Tänään

Kuulin äsken makuuhuoneesta helistimen äänen. Menin, nostin unenlämpöisen lapseni syliini ja kiitin ketä tahansa jumalaa, kohtaloa, maailmankaikkeutta, ihan mitä vaan, joka on ollut minulle niin suosiollinen, että olen juuri tässä, juuri nyt.

Jotkut surut, vaikka ovatkin toisten, ovat liian suuria käsitettäväksi. Ei niistä pysty sanomaan mitään kuulostamatta banaalilta. Sitä vaan nielee palaa kurkussaan ja jatkaa tekemistään, miettii onko jääkaapissa maitoa, keittäisikö kahvia, milloin ehtisi suihkuun. Ja koko ajan jotain, sieluako sitten, särkee elämän hauraus ja epäreiluus.

Valivalivinkuvonku

Tänään on parempi päivä kuin pitkään aikaan. Aurinko paistaa, mies vei lapset ulos, minä saan nauttia poskiontelontulehduksestani ihan yksin ainakin hetken. Saisinpa joskus viettää oikeaa sairaslomaa. Linnoittautua sohvannurkkaan katsomaan daytimetelkkaria ja kylvää käytetyt nenäliinat surutta ympärilleen. Herkutella, kitistä ja nukkua vaikka viidet päiväunet.

Aika paljon helpottaisi, jos vaikka saisi joskus nukkua yli kaksi tuntia putkeen. Ei vaan onnistu tässä huushollissa. Yöt ovat olleet viime viikkoina ihan hurlumheitä, lähinnä arvon esikoisen ansiosta. Milloin se ajaa pois hattivatteja, milloin taas on lähdössä naapuriin pelastamaan papukaijoja, mutta aina nämä mystiset aktiviteetit on tehtävä keskellä yötä.

Hyvin tyypillinen yö kulkee niin, että Lillabo nukahtaa kahdeksan jälkeen rättiväsyneenä vain herätäkseen puoli kymmeneltä hillumaan kuin heikkopäinen. Igge taas simahtaa useimmiten vasta yhdeksän jälkeen. Kun Lillabo taintuu puolenyön aikaan, seuraa peräti tunnin hiljaisuus, ennen kuin naapurihuoneesta alkaa 2-3 tunnin "mammaa, minulla on himmunen jano, tahtoo vettä, mammaa, minulla on pihhahätä, nyt äkkiä Nalle-potalle, mammaa, meen naapujiin pelattamaan papukaijat, mammaa, mikä toi ääni on, mammaa, mennään kattomaan Pikku Kakkoa, mammaa mittä pappa on joko pappa lähti Volkkali-autolla töihin pappaa jag vill ha vatten pappaa vad gööö du mammaa pappaa äääääääääää" -ralli. Voi kristus.

Välillä ehtii ehkä simahtaa vartiksi ennen kuin naapurihuoneella on taas asiaa. Neljän jälkeen koittaa yleensä taas 1-1,5 tunnin hiljaisuus, ennen kuin Lillabo herää syömään - jos ei ole herännyt jo aikaisemmin jatkuvaan älämölöön. Hyvinä öinä pikkutyyppi nukahtaa heti, huonompina - kuten nyt, kun nenä on turkasen tukossa - se ähisee ja puhisee ja pyörii ja hyörii puoli tuntia tai ylikin. Ja kohta soikin sitten miehen kello. Me muut jäämme yleensä nukkumaan, joskus jopa puoli yhdeksään asti, mutta se pari tuntia ei ihan riitä lataamaan akkuja.

Ei siis ihme, että olemme molemmat väsyneitä ja kiukkuisia. Miehellä on töissä kiire ja minä rutisen, että tule aikaisemmin kotiin. Lisäksi sopivasti tähän häiden alle on kasautunut muutamia ratkottavia asioita, joista olemme lähtökohtaisesti eri mieltä. Esimerkiksi siis se, haluammeko viettää jatkossa kaiken vapaa-aikamme miehen vanhempien kanssa. He kun haluaisivat, että ryhtyisimme huushollaamaan suuren landepaikan toista taloa.

Monestakin syystä vastustan sitä henkeen ja vereen, sekä käytännöllisistä (meillä on kaksi pientä lasta ja tulevaisuudessa kaksi työssäkäyvää aikuista, mikä tarkoittaa, että aikaa on rajallisesti eikä ole mitään järkeä sitoutua siihen, että kaikki vapaa-aika vietetään muualla kuin kotona) että emotionaalisista (olen siellä aina kuitenkin vieras, haluan viettää vapaa-aikani niin, että appivanhempani eivät koko ajan näe, milloin tulemme, menemme, onko meillä vieraita, käynkö alasti uimassa jne. enkä sitä paitsi todellakaan jaksa miehen vanhempien harjoittamaa sisäkenkämeininkiä loputtomiin) syistä. Mies taas haluaisi tehdä vanhemmilleen mieliksi ja kuvittelee, että elämä muuttuisi taikaiskusta rennommaksi, jos meillä olisi ympäri vuoden käytössä oleva kakkosasunto (ei sitä edes voi kutsua mökiksi, tämä meille tarjottu talo on varmaan yli 100 neliötä ja miehen vanhemmilla on siellä lisäksi 250-neliöinen omakotitalo). Taka-ajatuksena on, että ottaisimme koko helvetin mausoleumin haltuumme jonain päivänä. Miehen on aivan mahdotonta ymmärtää, että minä en tarvitse enkä halua 350 neliötä "mökkiä" ja ties kuinka monta hehtaaria huollettavaa pihaa ja metsää. Hänen mielestään tämä olisi aivan mahtava tilaisuus ja minä olen vain kiittämätön eikä minulle kelpaa mikään. Minusta mies on pässi, kun ei uskalla sanoa isälleen, että ei kiitos.

