30.6.2011

Ja näin se siis meni

...se synnytys nimittäin. Sitä ennen kerrottakoon kuitenkin, että neuvolantäti kävi ja kirjoitti vihkoon, että "Erittäin terhakka, virkeä poika. Hienot heijasteet. Paino noussut hienosti, imetys sujuu. Napatynkä irronnut, pohja siisti."

Pikkuipana syö ahkerasti, ja se näkyy: painoa oli 3,5 kiloa eli reilusti yli syntymäpainon (3386 g) jo kypsässä 11 päivän iässä. Muutenkin täti oli sitä mieltä, että vauva on erityisen jäntevä ja pirteä, ja minä tietysti nyökyttelin ylpeänä. Totta on, että tämä tyyppi on koko ajan ollut jotenkin valmiimpi kuin Igge - minkä uskon johtuvan siitä, että hän sai tulla maailmaan kun oli siihen valmis eikä häntä kiskaistu ulos täysin yllättäen lääkärien päättämänä ajankohtana.

Tälle kaverille maailmaan saapuminen siis tuskin tuli yllätyksenä, sen verran pitkään ja hartaasti hän sitä ulostuloaan teki. Käytännössä supistukset alkoivat tiistain ja keskiviikon välisenä yönä (14.-.15.6.) ja jatkuivat siitä enemmän ja vähemmän säännöllisinä seuraavat kolme vuorokautta. Ja nyt ne kuuluisat synnytyssupistukset kokeneena voin kertoa, että kipu oli aika lailla samanlaista torstaista asti. Mutta sitä vaihetta tuli valitettua tänne blogiinkin jo ihan riittämiin, joten hypätään torstai-iltaan, jolloin supistelin varmaan viiden kuuden tunnin ajan noin viiden minuutin välein niin, että en voinut puhua tai liikkua. Odoteltiin vielä pari tuntia kotona, mutta tiesin, että nukkumisesta ei tulisi mitään. Lähdettiin siinä puolen yön maissa sitten Naistenklinikalle lähinnä ajatuksena, että saisin ainakin jotain Panadolia vahvempaa yöksi.

Naikkarilla oltiin sitä mieltä, että mun kannattaa jäädä osastolle yöksi. Sain piikin Petadinia kankkuun, jotta saisin unta ennen suurta koitosta ja mies lähti vielä kotiin. No, nukuin kaikki 15 minuuttia, ennen kuin heräsin taas niihin supistuksiin. Yritin olla herättämättä muita huoneessa nukkumassa siinä puhistessa ja lopulta menin kysymään, että milloin tää aine oikein alkaa vaikuttaa. Kätilö totesi, että kyllä se olisi vaikuttanut jo ja että vahvempaa tavaraa heillä ei ole, seuraava kivunlievitys tulee sitten synnytyssalissa. Kärvistelin osaston suihkussa vielä reilun tunnin verran ja pari tuntia kiemurtelin oleskelutilan sohvalla, kunnes viiden aikaan pääsin sitten saliin.

Mieskin tuli sitten takaisin siinä aamutuimaan, ja jonnekin seitsemään asti kestin vielä pallon päällä ja lämpöpussin sekä kylmän kaulimen (!) avulla. Sitten sain vihdoin sen epiduraalin, ja taivas aukeni - ei enää kipua, aah. Tunsin koko ajan supistukset ja vessahädän, pystyin kävelemään, mutta mihinkään ei koskenut. Tässä vaiheessa ajattelin, että täähän vasta helppoa hommaa on, senkun odotellaan vaan.

No, kävi sitten niin, että muutamaan tuntiin ei tapahtunut sitten yhtään mitään. Kohdunsuu oli sen neljä senttiä auki, mutta homma ei edennyt. Kalvotkin puhkaistiin siinä joskus aamupäivällä ja supistuksiin laitettiin vauhtia oksitoniinilla. Vauvalla oli välillä sykkeenlaskuja, joita seurattiin, mutta onneksi ne katosivat heti, kun nousin sängystä. Ilmeisesti napanuora jäi jotenkin likistyksiin makuuasennossa. Sitten iltapäivällä vihdoin ja viimein annoin periksi väsymykselle ja nukahdin puoleksitoista tunniksi. Siitä herättyäni kohdunsuu oli avautunut 8 senttiin, fiilis oli korkealla ja kaikki näytti taas oikein hyvältä. Tässä vaiheessa päivävuoron kätilö, jonka kanssa tulin tosi hyvin toimeen, lähti kotiin.

Noin tunnin päästä uusi kätilö tarkasti tilanteen, totesi, että homma jumittaa taas ja ilmoitti kutsuvansa paikalle lääkärin tekemään sektiopäätöksen. En tajunnut yhtään, että mitä tapahtui - miksi ihmeessä koko touhu sai yhtäkkiä tällaisen käänteen? Vauvalla oli kuitenkin koko ajan kaikki hyvin. Kätilö yritti myös jossain vaiheessa puoliväkisin katetroida minut, kun ei uskonut, että pystyn käymään itse vessassa, minkä todistin kyllä vääräksi. Sain sektiopuheista melkoisen itkuraivarin ja ilmoitin, että en suostu leikattavaksi, jollei vauvan vointi sitä ehdottomasti vaadi.

Jossain vaiheessa puudutuksen vaikutus katosi ja homma meni tosi sekavaksi. Mua sattui ihan saatanasti, olin muutaman supistuksen taas pallon päällä ja huusin. Sitten sain vielä puolikkaan annoksen puudutetta ja sain hetken levähtää. Koko ajan olisin halunnut olla pystyssä, mutta kätilö suhtautui ajatukseen nihkeästi ja mm. jossain vaiheessa käski minun vaan maata odottamassa lääkäriä, joka ei onneksi päässyt paikalle heti. Onneksi siksi, että siinä vaiheessa kun lääkäri tuli katsomaan tilannetta, kohdunsuu olikin yllättäen melkein auki, vain joku ihme lippa oli vielä jäljellä. Sekin hävisi siinä muutamalla supistuksella.

