onnelliselle päivälle. Niin ja varasimme matkan Maltalle, joten kahden viikon päästä on siis luvassa perhematkailua osa kaksi! En malta (ehehe) odottaa! Niin ja sitä paitsi menen huomenna Chisun keikalle ja aion tulla kotiin vasta aamuyöllä! Hah! Huutomerkki!

(Ja jos tässä tekstissä on tiettyä sekavuutta, vähän liikaa rakastamista tai muuta hörhellystä, se johtuu vain siitä, että ihanan kuplajuoman ihanat kuplat taisivat kihahtaa suoraan nuppiin. Toimitus pahoittelee. Ja rakastaa. <3)

30.5.2010

Homo Ludens - Leikkivä ihminen

"Leikki on varsinkin lasten mielihyvänsävyistä toimintaa ilman hyötytarkoitusta, usein määrättyjä sääntöjä noudattaen." (Wikipedia)

Olen viime aikoina seurannut suurella mielenkiinnolla Igen leikkejä. On ihan huimaa, miten ne muuttuvat ja kehittyvät!

Ensimmäiset merkit leikkimisestä olivat lelukaaren lelujen huitominen ja rapisevan pehmokirjan rutistelu 3-4 kuukauden iässä. Näillä osittain tahattomilla ja yleensä uteliaisuuteen perustuvilla leikin alkeilla ei ollut mitään sääntöjä: "leluksi" tai oikeastaan tarkasteltavaksi esineeksi kelpasi mikä vain helposti käsiteltävä tavara.

Muutamassa kuukaudessa leikeistä on tullut jo huomattavasti monipuolisempia. Helistimien ja muiden kilisevien ja kolisevien asioiden heiluttaminen on hirmuisen kivaa. Pöytien, tyhjiä pulloja sisälleen nielevän peltitynnyrin ja hissin kumisevan seinän rummuttaminen samoin. Erilaisten narujen venyttely ja imeskely vangitsee pienen mielenkiinnon pitkäksi aikaa, etenkin jos narut ovat - ooh! - kiinni KENGÄSSÄ ja ne voi purkaa pois rei'istään.

Puisen palapelin palojen ja puisen tornin renkaiden irrottaminen ja niiden hakkaaminen toisiaan tai vaihtoehtoisesti erilaisia pintoja vasten on kovin jännittävää. Ja jos ei ole tarvetta tehdä kovaa meteliä, voi kirjojen tutkimiseen hurahtaa helposti monta minuuttia putkeen. Sama se, vaikka opus olisi ylösalaisin!

Muovisten, pinottavien purkkien vierittäminen lattiaa pitkin ei ole hullumpi ajanviete sekään. Katselin yhtenä aamuna vaikka kuinka kauan, kun ipana vieritti purkkeja lattialla. Ensin hauska ääni ja liike syntyivät vahingossa, mutta niistä innostuneena napero istui ja lähetti purkkeja matkaan onnistuen vaihtelevasti, kunnes lopulta osasi homman hienosti. Saatuaan purkin kaartamaan komeassa kaaressa pitkin lattiaa, hän nauliutui paikalleen tuijottamaan lumoutuneena työnsä tulosta. Ja tietysti purkkeihin on kiva huutaa!

Nuo Ikeasta hankitut muovipurkit ovat kyllä olleet hintansa arvoinen hankinta. Niiden lisäksi nyt suosiossa ovat erityisesti puulelut (Ikean rengastorni, Brion Puck-koira, Brion kännykkä, Jukka Tuotteen puinen auto, mun vanha puinen nappulapalapeli) ja kirjat. Olen myös lapsellisen (sic) ylpeä siitä, että Igge leikkii minun tekemilläni leluilla. Tai no, tekemilläni ja tekemilläni, olen muun muassa laittanut muoviseen puolen litran vichypulloon vettä ja askarteluhilettä. Yhteen leluun näin vähän vaivaakin: laitoin kahden Piltti-purkin kannen väliin riisiä ja teippasin ne yhteen, virkkasin (niin, virkkasin - olen itsekin hieman hämmentynyt) siihen päällyksen, korvat ja pitkän hännän ja viimeistelin tyylitellyn hiirulaisen villalankasilmillä ja puuhelminenällä.

Aikuisten kanssa leikittävistä leikeistä paras tuntuu tällä hetkellä olevan piiloutuminen. Ipana kyyristyy esimerkiksi olohuoneen sohvapöytänä toimivan antiikkiarkun taakse, ja kun olen aikani kysellyt, että missähän se Igge on, lapsen pää ilmestyy arkun reunan takaa onnellisessa virneessä. Minun pitää tietenkin olla hurjan yllättynyt. Piilopaikaksi kelpaa mikä vain, huivi, peitto, huonekalu - pääasia, että Igge itse ei nää. (Hän toimii siis toistaiseksi niin kuin kaniini tai strutsi.) Ota-anna-leikkikin on hallussa: Igge ojentaa esimerkiksi maissinaksun tai muun arvokkaan esineen, ja kanssaleikkijän tehtävä on antaa se takaisin. Ihan aina lapsi ei malta kuitenkaan päästä otettaan aarteestaan, pelkää varmaan, että minä tai mies syömme viimeisen maissinaksun.