Kuviossa on muutakin säätöä, jota en viitsi enkä jaksa setviä täällä sen enempää. Sanonpa vain, että elämä olisi huomattavasti helpompaa, jos jokainen (miehen ;) perheenjäsen pitäisi huolen omista asioistaan eikä sotkeentuisi toisten aikuisten ihmisten elämään ja päätöksiin.

Onneksi olemme kuitenkin pääsemässä jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen eikä häitäkään tarvitse perua. Aivan tolkuttoman huono ajoitus tälläkin sotkulla kyllä oli, se on vienyt niin paljon aikaa ja energiaa, ja hääjärjestelyt ovat jääneet vähän taka-alalle. Ei ole oikein ollut oikeaa fiilistä. Mutta nyt kutsut on väsätty, esteettömyystodistuspyyntö jätetty, kaasojen mekot tilattu, oman koltun pitäisi saapua lähiviikkoina (toivottavasti se mahtuu päälle!) ja kyltäätästä. Kotona on taas helpompi hengittää ja uskaltaisin melkein väittää, että kyllä tästäkin kriisistä taas jäi jotain hyvääkin viivan alle - olemme puhuneet paljon toiveistamme ja haluistamme ja odotuksistamme ja ehkä ymmärrämme toisiamme taas piirun verran paremmin. Mutta ei ole aina helppoa, ei, kun kaksi kohtuullisen itsepäistä ihmistä alkaa vääntää perustavanlaatuisista, tunnepitoisista asioista. Yritän vaan palauttaa mieleeni sen, kun Igen synnyttyä ihmettelin, että miten ihmiset, jotka kokevat jotain niin ihmeellistä yhdessä, voivat vieraantua ja riitaantua niin pahasti kuin toisille näyttää käyvän. Enää en ihmettele, ei siihen tarvita lopulta kovin paljoa - kaksi pientä lasta, muutaman vuoden univelka, stressiä töissä ja kotona, ulkopuolisia paineita, erilaisia odotuksia ja jokin asia, josta on vaikea löytää sopua ilman, että toinen joutuu luopumaan kokonaan itselleen tärkeästä asiasta.

Oli todella lähellä, että olisimme etsiytyneet pariterapiaan, kun tuntui, että keskustelu meni aina riitelyksi ja kiersi koko ajan samaa kehää. Eikä ajatusta vieläkään ole hylätty kokonaan, tosin nyt tarve ei tunnu ihan niin akuutilta kuin jokin aika sitten. Olisi kiva kuulla, onko jollekin oikeasti ollut sellaisesta hyötyä? Minusta kun tuntuu, että kaikki tuntemani pariterapoidut ovat päätyneet eroon - ei kovin hyvä suositus sille touhulle. Jotenkin vaan on niin hemmetin väsyttävää jankata itse samoja asioita, miehellä (ja ehkä minullakin, myönnettäköön) kun on taipumus uskoa tai suostua ajattelemaan kiihtymättä joitakin asioita vasta, kun joku ulkopuolinen ne sanoo.

Sitten vähän kevyempiin aiheisiin. Häähommat ovat tällä hetkellä varsin pinnalla. Kiinnostaako ketään kuulla järjestelyistä ja muista, jos postailen niistä? Mitään hirvittävän DIY-painotteisia juttuja tuskin on luvassa, kun emme ole hääkarkinnäpertäjätyyppiä, mutta jotain sellaistakin ehkä. Ja ainakin tietoa käytännön järjestelyistä, joista voisi olla iloa muidenkin juhlien järjestäjille. Tekisi mieleni kirjoittaa muutakin kuin lapsiperherutinaa, eikä niitä uusia presidentinvaalejakaan ole ihan heti tulossa.

Tosin kahteen uutiseen haluan ottaa kantaa:
1) Kotihoidontuen lyhentäminen. Jos naiset halutaan työelämään, voitaisiin ennemmin korvamerkitä vuosi kotihoidontuesta isälle. Yhteiskunnalle aiheutuvat säästöt kun ovat vähintäänkin kyseenalaiset, päivähoitopaikka kun maksaa taatusti enemmän kuin vaatimaton kotihoidontuki. Sitä paitsi haluan jatkossakin ylpeillä ulkomailla sillä, miten upeasti lapsiperheitä Suomessa tuetaan - sillä ihan aidosti olemme kyllä siinä asiassa varsin paljon montaa muuta maata edellä.
2) Hilkka Ahteen potkut. Ihan käsittämätöntä soopaa. Räty näyttäytyy kyllä nyt niin vastenmielisenä tyyppinä, että on helppo uskoa häneen kohdistettujen syytösten olevan totta. Toivottavasti oikeus voittaisi ja kusipäisyys saisi ansionsa mukaan.