Lääkäri totesi, että mitään syytä leikkaukseen ei ole, vaan että vauva saadaan kyllä ulos alakautta. Kätilö selitteli jotain, että kato nyt, tää ei edistynyt ja lääkäri vaan totesi aika kylmästi, että joo uskon kyllä, mutta nyt tilanne on tämä. Itse en enää oikein tajunnut, että missä mennään, varsinkin kun puudutus katosi taas ja mua alkoi ponnistuttaa aika lailla.

Vauva oli kuitenkin vielä ylhäällä ja sillä oli pää vähän huonossa asennossa. Se tuli joka supistuksella alas vain luiskahtaakseen takaisin ylös supistuksen jälkeen. Lopulta sain luvan työntää itse vauvaa alaspäin, kun supistusten voima ei näyttänyt riittävän ja jollain (kätilön ja lääkärin mukaan tahdonvoimalla ja vatsalihaksilla) sain vauvan niin alas, että lääkäri voi auttaa hommaa imukupilla. Ponnistaminen sinänsä tuntui hyvältä, kun pääsin vihdoin tekemään jotain ja tunsin, miten vauva liikkui alaspäin.

Mulle se imukuppi oli vaan helpotus, Luojan kiitos että on olemassa tuollaisia vehkeitä, jos tilanne sitä vaatii. Lopussa en enää jaksanut edes huutaa, olin vaan ihan hiljaa ja käytin kaikki voimani siihen, mitä olin tekemässä. Välillä tuntui, että en jaksa enää yhtään, mutta jostain vaan löytyi vielä lisää energiaa, vaikka en ollut juurikaan nukkunut kolmeen vuorokauteen enkä syönyt yli vuorokauteen. Sain siis imukupista huolimatta tehdä töitä itsekin ihan olan takaa, kunnes yhtäkkiä lääkäri sanoi, että nyt vauva syntyy. Tunsin limaisen muljahduksen, toisen ja kolmannen enkä varmaan ikinä unohda sitä tunnetta. Heti perään kuului kiukkuinen kiljaisu ja niin perheemme neljäs jäsen oli maailmassa. Kätilö (joka kaikesta huolimatta oli lopulta tosi kannustava melkein tunnin kestäneessä ponnistusvaiheessa) totesi, että jos normaali synnytys on maraton, niin tämä vastasi kyllä tuplamaratonia.

Isä sai leikata napanuoran ja sain vauvan syliin. Tällä kertaa näin, kun uusi ihminen avasi tummat silmänsä ensimmäistä kertaa. Sektion jälkeenhän Igge tuotiin kapaloituna ihan hetkeksi poskeani vasten, mutta ei siinä ehtinyt ajatella mitään, kun vauvaa jo vietiin. Olen kuunnellut kateellisena miehen selostusta siitä, miten vauva availi silmiään ensimmäistä kertaa tähän maailmaan, ja en tiedä, joku hormonihuuru tästä lyhyehköstäkin sylittelystä kai purkautui, koska seuraavat tapahtumat eivät huolettaneet mua lainkaan, vaan lähinnä vaan hymyilin itsekseni. (Ja varmaan osansa oli myös fyysisen ponnistuksen jälkeisillä endorfiinihöyryillä.)

Kävi nimittäin niin, että kätilön aloittama tikkaus purkautui ja siinä hässäkässä vuosin sitten melkein pari litraa verta. Mua alkoi vähän heikottaa (ihme!) ja yhtäkkiä huoneeseen pölähti enemmän ja vähemmän ihmisiä, jotka lähtivät juosten roudaamaan minua leikkaussaliin. Kätilö (tai joku) huusi vaan, että isä ottaa vauvan ja kuulin miehen kysyvän multa, että olenko tajuissani. Näytin sille peukkua ja sitten naista vietiin. Mies jäi yksin vauva sylissä keskelle veristä taistelutannerta ja oli arvattavasti pikkuisen hämmentynyt.

Leikkaussalissa sain verenpainetta nostavaa lääkettä (paineet tippui kuulemma jonnekin viiteenkymppiin) ja ties mitä sokeriliemiä. Lisäksi sain epiduraalin tikkausta varten. Tärisin aika lailla, ja sain lämmitettyjä froteepeittoja, samanlaisia joilla asiakkaat peitellään kauneushoitoloissa. Jostain syystä henkilökuntaa nauratti aika lailla, kun totesin, että ei tässä kuitenkaan taida mitään jalkahoitoa olla luvassa.

Tunnin kestäneen tikkauksen (sain siis kolmannen asteen repeämät, mutta onneksi ei sentään mennyt sulkijalihas poikki tms.) jälkeen vietin vielä jonkun aikaa veritankkauksessa heräämössä, mihin mieskin tuli mua tervehtimään. Kuulin muun muassa, miten henkilökunta löi vetoa hemoglobiinistani. Muuten siellä oleminen oli turhauttavaa, kun olisin luonnollisesti halunnut takaisin vauvan luo jatkamaan tutustumista. Puolenyön paikkeilla pääsin sitten osastolle ja sain mytyn syliin ja rinnalle. Se oli leikkurikeikasta huolimatta paljon helpompaa ja tapahtui nopeammin kuin sektion jälkeen, kun olin niin kipeä, että kyljelleen kääntyminen ei meinannut onnistua. Olin paljon toimintakykyisempi, vaikka olin kyllä tosi kipeä.

