30.9.2014

Kukkuu!

Sekavuustilan kommenttilaatikkoon on satojen, ellei tuhansien spämmikommenttien lisäksi tullut pari ihan oikeaa kyselyä kuulumisistamme, mistä olen kovin otettu. Joten here goes!

Ei-niin-yllättäen blogi jäi, kun arki alkoi. Menin töihin, se oli aika omituista. Itse työnteko oli varsin ok, mutta ei kyseisessä paikassa. Alkuvuodesta päätin, että jotain uutta on saatava, ja huhtikuun alussa aloitinkin sitten uudessa paikassa ja uudessa tehtävässä. Viestintä ja PR vaihtuivat ihan kokonaan digiin, mistä olen kovin tyytyväinen. Olen oppinut puolessa vuodessa enemmän kuin entisessä työpaikassa kuudessa vuodessa, ja homma kiehtoo. Olen tutustunut mahtaviin tyyppeihin ja periaatteessa viihdyn ihan hyvin, mutta... Aina se saakelin mutta! Tällä kertaa risoo eniten se, että firmalta puuttuu pidemmän aikavälin visio, samoin minulta sen palveluksessa. En näe omaa kehityspolkuani siellä, ja siksi homma uhkaa jäädä omalta osaltani vuoden-parin (erinomaiseksi) koulutuspaikaksi. Mutta kaiken kaikkiaan kuitenkin duuni- ja urahommat ovat ihan positiivisviritteisiä, siitä olen tyytyväinen. Ja siitä, että en jäänyt mistään kelkasta, vaikka ne reilut neljä vuotta vietinkin hieman muissa kuvioissa.

Lapset kasvaa ja kukoistaa. Dagis on ihan arkipäivää, ja tänä syksynä ei väännetty yhtään, kun molemmat ovat samassa ryhmässä. Pojat on jotenkin niin isoja jo - viimeinenkin vauvajuttu eli kylppärin nurkassa uskollisesti nelisen vuotta nököttänyt potta kannettiin kolmevuotiaan vaatimuksesta varastoon kesällä. Kehitys kehittyy.

Tällä hetkellä pinnalla on kolmevuotiaan uhma (joka on jotenkin paljon vähemmän raskasta kuin esikoisen kanssa, vaikka kuopus on temperamentiltaan tulisempi) ja viisivuotiaan ujostelu. Jälkimmäinen käy välillä hermoille, kun se on niin vastakkaista omalle luonteelleni. Uimakoulun kolme ensimmäistä kertaa menivät papan uimahousuissa roikkuen eikä vieraille (edes sellaisille tutuille vieraille) välttämättä saada sanotuksi yhtään mitään. Ujostelukohtaus iskee milloin missäkin ja milloin mistäkin, ja se on TURHAUTTAVAA! Ja myös hyvin kasvattavaa, erityisesti äidille. Olen vahvasti sitä mieltä, että jokaisella on oikeus olla oma itsensä, mutta on melkoista tasapainoilua löytää se oikea tapa rohkaista ilman että sortuu pakottamaan ja pelottelemaan. Ehkä osa liittyy ikäänkin (en tiedä, en ole jaksanut Googlettaa) mutta paljon on kiinni myös temperamentista.

Mitäs muuta? Keskustakoti on myynnissä, mutta tuskin menee ihan heti kaupaksi, tuntuu tuo asuntomarkkina olevan aika tahmainen varsinkin isompien asuntojen kohdalla. Uutta on katseltu vähän sieltä sun täältä, mutta saa nähdä, mihin päädytään. Espoo, erityisesti Tapiola, Haukilahti ja Matinkylän ympäristö ovat vahvoilla, mutta välillä selailen myös itää Hertsikan suunnalta ja toisaalta jopa (kääk) Grania. Jos tänne vielä joku eksyy, niin saa mainostaa myös muita kivoja alueita! Tärkeimpiä kriteerejä ovat ruotsinkielisen koulun läheisyys, hyvät palvelut ja hyvät yhteydet keskustaan. Mihinkään vain yksityisautoiluun perustuvaan kaupunginosaan ei huvittaisi lähteä.

Siinäpä siis ne olennaisimmat. Mitäs teille kuuluu?


14.1.2014

Aa bee cee, kissa kävelee

Housupyykki on hieman parempaan päin, ainakin joka toinen on jo tässä viikon sisällä osunut sinne, minne piti. Muuten 2,5 vuotta tuntuu olevan kovin raskas ikä, vinkumisesta ja kiukuttelusta päätellen. Aina ei tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa, kun herra räyhää itkupotkuissaan, että MAMMA MÄ EN TIEDÄ MITÄ MÄ HALUAN!!!!!

