Meillä asuu yksi tyyppi, joka pälpättää aamusta iltaan taukoamatta. Ja tällä kertaa en puhu itsestäni. Vajaa neljävuotias joko selittää jotain omia tarinoitaan, jotka päättyvät usein toteamukseen "se oli sellainen tarina se", testailee reaktioitani tyyliin "pikkuveli tykkää enemmän sinusta, mutta minäpä tykkään enemmän papasta" tai sitten kyselee loputtomia kysymyksiään.
Pikkuveli on toistaiseksi helpompi, kysymykset ovat tyyppiä "mikä teme
on" (se sanoo sen tuollaisella hassulla aksentilla) ja "mitä tuo tekee"
ja "mihhä asia/ihminen x on". Usein se myös vastaa itse että pappa
töittä, mamma koulutta, ja yhtenä päivänä hienosti myös että "mamma
hammalääkävihhä".
Isoveljen kysymystulvasta viime aikojen suosikkejani ovat olleet muun muassa:
Miksi ihmisillä kuuluu olla kaksi kättä?
Miksi huomenna on aina yhden yön päästä?
Miksi ihmisillä on punainen kieli?
Mihin hän (milloin kukakin ihminen esim. kadulla) menossa ja miksi?
Miksi minä (siis lapsi itse) en totellut?
Jos lääkäri kerran otti minut sinun mahasta niin, että se teki reiän ja ompeli sen umpeen, niin mistä pikkuveli sitten tuli?
Miksi mun yhdellä kaverilla on vähän mustempi iho kuin meillä? (Kyseessä on siis ystäviemme Thaimaasta adoptoitu poika.)
Millainen koti kuulla on?
Sekä bonuksena: Milloin me kuollaan? Ja laitetaanko meidätkin sitten esille sinne eläinmuseoon?
Niin. Onneksi en itse joudu jälkikäteen kuuntelemaan omia vastauksiani, sen verran usein ne sisältävät vain jotain epämääräistä mutinaa ja epäonnistuneita yrityksiä kääntää keskustelu toiseen suuntaan. Ja tietenkin vakiovastauksiani "en tiedä", "siksi" ja mitä-kysymyksien kohdalla lapsuusaikojeni inhokkia "mitä mitä Mikko-setä", jonka olen nyt onnistunut siirtämään myös jälkipolville.
Muistelen joskus lukeneeni tai kuulleeni, että kysellessään lapsi myös testaa omia hypoteesejaan maailmasta. Siksi olen muistaessani ja jaksaessani yrittänyt vastata hankaliin kysymyksiin (erityisesti niihin, jotka käsittelevät kuolemaa, lasten syntymistä tms.) vastakysymyksellä tyyliin mitä itse siitä luulet. Taka-ajatuksena on saada selville, mitä kysymyksen takana piilee, siis ettei erehdyksessä päädy selittämään jotain lapsen kehitystasolle vielä ihan liian hankalaa asiaa. Ei se aina toimi, mutta joskus kuitenkin, ja taktiikka saattaa johtaa ihan mielenkiintoisiin keskusteluihin. Lapsen ajatusmaailma on viehättävä yhdistelmä irrationaalisuutta ja suoruutta, eivätkä päättömiltä aluksi kuulostavat kysymykset välttämättä ole sitä, kun vähän aikaa kuuntelee.
P.S. Isoveli 3 v 10 kk oppi viikonloppuna ajamaan pyörällä! Viime kesänä oli ahkerassa käytössä potkupyörä ja väitän, että sen ansiosta apurengasvaihetta ei tarvittu ollenkaan. Suosittelen myös ehdottomasti sitä kauhukahvaa pyörän perään, vanhemman selkä kiittää kun ei tarvitse pitää tarakasta kiinni kaksinkerroin kumartuneena. Ja on siitä paljon hyötyä myös ylämäissä, starteissa ja pysähtymisissä.
20.5.2013
15.5.2013
Kiitos Tamala 2011-?
Siellä ne taas tappelee. SE OLI MINULLA, huutaa toinen. Toinen makaa spagettina, kirkuu ja hakkaa päätään parkettiin.
Minun pitäisi olla syömässä ystävien kanssa. Sen sijaan kuuntelen täällä tuota riivatun kirkumista. Korjaan, kuuntelin, kunnes annoin periksi ja pistin Salama McQueenin päälle. Tuo punainen taika-auto naulitsee pienemmänkin riiviön töllön eteen. Mikä ihme siinä viehättää? Tamala Mäkvaan on mahdollistanut viime viikkoina laskujen maksamisen, ruoanlaiton ja nyt myös bloggaamisen. Kiitos sille siis, niin kauan kuin tätä kestää. Esikoinen oli jo unohtanut koko Salaman, mutta katsoo sekin, jos leffa pyörii. Ja pyöriihän se, pikkuveli kun ei mitään muuta katsoiskaan.
Yritin kyllä kaikkea muuta, koska asiaankuuluvasti syyllistyn television käyttämisestä lapsenvahtina. Lauloimme Posti-Patesta ja metromatkasta mummolaan ja miten autolla ajetaan varo-varovasti. Olin potilaana ja annoin lääkärin ruiskuttaa korvaani aurinkorasvaa (?). Ajoin traktorilla. Luin sata kertaa, miten Sannan päähän tuli haava ja lääkäri laittoi tikit. Kävin luullakseni tuhat kertaa läpi helikopterit ja kaivurit ja katujyrät. Söimmekin toki - kaikki kolme eri aikaan tosin, koska pienempi ei malttanut odottaa, isomman piti mennä vessaan ja minä en jaksanut kuunnella huutoa. Enkä itse ehtinyt syömään, koska täytin maitoaketsuppiaraejuustoa-vaatimuksia. Pyyhin housuja pyynnöstä, autoin syömisessä, putsasin suita, lakaisin lattioita.
Jostain syystä jokainen yritys jättää ne leikkimään keskenään on päättynyt tänään, kuten viime päivinä muutenkin, noin minuutissa huutoon ja kirkumiseen. Argh. Mikä hiton kevätpörriäinen noita vaivaa? Ne ovat ihan levottomia ja hurlumhei. Eivätkä ne ole koskaan kinastelleet näin paljon. Mikään ei kelpaa, kaikki on ei. Isompi nauraa rätkättää ja ärsyttää tahallaan, pienempi kirkuu lattialla ja kumauttelee takaraivoaan. Sitten se huutaa, koska sattuu. Uhma, mene pois. Kiukku, mene pois. Sekä äidiltä että lapsilta, that is.
Tilannetta ei sanottavasti paranna se, että syy siihen, että istun täällä erotuomaroimassa sen sijaan, että söisin Jalla Jallan herkkuja ja juoruaisin, on miehen. Kehuinko juuri, että saan omaa aikaa aina halutessani? Sallikaa että korjaan lausuntoani hieman: saan omaa aikaa, jos muistan tarkistaa mieheltä etukäteen, onko hän mahdollisesti sopinut jotain niille illoille, jotka hän itse on ensin korvamerkinnyt minun illoikseni. Siis pari viikkoa sitten sovimme herran aloitteesta, että tiistai- ja keskiviikkoillat ovat lähtökohtaisesti minun, ts. voin sopia niille menoja tarkistamatta asiaa hänen kanssaan. Maanantai ja torstai oli vastaavasti korvamerkitty herralle. Tein työtä käskettyä ja sovin tapaamiset molemmille illoilleni tälle viikolle. Kävi ilmi, että mies on sopinut kokoustavansa sekä tiistaina että keskiviikkona. Peruin menoni ja nyt hellin täällä marttyyriuttani. Se kasvaa ja voi hyvin, voin kertoa. Niin hyvin, että itseänikin ällöttää.
Kun se kyseinen kalenterirajoitteinen astuu ovesta, aion poistua. Ihan sama mihin, kunhan pääsen johonkin. Menen vaikka tuohon rantaan mulkoilemaan lokkeja. Mutta lenkille en mene, koska vastoin kaikkia periaatteitani juoksin eilen ja aika monena muunakin päivänä viime viikkoina. Hullu!
Minun pitäisi olla syömässä ystävien kanssa. Sen sijaan kuuntelen täällä tuota riivatun kirkumista. Korjaan, kuuntelin, kunnes annoin periksi ja pistin Salama McQueenin päälle. Tuo punainen taika-auto naulitsee pienemmänkin riiviön töllön eteen. Mikä ihme siinä viehättää? Tamala Mäkvaan on mahdollistanut viime viikkoina laskujen maksamisen, ruoanlaiton ja nyt myös bloggaamisen. Kiitos sille siis, niin kauan kuin tätä kestää. Esikoinen oli jo unohtanut koko Salaman, mutta katsoo sekin, jos leffa pyörii. Ja pyöriihän se, pikkuveli kun ei mitään muuta katsoiskaan.
Yritin kyllä kaikkea muuta, koska asiaankuuluvasti syyllistyn television käyttämisestä lapsenvahtina. Lauloimme Posti-Patesta ja metromatkasta mummolaan ja miten autolla ajetaan varo-varovasti. Olin potilaana ja annoin lääkärin ruiskuttaa korvaani aurinkorasvaa (?). Ajoin traktorilla. Luin sata kertaa, miten Sannan päähän tuli haava ja lääkäri laittoi tikit. Kävin luullakseni tuhat kertaa läpi helikopterit ja kaivurit ja katujyrät. Söimmekin toki - kaikki kolme eri aikaan tosin, koska pienempi ei malttanut odottaa, isomman piti mennä vessaan ja minä en jaksanut kuunnella huutoa. Enkä itse ehtinyt syömään, koska täytin maitoaketsuppiaraejuustoa-vaatimuksia. Pyyhin housuja pyynnöstä, autoin syömisessä, putsasin suita, lakaisin lattioita.
Jostain syystä jokainen yritys jättää ne leikkimään keskenään on päättynyt tänään, kuten viime päivinä muutenkin, noin minuutissa huutoon ja kirkumiseen. Argh. Mikä hiton kevätpörriäinen noita vaivaa? Ne ovat ihan levottomia ja hurlumhei. Eivätkä ne ole koskaan kinastelleet näin paljon. Mikään ei kelpaa, kaikki on ei. Isompi nauraa rätkättää ja ärsyttää tahallaan, pienempi kirkuu lattialla ja kumauttelee takaraivoaan. Sitten se huutaa, koska sattuu. Uhma, mene pois. Kiukku, mene pois. Sekä äidiltä että lapsilta, that is.