Osastolla sain tosi loistavat kätilöt, jotka ehtivät puhua synnytyksestä ja muusta kiireestä huolimatta. Siitä ajasta jäi hyvä mieli. Myös synnytyksen hoitanut kätilö (jonka kanssa emme siis tulleet kovin hyvin juttuun) kävi tervehtimässä ja pahoittelemassa "luovuttamistaan" alatiesynnytyksen suhteen sekä kehumassa motivaatiotani ja jaksamistani. Lisäksi huoneeseen tuli sattumalta vielä kotiinlähtöpäivänä se kätilö, joka minulla oli salissa päivällä. Hän muisti minut, ja sanoi, että synnytyksestäni oli puhuttu seuraavana päivänä, kun hän oli ihmetellyt papereitani katsottua, että mitä hittoa siellä oikein lopulta tapahtui. Hän oli sitä mieltä, että iltakätilöni olisi pitänyt kuunnella minua paremmin ja hän sanoi myös harmitelleensa illalla, ettei ehtinyt jatkaa kanssamme loppuun asti. Ilmeisesti hän oli myös ottanut vähän yhteen tämän iltakätilön kanssa, joka oli myöntänyt suoraan olleensa pettynyt, kun hänen arvionsa tilanteesta olikin väärä ja synnytys edistyi sittenkin. Päiväkätilö - kuten myös moni lapsivuodeosaston hoitaja - lohdutti myös, että naisten alakerta on suunniteltu kestämään kaikenlaisia synnytysvaurioita ja siksi ne myös yleensä paranevat hyvin ja verrattain nopeasti.

Toipuminen siis otti tulehduksen takia jussina vähän takapakkia, mutta tänään, 13 vuorokautta synnytyksestä, olo on jo varsin hyvä. En enää tarvitse jatkuvaa särkylääkitystä ja voin käydä myös vessassa ilman suurempia tuskia. Valehtelisin, jos väittäisin näiden parin viikon olleen helppoja - etenkin se tulehdus oli aivan järjettömän kivulias - mutta onneksi olo on jo parempi. Yksi iso asia on se, että olen voinut ottaa Igen syliin, mitä sektion jälkeen en saisi tehdä vielä moneen viikkoon. Mamma ei nimittäin ole ihan hirveän korkeassa kurssissa juuri nyt, kun vauva vie niin paljon aikaani, joten kaikki läheisyyden hetket ovat sitäkin arvokkaampia.

Synnytys oli siis aika pitkä ja lopussa hieman dramaattinenkin, mutta jostain syystä voin ihan rehellisesti sanoa, että ei mulle siitä mitään traumaa jäänyt. Olen tosi ylpeä jaksamisestani ja siitä, että en antanut liian helposti periksi asiassa, joka oli mulle tärkeä. Jos synnytys olisi päätynyt sektioon, olisin fyysisen toipumisen lisäksi joutunut vielä käsittelemään sen pettymyksen, joka siitä olisi seurannut. (Ja siis korostan vielä, että en tosiaan olisi vastustanut leikkausta, jos vauvan vointi olisi sitä vaatinut!) Ei sillä, että sektiossa sinänsä olisi mitään vikaa - minusta Igen synnytys oli omalla tavallaan ihan yhtä mieleenpainuva juttu kuin tämäkin. En vaan näe itse sektiota minään oikotienä onneen, siis minusta sektio ei kuitenkaan ole asia, joka "saadaan" vaan se on toimenpide, johon joskus päädytään vauvan ja äidin hyvinvoinnin takia.

Oikeastaan ainoa asia, joka koko hommassa jäi harmittamaan, oli juurikin se repeäminen. Se johtui varmaan (tai näin minulle ainakin sanottiin) osittain imukupista ja osittain minun fysiikastani. Kätilö kyseli jossain vaiheessa, että harrastan ilmeisesti paljon liikuntaa, kun kudokset siellä synnytysalueella olivat (ja siis nimenomaan imperfektissä...) niin kireät. Itse uskon myös, että jos se iltakätilö olisi kuunnellut minua enemmän ja tukenut haluani olla pystyssä, vauva olisi laskeutunut helpommin ja ehtinyt myös paremmin venyttämään kudoksia.

Jos (ja tämä on TODELLA suuri jos) joskus hamassa tulevaisuudessa vielä olen raskaana, niin toivon kaikesta huolimatta, että voin ja saan synnyttää alateitse. Suhtauduin tähän synnytykseen vähän sellaisella otetaan vastaan mitä tulee -meiningillä, ja varmaan siksikin fiilikset ovat edelleen ihan hyvät. Joo, ei mennyt niin kuin oppikirjoissa, mutta sellaista sattuu, enkä todellakaan ole maailman ainoa nainen, joka on kursittu kasaan synnytyksen jälkeen. Ja jos lapsilukumme on tässä, niin tulipahan ainakin synnytettyä koko rahan edestä!

P.S. Eräs plussa sektioon nähden tuli vielä mieleen: vatsa pieneni valonnopeudella edelliskertaan verrattuna. Turhamainen minä on salaa (tai no, en edes kovin salaa) tosi tyytyväinen, että en kotiin palatessa näyttänyt enää ainakaan ihan viimeisillään raskaana olevalta. Hei, mulla oli normaali-ihmisten housut jalassa! Okei, kuminauhavyötäröiset mutta kuitenkin. Ei olis onnistunut kaksi vuotta sitten.

P.P.S. Jaa niin, pakko vielä jakaa kanssanne, että olin kyllä varautunut siihen, että synnytyksessä tulee usein lapsen lisäksi ulos myös se iso hätä, mutta kukaan ei kertonut, että tässä iässä sitä saattaa myös pissata lääkärin käsille. Lapsi teki saman luovutustarkastuksessa, mutta siltä sitä nyt saattoi odottaakin.

P.P.P.S. Jos jaksoit lukea koko kilometrivuodatuksen tänne asti, niin kiitos ja onnea sinulle. Taisi tulla varsin pitkä postaus...