No niin, siinäpä sitten tulikin sitten avautumista taas vähäksi aikaa. Kuulen rappukäytävästä kahden pienemmän ja yhden isomman pulkkailijan äänet, joten palaan viettämään perhe-elämää. Se tekee epäilemättä hyvää meille kaikille.

Kärryhämmennys

Tässä elämäni parisuhdekriisin keskellä (toivon mukaan jo voiton puolella kuitenkin, kopkop) postaan tänne ihan perusvauvablogihuttua. Kaipaisin apua niinkin valtavaan ja perustavanlaatuiseen kysymykseen kuin että mitkähän rattaat meidän kannattaisi hankkia.

Tilanne on nimittäin se, että sinänsä hyvät Phil & Ted'sin Explorer -kärrymme hajosivat Kanarian-lennolla. Vakuutusyhtiö korvasi rattaiden koko hankintahinnan (väliin kehut Pohjolalle, päätös tuli vuorokaudessa ja korvaus kahdessa). Nyt meillä on siis rämät sisarusrattaat ja 550 euron ylimääräinen ratasbudjetti.

Ensin olin hankkimassa tilalle uusia samanlaisia. Sitten aloin miettiä, että Igge täyttää kesällä kolme ja kävelee jo nyt reippaasti pitkiäkin matkoja. Oletettavasti kävely onnistuu vielä paremmin, jahka tuo 2#%Y¤&%I:n lumi-/loskakaaos hellittää. P&T:t voisi mahdollisesti kikkailla vielä jollain tavalla käyttökelpoisiksi ainakin väliaikaisesti. Eli tarvitaanko me oikeastaan enää sisarusrattaita? Olisiko fiksumpaa ostaa nyt sittenkin ihan perusykkösrattaat Lillabota ajatellen ja luottaa siihen, että Igge kulkee jatkossa omin koivin tai seisomalaudalla? Kuvittelisin, että hätätapauksessa pienemmän voisi ehkä myös nakata Manducaan ja isomman kärryihin.

Tästä pääsemme sitten seuraavaan probleemaan: mitkä olisivat sitten sopivat rattaat? Eduksi olisivat ainakin seuraavat ominaisuudet:
- helppo ohjattavuus
- nopea kasata, menee pieneen tilaan
- kapeat ja sirot
- selkänojan saa makuuasentoon
- kiva ulkonäkö
- säädettävä työntöaisa
- hyvä tai edes kohtuullinen tavarakori
- mahdollisuus käyttää seisomalautaa

Voi pyrsy, pitääkö minun nyt ryhtyä taas guuggeloimaan ja vertailemaan miljardeja eri rattaita? Millaisia kulkupelejä teillä on? Osaisiko joku suositella jotain? Vai kannattaisiko sittenkin vaan hankkia uusi runko philandtedseihin ja työnnellä Lillabota niissä jäljellä oleva ratasaika (eli varmaan vielä pari vuotta)? Olen pihalla, apua!

Miten taas voi olla sunnuntai-ilta?

Tiedän, että lupasin pyhittää itselleni tänä viikonloppuna bloggausaikaa. Kävi sitten kuitenkin niin, että pyhitin itselleni perjantaina vähän baariaikaa ja koko lauantai meni ns. pelastusarmeijalle. Kaikki viikonlopun suoritteet (venemessut, pyykinpesu, kaupassakäynti, muffinsien leipominen) jäivät tälle päivälle ja nyt olisi jo syytä olla nukkumassa, että jaksan pirtein mielin suunnata aamulla hammaslääkäriin kahdeksaksi.

Käytiin siellä neuvolassa, ja todettiin, että hienosti kehittynyt pieni yksilö on tuo veikeä Lillabo-miekkonen. Pikkuisen ruipelo kyllä, painokäyrä suuntaa tuolla piirun alle 8 kilon lukemalla alaviistoon, mutta ei kuulemma syytä huoleen. Enkä kyllä - rasti seinään! - kerrankin ole edes ahdistunut, lähinnä kyselin, että olisko syytä olla, kun en millään jaksaisi. Tiedän, että olen tunkenut tyyppiin juuri sen verran ruokaa, kun herra on suostunut syömään, mutta minkäs teet, kun sapuska on alkanut upota sanottavasti vasta hiljattain. Neuvolantäti ja lääkärisetä (aivan hirmuisen komea ja miellyttävä sellainen muuten, setä on tässä hyvin harhaanjohtava nimitys) sanoivat, että nakeron aikainen liikkeellelähtö ja aktiivisuus vaikuttavat niin, että energiankulutus on kovaa ja että kylsesiitä, annatte vaan jatkossakin syödä niin paljon kuin ipanaan mahtuu.

