30.1.2011

Muu!

Joudun tänään kukkumaan kahteen, tai ainakin heräämään vähän ennen, sillä Finskin Lomalentojen paikanvaraus maaliskuun reissulle aukeaa klo 02.02. Systeemi on syvältä, mutta minkäs teet - toivoisin, että saataisiin edes toiseen suuntaan sellaiset tilavammat paikat, sillä ahtautuminen kuudeksi tunniksi turistiluokan peruspenkkeihin 26-viikkoisen mahan ja vuoden ja 8 kuukauden ikäisen ipanan kanssa ei houkuta kovin kamalasti. Saas nähdä, kuinka käy.

Olen juuri taistellut Igen kanssa 2,5 tuntia nukkumaanmenosta. Flunssa ja puoli seitsemän aikaan autossa vedetyt tirsat olivat huono kombinaatio. Tutti lensi sängystä kymmeniä kertoja, ja pohdimme vakavasti, pitäiskö vieroitus aloittaa nyt, etenkin kun lapsi on nukahtanut muutamanakin iltana ihan itsekseen ilman. Yritys sai varsin äänekkään lopun: en saanut Iggeä rauhoittumaan millään kommervenkillä. ja kaikki silittely- ynnä muut tassutteluyritykset päättyivät valtaisaan rimpuiluun ja kirkumiseen. Paikallaan pitämiseen olisi tarvittu niin paljon voimaa, että se olisi ehkä laskettu jo pahoinpitelyksi. Sylissä lapsi sitten lopulta rauhoittui, mutta omaan sänkyyn siirtäminen sai taas aikaan paniikin. Lykkäsin lopulta tutin takaisin ja muumin kainaloon, ja päätimme miehen kanssa yksissä tuumin, että vieroitetaan joskus toiste. (Vetosimme siihen, että sairasta lasta ei saa vieroittaa, vaikka lapsi olisi mitä ilmeisimmin tarpeeksi terve leikkimään tutilla ja käyttämään sitä ainoastaan vallan välineenä vanhempiensa pompottamiseen.)

Huolimatta iltaräyhästä ja parin päivän kotiarestista flunssaisen lapsen kanssa fiilikset ovat kuitenkin nousujohteiset. Edellinen avautuminen teki hyvää, ja vatvominen kans. Ilmeisesti mun vaan pitää saada vatvoa asioita niin kauan, että jopa itse - sivullisista puhumattakaan - kyllästyn aiheeseen ennen kuin voin keskittyä muuhun.

Tänään oli kiva päivä: oltiin katsomassa Muumit-jääshow'ta. Igge oli aivan tohkeissaan: aluksi luistelevat muumit jännittivät niin, että ukkeli ei uskaltanut muuta kuin istua hipihiljaa sylissä ja näprätä mamman sormia. Vähän ajan päästä esitys vei mukanaan, ja tyyppi osoitteli aivan täpinöissään jäälle huudellen MUU, MUU. Nipsu on luonnollisesti hauva ja Haisuli tintu - en tiedä, mikä siinä muistuttaa lintua. Herra intoutui myös hytkymään musiikin mukana ja antamaan aplodeja aina silloin, kun kukaan muu ei taputa. Myös väliajalla jäätä putsannut huoltoauto sai raikuvat aplodit. Kokemuksen kruunasivat Igen elämän ensimmäiset popcornit, jotka maistuivat niin hyvin, että taisi tulla viikon suola-annos täyteen kerralla.

Oli hupaisaa seurata Igen eläytymistä ja intoa. En olisi uskonut, että ipana jaksaa vielä keskittyä noin hyvin esitykseen, mutta näköjään mun vauva onkin isompi poika kuin luulinkaan. Me ei olla kovin paljon harrastettu mitään lapsiperheaktiviteetteja, konsertteja tai HopLopeja, mutta aika näyttää olevan kypsä sellaisiinkin touhuihin, eikä ajatus edes tunnu yhtään kamalalta. Päinvastoin oikeastaan, jotenkin pätkän riemun seuraaminen on aika koukuttavaa. Ja miten sen nyt sanoisi, on niin vaivatonta olla kaltaistensa seurassa. Lapsiperheenä lapsiperheiden seassa. En olisi vielä pari vuotta sitten uskonut, että näinkin voi olla.