Tilannetta ei sanottavasti paranna se, että syy siihen, että istun täällä erotuomaroimassa sen sijaan, että söisin Jalla Jallan herkkuja ja juoruaisin, on miehen. Kehuinko juuri, että saan omaa aikaa aina halutessani? Sallikaa että korjaan lausuntoani hieman: saan omaa aikaa, jos muistan tarkistaa mieheltä etukäteen, onko hän mahdollisesti sopinut jotain niille illoille, jotka hän itse on ensin korvamerkinnyt minun illoikseni. Siis pari viikkoa sitten sovimme herran aloitteesta, että tiistai- ja keskiviikkoillat ovat lähtökohtaisesti minun, ts. voin sopia niille menoja tarkistamatta asiaa hänen kanssaan. Maanantai ja torstai oli vastaavasti korvamerkitty herralle. Tein työtä käskettyä ja sovin tapaamiset molemmille illoilleni tälle viikolle. Kävi ilmi, että mies on sopinut kokoustavansa sekä tiistaina että keskiviikkona. Peruin menoni ja nyt hellin täällä marttyyriuttani. Se kasvaa ja voi hyvin, voin kertoa. Niin hyvin, että itseänikin ällöttää.
Kun se kyseinen kalenterirajoitteinen astuu ovesta, aion poistua. Ihan sama mihin, kunhan pääsen johonkin. Menen vaikka tuohon rantaan mulkoilemaan lokkeja. Mutta lenkille en mene, koska vastoin kaikkia periaatteitani juoksin eilen ja aika monena muunakin päivänä viime viikkoina. Hullu!
6.5.2013
Omaa aikaa, makaroniraivari, mitä näitä on
Vietin viikonlopun yksin kotona. Miehen isä tarvitsi apua landella ja mulla oli gradu ja yhdet juhlat. Koko herraseurue häipyi vähän yllättäen jo perjantaina, olin ihan että häh. Kävin kaupungilla etsimässä rintaliivejä (turhaan) ja tajusin, ettei keskustassa enää ole yhtään baaria, jossa olisi takuuvarmasti joku tuttu, kun hypoteettisesti pohdin sitä kuuluisaa yhtä. Ostin Kotivinkin ja tulin kotiin.
Lauantaina kirjoitin, kävin kaupungilla ostamassa yöjuoksuvaatteita (mustaa ja läpikuultavaa ja vähän pitsiä kans) ja join yhden siiderin terassilla. Illalla juhlittiin ensin kotibileissä ja sitten ekslusiivisessa (edellinen siis hyvin sarkastisella äänensävyllä) Bläkissä. Siellä oli about yks polttariporukka ja joku hääseurue. Liukenimmekin jossain vaiheessa Loosen tanssilattialle. Juotiin shotteja ja kikatettiin ja tultiin yhden kaverin kans Mäkkärin kautta meille. Seuraavana päivänä nukuttiin yhteentoista ja syötiin pizzaa ja krapulakin unohti tulla kylään, vaikka olis voinut toisin luulla.
Kalenterista huomaa, että alkaa tulla kesä, vaikka ulkona ei ihan siltä vielä näytäkään. Kaiken maailman kekkereitä olis vaikka joka viikonlopulle. En voi kyllä henkilökohtaisesti ollenkaan osallistua siihen "mä en koskaan käy missään" -keskusteluun, joka aina välillä velloo mammapiireissä. Koska kyllä mä käyn, ja pääsen oikeastaan menemään silloin kun haluan. Jopa niin, että mua enemmänkin ahdisti koko viikonloppu yksin, kun tuntui että en mä tarvitse niin paljon sitä kuuluisaa omaa aikaa.
En muista, että mies olisi ikinä sanonut minulle, että älä mene johonkin. Kerran, kauan sitten soitin sille, kun töiden jälkeinen yksi vähän venähti, että ethän oo vihainen. Se sanoi mulle, että miksi ihmeessä mä olisin vihainen, jos sinulla on hauskaa. Ja se asenne on pitänyt. Kiitos siitä sille.
***
Okei, sitten katkesi ajatus. Piti huutaa ja heitellä tohveleita seinään. Pinna ratkesi, kun tajusin unohtaneeni jälleen kerran makaronilaatikon uuniin. Oikeesti. En tee sitä saatanan uuniinunohtujaruokaa enää ikinä! Oon pilannut varmaan kuusi makaronilaatikkoa tänä vuonna! ARGH! Tällä kertaa olin oikein laittanut mukaan porkkanaakin, että olis hieman terveellisempi versio. Syököön lihapiirakoita huomenna, en jaksa enää ryhtyä ruoanlaittoon. Ärsyttää.
Olen niin kyllästynyt tekemään ruokaa, siis tätä arkiruokaa. Jos jotakin erityisesti lasten tulevalta päiväkotiuralta odotan, niin sitä, että joku muu ruokkii kakarat muutaman kerran viikossa. Siis elokuusta eteenpäin mun enää tarvitse säveltää jatkuvasti uusia ruokalajeja bioroskikselle! Wohoo!
Ai niin, kuten em. voi päätellä, pojat saivat dagispaikat ja ihan just sieltä, mistä haluttiin. Toisin sanoen tuosta kahden korttelin päästä. Päiväkoti on pieni, vain kaksi ryhmää ja osa toiminnasta on yhteistä, joten veljeksillä on mahdollisuus tavata toisiaan päivän aikana. Käytiin siellä tutustumassa, ja isompi on kysellyt kovasti, milloin pääsee taas dagikseen. Jännä nähdä, mikä on reaktio sitten, kun totuus paljastuu.
Tosi kiva kuva paikasta jäi kyllä meille aikuisillekin. Puitteet olivat ehkä enemmän tyyppiä viihtyisä kuin moderni, mutta mitä siitä. Ehkä kaikista paras suositus oli se, että paikassa on ollut käytännössä sama henkilökunta koko sen reilun 10 vuoden ajan, kun se on ollut toiminnassa. Ja tantit muistivat poikien nimetkin, kun ollaan oltu sen verran usein samassa puistossa, jossa hekin ulkoilevat. Kiva juttu on sekin, että sieltä tulee pienemmän omahoitaja kotiin käymään ennen starttia. Taas ihmettelen, miten hienosti voi olla homma järjestetty ihan yhteiskunnan puolesta.
Eli siis mun lasten laitostuminen alkaa reilun kolmen kuukauden päästä! Iik! Ja mä meen lokakuun alussa töihin! Iik! Senkin kävin tuossa taannoin sopimassa. Ja tänään tapasin graduproffan ja sain kehuja ja taputuksia olkapäälle ja aion palauttaa sen elokuussa! Iik! Teoriaosuus on kasassa ja aineisto on hankittu ja metodi ja menetelmä on valittu ja nyt siis vaan hulluna analysoin sisältöä ja vedän jotain johtopäätöksiä ja sit se on siinä. Toistaiseksi kaikki on mennyt niin kuin ajattelinkin: että koko homma on viitsimisestä kiinni. Ei yks gradu kyllä todellakaan mitään rakettitiedettä ole (no ei kai kun luen viestintää, ehe).
Minkähän projektin sitä sitten keksisi? Tuntuu aika kummalliselta, että 13 vuoden ikuisuusprojekti nimeltä VTM näyttää uhkaavasti lähestyvän loppuaan. Lapsetkin on jo noin isoja, puhuvat ja liikkuvat itse ja leikkivät ja halutessaan riisuvat ja toinen osaa pukeakin. Ei ole tutteja eikä pulloja eikä edes syöttötuolia, koska pienempi kieltäytyy siinä istumasta. Muutaman kuukauden päästä toivon mukaan ei ole tarvetta edes vaipparoskikselle. Kuulostaa aika huimalta. Vähän haikeaakin kyllä, mutta mitä enemmän tässä olen asiaa ajatellut, sitä paremmalta tuntuu koko töihinpaluu ja kaikki. Kehitys kehittyy, kuulkaa!
Lauantaina kirjoitin, kävin kaupungilla ostamassa yöjuoksuvaatteita (mustaa ja läpikuultavaa ja vähän pitsiä kans) ja join yhden siiderin terassilla. Illalla juhlittiin ensin kotibileissä ja sitten ekslusiivisessa (edellinen siis hyvin sarkastisella äänensävyllä) Bläkissä. Siellä oli about yks polttariporukka ja joku hääseurue. Liukenimmekin jossain vaiheessa Loosen tanssilattialle. Juotiin shotteja ja kikatettiin ja tultiin yhden kaverin kans Mäkkärin kautta meille. Seuraavana päivänä nukuttiin yhteentoista ja syötiin pizzaa ja krapulakin unohti tulla kylään, vaikka olis voinut toisin luulla.
Kalenterista huomaa, että alkaa tulla kesä, vaikka ulkona ei ihan siltä vielä näytäkään. Kaiken maailman kekkereitä olis vaikka joka viikonlopulle. En voi kyllä henkilökohtaisesti ollenkaan osallistua siihen "mä en koskaan käy missään" -keskusteluun, joka aina välillä velloo mammapiireissä. Koska kyllä mä käyn, ja pääsen oikeastaan menemään silloin kun haluan. Jopa niin, että mua enemmänkin ahdisti koko viikonloppu yksin, kun tuntui että en mä tarvitse niin paljon sitä kuuluisaa omaa aikaa.
En muista, että mies olisi ikinä sanonut minulle, että älä mene johonkin. Kerran, kauan sitten soitin sille, kun töiden jälkeinen yksi vähän venähti, että ethän oo vihainen. Se sanoi mulle, että miksi ihmeessä mä olisin vihainen, jos sinulla on hauskaa. Ja se asenne on pitänyt. Kiitos siitä sille.
***
Okei, sitten katkesi ajatus. Piti huutaa ja heitellä tohveleita seinään. Pinna ratkesi, kun tajusin unohtaneeni jälleen kerran makaronilaatikon uuniin. Oikeesti. En tee sitä saatanan uuniinunohtujaruokaa enää ikinä! Oon pilannut varmaan kuusi makaronilaatikkoa tänä vuonna! ARGH! Tällä kertaa olin oikein laittanut mukaan porkkanaakin, että olis hieman terveellisempi versio. Syököön lihapiirakoita huomenna, en jaksa enää ryhtyä ruoanlaittoon. Ärsyttää.
Olen niin kyllästynyt tekemään ruokaa, siis tätä arkiruokaa. Jos jotakin erityisesti lasten tulevalta päiväkotiuralta odotan, niin sitä, että joku muu ruokkii kakarat muutaman kerran viikossa. Siis elokuusta eteenpäin mun enää tarvitse säveltää jatkuvasti uusia ruokalajeja bioroskikselle! Wohoo!
Ai niin, kuten em. voi päätellä, pojat saivat dagispaikat ja ihan just sieltä, mistä haluttiin. Toisin sanoen tuosta kahden korttelin päästä. Päiväkoti on pieni, vain kaksi ryhmää ja osa toiminnasta on yhteistä, joten veljeksillä on mahdollisuus tavata toisiaan päivän aikana. Käytiin siellä tutustumassa, ja isompi on kysellyt kovasti, milloin pääsee taas dagikseen. Jännä nähdä, mikä on reaktio sitten, kun totuus paljastuu.