Olen ihan unohtanut, mitä isoveli teki samanikäisenä. Kai se oli kiukkuinen ja uhmakas sekin? Vaikka onkin muuten temperamentiltaan kuopusta rauhallisempi. Ainakin pikkuveli on kunnostautunut palapeleissä. Isoveljen kolmevuotislahjaksi saama 25 palan McQueen-peli onnistuu kuin vettä vaan. Ehkä olisi toki onnistunut isoveljeltäkin, jos se olisi saanut mahdollisuuden tehdä moisia pelejä. Ei vaan tullut aikaisemmin mieleen.

Myös kynäotteen pikkuveli on hanskannut huomattavasti isoveljeään paremmin. Isoveli ei oikein innostu mistään piirtelystä vieläkään. Kerran se on piirtänyt tunnistettavan kummituksen ja kerran E-kirjaimen, lisäksi tunnistettavia hahmoja ovat lähinnä banaanit. Ei puhettakaan mistään pääjalkaisista vieläkään. Oman nimen kirjoittaminen kiinnostaa kovasti, mutta siihen tarvitaan vielä malli.

Kirjaimet ja numerot ovat muutenkin nelivuotiaalle tosi pop. Lapsi suoriutuu yksinkertaisista yhteenlaskuista (vaikka lisää yhden tai kaksi johonkin lukuun) oikeastaan tiedostamatta, että kyse on laskusta. Tänään laskettiin sormin muitakin simppeleitä laskuja, tyyppiä 3+1 tai 4+4.

Esikoinen tunnisti kaikki kirjaimet ennen kuin täytti kolme, mutta sitten homma jäi jotenkin vähemmälle huomiolle. Nyt lapsi maistelee koko ajan sanoja ja pohtii, millä kirjaimella ne alkavat. Useimmiten ensimmäisen konsonantin tunnistamiseen tarvitaan liioitellun selkeää artikulaatiota, mutta ensimmäinen vokaali löytyy jo aika helposti. Usein myös luemme yhdessä sanoja vaikka lehden kannesta tai milloin mistäkin. Lukemista rakastavan mutsin mieltä lämmittää, kun toinen on niin tohkeissaan. Itse opin samanikäisenä jo lukemaan, mikä tuntuu jotenkin ihan hassulta. On tosi omituista kuvitella, että mun ensimmäinen vauva lukisi itse jo nyt.

Pitäisi ehkä ottaa selvää, miten lukuinnostusta voisi tukea. Ainakin Lolan ABC-juhlat -niminen appsi on tosi suosittu. Suomenkielisiä, hyviä lasten appseja tulee kyllä vastaan aivan liian harvoin - vinkkejä saa mielellään antaa, jos tiedätte hyviä pelejä, joissa on mieluusti joku pedagoginenkin ajatus taustalla!

Muutenkin olisi hauska kuulla, oletteko tukeneet lapsen lukemaan opettelua jotenkin ja jos, miten ja minkä ikäisenä? En halua pakottaa tai ahdistaa lasta liialla tuputtamisella, mutta toisaalta on harmi, jos kiinnostus menee ohi. Olisi kiva tehdä yhdessä jotain leikinomaista, joka vahvistaisi lukemaan oppimisen valmiuksia. Vaikka kai nykyään melkein kaikki lapset oppivat jo ennen koulua lukemaan, vai olenkohan ihan väärässä? Jotenkin olen siinä käsityksessä, että useimmat oppivat viimeistään esikoulussa.

6.1.2014

Potta-apua!

Hei vaan, hengissä mutta koska jne. Ja siis joo, hyvää uutta vuotta, tättädää! Oli muuten eka vuodenvaihde laatuaan, että koko nelihenkinen perheemme otti alkavan vuoden vastaan hereillä.


Tällä hetkellä päällimmäinen asia: mitä tehdä, kun jo pari kuukautta muuten täysin (siis sekä öisin että päivin) kuiva lapsi on päättänyt, että vanhempien läsnä ollessa kakkosasia on ihan ookoo tehdä HOUSUUN? Pikkuisen alkaa olla mitta täynnä lähes päivittäistä kuudenkympin housupyykkiä. Tämä riemastuttava (not) suuntaus on vain pahentunut lomalla, vaikka ennen lomaa ja nytkin esim. ollessaan isovanhempien hellässä huomassa tyyppi on vallan mainiosti osannut käydä itsenäisesti tekemässä asiansa pottaan.

Dear Eki tai vaihtoehtoisesti hyvä lukija, onko tämä uhmaa? Taantumusta? Silkkaa v*ttuilua? Ja miten hiivatissa tavasta pääsee eroon?

Lahjonta lopetettiin toimimattomana, emmekä kovasti uskalla uhkaillakaan, kun aina siitä näiden potta-asioiden yhteydessä varoitellaan.

Muuten kaikki on ihan jees. Perinteinen vuosikatsauskin on työn alla, mutta toistaiseksi se on jäänyt lomailun ja nettialennusmyyntien jalkoihin. Ja huomenna siis töihin kahden ja puolen viikon joululoman jälkeen. Olen varmistanut itselleni karun paluun arkeen buukkaamalla hammaslääkärin aamukahdeksaksi. Uujeah.