Meidän lastenhoitaja teki viime viikolla kolme lyhyempää päivää, jotta hän ja hoidettavat saisivat tutustua puolin ja toisin. Igge tosin sitten sairasti niistä kaksi, mutta se ensimmäinen kerta meni erinomaisesti. Hoitaja otti hienosti kontaktia lapsiin ja nämä puolestaan tuntuivat hyväksyvän hänet heti. Tapahtuipa sellainenkin ihme, että jätin Igen ensimmäistä kertaa ikinä hoitoon niin, että se ei rynnännyt itkien perääni ovelle, vaan jäi huolestuneesta vilkaisusta huolimatta jatkamaan "kiikan" lukemista, kun vilkuttelin heiheit ovelta. Aika hieno homma.

Ensi viikosta eteenpäin mulla onkin sitten viikoittain kolme kokonaista päivää omille hommille. Luksusta! Pinossa odottaa kuusi tenttikirjaa, joiden lukemiseen on aikaa alle kaksi viikkoa, mutta kirja päivässä on ennenkin ollut ihan hyvä rytmi... Olen myös haaveillut töistä (joskaan en omistani), joten epäilemättä nyt on todella hyvä aika tehdä vähän muutakin kuin kotiasioita. Kesäkuusta eteenpäin niille saakin sitten taas omistautua hetkeksi aika totaalisesti. Ja epäilemättä se kesäkin on täällä nopeammin kuin arvaakaan, kun  kevääksi on kaikkea muuta miettimistä.

27.1.2011

Odotuksia odottamisesta

Olen miettinyt viime päivinä paljon kaikenlaista, erityisesti, miten kuvittelin voivani ottaa toisen kierroksen rennommin. Monella tavalla niin onkin - en ole juurikaan hermoillut mitään fyysisiä oireita - mutta huomaan kuitenkin kasanneeni päässäni tätä raskautta kohtaan odotuksia, joita en ole myöntänyt edes itselleni. Vaikka järki sanoo, että se on typerää, pää ei meinaa totella.

Siksi tunnustan, että tunnistan odottaneeni/odottavani ainakin seuraavia asioita:
- Tämäkin raskaus saa alkunsa heti ja puolivahingossa. Oh, kävi niin, että nappasi "vasta" toisesta (ainakin teoriassa) mahdollisesta kierrosta. Miten reagoin minä? Olin valmis heittämään hanskat tiskiin ja luovuttamaan koko homman.
- Tällä kertaa saan tyttären. No en saa, mitä pohdin jo edellisessä postauksessa. Edelleenkään en ole pettynyt tulevaan lapseeni ja olen ihan oikeasti sitä mieltä, että molempi parempi, mutta välillä edelleen käy mielessä, että olisin kuitenkin halunnut olla myös tytön äiti. Jotenkin kai kyse on siitä, millaisia tiedostamattomia mielikuvia äitiydestä päässäni lymyilee - alkaen lapsuuden nukkeleikeistä, joissa suosikkini oli pitkätukkainen, maailman ihanin Emilia-nukke. Oi sitä onnen päivää, kun sain valita haluamani nuken Hakaniemen hallin nukkekaupasta. Muistan sen vieläkin. (Minulla taisi olla pienenä yhteensä kolme nukkea: kalju Pekka-vauva, lyhyttukkainen Kaisa ja sitten viimein unelmien täyttymys, Emilia.)
- Nyt osaan liikkua ja syödä enkä heittäydy sohvalle ja uskottele itselleni, että kyllä se imetys laihduttaa. Vielä ei ole myöhäistä, mutta paremminkin voisi mennä (painoa on tullut ehkä pari kiloa, mutta viimeksikin pahin nousu tapahtui vasta myöhemmin.)
- Tämä lapsi ymmärtää pysyä loppuraskaudessakin pää alaspäin ja saan sen "oikean" synnytyksen - vaikka kokemuksen luulisi kuitenkin opettaneen, että ei kannata luoda itselleen liian kovia ja ehdottomia odotuksia, koska pettymys on sitten sitä isompi, kun ne eivät toteudukaan.
- Imetys sujuu alusta asti ongelmitta: lapsi syö kuin unelma ja kasvaa kaikilla käyrillä. Lienee turha sanoa, että tiedän kyllä, että tätäkään ei kannata liikaa etukäteen murehtia.
- Tässä raskaudessa järjen mopo ei karkaa kokonaan käsistä. Jep.