Mitään erityistä huomautettavaa lääkärisetä ei löytänyt. Minun piti kysyä kaikenlaista, mutta olin herran viehättävyydestä niin hämilläni, että tuli mieleen yksi ainoa kysymys. Nimittäin se, että näyttävätkö lapseni perhekalleuden lääkärin silmään normaalikokoisilta. Jotenkin olen sellaistakin miettinyt, kun mies joskus epähuomiossa jotain höpisi, että voisithan sinä vauva tuotakin ruveta kasvattelemaan. Koska nämä omat lapseni ovat käytännössä ainoat poikavauvat, jotka olen nähnyt näinkin yksityiskohtaisesti, niin minulla ei tietenkään ole mitään vertailupohjaa asiassa. Lääkäriä vähän nauratti, mutta hän totesi kuitenkin hyvin vakuuttavasti, että äidin ei tarvitse huolehtia, vehkeet eivät missään tapauksessa ole alimittaiset.

Äidin huolet ovat moninaiset. Epäilemättä lääkärit kuitenkin kuulevat omituisempiakin huolia. Luulisin? Toivottavasti omituiset huolet, joista oikeastaan tietää, että ne ovat ihan turhia, eivät ole vain minun yksinoikeuteni.

Loma ja miten siltä palataan

Terveisiä Teneriffalta! Hengissä ollaan ja mukavaa oli. Myös kaikki kunnon Kanarian-matkan tuntomerkit täyttyivät, kuten se, että joku veti röökiä lentokoneen vessassa, matkustamossa taputettiin laskeutumisen jälkeen ja kohteessa yksi porukasta oksensi päälleen sekä koki lomaromanssin. Kohtasin myös jotenkin autuaasti unohtamani vitsauksen, ravintoloiden veemäiset sisäänheittäjät, ja olin vaihteeksi ajautua konfliktiin, koska juoksin ottamaan kiinni karkailevaa Iggeä sen sijaan, että olisin jäänyt tutkailemaan herran puoliväkisin tyrkyttämää ruokalistaa. (Kerran Thaimaassa eksyimme vastenmieliselle Patong Beachille, ja siellä jouduin ilmiriitaan erään basaarikaupustelijan kanssa, kun en jaksanut sietää törkeää käytöstä hiljaa ja kiltisti.)

Pingviini kohtaa lapsen.

Onneksi emme käyneet kyseisellä vähän vilkkaammalla rannalla kuin kerran, ja muuten olikin oikein leppoisaa. Vuokrattiin auto ja ajeltiin vuoristossa. Oksennusinsidentti aiheutui ilmeisesti yhdistelmästä liikaa nakkeja aamupalalla plus kiemuraiset tiet, ja päättyi siis siihen, että suuntasimme lähimmässä kaupungissa ostoskeskukseen etsimään Igelle uutta vaatekertaa. Igge kertoo tarinaa innokkaasti joka toiselle vastaantulijalle: "ajettiin papan Peat-autolla aika KOOOKEELLA, ja minulta tuli YÖÖÖÖÖK. laitettiin mamman paita päävve ja ottettiin kaukasta uuti paita ja houtut".

Igge vastasi myös reissun ainoasta lomaromanssista. Viimeisenä iltana palasimme hotellille yhdeksän maissa, ja hotellin baarissa oli vielä paljon lapsiperheitä. Tanssilattialla heilui erinäinen määrä pikkutyttöjä, ja yksi heistä kiinnitti Igen huomion. Tyttö oli luullakseni nelivuotias, pitkätukkainen ja keimaili röyhelöisessä flamencomekossaan. Igge katsoi näkyä hartaasti, ja sanoi minulle, että "mamma, tyttö on hiiiiieno".  Neitokainen ilmestyi nakottamaan Igen eteen, tapitti herraa silmiin ja otti kädestä kiinni. Pappaa tarvittiin hieman tulkiksi ja suostuttelemaan ujostelevaa kavaljeeria, mutta pian pariskunta pyöri villisti pitkin parkettia. Ja hyppi. Ja välillä juoksenteli. Igge halusi esitellä neidolle myös pikkuveljensä, joka puolestaan taputti riemuissaan isoveljen menestykselle naismaailmassa.

Paluu arkeen oli sitten sitäkin vittumaisempi, sillä heti paluuta seuraavana aamuna eli maanantaina mies lähti työpaikan kanssa Rukalle ja palaa vasta huomenna puoliltaöin. Igge ikävöi isäänsä ihan eri tavalla kuin koskaan ennen, aamulla ensimmäinen kysymys on, että milloin pappa tulee ja öisinkin reppana on heräillyt itkeskelemään papan perään. Eilen illalla Igge sanoi, että kun pappa tulee, niin "titten kaikki lakattaa pappaa". Kerroin, että rakastaa voi, vaikka pappa ei ole paikalla, ja riemastutti pikkuihmistä kovasti. Tänään ukkeli sanoi isälleen puhelimessa, että "pappa kom hem ja vänta (på) dej hää hemma" ja sen lisäksi selvitti muutenkin päivän tapahtumia Koffin hevosten kohtaamisesta tädin vierailuun ja autoleikkeihin. Minusta on vaan ihan valtavan kiehtovaa, että tyyppi nykyisin selvittää pitkiä lauseita molemmilla kielillä ja vaihtaa kieltä lennosta.