27.6.2011

Vauvahuuruja ja takkuilevaa toipumista

Pienin täytti perjantaina viikon ja sai sen kunniaksi ihkaoman navan. Niisk. Elämä on rauhallista, hassua miten tuttua ja silti kuitenkin erilaista kuin kaksi vuotta sitten. Nyt ainakin tiedän, että tämä vähän epätodelliselta tuntuva aika on lyhyt. Liikutun jo valmiiksi kaikista ensimmäisistä kerroista, joita lähiviikkoina on luvassa. Yritän nuuhkia vauvaa varastoon ja nauttia siitä, että emme tee mitään. Samaan aikaan kuitenkin arkirutiinit pyörivät Igen kanssa, minkä ansiosta emme elä ihan yhtä irrallaan ympäröivän maailman ajasta kuin viimeksi.

Toistaiseksi olen ollut varsin stressitön, jos ei lasketa sitä, että haluaisin olla kunnossa myös fyysisesti ja turhaudun aika ajoin kaikkeen hankaluuteen, jota istumakyvyttömyys aiheuttaa. Vauva syö välillä jatkuvasti, mutta yritän muistaa, että kyse on vain muutamasta viikosta. Ja ah autuutta, syöminen sujuu ilman rintakumeja, ilman pumppua, ilman kommervenkkejä! Sen kun vaan nostan sen rinnalle, ja leuka alkaa liikkua ylös-alas. Hämmästyttävää. Painonnousu vähän mietityttää, tietenkin, mutta huomenna sekin selviää, kun neuvolantäti tulee kotikäynnille. Ainakin vaippaa vaihdetaan ahkerasti eikä pikkutyyppi vaikuta ihan niin kuivan kesän oravalta kuin sairaalasta tullessa.

Vatsavaivoista pieni ikävä kyllä pääsi osalliseksi jo nyt, sillä allekirjoittaneen taisteluvaurioihin tuli tulehdus ja olen tupla-antibioottikuurilla. Onneksi olo helpottaa jo, oli nimittäin varsin helvetilliset pari päivää, kun uskoin puhelimessa äitiyspolin päivystäjää, joka oli puhelimessa vähän sitä mieltä, että turhaan ruikutat, sen kuuluukin olla kipeä. Hassu yhteensattuma muuten, että päivystämässä oli synnytyksestä vastannut lääkäri, joka otti minut sisään ohi jonojen. Sanoi muistaneensa minut heti nimen perusteella ja halunneensa, että pääsen tällä kertaa vähän helpommalla, kun synnytys oli sen verran hankala. Kovasti hän lohdutti, että kyllä se alakerta paranee ja kehui siistiä ulkonäköä - ja mikäs oli kehuessa, kun on itse sen ommellut. (Kurkin kyllä sinne itsekin peilillä, kun ajattelin, että parempi kohdata karu totuus heti tuoreeltaan, mutta ei se näyttänyt mitenkään vaaralliselta, vaan ihan normaalilta muutamaa näkyvää tikkiä lukuunottamatta.)

Aion viedä lääkärille skumppaa, jahka menen sinne äitiyspolille aikanaan jälkitarkastukseen. Hieno nainen, joka piti puoliani myös synnytyksessä sektiota liputtanutta kätilöä vastaan ja oli edelleen sitä mieltä, että ratkaisu oli oikea, vaikka sainkin siinä hommassa kolmannen asteen repeämät (eli tikkejä tuli ihan sinne asti, minne aurinko ei paista, vaikka onneksi lihas ei mennyt kokonaan poikki) ja melkoisen eli siis parin litran verenhukan (kiitos vaan verenluovuttajille!). Kuulemma meidät naiset on rakennettu siten, että tuo alue on vähän niin kuin suunniteltukin toipumaan tällaisista vammoista. Ja vaikka takana on varsin tuskaisa viikko, niin silti olen ollut paljon toimintakykyisempi ja jotenkin paremmin mukana koko hommassa kuin sektion jälkeen - olkoonkin, että sektiosynnytykseni oli kuin oppikirjoista eli komplikaatioton ja siisti.

Synnytyksestä tekee mieli kirjoittaa enemmänkin, kun koko show on vielä tuoreessa muistissa. Yritän saada ajatuksia ylös mahdollisimman pian.

***

Ajatus katkesi, tuli jotain muuta. Eikä muuten ollut ensimmäinen kerta tämän vaatimattoman tekstin kirjoittamisen aikana, joten pahoittelen sekavuutta ja hyppelehtimistä aiheesta toiseen! Anyways, vauva on ihana, kuinkas muuten. Olen nauttinut pienestä ihmisestä sylissäni ja kainalossani - olin unohtanut, miten lämpimältä ja pehmeältä nukkuva vauva tuntuu. Tuommoinen pötkö pökäle! Avuton ja uusi, ja kuitenkin niin valmis. Ihan omanlaisensa ja -näköisensä pieni ihmeinen, vaikka muistuttaakin ulkoisesti veljeään.

Igge on ainakin toistaiseksi vain innoissaan "lillaboosta", vauva pitää esitellä heti mahdollisille vieraille ja "Igge paipai vauvaa" sekä "hatii vauvaa" koko ajan. Välillä Igge kuitenkin komentaa, että "vauva papan kyykkyyn", kun vauva on jatkuvasti minun sylissäni syömässä (eli siis igeksi vauva titti namnam). Igge pitää huolen myös siitä, että "mamma laittaa titti piipoon", kun syöminen on ohi.

En ihan vielä tajua, että meillä on oikeasti kaksi lasta. Käsittämätöntä. Sitä me ihmeteltiin miehen kanssa, kun ajettiin kotiin Naistenklinikalta - että meillä on takapenkki täynnä ihmeitä. Kaksi lasta ja farmariauto, siis mehän ei pelkästään toteuteta normeja, me OLLAAN suomalainen normi. Ainakin paperilla. Eikä se edes ahdista.