Milloin ne ihanat, vaaleanpunaiset onnen hormonit oikein iskevät päälle? Puuh. Haluaisin vähän leijua onnellisissa huuruissa.

P.S. Igge sairastaa, olen valvonut liikaa ja väsynyt lohduttamaan surkeaa pientä nuhanenää.
P.P.S. Vähän kyllä helpottaa myöntää omat typeryytensä. Vaikka toki aika paljon myös nolottaa.
P.P.P.S Igge-kevennys:
Eilen aamulla ukkeli kiskoi mut kädestä keittiöön, osoitti vedenkeitintä ja komensi päättäväisesti, että KOKA. Minä laitoin kuuliaisesti puuroveden kiehumaan. Herra osaa ainakin vaatia palvelua.

Edit n. varttia myöhemmin: Luettuani tämän itse päätin, että nyt mä ihan oikeesti lopetan tämän vatvomisen. Menen sänkyyn miehen kainaloon, panen silmät kiinni ja fiilistelen tuota pientä pyöriäistä, joka tökkii mua as we speak. Mulla ei toden totta ole mitään syytä valittaa, joten mistä hitosta mä näitä paineita oikein kehitän?

18.1.2011

Tytöistä ja pojista

Huomenna raskaus on laskennallisesti puolivälissä, mikä on tietenkin huijausta. Oikeastihan kahtena ensimmäisenä viikkona en edes ollut raskaana, seuraavat vajaat kolme menivät vielä onnellisessa epätietoisuudessa ja vielä on mahdotonta sanoa, josko tätä onkin vielä jäljellä vaikka 22 viikkoa.

Tänään käytiin joka tapauksessa puolivälin rakenneultrassa, ja mieskin ehti vastoin odotuksia mukaan. Ihanaa huomata riemastuvansa melkein kuin elokuvissa, kun se laukkasi odotushuoneeseen viime minuuteilla. Hymyilytti. Sotakirves on haudattu, levätköön rauhassa.

Vauva vastasi viikkoja ja kaikki osat olivat paikallaan. Tutkimuksen tehnyt kätilö oli piristävän puheliasta sorttia, selitti koko ajan tarkasti, mitä etsii ja missä näkyy mitäkin. Igen rakenneultrassa oli pitkiä hiljaisuuksia, jolloin ehdin jo kuvitella vaikka mitä. Nähtiin maailman suloisimmat pienet jalat ja todistettiin volttia perätilasta pää alaspäin.

Sukupuolensakin vauva esitteli heti alkuun, jopa niin, että kaltaiseni maallikkokin sen tunnisti. Ei varmaan siis ole vaikea arvata, että Igge taitaa saada pikkuveljen.

Niin. Etukäteen ajattelin, että molempi parempi, tuli sitten yksi kumpaakin tai veljekset. Ja vähän siltä tuntuu, että näinhän sen piti mennäkin. Mutta en olisi rehellinen, jos väittäisin, että en olisi halunnut tytärtä. Varsinkin, kun voi olla, että meidän lapset on tässä. (Vaikka kätilö kyllä ehdotti, että tuutte sitten vuoden päästä uudelleen, niin katotaan teille silloin se tyttö. Mies ei lämmennyt ehdotukselle.)