Maailman muruisimmat lomavarpaat

Onneksi yksinhuoltajuus lähestyy loppuaan, sillä hermoni eivät ehkä kestäisi tätä kovin paljon pidempään. Nyt on taas vähän helpompi hengittää, kun tänään Igellä oli hoitopäivä ja siskokin tosiaan kävi viihdyttämässä meitä illalla. Eilen oli muutamakin hetki, kun haaveilin voivani karata kirkuen ovesta ja jättää koko sirkuksen. Esimerkiksi, kun puistossa sisään tullessa vauva huusi nälkäänsä ja Igge spagetoi muuten vaan. Tungin hädässä vauvaan sosetta (se muuten syö, siitä lisää tuonnempana!) ja sotkin koko hemmetin valkoisen villahaalarin oranssiin Hippiin (siinä on nyt sitten hieno hippihenkinen batiikkikuvio, eiku ha, vielä parempi: bataattikuvio) ja Igge liukastui tuolilla keikkuessaan ja kiljui ja kaadoin maitopurkin päälleni ja Igge kieltäytyi syömästä ja kunn yritin saada sitä potalle, se ei halunnut luopua vaipasta, vaan huusi ja kaikki vaan kiljuivat ja kiukuttelivat ja joka paikassa oli sotkua ja lopulta tein sen, mitä kypsä, tasapainoinen aikuinen tekee. Heittelin puoli paketillista Muumi-vaippoja pitkin kylppärin seiniä, karjuin, että kuljesittensaatanavaipoissavaikkaarmeijaan ja paiskasin oven kiinni jättäen lattialla kirkuvan kaksivuotiaan sinne sisälle. Eikä kyllä vieläkään kaduta, paljon.

Ennen kuin soitatte lastensuojeluun, niin kerrottakoon, että menin kyllä heti takaisin ja pyysin anteeksi huutamistani ja sitten halittiin ja sovittiin että ollaan kavereita. Vähän myöhemmin Igge muuten meni ottamaan itse vaipan pois, ja kun kehuin, että olipa hienosti tehty, ootpa reipas, niin se sanoi, että ei mamma, ei vielä reipas, vaan kohta. Hetken päästä ipana kävi hakemassa kaapista puhtaat kalsarit ja tuli sitten ilmoittamaan, että nyt minä olen reipas, anna hai faiv, mamma!

Illalla olinkin sitten vaan itkuinen, kun riitelin miehen kanssa puhelimessa (se raivostuttava nettishoppailua harrastamaton yksityisautoilija ei ymmärtänyt yhteiskunnallista sekä henkilökohtaista tuskaani lähipostimme lopettamisesta ja siirtämisestä jonnekin jumalan selän taakse Jätkäsaareen) ja lapset eivät suostuneet nukkumaan. Tai korjaus, nukahtivat kyllä joskus ysin aikaan, mutta heräsivät ikäjärjestyksessä nuoremmasta vanhempaan klo 22 ja 23. Olin juuri saanut tehtyä iltapalan ja istahdettua sohvalle, kun se riivatun kiljuminen alkoi taas. Lillabo ei suostunut nukahtamaan uudelleen ja Igge itki isänsä perään. Lopulta olimme kaikki kolme meidän sängyssämme, Igge jo rauhallisempana, mutta Lillabo rutisi nukkumaanmenoa vastaan. Tuskastuneena huokaisin, että mikä hitto suakin nyt vaivaa, mihin Igge totesi hyvin rauhallisesti, että "mamma, Lillabo on pikkuvauva, titä pitää paijata". Öh, kiva, kaksivuotias neuvoo minua lastenkasvatuksessa. Ja oli sitäpaitsi ihan oikeassa. Sitten lapset nukahtivat, ja minäkin torkuin varmistellen tietenkin koko ajan, että kumpikaan ei putoa sängystä. Mutta ainakin oli hiljaista.

YH-kaaokseeni aivan viaton gorilla.

Ja niin, Lillabo on nyt kahtena yönä syönyt joskus yhdentoista maissa ja seuraavan kerran aamuseitsemältä! Hallelujah! Lupiinille siis edellisen postauksen kommentteihin tiedoksi, että meillä ratkaisun avain oli miehen loma. Mies syötti aina ensin pökäleelle soseet ja vasta sitten kuvioihin astuin minä maidonhajuineni. Ilmeisesti tyyppi tajusi, että isältä ei tipu muuta ravintoa kuin sosetta ja on parempi syödä se kuin olla nälkäinen. Ja siis mitä ilmeisimmin eduksi oli myös se, että en hätäpäissäni langennut joka kerta antamaan maitoa nälkätilanteessa "ensiavuksi", kuten kotiolosuhteissa helposti käy.