19.6.2011

Puolimetrinen ihme

Terveisiä Naistenklinikalta! Eilen perjantaina 17.6. samassa aikataulussa uuden hallituksen kanssa syntyi Igen ihana pikkuveli 3386 g ja 51 cm. Synnytys myös muistutti sekä kestoltaan että tuskaisuudeltaan hallitusneuvotteluja ja oli lopussa vaarassa kaatua sektiosaliin, mutta jostain löytyneellä raivolla ja imukupilla tehostetulla väkivallalla poikanen saatiin ulos piilostaan hyvinvoivana ja kaikin puolin ihanana. Mutsi ei sen sijaan selvinnyt ihan vaurioitta, mutta toistaiseksi ei silti kaduta.
Yksityiskohtaista tietoa verestä ja suolenpätkistä ynnä muusta seuraa, kunhan kotiudumme. Nyt haistelen vähän kainalossani tuhisevaa pientä ihmistä ja toivon mukaan ehdin itsekin torkahtaa ennen seuraavaa nälkää. Kaikki on hyvin ja meitä on neljä - aikamoista!

15.6.2011

Täällä vaan

Joo-o, arvatkaa vaan, mikä olo, kun viime yökin meni valvoessa. Jumppapallon päällä istuskelu ja kuuma suihku tekivät olosta siedettävän, makuuasennossa en voinut olla oikeastaan ollenkaan. Soitin jo aamuvarhain Naistenklinikalle, mutta siellä oli sulku, joten jäin vielä kotiin. Ja niinhän siinä sitten kävi, että aamun valjetessa supistuksetkin taas laimenivat ja harvenivat.

Viime yö oli kyllä kaikenkaikkiaan kuin huonosta komediasta: ei siinä mitään, että minä tuskailin olohuoneessa pallon päällä, mutta lisäksi Igge itkeskeli koko yön ja mies yritti parhaansa mukaan saada sitä rauhoittumaan. Aamulla lääkäri totesi lapsen molempien korvien tulehtuneen, joten ei ihme, että itketti.

Kahden vuorokauden valvominen alkaa tuntua, eniten päässä. Mietin, että en ehkä kestä enää kolmatta vuorokautta putkeen ilman 10 minuuttia pidempää unipätkää, ja soitin synnärille kysyäkseni neuvoja, vaikka tiesin, että ihan synnytyshommiin tässä ei vielä päästä. Sieltä käskettiin tulla näytille, ja lopputulos oli, että kohdunsuu on alkanut avautua, mutta kun fyysisesti olen ensisynnyttäjä, niin God only knows että miten kauan tässä vielä menee.

Olisin saanut jäädä osastollekin nukkumaan, mutta valitsin kuitenkin mieluummin vaihtoehdon b eli sain mukaan kotiin vähän perus-Panadolia vahvemmat napit ensi yöksi. Lisäksi mieskätilö (!) suositteli kuumaa kaakaota ja reilunkokoista konjakkia. Ainakin jälkimmäisen aion todellakin ottaa. Jos supistukset valvottavat lääkityksestä huolimatta ensi yönäkin, niin kuulemma en saa jäädä kotiin kärvistelemään, vaan sitten on soitettava uudestaan.

Turhauttaa ihan helvetisti, kun MITÄÄN järkevää ei tapahdu. Samalla kuitenkin väsyttää niin paljon, että aion nyt mennä kuumaan suihkuun, vedellä napit ja konjakit naamaan ja painua peiton alle ja toivon mukaan saan nukuttua muutaman tunnin. Sitten voisikin olla ihan tosi hyvä aika lähteä synnyttämään pirtein mielin. (Mitä en kyllä usko itsekään, mä alan olla heittänyt toivoni jo koko helvetin homman suhteen. Pysyköön siellä sitten, jos ei kelpaa tulla ulos, kele.)

14.6.2011

Kärvistelyä

Eilen oli neuvola, missä täti totesi kaiken muun olevan hyvin, paitsi että vauvan syketaso on matalampi kuin aikaisemmin. Siis suomeksi syke oli alhaisempi kuin tähän asti, mutta ei kuulemma kuitenkaan tarpeeksi alhainen (siis suomeksi vielä normaalin rajoissa), että saisin lähetettä äitiyspolille heti. Varattiin kuitenkin torstaiksi kontrolli, ja siellä tilanne arvioidaan uudelleen. Muutenhan menisin sitten yliaikaiskontrolliin ensi maanantaina, jos ei pökäle ulostaudu siihen mennessä.

Hieman jäi vaivaamaan se sykeasia, ja muutenkin jotenkin tuntuu, että oman mielenrauhan takia lääkärin tilannearvio olisi paikallaan. Varasin siis tälle päivälle ajan omalle lääkärilleni (siis yksityiselle), mutta päädyin sitten kuitenkin lopulta perumaan sen, kun viime yön unet jäivät niin vähiin supistusten takia. Ne ovat muuttuneet sellaisiksi, että en pysty puhumaan ja välillä oli pakko nousta pallon päälle pyörittelemään lantiota, kun makuuasento oli kertakaikkiaan liian tuskallinen. Jossain vaiheessa valvoessani innostuin jopa lataamaan kännykkään supistuslaskurin (mikä oli miehen mielestä tavattoman huvittavaa :), ja parhaimmillaan (tai pahimmillaan) vajaan minuutin mittaisia supistuksia tuli noin 8-12 minuutin välein.