Tiedän, että olen onnellisessa asemassa, jos mun pettymys on sitä luokkaa, että voi ei, meille tuleekin kaksi maailman ihaninta poikaa. Tai en oikeastaan edes voi sanoa pettymys, vaan ennemminkin olen vähän haikea. Oikeastihan kyse ei ole mitenkään tästä lapsesta itsestään - se on oma itsensä ja rakas sellaisenaan, kaikesta kitinästäni huolimatta mua melkein sattuu välillä onnesta, kun ajattelenkin tuota sisuksiani monottavaa pientä olentoa - vaan mun omista haaveista. Olen kuunnellut jo Igen odotusajoista asti miehen haaveilua kaikista "poikien jutuista", ja olisin halunnut itsekin kokea sen. Olla äiti olennolle, joka kokee niitä samoja asioita kuin itse olen kokenut kasvaessaan naiseksi. Tehdä yhdessä tyttöjen juttuja - en tarkoita välttämättä mitään shoppailua - vaan ihan mitä vaan, mikä innostaa ja kiinnostaa molempia.

Minä en edelleenkään tiedä mitään siitä, millaista on olla poika tässä maailmassa, mutta tyttönä ja naisena olemisesta minulla on pian 32 vuoden (voi hyvä jumala että mä olen muuten vanha) kokemus. Väitän, että on olemassa asioita ja kokemuksia, joihin ei törmää ja joita ei kokonaan ymmärrä, ellei itse ole tyttö, ihan niinkuin pojan elämässä ja kehityksessä on asioita, joista minulla on vain toisen käden tietoon perustuva aavistus

Jännä juttu kyllä, koko kysymys lapsen sukupuolesta. Eihän koko asiaa enää edes mieti, kun pötkylä on ulkona. Silloin on ihan itsestäänselvää, että totta kai meille tuli juuri tämä lapsi, olipa vehkeiden malli millainen tahansa. Minusta oli ihanaa, kun kerroin ystävälle, joka riemuitsi ihan aidosti, että ihanaa, saatte veljekset, vau. Olin aivan järkyttynyt, kun tässä joskus joku bloggaaja (pahoittelen, en enää muista kuka ja missä) sai samankaltaisiin uutisiinsa kommentin, jossa ihan oikeasti pahoiteltiin asiaa ja todettiin, että no voihan ne nyt sitten edes käyttää samoja vaatteita, vaikka onhan se laiha lohtu. Siis mitä helvettiä - tarvitaanko siihen oikeasti lohdutusta, jos jollekin luvataan jo toista tervettä lasta? Pitää olla aika kieroutunut ajatusmaailma ihmisellä. Eihän se lapsi itsessään ole mikään pettymys.

Sitäkin olen tässä miettinyt, että minähän olisin jossain päin maailmaa oikein unelmavaimo, kun synnytän pelkkiä miespuolisia perillisiä ja suvunjatkajia. Mistä pääsinkin siihen, että onhan se kyllä oikeastaan aikamoinen onni, että täälläpäin tyttövauvat ovat yhtä tervetulleita kuin pojatkin.


Se kyllä vähän harmittaa, että mulla olisi ollut nimi valmiina tytölle, mutta pojalle ei mitään. Ja olisin niin halunnut ostaa edes jonkun koltun. Totesinkin tuossa miehelle, että ei auta, kyllä meidän on yritettävä vielä kerran tämän jälkeenkin. Vaikka epäilemättä lopputulos on se, että viiden vuoden päästä meillä on kolme poikaa.