Että jotain positiivistakin siis. Huomenna on Lillabon kahdeksankuukautisneuvola lääkäreineen päivineen. Päivittelen kuulumisia ja vastaan Sadun nakkaamaan Vuoden mutsi -haasteeseen jahka saan ukon kotiin. Onhan tässä taas tullut hankittua painavaa matskua tittelin tueksi. Kun mies palaa, sanon sille Iggeä lainaten, että höödu pappa ukkeli, nyt tää mutsi lähtee katsastelemaan hääkutsuasioita ja bloggaa rauhassa ja kaupan päälle nukkuu ainakin yhden yön tulpat korvissa sohvalla. (Okei, Igge ei kyllä puhunut noista hääkutsuista ja muista, mutta aloitus oli siltä.) Kyl tää tästä taas, eikö?

Ja niin, kysymys vielä: mitä teen, kun lapsi vastustaa vaipasta luopumista? Vahinkoja ei tapahdu, jos vaan jotenkin saadaan ne kalsongit jalkaan. Tyyppi siis tietää kyllä, miten homma toimii. Jostain syystä vaipasta vieroittaminen on vaan vaikeampaa kuin tutista luopuminen aikanaan, ja olen aivan kypsä siihen kirottuun räyhään joka jumalan kerta, kun unilta herättäessä tai sisään tultaessa olisi aika heittää vaippa jonkkaan. Lisäksi ihmettelen, että saako lapsi jonkun kamalan trauman, jos sen pakottaa? Ja kolmanneksi: miten vieroitetaan lapsi pottapalkinnoista? Kiitos jo etukäteen!

Hui kauheeta!

Tässä oli kuva pelottavasta möröstä, joka ei ole yhtään kijtti ja jota kuulemma KAIKKI peekää, mukaanlukien keltainen auto. Tabletti vaan teki kuvasta niin onnettoman pienen, ettei siitä saanut mitään selvää. Palautan kuvituksen, jahka saan homman toimimaan.

Muuten kuuluu sairastamista, vaalikeskustelutympiintymistä, palelemista, univelkaa ja ahdistusta. Avioehdon osalta sen sijaan kuuluu positiivista selkiintymistä, sillä kävimme tapaamassa asianajajaa ja hän oli yhtä mieltä siitä, että on oikeudenmukaista huomioida kotonaolovuodet jotenkin. Kuulemma näin usein tehdäänkin. Ehtoon kirjataan nyt siis jotakuinkin niin, että avioerotilanteessa viidesosa nykyisestä asunnostamme on yhteistä omaisuutta, johon minulla on avio-oikeus - ts. 10 prosenttia kuuluu minulle. Tämä pätee myös tulevissa asunnoissamme, vaikka ostaisimme sen yhdessä. Osuus on laskettu kutakuinkin yhtä suureksi kuin olisin voinut maksaa tuloistani lainaa, jos olisin ollut töissä. Näin menettelemällä verottajakin on tyytyväinen, ts. en joudu maksamaan mitään ylimääräisiä veroja.

Kuten edellisen postauksen kommenteissa kävi ilmi, jouduin triplaamaan panokseni tällä toisella kierroksella. Vaikka Igge totesikin eilen, että tuo on ihan höpejö, kun näki Saulin telkkarissa. Minusta Niinistön kokemus ja osaaminen vain ovat kaiken kaikkiaan melkoisesti vahvemmalla pohjalla kuin Haavistolla, vaikka miten päin asiaa kääntelin. Kärjistetysti pidän henkilökohtaisesti tärkeämpänä, että Suomen presidentti tuntee hyvin EU:n ja Venäjän kuin Sudanin tilanteen.

En jaksa tylsistyttää ketään sen syvällisemmällä analyysillä, mutta todettakoon, että eniten vaakakupissa painoi loppujen lopuksi ihan ikioma arvioni siitä, kumpi hyvistä kandidaateista sopii paremmin presidentin tehtävään tässä maailmantilanteessa ja kummalla on uskoakseni enemmän annettavaa muissa tehtävissä. Kuuden tai kahdentoista vuoden päästä tilanne voi olla taas ihan toinen, ja mielelläni näkisin Haaviston näissä skaboissa uudelleenkin, kun kuitenkin tykkään tyypistä. Paradoksaalista kyllä, symppiskomppaan Haavistoa melkein enemmän kuin häntä äänestäessäni, mutta ei tunnu oikealta äänestää vain kivaa ja mukavaa. Ja toisaalta kuva Niinistöstäkin on parantunut, esimerkiksi tämänpäiväisessä Hesarin tentissä herrat olivat jotenkin molemmat niin mukavia. Melkein tuntui, että he olivat valmiita tarvittaessa puolustamaan toisiaan toimittajia vastaan. Liikkistä.