Tosi kiva kuva paikasta jäi kyllä meille aikuisillekin. Puitteet olivat ehkä enemmän tyyppiä viihtyisä kuin moderni, mutta mitä siitä. Ehkä kaikista paras suositus oli se, että paikassa on ollut käytännössä sama henkilökunta koko sen reilun 10 vuoden ajan, kun se on ollut toiminnassa. Ja tantit muistivat poikien nimetkin, kun ollaan oltu sen verran usein samassa puistossa, jossa hekin ulkoilevat. Kiva juttu on sekin, että sieltä tulee pienemmän omahoitaja kotiin käymään ennen starttia. Taas ihmettelen, miten hienosti voi olla homma järjestetty ihan yhteiskunnan puolesta.
Eli siis mun lasten laitostuminen alkaa reilun kolmen kuukauden päästä! Iik! Ja mä meen lokakuun alussa töihin! Iik! Senkin kävin tuossa taannoin sopimassa. Ja tänään tapasin graduproffan ja sain kehuja ja taputuksia olkapäälle ja aion palauttaa sen elokuussa! Iik! Teoriaosuus on kasassa ja aineisto on hankittu ja metodi ja menetelmä on valittu ja nyt siis vaan hulluna analysoin sisältöä ja vedän jotain johtopäätöksiä ja sit se on siinä. Toistaiseksi kaikki on mennyt niin kuin ajattelinkin: että koko homma on viitsimisestä kiinni. Ei yks gradu kyllä todellakaan mitään rakettitiedettä ole (no ei kai kun luen viestintää, ehe).
Minkähän projektin sitä sitten keksisi? Tuntuu aika kummalliselta, että 13 vuoden ikuisuusprojekti nimeltä VTM näyttää uhkaavasti lähestyvän loppuaan. Lapsetkin on jo noin isoja, puhuvat ja liikkuvat itse ja leikkivät ja halutessaan riisuvat ja toinen osaa pukeakin. Ei ole tutteja eikä pulloja eikä edes syöttötuolia, koska pienempi kieltäytyy siinä istumasta. Muutaman kuukauden päästä toivon mukaan ei ole tarvetta edes vaipparoskikselle. Kuulostaa aika huimalta. Vähän haikeaakin kyllä, mutta mitä enemmän tässä olen asiaa ajatellut, sitä paremmalta tuntuu koko töihinpaluu ja kaikki. Kehitys kehittyy, kuulkaa!
29.4.2013
Ekotekoja ja tekoekoja
Seuraamissani blogeissa kiertää ekohaaste, jonka Bleue laittoi alulle. Jännä kyllä, kukaan ei ole haastanut mua, hehe. Imagoni ei liene kovin ekotiedostava. En ole tunnustautunut kestovaippojen, lasipullojen tai edes ekokosmetiikan faniksi, enkä hehkuta kirppislöytöjä, kantoliinoja tai kestoliivinsuojia (jotka ovat kyllä kertakäyttöisiä mukavammat, mutta eivät minusta noin yleisesti ottaen vaan kovin kiinnostava puheenaihe). En pode suurta tuskaa kuluttamisesta tai maailman tuhoutumisesta. Myönnän jopa ääneen että en edes, herran tähden, äänestä vihreitä*.
Disclaimerina huomautettakoon, että olen kuitenkin sitä mieltä, että vihreillä on tärkeä rooli poliittisessa kentässä ja asioiden tuomisessa yhteiskunnalliselle ja poliittiselle agendalle, niin kuin muillakin puolueilla, allekirjoitin minä puolueen periaatteita tai en. (Minusta jopa persuilla on tehtävänsä, ainakin herättää meidät kupliimme juuttuneet huomaamaan, miten eri tavalla ajattelevia ihmisiä täällä asuu. Ilmiöiden tiedostaminen on ainoa mahdollisuus muutokseen.)
No joo, se politiikasta. Pikkuisen huvittavaa ja toisaalta ehkä toivoa herättävää on, että kaikesta epäaktiivisuudestani huolimatta hiilijalanjälkeni on Hesarin mukaan hyvin keskitasoinen, ja ilman viime vuosien matkailuja olisimme reilusti keskiarvon alapuolella (ja tänä vuonna olemmekin, kun emme varmaan ole reissaamassa mihinkään kauas). Seuraavassa tulee siis katsaus asioihin hiilijalanjälki-testin teemojen mukaan.
Suurin syntini lienee siis itsestäänselvästi matkustaminen, erityisesti lentosellainen. Olemme lentäneet lähes vuosittain yhden kaukolennon (koko elämäni aikana olen lentänyt niitä laskutavasta** riippuen 4-6 edestakaista) ja yhden Euroopan-lennon. Sen sijaan arjessa liikun suurimmaksi osaksi kävellen ja muutaman kerran viikossa julkisilla, useimmiten ratikalla. Auto meillä on, mutta sitä käytetään todella vähän, koska mieskin on helmikuusta asti ollut töissä kävelyetäisyydellä. Emmekä muuten todellakaan ajele millään luksusautolla, vaan 90-luvun lopun viininpunaisella, susirumalla Volkkarilla, josta maksoimme miehen siskolle muutaman satasen. Tavallaan minusta on kiva, että mies haluaa sinnikkäästi ajaa vanhalla ruoskallamme, mutta minun ajointoani se edellisen työsuhdeauton sisältämä automaattivaihteisto kyllä kasvattaisi suuresti.
Kierrätämme melkein kaiken mahdollisen pienmetallia lukuunottamatta. Siis jätteistä lajittelemme paperit, pahvit, lasit, biojätteen, patterit, lääkkeet, ongelmajätteet, pullot, tölkit ja sekajätteen (tulikohan siinä kaikki?). Olen juuri myynyt lastenvaatteita kirppiksellä melkein 300 eurolla (wohoo!) sekä laittanut vauvakamoja kiertoon Huuto.netin kautta (vihdoinkin pääsimme eroon esimerkiksi pikkuveljen turvaistuimesta). Ne tavarat, jotka eivät mene kiertoon myymällä tai kavereille antamalla, päätyvät jotain kautta hyväntekeväisyyteen. Olen myös jaksaessani rahdannut luettuja akkainlehtiä mm. synnytyssairaalaan.
Kulutustottumukseni ovat kuitenkin ihan varmasti enemmän yltäkylläiset kuin tiedostavat. Toisin kuin esimerkiksi Liina tai Täti-ihminen, minä rakastan kaupoissa kiertelyä (oikeissa tai virtuaalisissa) ja ihanien asioiden hankkimista itselle tai muille. Suurin osa vaatteista ja tavaroista tulee meille uutena, tosin lähes poikkeuksetta alennettuun hintaan. Se ei tietenkään ole kovin ekologista, mutta ekonomista sentään. Kulutuksessani on kuitenkin jotain sääntöjä:
- Yritän ostaa vain sellaista, jolle on käyttöä. Vastustan esimerkiksi miljardien erilaisten elektronisten vempaimien (veden kuplatin, kahvikone, erilaiset tukanväkerrysvälineet) hankkimista. Lisäksi olen koko kevään taistellut vastaan mielihalua, joka yrittää pakottaa minut hankkimaan (kalliin) sitruunankeltaisen laukun, koska edellinen (ei-niin-kallis) keltainen laukkuni, johon kyllästyin vuodessa, elää tällä hetkellä toista elämäänsä lasten leikeissä postilaukkuna.
- Kosmetiikkaa saa ostaa vasta, kun edellinen vastaava tuote on loppu. Uutta ei saa avata, ennen kuin vanha on käytetty kokonaan. Ekohenkisyys lasketaan plussaksi, mutta ei oston perusteeksi, jos tuotteelle ei oikeasti ole muuten tarvetta.
- En osta muovisia vaatteita, kenkiä tai laukkuja. Ts. suosin luonnonmateriaaleja.
- En osta halpoja trikoorääsyjä, vaan sellaista, joka on helppo kierrättää käyttöön esim. jälleenmyymällä, kun en itse enää vaatetta tai asustetta tarvitse tai halua. Useimmiten se tarkoittaa nk. merkkivvaatteita.
- Ostan vain, jos vaate on sellaisenaan sopiva ja sellainen kuin haluan. Ei siis sinnepäin-ostoksia eikä lyhennettäviä/muuten muokattavia, koska ne jäävät käyttämättä.
- Boikotoin "kuluttamalla parempi maailma" -ajattelua: turha hankinta on turha hankinta, vaikka olisikin ekologinen. En tue kritiikitöntä ekotuotteiden ylistystä ostamalla esim. jotain blogi-ilmiötä, ellei se oikeasti ole jotenkin parempi kuin vastaavat muut tuotteet. (Enkä lue näitä tiedostavia kulutusblogeja, joissa täysin kyseenalaistamatta hihkutaan milloin mistäkin tavarasta, jonka valmistaja on kertonut olevansa kiva ja vastuullinen. Ystäväni, joka on ollut mm. Reilu kauppa -hommissa, on opastanut, että usein on kuitenkin parempi ostaa sen ison ja pahan multikansallisen firman tuote kuin pikkupuljun, sillä ensimmäisten valvonta toimii markkinoilla huomattavasti paremmin.)
- Nautin ja iloitsen hankinnoistani ja olen kiitollinen siitä, että olen syntynyt tänne länsimaiseen yltäkylläyteen ja minulla on mahdollisuus valita mitä ostan vai ostanko ollenkaan. Turha syyllistyminen ei vie mihinkään.
Ostaisin mielelläni enemmän käytettyä, jos kirppareilla myytäisiin enemmän muutakin kuin ylihinnoiteltua paskaa. Tästäpä voisinkin avautua joku kerta lisää, mutta todettakoon, että yleensä tulen kirppiskäynneillä vain vihaiseksi. Ja huutonet-idiootit ovat ihan oma lukunsa, en edes viitsi aloittaa aiheesta, kun olen muuten ihan hyvällä tuulella. (Paitsi että edelleen naurattaa Lupiinin taannoinen FB-ketju aiheesta unipussin sukupuolisidonnaisuus.)
Lapsiasioissa tulee miinusta kertovaipoista (ovat sentään kotimaisia), joskin ero kestovaippoihin puhtaasti ilmastonäkökulmasta ei ilmeisesti ole aivan niin yksinkertainen kuin joskus annetaan ymmärtää. Ainakaan kovin luotettavaa tutkimustietoa asiasta ei helposti löydy. Jätemäärä on varmasti pienempi ja taloudellinen rasitus samoin, joten epäilemättä kestovaipat ovat monella tavalla hyvä valinta, jos itse tykkää ja jaksaa. Purkkiruokaa söivät meillä molemmat lapset, ensimmäinen enemmän, toinen vähemmän. Molempia on kuitenkin imetetty päälle vuoden ikäiseksi, joten korviketeollisuutta olemme tukeneet vain esikoisen ensimmäisen 4 kuukauden aikana ja toisen lapsen kohdalla vain muutamia yksittäisiä kertoja. Lastentarvikkeita olemme hankkineet sekä uutena että käytettynä, esimerkiksi pinnasänky on minun vanha muuramelaiseni. Sen 34 vuoden ura tosin taitaa päättyä pikkuveljeen, joka on onnistunut rynkyttämään sen lähelle hajoamispistettä. Lasten hankkiminen sinänsä on tietysti itsekästä ja mitä lie, joskin biologisesti ja yleisellä tasoalla se on toki myös ihmisten tehtävä lajin säilymisen kannalta.