On ollut myös hauska katsoa useamman suunnilleen samanikäisen lapsen leikkejä. Tämänikäiset lapsethan eivät vielä varsinaisesti leiki toistensa kanssa, vaan ennemminkin rinnakkain. Tavaroita kuitenkin vaihdetaan, otetaan ja annetaan. Jotain kontaktia toiseen tähänkin leikkimisvaiheeseen siis kuitenkin sisältyy, vaikka leikki ei vielä varsinaisesti sosiaalista olekaan.

Monessa leikissä kyse on matkimisesta: minä tai mies olemme aikamme tehneet jotain, esimerkiksi juuri mainitsemaani piiloutumista, ja nyt Igge haluaa tehdä samoin. Muutenkin matkiminen tuntuu tällä hetkellä olevan tosi pop, erityisesti äänenpainojen toistaminen ja sanojen tapailu. Tässä viime päivinä olen huvittuneena pannut merkille, että Igellä on uusi leikki. Hän nostaa leikkikännykkänsä korvalleen ja huutaa HEJJJJ, HEJJJJJ. Mistähän lienee senkin oppinut...?

Sanonnan mukaan nukkuvaa lasta, juoksevaa vettä ja elävää tulta voi katsella kyllästymättä vaikka kuinka kauan. Minusta leikkivän lapsen seuraaminen ei kyllä jää noista paljon jälkeen, on ihan huikeaa katsella, miten hän nauttii tekemisestään, iloitsee onnistumisistaan ja välillä pysähtyy ja pohtii jotain ongelmaa, kokeilee erilaisia tapoja ratkaista tilanne ja useimmiten lopulta keksiikin toimivan ratkaisun - jos nyt ei ihan siihen pulmaan, mitä lähti aluksi ratkaisemaan, niin sitten johonkin muuhun. Voi kun itselläkin riittäisi sitkeyttä ja luovuutta samalla mitalla!

P.S. Igge on nyt jo muutamana päivänä yllättänyt allekirjoittaneen seisoskelemalla ihan itsekseen ja jopa uskaltamalla siirtyä sohvalta toiselle ilman tukea. Ei niitä ihan askeliksi voi sanoa, mutta sinnepäin kuitenkin!

P.P.S. Hammas numero kahdeksan on läpi, ja yöt tuntuvat rauhoittuneen (peppar, peppar, ta i trä). Viime yönä Igge nukkui omassa huoneessaan, omassa sängyssään 21-08 heräten KERRAN ja sen ainoankin jo kymmeneltä illalla. Luksusta!

25.5.2010

Kakkajuttuja

Me vannottiin aikanaan miehen kanssa, että me ei sitten ainakaan keskustella vauvankakasta. No yllätys yllätys ei edes päästy laitokselta kotiin, kun tajusimme käyvämme ensimmäistä Kakkakeskustelua (tm).

Aktiivisinta lapsosen jätöksistä keskustelu oli ihan alkuaikoina, kun niistä piti tulkita ravinnon riittävyyttä. Myös sen itsensä määrä oli ensimmäisinä viikkoina hyvin hämmentävä. Miten niin pieni olio voi tuottaa sellaisen määrän pask...kakkaa?

Sittemmin tilanne on - onneksi - rauhoittunut. Tietysti raportoimme kotona miehen kanssa toisillemme, että silmäterämme suoli toimii - erityisesti, jos vaipassa muhii oikein kunnioitettava läjä. Ja tietenkin kaikenlaiset kakkainsidentit on pakko jakaa, esimerkiksi se, kun multa tipahti käytetty vaippa lattialle. Siihen näyttää pätevän nk. lattialle putoavan voileivän laki, siis että leipä päätyy aina lattialle voipuoli alaspäin.

Tänään tapasin yhden tutun, jolla on Iggeä kuukautta nuorempi tyttö. Samassa seurueessa oli myös kolmikuukautisen poikavauvan äiti. Hieman hämmennyin, kun ensinmainittu äiti kysyi jälkimmäiseltä, että no montakos kertaa päivässä vauvasi kakkaa. Mistä lähtien lapsen kakkaamistahti on ollut normaali small talk -aihe kahvipöydässä, olkoonkin, että kaikilla on vauva?

Aiheeseen liittyen on vielä jaettava kanssanne kakan tulkintaopas värikuvineen kaikkineen. Myönnettäköön, että silloin ihan alkuaikoina olisin varmaan ollut tästä kiitollinen - nyt olen enemmänkin hämmentynyt. Etenkin, kun tekstin lopussa kiitetään kuvia lähettäneitä vanhempia. Siinäpä kivaa aineistoa perhealbumiin!

(Ja lupaan, että tämä on viimeinen kokonaan kakka-aiheinen postaus tässä blogissa. Seuraavaan yritän keksiä jotain muutakin sanottavaa.)