Pakko on vielä kommentoida vähän tätä nk. loanheittoa. Epäilemättä Niinistön kannattajissa on melkoisia tursakkeita rasvaisine ja mauttomine mielipiteineen, mutta yleisesti ottaen oma kaveripiirini on ilmeisesti niin sivistynyttä, että mitään homoläppää harvempi lähtee julkisesti huutelemaan. Nämä ala-arvoisia typeryyksiä laukovat tyypit tuskin itsekään luokittelevat itseään kovin suvaitsevaisiksi edelläkävijöiksi. Sen sijaan jostain syystä jotkut älykkäinä itseään pitävät ihmiset katsovat, että on ihan ookoo pilkata Jenni Haukion persoonaa ja olemusta. Olen tässä pohtinut, että jos Niinistön puoliso olisi 20 vuotta nuorempi ecuadorilainen parturi-kampaaja, niin pidettäisiinkö sitä sitten edistyksellisen ja modernin parisuhteen perikuvana? Vai onko niin, että edistyksellisyyteen riittää pelkästään se, että molemmat puolisot ovat samaa sukupuolta? Minä en lähtisi kumpaakaan dumaamaan, kun en puoliskoja tunne. Haluan uskoa, ettei kumpikaan ehdokkaista jakaisi elämäänsä minkään aivottoman koristeen kanssa.

Vaan se siitä, sillä minullahan on jo numero on lapussa, lappu kuoressa ja kuori toisessa kuoressa. Mietin siinä ennakkoäänestäessäni, että aika tavalla joutuvat kyllä tekemään hommia ne ääntenlaskijat, kun jokainen ennakkoääni on pakattu kahteen kirjekuoreen. Jonkun ajan päästä kansakunnalla on joka tapauksessa taas uudet puheenaiheet, ja presidenttinä oletettavasti Niinistö. Ne on ne kansan syvät rivit, joita nyt sitten näemmä itsekin edustan. Kaikkeen sitä joutuu, kun vanhaksi elää. Harmittaa vähän, että itse huipennus jää näkemättä, sillä lennähdämme sunnuntaina aamulla eksoottiselle Teneriffan saarelle. (Tässä kappaleessa on kyllä paljon pelottavaa, Niinistön äänestäminen JA Kanarian-matka. Olen varsinainen trendsetteri ja edelläkävijä, voi luoja.)

Valohoito tulee joka tapauksessa todella tarpeeseen, sillä parin viikon flunssaputki on verottanut allekirjoittaneen yöunia  riippumatta siitä, kuka on sairastusvuorossa. Lillabo nukkuu edelleen pääosin miehen ja minun välissä, vaikka nyt mobiliteetti ja potkujen voimakkuus alkavat olla sitä luokkaa, että siirtymä omaan sänkyyn tuntuu houkuttelevalta. Ongelmana vain on se, että tyyppi hylkii edelleen ruokaa melkein kaikissa olomuodoissa ja syö ilmeisesti siksi myös yöllä 2-3 tunnin välein. Believe me, yritän tunkea sille sosetta ja pyrettä ja sormiruokaa ja hanhenmaksapalleroita ja whatnot niin paljon kuin herra suostuu ottamaan, mutta määrät ovat kovin vaatimattomia. Viime yönä mahdollisesti hieman kilahdin ja herätin koko huushollin karatessani makuuhuoneesta olkkariin huutamaan, että saatana mun on pakko saada joskus nukkua yli kaksi tuntia putkeen. Kypsää ja aikuismaista käytöstä, eh. Täytynee ryhtyä jossain vaiheessa jonkinlaisiin unikoulullisiin toimenpiteisiin, kunhan tervehdymme ja palaamme arkeen reissun jälkeen. Tai jotain. En tiiä, en kykene ajattelemaan selkeästi.

Huolestuttaa tuo vauvalaisen sapuskointi vähän siinäkin mielessä, että kolmen kuukauden päästä pitäisi astella sinne alttarille ja ei huvittaisi pelätä tahroja satiinissa (tai paperilla älä siis suutu ei niistä asiat miksikään muutu). Eikä nyöritellä mekkoa ylös alas syöttötoimenpiteitä varten. Painajaisissani se repii lopulta karjuen organzaa rinnuksiltani ja joudun imettämään sitä jossain ahtaassa vessakopissa pitsikirjaillut helmat terveyssideroskiksessa. Haluan myös viettää hääyöni hotellissa kaksin miehen kanssa, joten yösyötöistäkin olisi päästävä eroon. Kai tästäkin voi jonkinlaisen häästressin kehittää!

Kenen joukoissa seisoisin?

Minulla on vaaliongelma. En tiedä, ketä äänestäisin toisella kierroksella, vaikka ensimmäisen kierroksen ehdokkaani mukana onkin.

Kuva täältä.

Haluaisin kovasti tukea Haavistoa ehdoitta, mutta joku siinä mättää. Se ei ole se vihreys, siitä olen päässyt yli. Jonkinlainen pehmeys ehkä? Olen myös taipuvainen ajattelemaan, niin ikuisuusopiskelija kuin itse olenkin, että presidentinvirassa toimivalla henkilöllä olisi hyvä olla suoritettuna muukin koulutus kuin ylioppilastutkinto. Haavisto on profiloitunut rauhanrakentajana, ja hänellä on erinomainen kansainvälinen kokemus "alalta". Toisaalta presidentin on hyvä ymmärtää erinomaisesti suomalaista yhteiskuntaa suhteessa globaaliin maailmaan monella tasolla, ja minun silmissäni Niinistö vetää laaja-alaisuudessa pidemmän korren.