17.1.2011

Lisää kitinää

Pahoittelen, mun postaukset on nykyään pelkkää kitinää. Fiilikset vaan on jotenkin alamaissa, talvi ei sovi mulle eikä ehkä nää raskaushormonitkaan. Vaikka periaatteessa kyllä ärsyttää sekin, että mies esimerkiksi vetää heti esiin sen hormonikortin, jos mulla on pinna kireellä, vaikka sanoisin ihan asiasta.

Ensinnäkin Igellä on joku vaihe, tai sitten sitä riivaa se viimeviikkoinen influenssarokotus. Ruoka ei maistu (mikä on erityisen omituista, kun kyse on lapsesta, joka normaalisti syö käytännössä mitä vaan), pikku-ukkeli vaan kitisee ja roikkuu mun lahkeessa ja ruinaa syliin. Paskamutsilla meni kiukutteluun hermot kaksikin kertaa, ja sitten podin huonoa omaatuntoa.

Toiseksi koko viikonloppu meni perustavanlaatuisia vastuunjakokeskusteluita käyden. Jippiaijee. Nykyään kun tuntuu, että tässä huushollissa ei tapahdu yhtään mitään, jos mä en huolehdi ja järjestä ja jäkätä osallisille useampaan kertaan aiheesta. Mua ei yhtään huvita olla mikään kotilohikäärme, mutta välillä loppuu keinot kesken. Asiat ovat tietysti sinänsä pieniä, mutta kun ne kasaantuvat päässäni viikkojen ja kuukausien ajan, niistä kasvaa yhdessä sellainen pas*kaläjä, että oksat pois. Siis likavaatteet eivät vaan löydä tietään pyykkikoriin, työpaperit roikkuvat viikkotolkulla pitkin ja poikin, kellariin menossa olevat tavarat lojuvat ulko-oven edessä kolmatta viikkoa, jääkaapin sisältöä ei päivitä mihinkään suuntaan kukaan muu kuin minä, mihinkään ei ehditä ajoissa, jos minä en aloita hoputtamista kolme tuntia ennen lähtöä, kukaan muu ei osaa ajatella, että lapsen päiväunien aikaan meidän pitää olla joko kotona tai jossain, missä voi nukkua kärryissä, lapsi ei saa ruokaa ajoissa, jos en huomauta, että alkaa olla ruoka-aika - no, ymmärtänette pointin.

Ymmärrän, että miehellä on töissä just nyt kiire ja ymmärrän, että verraten uusi duuni vie edelleen paljon voimia ja ymmärrän niin perkeleesti muutenkin, mutta kun mulla vaan leviää itselläni pää välillä. Ja keskusteluthan ei tietenkään vie mihinkään, jos kumpikin on vaan omasta mielestään jääräpäisesti oikeassa. Meilläkin kun sattuu tätä taloutta pyörittämään kaks melkoisen itsepäistä ihmistä, niin niitä kompromisseja ja ratkaisuja ei vaan ihan helpolla löydy.

Sotakirves on onneksi taas toistaiseksi haudattu, ja näillä sit varmaan mennään, kunnes pikkuhiljaa taas ne likaiset sukat alkaa tehdä pesää makkarin lattialle (minkä hemmetin takia ne pitää oikein asetella sinne vierekkäin?) ja muutenkin palataan "normaaliin", mitä mä kattelen, kunnes taas kilahtaa hermot ja räjähdän ja mies suuttuu räyhäämisestäni ja taas mennään. Puuh. Vaikka vissiin nämä vastuunjakokeskustelut on aika yleisiä pikkulapsiperheissä, ainakin jos on uskominen omia vertaistuki-ihmisiäni.

Eikä siis pidä ymmärtää väärin, mies huolehtii kyllä esimerkiksi tosi paljon Igestä iltaisin ja viikonloppuisin, mutta musta vaan tuntuu, että koko show'n pyörittäminen valuu ajoittain kokonaan mun harteille. Siis että mun pitää kuitenkin koko ajan muistutella niistä syömisistä ja nukkumisista, kun muuten menee aivan ranttaliksi koko homma. Eikä tääkään nyt tarkoita, että meillä noudatettaisiin mitään minuuttiaikataulua, mutta jos Igge ei saa ruokaa ajoissa ja väsymys iskee päälle, touhu menee tosi helposti itkuksi ja raivaroimiseksi, eikä siinä ole mitään järkeä.