Jossain vaiheessa tilanne kuitenkin vähän rauhoittui, ja päästin miehenkin aamulla töihin. Kipeät supistukset ovat jatkuneet enemmän ja vähemmän koko päivän, mutta selvästikään niissä ei vielä ole tarpeeksi tehoa eikä tiheyttä. Googlettelin (tietenkin) asiaa, ja luin joidenkin kärvistelleen samassa tilassa vuorokausitolkulla. Toivon kovasti, että tämä homma saisi pian vauhtia, koska useampi uneton yö kuulostaa todella hajottavalta. Lisäksi Igen kanssa oleminen on aika työlästä, kun nostelu ja kumartelu laukaisevat helposti tosi kipeitä supistuksia, eikä ipana tietenkään tajua, miksi mamma ei ota "kyykkyyn" heti vaan nojailee tuoleihin kaksin kerroin aivan hiljaisena.

Odottelu jatkuu, mutta toivottavasti ei enää ihan tolkuttoman kauan. Eihän? Maailmankaikkeus, kuule mua!

Ällötysbonuksena mainittakoon, että jotain merkkejä lähestyvästä synnytyksestä on bongattu myös vessareissuilla. (Pahoittelen liikaa informaatiota, mutta haluan sen itselleni ylös johonkin.)

12.6.2011

Lauseita, joita en halua kuulla

"Suomessa on niin harvoin näin lämmintä, että kyllä nyt pitää nauttia."

Valitan harvoin auringosta ja lämmöstä, mutta tällä kertaa katson oikeudekseni olla hihkumatta riemusta, kun mittari näyttää varjossa +30, sormet nakkiutuvat, jalat muistuttavat sämpylöitä ja naamakin alkaa näyttää samalta kuin amerikkalaisten synnytysohjelmien valtavilla, sairaalan käytävillä laahustavilla kaapuasuisilla odottajilla. Tai sitten sitten eräälläkin nimeltä mainitsemattomalla "glamourmallilla".

Ollaan pyöritty koko viikonloppu tässä lähihoodeilla, Hietsun torilla, Kaivarissa, Koffin puistossa ja periaatteessa kaikki on hienosti. Silti vähän väliä iskee joko hillitön vitutus tai lohduton itketys, kun koko muu maailma näyttää nauttivan olostaan ja oma pinna on kireämpi kuin viulun kieli. Ei vaan huvita mikään, jokainen päivä on samanlainen kuin edellinen ja kaikista kamalinta on herätä joka aamu siihen, että tilanne on ihan sama kuin edellisenäkin päivänä. Olen myös kamalan epäsosiaalinen, tai oikeastaan valikoiva. Mua huvittaa nähdä vain harvoja ihmisiä, ja välillä tuntuu, ettei huvita nähdä ketään. (Ja itseään peilistä kaikista vähiten.)

"Ei sinne kukaan oo vielä jäänyt."

Oh really? Itseasiassa luin joskus jonkun lääkärin sanoneen, että joskus muinoin niin itseasiassa saattoi käydäkin, jos ihan tarkkoja ollaan. Nykyään niin ei tietenkään käy, mutta a) sen kuuleminen ei lohduta tippaakaan ja b) uskokaa tai älkää, minä tiedän, että se tulee ulos sieltä tavalla tai toisella. Se ei vaan kamalasti lohduta, kun koko oleminen junnaa paikallaan tämän yhden asian ympärillä. Sitä paitsi olen nyt kuullut ko. lauseen noin kolmetuhatta kertaa, eikä lasketusta ajasta sentään ole kuin neljä päivää. Miten tätä kestää vielä mahdolliset pari viikkoa päälle?

"Vieläkö sä oot yhdessä osassa?"

Tämäkin on kulunut juttu, mutta luuleeko joku ystävä tai sukulainen ihan tosiaan, että emme ilmoittaisi, kun vauva on syntynyt? Että joo, kyllähän se tuli jo viikko sitten, mutta ei vaan olla vielä ehditty tai viitsitty kertoa. Ja lisäksi vähän ärsyttää tuo "vielä". Edelleenkin lasketusta ajasta, joka nyt on aika epätarkka käsite anyways, on vasta neljä PÄIVÄÄ, ei esim. neljää viikkoa.

Mikä siinäkin on, että jokainen haluaa väkisin tietää sen tarkan lasketun ajan, vaikka kuinka yrittää puhua epämääräisemmin ja fakkiintuu sitten ihan totaalisesti siihen? Joskus ei tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa: miehen sisko, jolla ei ihan ilmeisesti ole mitään käsitystä aihepiiristä, kysyi ihan tosissaan päivää ennen laskettua aikaa, että mitä huomenna sitten tehdään, jos vauva ei synny. Hänen oli jotenkin hyvin vaikea ymmärtää, että ei yhtään mitään - sitten vaan odotellaan lisää. Jotenkin kuvittelisi, että järkikin sanoo, ettei tällainen homma voi olla yhdestä päivämäärästä kiinni, mutta ilmeisesti olen väärässä.

"Voi sulla on varmaan ihan kamalaa ja kuinka sä jaksat ja nyyhnyyh ja lässynlässynlää."

Olen surkea ottamaan vastaan sääliä. Tiedän, että tämä olotila on vain väliaikainen ja että maailmassa on suurempiakin suruja. En kaipaa turhaa lässytystä enkä jaksuhaleja, koska suurimmaksi osaksi olen lähinnä v*ttuuntunut. Kanssakiroilu, sopiva kuittailu ja tiedänettätoionpaskaa-kommentit (siis sellaisilta, jotka tietävät) piristävät eniten. Ja se, että joku kysyy ihan normaalisti, että mitä teette huomenna eikä keskity vain siihen, että joko sä synnytät. Asia pyörii mielessä ihan tarpeeksi muutenkin, believe me!