Sen lisäksi Niinistössä viehättää ehkä juuri se, mitä Haavistosta näin median perusteella puuttuu, kutsuisiko sitä nyt sitten johtajuudeksi vai jämäkkyydeksi vai miksi. Toisaalta Sale taas on pahimmillaan ärsyttävän yrmy ja ylimielisen oloinen. Jotkut lausunnot särähtävät korvaan turhankin konservatiivisina, tosin en ole varma, kuinka paljon on kyse hänen omasta ajattelustaan ja kuinka paljon siitä, että hän ei halua ärsyttää liikaa vanhempaa äänestäjäkuntaa. Niinistöllä on myös se loppututkintokin plakkarissa.

Minusta presidentillä on sisäpolitiikassa lähinnä mielipidevaikuttajan rooli ja hänen tärkein tehtävänsä on ulkopolitiikan johtaminen ja Suomen edustaminen ulkomailla. Molemmilla finalisteilla on ulkopoliitikassa loppujen lopuksi aika samankaltainen, avoin linja. On ilahduttavaa, että suomalaiset valitsivat kärkikaksikkoon kaksi tällaista poliitikkoa, vaikka tarjolla oli sulkeutuneempaakin meininkiä.
Se, mikä minua nyt eniten ahdistaa, on Haaviston leirissä ainakin henkilökohtaisen somekokemuksen perusteella orastava uhmakas loanheittomieliala. Niinistön vaimo esimerkiksi on lytätty varsin henkilökohtaisella tasolla, mikä minusta edustaa kaikkea muuta kuin Haavisto itse. Jotenkin ikävästi "keskustelun" kaiuista tulee välillä mieleen eräskin taannoinen eduskuntavaalivoitto.

Toisaalta taas en pysty ollenkaan seuraamaan keskusteluja, joissa Haaviston kohdalla keskitytään lähinnä tämän homouteen. Naiivi minä kun kovasti toivoisi, että ketään ei jätettäisi valitsematta mihinkään virkaan sen perusteella, kenen kanssa hän harrastaa seksiä. Tästä aiheesta otan varsin herkästi kipinää myös reaalimaailman keskusteluissa.

Molemmilla ehdokkailla on omat kompastuskivensä. Niinistön vaarana on ylimielisyys ja ennenaikainen voitonvarmuus: fiksuinta, mitä hän voi tehdä, on myöntää avoimesti, että Haavisto on tiukka vastus, koska näin epäilemättä on. Toivottavasti yrmy löytäisi itsestään myös vähän lämpimämmän ja rennomman puolen, inhimillisyydellä kun on iso rooli erityisesti tällaisessa henkilövaalissa. (Sivumennen sanoen Lipponen onnistui tässä mielestäni hyvin, ja niin epädemari kuin olenkin, onnistuin jopa tuntemaan jonkinlaista myötätuntoa häntä kohtaan, kun äänisaalis jäi niin vaatimattomaksi.)

Haavisto taas nousee tai kaatuu pitkälti kannattajiensa mukana. Noustakseen presidentiksi hän tarvitsee myös muiden kuin aidosti tai wannabe-punavuorelaisten hipsterien äänet, ja siksi kannattajien olisi syytä varoa nostamasta itseään voimakkaasti muiden yläpuolelle. Siinä, missä Niinistön suurin uhka on hänen oma ylimielisyytensä, Haaviston nousu voi tyssätä kannattajien ylimielisyyteen.

Itse äänestin ensimmäisellä kierroksella Haavistoa protestiksi persu-Suomelle. Nyt en ole enää varma, juuri tällä hetkellä tuntuu, että saatan vaihtaa leiriä. Tällä kertaa protestiksi kannattajien omahyväisyydelle ja vastapuolen pilkkaamiselle. Äänestäminen olisi ollut huomattavasti helpompaa, jos toisella kierroksella olisi ollut vastassa Väyrynen - melkein riippumatta siitä, kuka se toinen kandidaatti olisi.

Kenestä sinun mielestäsi pitäisi tulla uusi pressa ja miksi? Tässä olisi hyvä mahdollisuus vakuuttaa ainakin yksi kahden vaiheilla heiluva äänestäjä.

P.S. Erinomaisesti aiheesta on muuten kirjoittanut Topias Kaikki elämästä -blogissa, montakin kertaa. Niin tuosta homoudesta (ihan loistava kirjoitus) kuin nyt tästä "vastajytkystä". Lukekaa, ihmiset!

P.P.S. Oh, unohdin melkein, että tämä on äitiblogi! Valitan mahdollista pettymystänne ja korjaan heti tilannetta raportoimalla seuraavaa: Igellä on kurkunpääntulehdus, Lillabolla puolestaan uusi passi, uusi hammas sekä haparoiva konttaustaito. Pikkuveli on ehkä vähän voitolla.