Asumisen suhteen olemme kai kohtuullisen ympäristöystävällisiä, asummehan kerrostalossa ja normin 4 mukaan myös ahtaasti, joskaan itse en sadan neliön asuntoa kovin ahtaana pidä. Lämpö on kaukosellaista ja sähkö vihreää. Minut on opetettu "säästämään sähköä" jo ennen kuin ilmastonmuutoksesta oli kukaan kuullutkaan, joten sellaiset pikkujutut kuin valojen ja laitteiden sammuttaminen kun niitä ei tarvita, ovat aika automaattisia. Valojen sammuttelusta pitää tällä hetkellä innokkaimmin huolen pikkuveli, joka yltää juuri valokatkaisimien alareunaan ja pystyy siis vain sammuttamaan ne.
Viimeinen Hesarinkin testissään mittaama teema on ruoka. Siinähän olisi varaa parantaa, jos olisi ihan kasvis. Meillä on sekaruokavalio, joskin punaista lihaa syövät lähinnä lapset (ostan kerran viikossa jauhelihaa ja aina luomua). Maito ja muut maitotuotteet, munat, jauhot, liha, sitruunat, hiutaleet, ketsuppi ja monet mausteet ovat lähes poikkeuksetta luomua, hedelmät ja vihanneksetkin silloin, kun hinta ei itketä. Suurimmat synnit ja henkilökohtaiset ahdistuksen aiheeni ovat tässä järjestyksessä pois heitettävän ruoan määrä ja broilerin syönti. Ensimmäinen johtuu isoksi osaksi lapsista: minä en syö heidän kuolaisia tähteitään ja ruokaa menee lautasen kautta roskiin ihan liikaa. Toinen taas johtuu siitä, että en ole keksinyt yhtä helppoa ja maistuvaa ja monipuolista proteiininlähdettä, joka olisi vielä suht terveellinen. Toivottavasti luomubroiskukin joskus palaa kauppoihin, sitä taisi olla kymmenisen vuotta sitten tarjolla mutta aika ei ollut vielä kypsä.
No niin, siinä tunnustukseni kauhistelkaa vapaasti! En usko äärimmäisyyksiin, ja totta on, että isot muutokset lähtevät jostain muualta kuin minun biojätteeni lajittelustani tai lajittelemattomuudestani. Oli yksittäisistä asioista mitä mieltä vaan, turha kulutus ja jätteentuottaminen on yksinkertaisesti typerää. Sota- ja pula-ajat eläneet tiesivät tämän hyvin, mutta seuraavien sukupolvien aikana hommasta on kadonnut tolkku. On helvetin ärsyttävää ja väärin, että tavaroita ei kannata korjata ja että roinaa tuotetaan niin järjetöntä vauhtia, että sitä rahdataan suoraan kaatopaikoille kehitysmaihin, siis ilman että kukaan koskaan sitä käyttää.
Mihinkään epätoivoiseen itsensäruoskimiseen en kuitenkaan usko. Enkä osaa vastata siihenkään, että mikä oikeus minulla, valkoisella hyvinvointivaltion hyvinvoivalla ihmisellä, olisi sanoa, että esimerkiksi kiinalaiset eivät saa tavoitella samaa elintasoa jääkaappeineen ja autoineen. Oma valintani on se, että teen, mitä voin ja yritän opettaa lapseni paitsi toimimaan, myös ajattelemaan. En itke iltaisin sitä, että satuin syntymään tänne näihin olosuhteisiin. Päin vastoin, olen asiasta kiitollinen, koska se myös mahdollistaa, että voin tehdä valintoja ja ylipäätään olla tietoinen asioista. Itse kun en usko, että toivottoman tuomiopäivän pasuunan soittaminen ainakaan edistää asiaa. Eikös se niin mene, että jos ei ole toivoa, ei synny tuloksiakaan?
*Tein minä sitäkin joskus nuorempana, mutta sittemmin olen todennut, että haluan, että äänestämälläni puolueella on selkeä linja muissakin poliittisissa linjauksissa kuin ympäristöasioissa - eikä sekään kyllä vihreillä aina kovin selkeä ole ollut.
**Lasketaanko Kanaria kaukolennoksi? Entäs Dubai, jonne on sama lentomatka?
Disclaimerina huomautettakoon, että olen kuitenkin sitä mieltä, että vihreillä on tärkeä rooli poliittisessa kentässä ja asioiden tuomisessa yhteiskunnalliselle ja poliittiselle agendalle, niin kuin muillakin puolueilla, allekirjoitin minä puolueen periaatteita tai en. (Minusta jopa persuilla on tehtävänsä, ainakin herättää meidät kupliimme juuttuneet huomaamaan, miten eri tavalla ajattelevia ihmisiä täällä asuu. Ilmiöiden tiedostaminen on ainoa mahdollisuus muutokseen.)
No joo, se politiikasta. Pikkuisen huvittavaa ja toisaalta ehkä toivoa herättävää on, että kaikesta epäaktiivisuudestani huolimatta hiilijalanjälkeni on Hesarin mukaan hyvin keskitasoinen, ja ilman viime vuosien matkailuja olisimme reilusti keskiarvon alapuolella (ja tänä vuonna olemmekin, kun emme varmaan ole reissaamassa mihinkään kauas). Seuraavassa tulee siis katsaus asioihin hiilijalanjälki-testin teemojen mukaan.
Suurin syntini lienee siis itsestäänselvästi matkustaminen, erityisesti lentosellainen. Olemme lentäneet lähes vuosittain yhden kaukolennon (koko elämäni aikana olen lentänyt niitä laskutavasta** riippuen 4-6 edestakaista) ja yhden Euroopan-lennon. Sen sijaan arjessa liikun suurimmaksi osaksi kävellen ja muutaman kerran viikossa julkisilla, useimmiten ratikalla. Auto meillä on, mutta sitä käytetään todella vähän, koska mieskin on helmikuusta asti ollut töissä kävelyetäisyydellä. Emmekä muuten todellakaan ajele millään luksusautolla, vaan 90-luvun lopun viininpunaisella, susirumalla Volkkarilla, josta maksoimme miehen siskolle muutaman satasen. Tavallaan minusta on kiva, että mies haluaa sinnikkäästi ajaa vanhalla ruoskallamme, mutta minun ajointoani se edellisen työsuhdeauton sisältämä automaattivaihteisto kyllä kasvattaisi suuresti.
Kierrätämme melkein kaiken mahdollisen pienmetallia lukuunottamatta. Siis jätteistä lajittelemme paperit, pahvit, lasit, biojätteen, patterit, lääkkeet, ongelmajätteet, pullot, tölkit ja sekajätteen (tulikohan siinä kaikki?). Olen juuri myynyt lastenvaatteita kirppiksellä melkein 300 eurolla (wohoo!) sekä laittanut vauvakamoja kiertoon Huuto.netin kautta (vihdoinkin pääsimme eroon esimerkiksi pikkuveljen turvaistuimesta). Ne tavarat, jotka eivät mene kiertoon myymällä tai kavereille antamalla, päätyvät jotain kautta hyväntekeväisyyteen. Olen myös jaksaessani rahdannut luettuja akkainlehtiä mm. synnytyssairaalaan.
Kulutustottumukseni ovat kuitenkin ihan varmasti enemmän yltäkylläiset kuin tiedostavat. Toisin kuin esimerkiksi Liina tai Täti-ihminen, minä rakastan kaupoissa kiertelyä (oikeissa tai virtuaalisissa) ja ihanien asioiden hankkimista itselle tai muille. Suurin osa vaatteista ja tavaroista tulee meille uutena, tosin lähes poikkeuksetta alennettuun hintaan. Se ei tietenkään ole kovin ekologista, mutta ekonomista sentään. Kulutuksessani on kuitenkin jotain sääntöjä:
- Yritän ostaa vain sellaista, jolle on käyttöä. Vastustan esimerkiksi miljardien erilaisten elektronisten vempaimien (veden kuplatin, kahvikone, erilaiset tukanväkerrysvälineet) hankkimista. Lisäksi olen koko kevään taistellut vastaan mielihalua, joka yrittää pakottaa minut hankkimaan (kalliin) sitruunankeltaisen laukun, koska edellinen (ei-niin-kallis) keltainen laukkuni, johon kyllästyin vuodessa, elää tällä hetkellä toista elämäänsä lasten leikeissä postilaukkuna.
- Kosmetiikkaa saa ostaa vasta, kun edellinen vastaava tuote on loppu. Uutta ei saa avata, ennen kuin vanha on käytetty kokonaan. Ekohenkisyys lasketaan plussaksi, mutta ei oston perusteeksi, jos tuotteelle ei oikeasti ole muuten tarvetta.
- En osta muovisia vaatteita, kenkiä tai laukkuja. Ts. suosin luonnonmateriaaleja.
- En osta halpoja trikoorääsyjä, vaan sellaista, joka on helppo kierrättää käyttöön esim. jälleenmyymällä, kun en itse enää vaatetta tai asustetta tarvitse tai halua. Useimmiten se tarkoittaa nk. merkkivvaatteita.
- Ostan vain, jos vaate on sellaisenaan sopiva ja sellainen kuin haluan. Ei siis sinnepäin-ostoksia eikä lyhennettäviä/muuten muokattavia, koska ne jäävät käyttämättä.
- Boikotoin "kuluttamalla parempi maailma" -ajattelua: turha hankinta on turha hankinta, vaikka olisikin ekologinen. En tue kritiikitöntä ekotuotteiden ylistystä ostamalla esim. jotain blogi-ilmiötä, ellei se oikeasti ole jotenkin parempi kuin vastaavat muut tuotteet. (Enkä lue näitä tiedostavia kulutusblogeja, joissa täysin kyseenalaistamatta hihkutaan milloin mistäkin tavarasta, jonka valmistaja on kertonut olevansa kiva ja vastuullinen. Ystäväni, joka on ollut mm. Reilu kauppa -hommissa, on opastanut, että usein on kuitenkin parempi ostaa sen ison ja pahan multikansallisen firman tuote kuin pikkupuljun, sillä ensimmäisten valvonta toimii markkinoilla huomattavasti paremmin.)
- Nautin ja iloitsen hankinnoistani ja olen kiitollinen siitä, että olen syntynyt tänne länsimaiseen yltäkylläyteen ja minulla on mahdollisuus valita mitä ostan vai ostanko ollenkaan. Turha syyllistyminen ei vie mihinkään.