Jotenkin itsekin meinaa välillä unohtua, että lasketun ajan ylittäminen ei edes vielä tarkoita yliaikaisuutta, koska raskauden normaali kesto on 37-42 viikkoa (tjsp). Eiväthän ihmisvartalot muutenkaan toimi kuin koneet ja kaikki samalla tavalla, mutta kukaan tuskin kiinnittää huomiota siihen, että miksi mun kuukautiskiertoni on viisi päivää lyhyempi kuin kaverin tai miksi mulla se flunssa kesti kolme päivää ja työkaverilla vain yhden. Eihän tässä nyt periaatteessa sen kummemmasta asiasta ole kyse. Ja mistä sekin johtuu, että on jotenkin hienompaa synnyttää vähän ennen laskettua aikaa kuin sen jälkeen?

No, tuleepahan koettua tämäkin riemu. Helpottavaa purkaa tätä jonnekin, miesparka on saanut kuulla ruikutustani kyllästymiseen asti. (Muille en kehtaa ruikuttaa. :) Ja sitä paitsi tätähän minä halusin, kun toivoin, ettei tarvittaisi suunniteltua sektiota. Sitä saa, mitä tilaa, joten epäilemättä saan nauttia tästä koko rahan edestä sinne juhannukseen asti!

11.6.2011

Ingenting

Tiesittekö, että Muumi-vaipoista on tullut myyntiin uusi sukupolvi? Tämä ei ole maksettu mainos, mutta halusin vain jakaa kanssanne sen faktan, että ne eivät enää haise kosteanakaan niin omituiselta (tai pissaiselta) kuin ennen. Igge kulkee käytännössä pelkissä muumeissa - ostan suomalaisen työn tukemisella ja lähellä tehtyjä vaippoja suosimalla itselleni vähän parempaa omaatuntoa, kun en kestisralliin veny.

Vaippa-asioita liipaten jaan kanssanne myös viime viikolta aamuhetken, kun Igge tuli aamulla sänkyymme leikkimään. Hän oli hyvin huolestuneen näköinen selittäessään, että "pippi huunotti". Ja totta, vehjehän sojotti vaipassa miten sattuu. Eihän se nyt mukavaa ole.

Mitäs muuta? Eilen harjoitin shoppailuterapiaa Stockmannilla, kun oli niin mukavan viileää. Helle tuntuu turvonneina jalkoina ja tukaluutena, mutta parisataa euroa köyhempänä ja uutta laukkua, sandaaleita sekä korua rikkaampana mieli oli taas vähän parempi. Ja Iggekin sai uudet tennarit (herra ihasteli itse niitä kovin hokien "vau kenkä") ja Plaston hienon kaivurin.

Tänään pitäisi keksiä jotain viileää ohjelmaa. Jotain, joka pitää ajatukset poissa siitä tosiasiasta, että tää lapsi ei synny IKINÄ. Aion vaan kylmästi ignoorata koko asian, olkoon siellä sitten, jos ei kerta kelpaa tulla ulos. Ihan sama. (Jepjep.)

9.6.2011

Väliaikatiedotus

Ei, ei täällä synnytetä vielä. Ajattelin nyt kuitenkin kirjata oirehtimista ylös johonkin, lähinnä itselle muistiin. Skippaa siis, jos synnytysjaadijaa ei napostele. (Veikkaan, että muutenkin lähipäivien postaukset ovat raskauspainotteisia - jännä kyllä, aihe on jotensakin pinnalla just nyt.)

Tänään on siis 40+1, vaikka mä olen melko varma kroppani toiminnan perusteella, että tarkka laskettu aika olisi vasta huomenna. Ei sillä, että parilla päivällä oikeasti olisi mitään merkitystä, mutta tulipahan vaan mieleen. Viimeisen viikon ajan olen tuntenut välillä (lähinnä iltaisin aktiivisen päivän jälkeen) vähän napakampiakin harjoitussupistuksia, mutta harvoin, epäsäännöllisesti ja yleensä vain muutaman illassa. Muuten on ollut aikas oireetonta, esimerkiksi ei mitään tunnistettavia löydöksiä missään vaatekappaleissa, jotka viittaisivat sen yhden jutun irtoamiseen (en vaan kykene kirjoittamaan sitä sanaa, ällöttää vähän).

Neuvolantäti väitti viikko sitten maanantaina (rv 38+5?), että ei enää saa kiinni tyypin päästä. Viimeisen viikon aikana olen tuntenut vihlontaa alhaalla, ja lisäksi etenkin vähän pidempään kävellessä tuntuu siltä kuin olisin tuntikausia hevosensa selässä istunut cowboy. Pahamaineiset liitoskivutkin tuntuvat välillä, lähinnä öisin, kun olen kangistunut paikalleni kuin tönkkösuolattu muumi, mutta yritän silti kiepsahtaa sängystä kissamaisen notkeasti.

Viime yönä tunsin ensimmäistä kertaa oikeasti kipeitä supistuksia (no siis mun mittakaavalla, epäilemättä ne OIKEAT synnytyssupistukset ovat sitten jotain ihan muuta). Heräsin viiden aikaan epäilyttävästi massiivisia menkkakipuja muistuttaviin tuntemuksiin, jotka säteilivät alavatsasta ja -selästä myös reisiin. Omituista. Tunsin kyllä, milloin kipu koveni, mutta ihan kokonaan se ei mun mielestä hellittänyt ollenkaan. Tai siis jomotus ei ehtinyt ihan laantua ennen kuin uusi aalto alkoi. En jaksanut kamalasti niitä kellotella, mutta mitä nyt kelloa vilkuilin, niin väli oli yli viisi mutta alle 10 minuuttia. Makoilu tuntui epämiellyttävältä, joten nousin liikuskelemaan ja reilun tunnin kärvisteltyäni nappasin pari Panadolia. Sen jälkeen kipu lieveni (ikävä kyllä, voisin lisätä) ja nukuin ihan mainiosti vielä reilun tunnin. Kipu ei tuntunut mitenkään sietämättömältä tai edes kovin kamalalta, joten tajusin kyllä, että tää taitaa olla vaan jotain harjoittelua, mutta silti jossain takaraivossa heräsi pieni toivo siitä, että ehkä mun ei tarvitsekaan maata juhannuksena käynnistyksessä Naikkarilla. Vaikka epäilemättä juuri niin tässä käy, kun uskallan edes kirjoittaa näin.