Avaudunpa nyt sitten vielä samaan syssyyn yhdestä aiheesta, jonka olisin kyllä jo halunnut unohtaa. Tämä olkoon viimeinen kerta, ilmeisesti tästä aiheesta on mahdotonta sanoa mitään ilman, että joku ymmärtää väärin ja ottaa itseensä. Kyse on siis siitä omien lasten taidoilla brassailusta. Olen tässä viime aikoina lukenut blogista jos toisestakin kommentteja, joiden ainakin itse tulkitsen ajoituksen ja muotoilun perusteella koskevan hiljattain täällä käytyä keskustelua.

Haluan nyt vielä kerran korostaa, että mun mielestä siinä, että ihminen on ylpeä lapsestaan, ei ole mitään pahaa ja jokainen kirjoittakoon listoja lastensa taidoista vaikka joka jumalan päivä. Ei se ole ollut kertaakaan mun pointti, vaan se, että asioita voi ilmaista kovin moneen sävyyn. Mua edelleen vituttaa sellainen kritiikitön oman jälkikasvun ylistäminen muiden kustannuksella, jonka seurauksena kasvaa kärjistetysti just sellaisia "mä haluun isona julkkikseks" -nuoria, jotka pyrkii epätoivon vimmalla Seiskaan ja Idolsiin eikä kestä lainkaan kritiikkiä. En myöskään tykkää siitä, että toisten lasten saavutukset mitätöidään muka-hauskoilla "noin meidänkin Jari-Petteri teki mutta paljon pienempänä :D :D" -kommenteilla.

Mä en myöskään mitenkään tarkoita, että ilmiö rajoittuisi mitenkään blogeihin. Kyllä näitä kohtaa muuallakin: kauhuesimerkkinä nyt vaikka se eräskin neuvolan kokoama piiri a.k.a vauvojen vertailukerho, jossa oli samanikäisiä vauvoja. Ne vauvat, jotka oppivat ensiksi kääntymään, pantiin piirin keskelle esittämään taitoaan ja ne vanhemmat, joiden vauvat eivät kääntyneet, istuivat vaan hiljaa, kun koko keskustelu koski sitä hiivatin kääntymistä. (Terveisiä vaan sinne tämänkin kokeneelle.) Sen sijaan vaikkapa te siellä salasanojen takana ihanien lapsienne taidoista viime aikoinan kirjoittaneet (tiedätte varmaan ketä olette :), teistä yksikään ei ole ikinä antanut ymmärtää, että muiden lapsista ei ole mihinkään omaanne verrattuna tai kirjoittanut mitenkään kritiikittömästi tai epärealistisesti, vaan päinvastoin niin, että teistä ja lapsistanne saa moniulotteisen ja elämänmakuisen kuvan. Teistä kukaan ei myöskään ota itseään liian vakavasti, mitä itse arvostan ihmisissä yleensäkin tosi paljon.

Ja hei, kyllähän mäkin kerron täällä, kun Igge tekee mun mielestä jotain koomista tai oppii jotain uutta. Sekä siksi, että jutut jää jonnekin muistiin että siksi, että tää on ainoa foorumi, missä kehtaan puhua näin paljon lapsestani. Täällä ei tarvitse pelätä, että yhtäkkiä huomaa vastapuolen tuijottavan lasittuneesti kaukaisuuteen - kenenkään kun ei oo pakko lukea mun ihmelapsesta tai mun ehkä-ei-sit-niin-kauheen ihmeellisestä arjesta.