Ostaisin mielelläni enemmän käytettyä, jos kirppareilla myytäisiin enemmän muutakin kuin ylihinnoiteltua paskaa. Tästäpä voisinkin avautua joku kerta lisää, mutta todettakoon, että yleensä tulen kirppiskäynneillä vain vihaiseksi. Ja huutonet-idiootit ovat ihan oma lukunsa, en edes viitsi aloittaa aiheesta, kun olen muuten ihan hyvällä tuulella. (Paitsi että edelleen naurattaa Lupiinin taannoinen FB-ketju aiheesta unipussin sukupuolisidonnaisuus.)
Lapsiasioissa tulee miinusta kertovaipoista (ovat sentään kotimaisia), joskin ero kestovaippoihin puhtaasti ilmastonäkökulmasta ei ilmeisesti ole aivan niin yksinkertainen kuin joskus annetaan ymmärtää. Ainakaan kovin luotettavaa tutkimustietoa asiasta ei helposti löydy. Jätemäärä on varmasti pienempi ja taloudellinen rasitus samoin, joten epäilemättä kestovaipat ovat monella tavalla hyvä valinta, jos itse tykkää ja jaksaa. Purkkiruokaa söivät meillä molemmat lapset, ensimmäinen enemmän, toinen vähemmän. Molempia on kuitenkin imetetty päälle vuoden ikäiseksi, joten korviketeollisuutta olemme tukeneet vain esikoisen ensimmäisen 4 kuukauden aikana ja toisen lapsen kohdalla vain muutamia yksittäisiä kertoja. Lastentarvikkeita olemme hankkineet sekä uutena että käytettynä, esimerkiksi pinnasänky on minun vanha muuramelaiseni. Sen 34 vuoden ura tosin taitaa päättyä pikkuveljeen, joka on onnistunut rynkyttämään sen lähelle hajoamispistettä. Lasten hankkiminen sinänsä on tietysti itsekästä ja mitä lie, joskin biologisesti ja yleisellä tasoalla se on toki myös ihmisten tehtävä lajin säilymisen kannalta.
Asumisen suhteen olemme kai kohtuullisen ympäristöystävällisiä, asummehan kerrostalossa ja normin 4 mukaan myös ahtaasti, joskaan itse en sadan neliön asuntoa kovin ahtaana pidä. Lämpö on kaukosellaista ja sähkö vihreää. Minut on opetettu "säästämään sähköä" jo ennen kuin ilmastonmuutoksesta oli kukaan kuullutkaan, joten sellaiset pikkujutut kuin valojen ja laitteiden sammuttaminen kun niitä ei tarvita, ovat aika automaattisia. Valojen sammuttelusta pitää tällä hetkellä innokkaimmin huolen pikkuveli, joka yltää juuri valokatkaisimien alareunaan ja pystyy siis vain sammuttamaan ne.
Viimeinen Hesarinkin testissään mittaama teema on ruoka. Siinähän olisi varaa parantaa, jos olisi ihan kasvis. Meillä on sekaruokavalio, joskin punaista lihaa syövät lähinnä lapset (ostan kerran viikossa jauhelihaa ja aina luomua). Maito ja muut maitotuotteet, munat, jauhot, liha, sitruunat, hiutaleet, ketsuppi ja monet mausteet ovat lähes poikkeuksetta luomua, hedelmät ja vihanneksetkin silloin, kun hinta ei itketä. Suurimmat synnit ja henkilökohtaiset ahdistuksen aiheeni ovat tässä järjestyksessä pois heitettävän ruoan määrä ja broilerin syönti. Ensimmäinen johtuu isoksi osaksi lapsista: minä en syö heidän kuolaisia tähteitään ja ruokaa menee lautasen kautta roskiin ihan liikaa. Toinen taas johtuu siitä, että en ole keksinyt yhtä helppoa ja maistuvaa ja monipuolista proteiininlähdettä, joka olisi vielä suht terveellinen. Toivottavasti luomubroiskukin joskus palaa kauppoihin, sitä taisi olla kymmenisen vuotta sitten tarjolla mutta aika ei ollut vielä kypsä.
No niin, siinä tunnustukseni kauhistelkaa vapaasti! En usko äärimmäisyyksiin, ja totta on, että isot muutokset lähtevät jostain muualta kuin minun biojätteeni lajittelustani tai lajittelemattomuudestani. Oli yksittäisistä asioista mitä mieltä vaan, turha kulutus ja jätteentuottaminen on yksinkertaisesti typerää. Sota- ja pula-ajat eläneet tiesivät tämän hyvin, mutta seuraavien sukupolvien aikana hommasta on kadonnut tolkku. On helvetin ärsyttävää ja väärin, että tavaroita ei kannata korjata ja että roinaa tuotetaan niin järjetöntä vauhtia, että sitä rahdataan suoraan kaatopaikoille kehitysmaihin, siis ilman että kukaan koskaan sitä käyttää.
Mihinkään epätoivoiseen itsensäruoskimiseen en kuitenkaan usko. Enkä osaa vastata siihenkään, että mikä oikeus minulla, valkoisella hyvinvointivaltion hyvinvoivalla ihmisellä, olisi sanoa, että esimerkiksi kiinalaiset eivät saa tavoitella samaa elintasoa jääkaappeineen ja autoineen. Oma valintani on se, että teen, mitä voin ja yritän opettaa lapseni paitsi toimimaan, myös ajattelemaan. En itke iltaisin sitä, että satuin syntymään tänne näihin olosuhteisiin. Päin vastoin, olen asiasta kiitollinen, koska se myös mahdollistaa, että voin tehdä valintoja ja ylipäätään olla tietoinen asioista. Itse kun en usko, että toivottoman tuomiopäivän pasuunan soittaminen ainakaan edistää asiaa. Eikös se niin mene, että jos ei ole toivoa, ei synny tuloksiakaan?
*Tein minä sitäkin joskus nuorempana, mutta sittemmin olen todennut, että haluan, että äänestämälläni puolueella on selkeä linja muissakin poliittisissa linjauksissa kuin ympäristöasioissa - eikä sekään kyllä vihreillä aina kovin selkeä ole ollut.
**Lasketaanko Kanaria kaukolennoksi? Entäs Dubai, jonne on sama lentomatka?
21.4.2013
Suorituspaineita
Niin. Tuntuu että KAIKKI muut tekee sitä koko ajan. Monta kertaa viikossa. Miten ne jaksavat innostua, ihmettelen minä. Ja miten niillä riittää aikaa ja energiaa?
Tuntuu, että omassa elämässä ei meinaa olla tilaa sille, vaikka tekisi mielikin. Mies on poissa, lapset valvottavat, väsyttää, on pakko priorisoida. Vaikka kuinka lupaa itselleen, että tästä ei tingitä, niin jotenkin se vaan tahtoo jäädä.
Muilla kyllä tuntuu virtaa riittävän. Kai niillä on sitten jo enemmän kevättä rinnassa. Yksi jos toinenkin mainitsee ainakin rivien välissä, miten homma on alkanut sujua. Ja sitä myötä siihen haluaa sitten panostaakin enemmän.
Täällä se tahtoo aina jäädä yhteen satunnaiseen kertaan silloin tällöin. Oikeastaan monesti jälkeenpäin kyllä miettii, että miksi se tauko taas pääsi livahtamaan niin pitkäksi. Mutta sitten tulee taas työmatkoja, sairasteluja, hurlumhei-öitä ja milloin mitäkin.
Toisaalta olen kyllä taipuvainen uskomaan, että kyse ei ole niinkään ajasta kuin siitä, että ei vaan huvita. Sen myöntäminen on vähän noloa, kun välillä tuntuu, että ihan kaikki muut ovat asiasta niin tohkeissaan. Useimmiten se vaan on niin järkyttävän tylsää. Tulee vilkuiltua kelloa ja mietittyä, että eikö tämä nyt voisi olla ohi jo. Että eiköhän tämä nyt jo riitä, haluan suihkuun ja nukkumaan.
Kuulemma pitäisi vaan tehdä sitä säännöllisesti, vaikka ei huvittaisikaan. Saisi niin sanotusti vaihteen päälle. Olen yrittänyt kyllä. Tehnyt lupauksia, puhunut asiasta, hankkinut jopa uusia välineitä herättääkseni jonkinlaisen kipinän. Toistaiseksi turhaan. Jotenkin se vaan on niin puuduttavaa, saman toistamista kerrasta toiseen. Ja sitten taas ei kuitenkaan niin fyysisesti huomaamatonta, että tylsyys muuttuisi meditatiiviseksi.
En millään haluaisi myöntää, että se homma ei vaan ole mua varten. Varmaan pitäisi vaan unohtaa kaikki jutut suoritusten lukumääristä ja kestoista ja tehdä tai olla tekemättä niin kuin itsestä hyvältä tuntuu. Ehkä vielä joskus löydän itsestäni aidon halun ja sanatkin tulevat kuin itsestään: kulta, mä lähden nyt juoksemaan.
(Enkö oo aivan kuolettavan hauska? Mutta oikeasti haluaisin olla ihminen, joka tykkää juosta. Haaveilen edelleen siitä, että joskus tapahtuu joku mystinen klik, jonka ansiosta se alkaa tuntua edes siedettävältä. Juokseminen olisi niin kätevää: ei aikatauluja, ei parin tunnin salireissuja, ei liikaa säätämistä. Mut kun ei. Huonoon huumoriin sen sijaan riittää kyllä aikaa ja innostusta.)
Tuntuu, että omassa elämässä ei meinaa olla tilaa sille, vaikka tekisi mielikin. Mies on poissa, lapset valvottavat, väsyttää, on pakko priorisoida. Vaikka kuinka lupaa itselleen, että tästä ei tingitä, niin jotenkin se vaan tahtoo jäädä.
Muilla kyllä tuntuu virtaa riittävän. Kai niillä on sitten jo enemmän kevättä rinnassa. Yksi jos toinenkin mainitsee ainakin rivien välissä, miten homma on alkanut sujua. Ja sitä myötä siihen haluaa sitten panostaakin enemmän.
Täällä se tahtoo aina jäädä yhteen satunnaiseen kertaan silloin tällöin. Oikeastaan monesti jälkeenpäin kyllä miettii, että miksi se tauko taas pääsi livahtamaan niin pitkäksi. Mutta sitten tulee taas työmatkoja, sairasteluja, hurlumhei-öitä ja milloin mitäkin.
Toisaalta olen kyllä taipuvainen uskomaan, että kyse ei ole niinkään ajasta kuin siitä, että ei vaan huvita. Sen myöntäminen on vähän noloa, kun välillä tuntuu, että ihan kaikki muut ovat asiasta niin tohkeissaan. Useimmiten se vaan on niin järkyttävän tylsää. Tulee vilkuiltua kelloa ja mietittyä, että eikö tämä nyt voisi olla ohi jo. Että eiköhän tämä nyt jo riitä, haluan suihkuun ja nukkumaan.