No niin, näin dramaattisen jännittäviä uutisia täällä - pahoittelen, etten voinut raportoida mistään verestä tai suolenpätkistä. Ainoa vesivahinkokin oli puoliltaöin kaatamani puolen litran vesimuki, jonka mies siivosi (ja minä kiroilin). Tänään olen ollut harvinaisen pirteä ja pelottavan hyväntuulinen. Ollaan oltu Igen kanssa puistossa ja muutenkin touhuttu ihan normaalisti. Välillä tunnen jotain alavatsan kouristuksia ja kiristyksiä, mutta ne eivät kyllä haittaa mitenkään olemista. Toivottavasti mun kroppa ymmärtää mieluummin ennemmin kuin myöhemmin, että harjoituksista olis syytä siirtyä varsinaiseen actioniin.

8.6.2011

Final countdown

Olipa fiksu otsikkovalinta, arvatkaa vaan, mikä biisi jäi päänsisäisen dj:n levylautaselle. Yritän ignoorata moisen korvamadon toteamalla, että tänään siis on maaginen laskettu aika. Enpä ole ennen moista kokenutkaan - ja ei nyt olisi haitannut, vaikka olisi jäänyt väliin tälläkin kertaa. Ei nimittäin tunnu oikeastaan miltään.

Lillun välitilassa, kerrankin ei ole mitään projektia päällä ja siksi en tiedä, mihin aikani käyttäisin. Lisäksi Igellä on aivan tolkuton nuha, nenä vuotaa litroittain "käkää" ja yöunet ovat olleet parina yönä aika katkonaisia. Itse flunssailin reilun viikon pumpulia päässä ja kaktuksia kurkussa, onneks nyt jo vähän helpottaa, vaikka nenä vuotaa mullakin.

Kun en nyt sitten muuta enää keksinyt, niin keittelin pulloja ja rintakumeja ja maidonkerääjiä ja muita härpäkkeitä. Herrantähden, olin ihan unohtanut mikä määrä omituisia kumi- ja muovikuppiloisia lapsen ruokintaan liittyy. Tuntuu omituiselta ajatella, että lähiaikoina se Iso Iikin astuu taas kuvioihin. Kai ne hormonit taas tekevät tehtävänsä, ja pystyn taas suhtautumaan asiaan luontevasti.

Hoidin pois toisenkin rästihomman: varasin vihkikirkon huhtikuun loppuun. Juhlapaikastakin tein viime viikolla alustavan varauksen, joten ne kekkerithän ovat nyt siis melkein paketissa. Tai ainakaan niitä ei tarvitse miettiä ennen ensi syksyä.

Nyt siis vaan perinteisesti odotellaan. Tällä hetkellä on kummallisen seesteinen olotila, sellainen hälläväliätulkoonkuntulee. Veikkaan, että se kestää noin tunnin, ennen kuin kärsimättömyys lyö sitä päähän ja heivaa sen huitsin hiivattiin. Sitten taas kärvistellään ja kiroillaan. Ah tätä odottamisen autuutta!

5.6.2011

Riittää jo!

En ole koskaan elämässäni ollut näin raskaana. Igge syntyi - tai laitettiin syntymään - 39+3, ja nyt ollaan siitä päivän yli. Mua ei enää huvittaisi yhtään olla raskaana, vaikka pahoin pelkään, että kärvistelen vielä kaksi viikkoa. Ainakin.

Kumma juttu, kun viikko sitten ei oikeastaan ahdistanut vielä juuri lainkaan. Nyt KYLLÄSTYTTÄÄ, TYMPII ja ÄRSYTTÄÄ. Tuu ulos sieltä jo! Jostain syystä en vaan pysty käsittämään, että tuo pötkö tajuaisi itse ryhtyä syntymään, kun ei moisesta kokemusta ole. Miten se muka voi tietää, että nyt saa jo tulla? Ja vielä pahempaa, mitä jos se ei tiedäkään?

Sormia turvottaa ja ensi viikoksi on luvattu hellettä. Tosin turvotus ei ole vielä mitään verrattuna Igen odotuksen viimeisiin viikkoihin, mutta ihan tarpeeksi silti. Ja koko ajan on vessahätä, mutta tulos on useimmiten ujo ruokalusikallinen. Kroppa käyttäytyy niin kuin alkuraskaudessa: kolottaa vähän sieltä sun täältä, turvottaa, ruoka ei maistu tai sitten maistuu vain joku spesifi laji, ällöttää, väsyttää, rintavarustus aristaa ja niin edelleen. Vatsaa vääntää, mutta mun kohdalla se tarkoittaa ihan vaan sitä, että kohta tulee kakka eikä mitään synnytystä niin kuin muilla. Etenkin iltaa kohti supistelee, mutta ei kipeästi, vain ärsyttävästi. Joskus iltaisin tuntuu siltä, että ehkä se sittenkin syntyy lähiviikkoina, mutta aamulla tuntemukset ovat kadonneet ja mikään, toistan MIKÄÄN, ei viittaa siihen, että mitään tapahtuisi anytime soon.

Ei huvittaisi enää odottaa yhtään. Maanantai 6.6. olisi loistava päivä syntyä, onhan Igge syntynyt 7.7. Tai tiistai, koska kaikki muut perheenjäsenet ovat myös syntyneet tiistaina. Mutta pliis, tulevana tiistaina, ei tiistaina viikon tai KAHDEN päästä.

Jos siis jollekulle jäi vielä epäselväksi, niin mua hieman tympii nyt jo tämä raskaana oleminen. Ihan pikkuisen. Puuh.