Mutta se siitä, tää asia on nyt ainakin toistaiseksi loppuunkäsitelty. Vähän niinkuin meidän viikonlopun taistelut. Liennytyksen hengessä paistoin tänään Pirkan ohjeella tiramisurahkalla täytettyä bostonkakkua ja olin siis ensimmäistä kertaa elämässäni pullantuoksuinen äiti. (Tää on toinen kerta elämässäni, kun leivoin pullaa.) Lapsi tosin kieltäytyi maistamasta tekosiani, mutta mies ja sisko söivät kiitettävän innokkaasti. Taidan vielä palkita itseni kunnon siivulla ennen kuin painun pehkuihin. Namnam.

P.S. Huomenna on rakenneultra, pitäisköhän nyt alkaa hermoilemaan?
P.P.S. Ai niin, kirjoitettiin vauvakirjaan Igen sanavarastoa ja haa, lapsi pääsi kuin pääsikin näin puolentoista vuoden iässä melkein the kehitysoppaan a.k.a Vauva-lehden suositukseen, joka oli 50 sanaa. Tais jäädä neljää sanaa vaille. Että nyt vaan sitten hiekkalaatikoille ja keskustelupalstoille brassailemaan. Ja tietysti nyt jos alkais oikein valmentaa, niin voitais saada se oppimaan vielä muutama uutuus, ennen kuin mittariin tulee helmikuussa vuosi ja seitsemän kuukautta.
P.P.S. Se oli VITSI.

9.1.2011

Little miss Sunshine

Onkohan tämä jatkuva v*tutus joku raskausoire? En edes tajua, miten jaksan kipinöidä jatkuvasti jostain. Tänä viikonloppuna eniten ovat kiroiluttaneet:

- turha reissu vasta viikon päästä alkavaa vauvauintiin puskien kärryjä läpi kinosten
- kiukutteleva, kanavia ja tallennettuja ohjelmia kadottava uusi digiboksi, en vaan jaksa säätää (ja mä säädän meillä tällaset, mies vastaa piuhoista etc.)
- lastenhoitajan valinta, hakemuksia on tullut aika tolkuton määrä ja on ihan mahdotonta päätellä, kuka olis meille paras
- taas vaihteeksi jotkut nettikirjoitukset, miksi mä aina päädyn ennemmin tai myöhemmin lukemaan jonkun fanaatikon tai muuten vaan hihhulin juttuja synnytyksestä, imetyksestä ja vastaavista aiheista, vaikka en erityisesti ko. aihetta edes etsi?
- se, että lapsi herää tietenkin päiväuniltaan just silloin, kun vanhemmilla olis kovin mukavaa ihan keskenään
- vesiloskapaska tuolla ulkona
- jo viime raskaudesta tuttu ärtynyt iskiashermo (mutta hei, niitä riivatun liitoskipuja on toistaiseksi vähemmän ilmeisesti, koska istun paikallani huomattavasti vähemmän kuin töissä)

Plussiksi laskettakoon vihdoin ja viimein saapunut aikuiskoulutustukipäätös sekä selvästi aktivoitunut elämä navan takana. Silti koko homma tuntuu taas/edelleen hyvin epätodelliselta. En ole hankkinut vauvalle mitään, en osaa. Mun mielestä on aina vaan jotenkin hämmentävää, miten eri tavalla ihmiset odotukseensa suhtautuu - toisilla on tässä vaiheessa jo rattaat odottamassa ja vaippavalinnat selvillä. Ja mä oon sentään toista kertaa asialla, eka kerralla olin vielä enemmän pihalla siitä, mihin tässä oikein ollaan menossa. No, kokemus on myös osoittanut, että kaikenlaisia hankintoja ehtii kyllä varsin mainiosti tekemään myös vaikka vasta äitiysloman alettua, tosin tällä kertaa on vissiin vähän muutakin tekemistä kuin roikkua verkkokaupoissa ja Stockmannilla.