Kuulemma pitäisi vaan tehdä sitä säännöllisesti, vaikka ei huvittaisikaan. Saisi niin sanotusti vaihteen päälle. Olen yrittänyt kyllä. Tehnyt lupauksia, puhunut asiasta, hankkinut jopa uusia välineitä herättääkseni jonkinlaisen kipinän. Toistaiseksi turhaan. Jotenkin se vaan on niin puuduttavaa, saman toistamista kerrasta toiseen. Ja sitten taas ei kuitenkaan niin fyysisesti huomaamatonta, että tylsyys muuttuisi meditatiiviseksi.
En millään haluaisi myöntää, että se homma ei vaan ole mua varten. Varmaan pitäisi vaan unohtaa kaikki jutut suoritusten lukumääristä ja kestoista ja tehdä tai olla tekemättä niin kuin itsestä hyvältä tuntuu. Ehkä vielä joskus löydän itsestäni aidon halun ja sanatkin tulevat kuin itsestään: kulta, mä lähden nyt juoksemaan.
(Enkö oo aivan kuolettavan hauska? Mutta oikeasti haluaisin olla ihminen, joka tykkää juosta. Haaveilen edelleen siitä, että joskus tapahtuu joku mystinen klik, jonka ansiosta se alkaa tuntua edes siedettävältä. Juokseminen olisi niin kätevää: ei aikatauluja, ei parin tunnin salireissuja, ei liikaa säätämistä. Mut kun ei. Huonoon huumoriin sen sijaan riittää kyllä aikaa ja innostusta.)
19.4.2013
Minä ja mun someminä
Olen tässä paheksunut kaikenlaista. Ja sitten kirjoitellut sitä gradua. Ihme flow iski eilen ja tänään, etsin yhtä aikaa lähteitä ja luin metodikirjallisuutta ja läpikävin aineistoa ja ties mitä. Jotenkin tuli muutama sivu tekstiäkin kirjoitettua. Ja ai sitä fiilistä, kun muuttaa Wordin perusasetukset suositusten mukaiseksi, yhtäkkiä tulee monta sivua lisää, kun fonttikoko on 12, riviväli 1,5 ja vasemmalle pläjäyttää neljän sentin marginaalin.
Sitten olen tarkkaillut niitä yliopistolla hengaavia tyyppejä. Tunnistin kaksikymppisen itseni vaivatta, meikatun tyypin, joka suu vaahdossa kirosi röökipaikalla ihmisten typeryyttä asiakaspalvelijan näkökulmasta. Se oli ikäkaudelleen tyypillisen itsekeskeinen, epäilemättä aika mustavalkoinen, mutta silti kykeneväinen nauramaan myös itselleen. Muutenkin siellä on ne samat tyypit, reippaat moikkamoikka-jannut ja khuulit sliippitukat ja pitkätukkaiset kiltit tytöt ja tiedostavat naistutkimuksen sivuaineopiskelijat ja ärsyttävän mukatärkeät pikkunilkit, just sellaiset jotka tentissä peittävät paperin kyynärvarrellaan ettei kukaan vaan pääse lunttaamaan ja sitten pikkuisen tylsät aikuisopiskelijat, jotka tulevat kirjastoon jo ennen yhtätoista ja poistuvat kello 16 kaupan kautta kotiin (hep!).
Mutta nykyisin mulla on jo moikkaustuttuja siellä! Olen käynyt parilla kielikurssilla ja niitä tyyppejä ihan muina naisina vaan moikkailen kirjastolla. Viimeksi toisella niistä kursseista keskusteltiin mm. tietotekniikan käytöstä opetuksessa. Oisittepa nähneet ne ilmeet, kun kerroin, että kun mä olin yläasteella, koko internetiä ei ollut olemassakaan! Ja että vielä 2000-luvun alussa kaikki tieteelliset journaalit olivat vain paperimuodossa, niitä piti siis käydä selaamassa kirjastossa mappi kerrallaan aineistoa etsiessään. Ja ottaa sitten kopioita. Kymmenen vuotta on tässä mielessä aika pitkä aika.
Eikä silloin ollut Facebookiakaan. Joskus (usein) ajattelen, että onneksi, eipähän ole jäänyt niin paljon todistusaineistoa kaikesta järjettömästä, mitä silloin keksin tehdä. Joskus (harvemmin) taas ajattelen, että olishan se kiva, jos olis edes jotain kuvia siltäkin ajalta, kun olin vielä nuori ja nätti. Se oli aikaa ennen digikameroita ja kännykkäkameroita, eikä filmikameraa kaivettu esille kuin todella spesiaalitilanteissa.
Ennen vanhaan kun tutustui johonkin, niin kuva siitä ihmisestä muodostui lähinnä tapaamisten ja (joskus hyvinkin vahvasti) muiden kertomusten kautta. Nykyisin kun tutustuu uuteen tyyppiin, niin ryhtyy kavereiksi Facebookissa ja se someminäkin tulee osaksi omaa käsitystä uudesta ihmisestä. Saati sitten se, että on ihmisiä, joita ei edes tunne muuten kuin verkossa (hei vaan teille, te kaikki luette tätä blogia!).
Kävin sitten oikein katsomassa omaa FB-profiiliani siinä mielessä, että jos en tuntisi itseäni muuten, niin mitä se minusta kertoisi.Viimeiset päivitykset käsittelevät seuraavia aiheita:
- Lastenvaatteiden paljoutta. Kävin viikonloppuna läpi kellarin uumenia tulevaa kirppisvarausta ajatellen ja olin ahdistunut siitä tavaramäärästä.
- Ravintolassa syömistä. Kävin lauantaina kaverin kanssa syömässä ja kirjasin sijainnin, kun olin kerrankin Pitkänsillan pohjoispuolella. Mutta hei, en kertonut erikseen statuksessa, että vietän kokonaisen yön ihan yksin ilman miestä ja lapsia! (Tosin tässähän sekin tuli sit hoidettua.)
- Lastenkasvatusta. Periaatteiden noudattaminen kasvatuksessa johti tässä hiljattain sellaiseen erikoiseen tilanteeseen, että esikoinen kiljui lattialla haluavansa kalanmaksaöljyä ja me yritimme miehen kanssa tuputtaa hänelle suklaamuffinssia, "koska muuten käy niin kuin sen kalanmaksaöljyn kanssa jota et ensin suostunut ottamaan".
- Vapautuvaa vuokra-asuntoa. Jaoin kaverin tästä lähistöltä vapautuvan asunnon ilmoituksen, mutta en onnistunut tekemään sitäkään tuppaamatta mukaan mainintaa hyvistä naapureista, ts. itsestäni.
- Omia synttäreitäni, kiitin onnitteluista kuvan kera. Kuvassa olivat yllätys, yllätys minä ja mun lapsi.
- Esikoista, joka sai kaipaamansa ilmapallon ostoskeskuksen katosta ystävällisten cheerleadereiden avulla. Tytöt tekivät pyramidin ja noutivat pojalle pallon.
- Pikkuveljeä, joka söi päänsä kokoista croissantia.
- Mun uusia suksia.
- Mun luistelusaavutuksia.
Ja niin edelleen ja niin edelleen. Someminäni vaikuttaisi olevan pikkuisen itsekeskeinen. (Ja nyt vielä bloggaan itsestäni.) Tämä on tulos, kun ärsyyntyy/ahdistuu uutisista eikä jaksa jakaa niitä (ja ärsyyntyy/ahdistuu ihmisistä, jotka ovat Facebookissakin niin saatanan tiedostavia), ei jaksa olla tarpeeksi kekseliäs päivittääkseen mitään näppärää ajankohtaisista asioista, pitää maisemakuvia useimmiten tylsinä, ei kehtaa päivittää mitään gradujuttuja enää näillä opiskeluvuosilla ja innostuu muutenkin päivittämään hajanaisesti. Lähinnä jos lapset ovat erityisen söpöjä tai koomisia. (No toki ne on sitä mun mielestä usein, mutta ihan kaikkea en jaksa jakaa FB:ssäkään.)
Kuten tästä ehkä huomaa, minua ei myöskään ahdista jakaa kuvia lapsistani Facebookissa. En ole oikein edelleenkään ymmärtänyt, miksi pitäisi (paitsi ehkä säästääkseni ihmisiä lasteni kuvilta, mutta siihenkään en näe syytä, kun ovathan ne nyt niin ). Olen toki rajannut kuvien näkymistä siten, että ne näkyvät vain valitsemilleni ihmisille. Joo, ehkä ne kuvat ovat siellä ikuisesti, mutta mitä sitten? Siis tämä on ihan ystävällismielinen kysymys, en vaan ymmärrä. Tunnistettavia naamakuvia en tänne blogiin ole laittanut, koska haluan säilyttää jonkinlaisen anonymiteetin, sekä oman että lasten. Tosin on todettava samoin kuin monet muutkin, että eipä varmaan tarvitse olla kummoinenkaan etsivä, jos haluaisi selvittää, kuka minä olen.
Minä ajattelen, että verkko on myös osa elinympäristöämme, ja lasten läsnäolo siellä (esimerkiksi teksteinä täällä tai kuvina Facebookissa) ei eroa siitä, että lapset ovat mukanamme muuallakin. Olenhan mä antanut japanilaisten turistienkin kuvata heitä, ja minusta se on lähinnä koomista. Tietenkään en laittaisi lapsistani mitään alaston- tai muuten arveluttavia kuvia nettiin, enhän tekisi sitä itselleni tai miehelle tai kellekään muullekaan. On ihan hyvä miettiä, mitä tekee, mutta en oikein ymmärrä sellaista hysteriaakaan.
Enemmän kuin lapsuuskuvien nettipresenssiä pelkään välillä sitä, mitä teinit tekevät. Onhan näitä juttuja tytöistä, jotka ajattelemattomuuttaan laittavat nettiin jotain paljastelukuvia itsestään. Ja pojatkin voivat joutua epäilyttävään valoon tai muuten hankaluuksiin monella tavalla. Siksi oikeastaan luulen, että on parempikin olla itse vaikka somessa ja opettaa lapsiakin aikanaan siihen, että ihan kaikkea ei kannata verkossa itsestään paljastaa - niin kuin ei julkisesti muutenkaan! Toistaiseksi Facebookit ja blogit ovat vielä melko tuntemattomia käsitteitä. Toinen juttu onkin sitten vielä pelimaailma, josta olemme miehen kanssa molemmat autuaasti pihalla. Jännä nähdä, missä vaiheessa pojat alkavat kärttää pelejä, kun meillä ei sellaisia ole ollenkaan (no toki meillä on jotain lasten appseja puhelimissa ja iPadilla). Olen ymmärtänyt, että jotkut tuollaiset 3-4-vuotiaat jo pelaavat jotain konsolipelejäkin (vai miksi niitä kutsutaan, kukkahattutäti ei oikein tiedä) ja paheksun sitä mielessäni. Toisaalta ostin juuri itselleni bloggausaikaa Salama McQueenilla, että ehkä mulla ei olisi varaa paheksua ketään.
Sitten olen tarkkaillut niitä yliopistolla hengaavia tyyppejä. Tunnistin kaksikymppisen itseni vaivatta, meikatun tyypin, joka suu vaahdossa kirosi röökipaikalla ihmisten typeryyttä asiakaspalvelijan näkökulmasta. Se oli ikäkaudelleen tyypillisen itsekeskeinen, epäilemättä aika mustavalkoinen, mutta silti kykeneväinen nauramaan myös itselleen. Muutenkin siellä on ne samat tyypit, reippaat moikkamoikka-jannut ja khuulit sliippitukat ja pitkätukkaiset kiltit tytöt ja tiedostavat naistutkimuksen sivuaineopiskelijat ja ärsyttävän mukatärkeät pikkunilkit, just sellaiset jotka tentissä peittävät paperin kyynärvarrellaan ettei kukaan vaan pääse lunttaamaan ja sitten pikkuisen tylsät aikuisopiskelijat, jotka tulevat kirjastoon jo ennen yhtätoista ja poistuvat kello 16 kaupan kautta kotiin (hep!).
Mutta nykyisin mulla on jo moikkaustuttuja siellä! Olen käynyt parilla kielikurssilla ja niitä tyyppejä ihan muina naisina vaan moikkailen kirjastolla. Viimeksi toisella niistä kursseista keskusteltiin mm. tietotekniikan käytöstä opetuksessa. Oisittepa nähneet ne ilmeet, kun kerroin, että kun mä olin yläasteella, koko internetiä ei ollut olemassakaan! Ja että vielä 2000-luvun alussa kaikki tieteelliset journaalit olivat vain paperimuodossa, niitä piti siis käydä selaamassa kirjastossa mappi kerrallaan aineistoa etsiessään. Ja ottaa sitten kopioita. Kymmenen vuotta on tässä mielessä aika pitkä aika.
Eikä silloin ollut Facebookiakaan. Joskus (usein) ajattelen, että onneksi, eipähän ole jäänyt niin paljon todistusaineistoa kaikesta järjettömästä, mitä silloin keksin tehdä. Joskus (harvemmin) taas ajattelen, että olishan se kiva, jos olis edes jotain kuvia siltäkin ajalta, kun olin vielä nuori ja nätti. Se oli aikaa ennen digikameroita ja kännykkäkameroita, eikä filmikameraa kaivettu esille kuin todella spesiaalitilanteissa.
Ennen vanhaan kun tutustui johonkin, niin kuva siitä ihmisestä muodostui lähinnä tapaamisten ja (joskus hyvinkin vahvasti) muiden kertomusten kautta. Nykyisin kun tutustuu uuteen tyyppiin, niin ryhtyy kavereiksi Facebookissa ja se someminäkin tulee osaksi omaa käsitystä uudesta ihmisestä. Saati sitten se, että on ihmisiä, joita ei edes tunne muuten kuin verkossa (hei vaan teille, te kaikki luette tätä blogia!).
Kävin sitten oikein katsomassa omaa FB-profiiliani siinä mielessä, että jos en tuntisi itseäni muuten, niin mitä se minusta kertoisi.Viimeiset päivitykset käsittelevät seuraavia aiheita:
- Lastenvaatteiden paljoutta. Kävin viikonloppuna läpi kellarin uumenia tulevaa kirppisvarausta ajatellen ja olin ahdistunut siitä tavaramäärästä.
- Ravintolassa syömistä. Kävin lauantaina kaverin kanssa syömässä ja kirjasin sijainnin, kun olin kerrankin Pitkänsillan pohjoispuolella. Mutta hei, en kertonut erikseen statuksessa, että vietän kokonaisen yön ihan yksin ilman miestä ja lapsia! (Tosin tässähän sekin tuli sit hoidettua.)
- Lastenkasvatusta. Periaatteiden noudattaminen kasvatuksessa johti tässä hiljattain sellaiseen erikoiseen tilanteeseen, että esikoinen kiljui lattialla haluavansa kalanmaksaöljyä ja me yritimme miehen kanssa tuputtaa hänelle suklaamuffinssia, "koska muuten käy niin kuin sen kalanmaksaöljyn kanssa jota et ensin suostunut ottamaan".
- Vapautuvaa vuokra-asuntoa. Jaoin kaverin tästä lähistöltä vapautuvan asunnon ilmoituksen, mutta en onnistunut tekemään sitäkään tuppaamatta mukaan mainintaa hyvistä naapureista, ts. itsestäni.
- Omia synttäreitäni, kiitin onnitteluista kuvan kera. Kuvassa olivat yllätys, yllätys minä ja mun lapsi.
- Esikoista, joka sai kaipaamansa ilmapallon ostoskeskuksen katosta ystävällisten cheerleadereiden avulla. Tytöt tekivät pyramidin ja noutivat pojalle pallon.
- Pikkuveljeä, joka söi päänsä kokoista croissantia.
- Mun uusia suksia.
- Mun luistelusaavutuksia.
Ja niin edelleen ja niin edelleen. Someminäni vaikuttaisi olevan pikkuisen itsekeskeinen. (Ja nyt vielä bloggaan itsestäni.) Tämä on tulos, kun ärsyyntyy/ahdistuu uutisista eikä jaksa jakaa niitä (ja ärsyyntyy/ahdistuu ihmisistä, jotka ovat Facebookissakin niin saatanan tiedostavia), ei jaksa olla tarpeeksi kekseliäs päivittääkseen mitään näppärää ajankohtaisista asioista, pitää maisemakuvia useimmiten tylsinä, ei kehtaa päivittää mitään gradujuttuja enää näillä opiskeluvuosilla ja innostuu muutenkin päivittämään hajanaisesti. Lähinnä jos lapset ovat erityisen söpöjä tai koomisia. (No toki ne on sitä mun mielestä usein, mutta ihan kaikkea en jaksa jakaa FB:ssäkään.)
Kuten tästä ehkä huomaa, minua ei myöskään ahdista jakaa kuvia lapsistani Facebookissa. En ole oikein edelleenkään ymmärtänyt, miksi pitäisi (paitsi ehkä säästääkseni ihmisiä lasteni kuvilta, mutta siihenkään en näe syytä, kun ovathan ne nyt niin ). Olen toki rajannut kuvien näkymistä siten, että ne näkyvät vain valitsemilleni ihmisille. Joo, ehkä ne kuvat ovat siellä ikuisesti, mutta mitä sitten? Siis tämä on ihan ystävällismielinen kysymys, en vaan ymmärrä. Tunnistettavia naamakuvia en tänne blogiin ole laittanut, koska haluan säilyttää jonkinlaisen anonymiteetin, sekä oman että lasten. Tosin on todettava samoin kuin monet muutkin, että eipä varmaan tarvitse olla kummoinenkaan etsivä, jos haluaisi selvittää, kuka minä olen.
Minä ajattelen, että verkko on myös osa elinympäristöämme, ja lasten läsnäolo siellä (esimerkiksi teksteinä täällä tai kuvina Facebookissa) ei eroa siitä, että lapset ovat mukanamme muuallakin. Olenhan mä antanut japanilaisten turistienkin kuvata heitä, ja minusta se on lähinnä koomista. Tietenkään en laittaisi lapsistani mitään alaston- tai muuten arveluttavia kuvia nettiin, enhän tekisi sitä itselleni tai miehelle tai kellekään muullekaan. On ihan hyvä miettiä, mitä tekee, mutta en oikein ymmärrä sellaista hysteriaakaan.
Enemmän kuin lapsuuskuvien nettipresenssiä pelkään välillä sitä, mitä teinit tekevät. Onhan näitä juttuja tytöistä, jotka ajattelemattomuuttaan laittavat nettiin jotain paljastelukuvia itsestään. Ja pojatkin voivat joutua epäilyttävään valoon tai muuten hankaluuksiin monella tavalla. Siksi oikeastaan luulen, että on parempikin olla itse vaikka somessa ja opettaa lapsiakin aikanaan siihen, että ihan kaikkea ei kannata verkossa itsestään paljastaa - niin kuin ei julkisesti muutenkaan! Toistaiseksi Facebookit ja blogit ovat vielä melko tuntemattomia käsitteitä. Toinen juttu onkin sitten vielä pelimaailma, josta olemme miehen kanssa molemmat autuaasti pihalla. Jännä nähdä, missä vaiheessa pojat alkavat kärttää pelejä, kun meillä ei sellaisia ole ollenkaan (no toki meillä on jotain lasten appseja puhelimissa ja iPadilla). Olen ymmärtänyt, että jotkut tuollaiset 3-4-vuotiaat jo pelaavat jotain konsolipelejäkin (vai miksi niitä kutsutaan, kukkahattutäti ei oikein tiedä) ja paheksun sitä mielessäni. Toisaalta ostin juuri itselleni bloggausaikaa Salama McQueenilla, että ehkä mulla ei olisi varaa paheksua ketään.
12.4.2013
Huutoa yössä ja päivässäkin
Nyt aion valittaa. Saatana että risoo tämä väliaikainen yksinhuoltajuus! Eilen vielä päivällä tuhlatessani synttärilahja-lahjakorttia saamani komennon mukaisesti Hulluilla päivillä kuvittelin, että kyllä vaan nykyisin ei niin paljon ahdista, vaikka mies onkin poissa. Taisin epähuomiossa jollekin siitä mainitakin, ja kyllähän se toki sitten kostautui. Nuo kaksi pientä riekkumakkaraa ovat olleet jotenkin aivan ylikierroksilla kaksi päivää.
Eilen kun tulin koulusta, minua tervehti rappukäytävässä meteli, jollaista yleensä kuulee lähinnä Lähi-idästä kertovissa uutispätkissä. Tiedättekö sellainen kovaääninen kalatus, joka kai jotenkin kuuluu siellä päin juhlintaan? (Tai mihin se sitten liittyykään, en varmasti tiedä ja pahoittelen siksi jo valmiiksi sivistymättömyyttäni.) Molemmat nakit toimittivat asioitaan yhteen ääneen, nupit kaakossa ja älyttömällä tempolla, ja sama metelöinti jatkui koko illan. Tänään vastassa oli kaksi tiikeriä, jotka kommunikoivat ainoastaan karjumalla. Tietenkin on ihanaa saada innostunut vastaanotto, mutta olisi myös kiva, jos ei tarvitsisi huutaa saadakseen äänensä kuuluville. Tai jos korvat eivät soisi, kun huusholli illalla vihdoin hiljenee.
En ole saanut miehen poissaollessa puhua hetkeäkään puhelimessa tai tehdä mitään muutakaan sellaista, joka vaatisi keskittymistä johonkin muuhun kuin kupeideni hedelmiin ilman, että ainakin toinen niistä huutaisi koko ajan päälle ja vaatisi huomiota. Pienempi vetää uhmaraivareita milloin mistäkin ja hakkaa päätään seinään. Helvetillisten kirkumaraivareiden syynä on ollut mm. se, että häntä pyydettiin 10 minuutin puhelimen omimisen jälkeen antamaan kännykkä myös veljelleen, jotta tämäkin saisi puhua isänsä kanssa sekä se, että häntä kiellettiin ottamasta jotain tavaraa isomman kädestä. Isompi on esimerkiksi tänään keksinyt mm. kaivaa kaapista muovipussin ja vetää sen päähänsä, sitoa pikkuveljen kaulaan narun taluttaakseen häntä kuin koiraa ja kaiken huipuksi potkaista veljensä kumoon, kun en vienyt heitä kylpyyn samalla sekunnilla, kun isoveli keksi sitä vaatia.
Iltasadun lukeminenkin on melko haastavaa, kun toinen ei malta kuunnella yhtään lausetta loppuun ennen loputonta kysymystulvaa ja toinen paitsi möykkää omiaan, myös kiipeilee päälläni niin, että olen oletettavasti mustelmilla. Just nyt tällä hetkellä tuntuu, että murjominen alkaisi riittää. En enää halua kokea yhtään tissiin uppoavaa kyynärpäätä ja reiteen kaivautuvaa terävää pientä varvasta. Ja kirjan lukeminenkin käy vaan hermoille, kun yritän huutaa tekstiä möykän päälle. Kiva tietysti, että toisella on paljon kysyttävää ja ajatuksia, mutta miten vaikea olisi kuunnella ensin ja kysellä vasta sitten? Yritin tätä tänään opettaa silläkin uhalla, että varmaan tuhoan lapsen luontaisen uteliaisuuden ja lannistan ja alistan ja ties mitä. Mutta ei tämä tämänhetkinenkään systeemi oikein rokkaa.
Osansa pikkuisen kiriherkästä pinnasta aiheutti kyllä myös väsymys. Pienempi nimittäin karjui viime yönä reilun tunnin verran suoraa huutoa ja nukkui muutenkin huonosti. Kirkumiskohtauksen aikana mikään ei kelvannut, ei syli, ei silittely, ei laulu. Jos yritin laulaa, se rääkyi päälle että EIEIEIEI LAULA! Kun yritin sammuttaa valot, se kirkui "EN NÄÄ! VALO PÄÄLLE! EN NÄÄ! VALO PÄÄLLE!". Muun ajan se vaan kollotti selkä kaarella niin, että pelkäsin naapurien pian soittavan poliisit. En olekaan vähään aikaa ollut ihan yhtä pihalla aamulla kuin tänään, huhheijaa. Ilmeisesti kolme yötä sitten tapahtunut vahinkovieroitus unitutista vaatii sittenkin veronsa. Ensimmäisenä tutittoman yön, joka siis sai alkunsa puhtaasti siitä, että unohdin antaa tutin illalla, napero nukkui heräilemättä aamuun asti. Toisena yönä hän oli hieman levoton, mutta ei huutanut ollenkaan. Viime yönä olikin sitten helvetti irti, mutta enää ei viitsisi palata takaisin tuttihommiin. Vähän kyllä jännittää, mitä tänä yönä tapahtuu. Jännä kyllä, tyyppi ei ole tutin perään juuri kysellyt. Eilen illalla hän taisi kysäistä sängyssä, missä on "tutti-lutti", mutta unohti jutun, kun iltalaulu alkoi. Olen melkein vähän pettynyt, olisin varmaan antanut helposti periksi, kun tutti on yksi viimeisiä vauvan tuntomerkkejä. Niisk.
Voin myös kertoa, että kun tietää perheen toisen aikuisen nukkuvan eri kaupungissa yksin saunallisessa SVIITISSÄ (huonevarauksessa oli ollut joku moka) ja itse tappelee puoli yötä räkä poskella kirkuvan uhmaikäisen kanssa, niin ajatukset eivät välttämättä ole kovin lämpimiä. Vaikka eihän siitä juuri konkreettista hyötyä olisi, että se toinenkin olisi kotona valvomassa ja kiristelemässä hampaitaan. Ihan yhtä väsynyt minä olisin. Eikä se tietenkään ole matkailuaan itse valinnut. Mutta jotenkin yön tunteina järki unohtuu ja vitutus voittaa. Onneksi en saanut lähettyä yhtään katkeraa tekstiviestiä, kun piti pidellä kiinni siitä raivoajasta, ettei se putoaisi sängystä.
TGIF jo huomenna. Mies tulee kotiin! Pääsen jumppaan! Voin ulkoistaa nukutuksen ja edes osan raivareista! Pääsen kellariin kaivamaan vihdoin puuttuvat välikausivaatteet! Voin mennä yksin suihkuun! Wohoo! Ehkä poikienkin huomionkipeys vähän hellittää, kun on lauma taas kasassa. Kyltäätästä taas.
Eilen kun tulin koulusta, minua tervehti rappukäytävässä meteli, jollaista yleensä kuulee lähinnä Lähi-idästä kertovissa uutispätkissä. Tiedättekö sellainen kovaääninen kalatus, joka kai jotenkin kuuluu siellä päin juhlintaan? (Tai mihin se sitten liittyykään, en varmasti tiedä ja pahoittelen siksi jo valmiiksi sivistymättömyyttäni.) Molemmat nakit toimittivat asioitaan yhteen ääneen, nupit kaakossa ja älyttömällä tempolla, ja sama metelöinti jatkui koko illan. Tänään vastassa oli kaksi tiikeriä, jotka kommunikoivat ainoastaan karjumalla. Tietenkin on ihanaa saada innostunut vastaanotto, mutta olisi myös kiva, jos ei tarvitsisi huutaa saadakseen äänensä kuuluville. Tai jos korvat eivät soisi, kun huusholli illalla vihdoin hiljenee.
En ole saanut miehen poissaollessa puhua hetkeäkään puhelimessa tai tehdä mitään muutakaan sellaista, joka vaatisi keskittymistä johonkin muuhun kuin kupeideni hedelmiin ilman, että ainakin toinen niistä huutaisi koko ajan päälle ja vaatisi huomiota. Pienempi vetää uhmaraivareita milloin mistäkin ja hakkaa päätään seinään. Helvetillisten kirkumaraivareiden syynä on ollut mm. se, että häntä pyydettiin 10 minuutin puhelimen omimisen jälkeen antamaan kännykkä myös veljelleen, jotta tämäkin saisi puhua isänsä kanssa sekä se, että häntä kiellettiin ottamasta jotain tavaraa isomman kädestä. Isompi on esimerkiksi tänään keksinyt mm. kaivaa kaapista muovipussin ja vetää sen päähänsä, sitoa pikkuveljen kaulaan narun taluttaakseen häntä kuin koiraa ja kaiken huipuksi potkaista veljensä kumoon, kun en vienyt heitä kylpyyn samalla sekunnilla, kun isoveli keksi sitä vaatia.
Iltasadun lukeminenkin on melko haastavaa, kun toinen ei malta kuunnella yhtään lausetta loppuun ennen loputonta kysymystulvaa ja toinen paitsi möykkää omiaan, myös kiipeilee päälläni niin, että olen oletettavasti mustelmilla. Just nyt tällä hetkellä tuntuu, että murjominen alkaisi riittää. En enää halua kokea yhtään tissiin uppoavaa kyynärpäätä ja reiteen kaivautuvaa terävää pientä varvasta. Ja kirjan lukeminenkin käy vaan hermoille, kun yritän huutaa tekstiä möykän päälle. Kiva tietysti, että toisella on paljon kysyttävää ja ajatuksia, mutta miten vaikea olisi kuunnella ensin ja kysellä vasta sitten? Yritin tätä tänään opettaa silläkin uhalla, että varmaan tuhoan lapsen luontaisen uteliaisuuden ja lannistan ja alistan ja ties mitä. Mutta ei tämä tämänhetkinenkään systeemi oikein rokkaa.
Osansa pikkuisen kiriherkästä pinnasta aiheutti kyllä myös väsymys. Pienempi nimittäin karjui viime yönä reilun tunnin verran suoraa huutoa ja nukkui muutenkin huonosti. Kirkumiskohtauksen aikana mikään ei kelvannut, ei syli, ei silittely, ei laulu. Jos yritin laulaa, se rääkyi päälle että EIEIEIEI LAULA! Kun yritin sammuttaa valot, se kirkui "EN NÄÄ! VALO PÄÄLLE! EN NÄÄ! VALO PÄÄLLE!". Muun ajan se vaan kollotti selkä kaarella niin, että pelkäsin naapurien pian soittavan poliisit. En olekaan vähään aikaa ollut ihan yhtä pihalla aamulla kuin tänään, huhheijaa. Ilmeisesti kolme yötä sitten tapahtunut vahinkovieroitus unitutista vaatii sittenkin veronsa. Ensimmäisenä tutittoman yön, joka siis sai alkunsa puhtaasti siitä, että unohdin antaa tutin illalla, napero nukkui heräilemättä aamuun asti. Toisena yönä hän oli hieman levoton, mutta ei huutanut ollenkaan. Viime yönä olikin sitten helvetti irti, mutta enää ei viitsisi palata takaisin tuttihommiin. Vähän kyllä jännittää, mitä tänä yönä tapahtuu. Jännä kyllä, tyyppi ei ole tutin perään juuri kysellyt. Eilen illalla hän taisi kysäistä sängyssä, missä on "tutti-lutti", mutta unohti jutun, kun iltalaulu alkoi. Olen melkein vähän pettynyt, olisin varmaan antanut helposti periksi, kun tutti on yksi viimeisiä vauvan tuntomerkkejä. Niisk.
Voin myös kertoa, että kun tietää perheen toisen aikuisen nukkuvan eri kaupungissa yksin saunallisessa SVIITISSÄ (huonevarauksessa oli ollut joku moka) ja itse tappelee puoli yötä räkä poskella kirkuvan uhmaikäisen kanssa, niin ajatukset eivät välttämättä ole kovin lämpimiä. Vaikka eihän siitä juuri konkreettista hyötyä olisi, että se toinenkin olisi kotona valvomassa ja kiristelemässä hampaitaan. Ihan yhtä väsynyt minä olisin. Eikä se tietenkään ole matkailuaan itse valinnut. Mutta jotenkin yön tunteina järki unohtuu ja vitutus voittaa. Onneksi en saanut lähettyä yhtään katkeraa tekstiviestiä, kun piti pidellä kiinni siitä raivoajasta, ettei se putoaisi sängystä.
TGIF jo huomenna. Mies tulee kotiin! Pääsen jumppaan! Voin ulkoistaa nukutuksen ja edes osan raivareista! Pääsen kellariin kaivamaan vihdoin puuttuvat välikausivaatteet! Voin mennä yksin suihkuun! Wohoo! Ehkä poikienkin huomionkipeys vähän hellittää, kun on lauma taas kasassa. Kyltäätästä taas.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)