En tiedä, johtuuko se sitten siitä, että en ole sisäistänyt koko asiaa, mutta mulla on jotenkin kovin huoleton olo sen suhteen, että ensi kesänä meillä on kaksi natiaista. En ole pohtinut Igen mustasukkaisuutta (epäilemättä Igge on mustasukkainen, mutta tottunee tilanteeseen ennemmin tai myöhemmin, eikä se edes tule muistamaan aikaa, jolloin oli ainoa lapsi), en ikäeron sopivuutta tai epäsopivuutta (kuvittelen, että sillä ei pidemmällä aikavälillä ole kovin suurta merkitystä, onko ikäero vajaat kaksi vuotta vai reilut kolme vuotta, ehkä eroa on vasta siinä, jos vuosia alkaa olla välissä viisi tai seitsemän tai kymmenen), en omaa jaksamista (onhan tästä selvinneet muutkin, en jaksa ottaa suuria paineita), en parisuhteen tilaa (tuntuu vaan niin luonnolliselta, että me ollaan me ja luulen, että tarvitaan muutakin kuin muutama pikkulapsivuosi, että asioiden tila muuttuisi), en käytännön järjestelyitä (niitä ehtii miettiä keväällä). Jotenkin vaan haahuilen luottaen siihen, että kaikki järjestyy.

Tosin viimeksikin kuvittelin, että mulla säilyy järki päässä all the way. Ihan niin ei käynyt, vaan se hiivatin imetyssirkus otti aika koville ja tunteet veivät naista varsin huolella. Näin jälkikäteen omat purkaukset onneks myös naurattaa, eikä ainoastaan itketä häpeästä. Aika harva siitä alusta taitaa selvitä ihan tyylipuhtaasti, vaikka kuinka siltä näyttäisi, että muut ne vaan mennä posottaa pötköt kainalossa ilman huolen häivää. (Ja parin eka viikon perusteella ei muuten kannata vetää mitään johtopäätöksiä, ne on yleensä ne helpoimmat. :)

No joo, saa nähdä, miten tällä kertaa käy. Ainakin tiedän, että ei se imetys todellakaan siihen kaadu, että vauva saa välillä pulloa, eikä mikään vaihe kestä ikuisesti, vaan ajan myötä useimmat asiat järjestyvät - ja uusia ihmetyksen aiheita tulee tilalle. Mä uskon, että vauvaa ei kannata yrittää kovasti tulkita, koska ne ei noudata mitään logiikkaa, ainakaan aikuisen ymmärrettävää. Helpommalla pääsee, kun ei liikaa ajattele eikä varsinkaan sorru itseänikin usein vaivaavaan perusvirheeseen, jatkuvaan tiedonmetsästykseen ja itsepäiseen pyrkimykseen löytää kaikelle joku selitys.

Olen myös viime kertaan verrattuna oppinut tuntemaan itseni äitinä. Kaikki kunnia niille, jotka jaksavat vääntää itse soseita luomuvihanneksista ja käyttää pelkkiä kestovaippoja ja pitää lasta ihokontaktissa liinassa ja olla käyttämättä tuttia ja täysimettää puoli vuotta ja hieroa vauvaa säännöllisesti ja laulaa sille jo kohdussa ja tulkita vessahätäviestejä ja whatnot - musta ei sellaiseen ole enkä mä rehellisesti sanottuna edes usko, että lapsen elämän eväät ovat tuollaisista asioista kiinni. Jotkut vetoavat mielellään "lapsensa parhaaseen", minkä voi syyllistyessään tulkita niin, että toisia valintoja tehneet eivät ajattele lapsensa parasta. Henkilökohtaisesti en usko, että noilla asioilla loppujen lopuksi juuri muuta tekemistä lapsen parhaan kanssa kuin se, että joku voi olla tyytyväisempi äiti toimiessaan niin. Ihan niin kuin itse tiedän olevani parempi äiti ja puolisko, kun käytän aikani ja energiani johonkin muuhun.

Ensi viikolla onkin sitten luvassa ainakin kevään opintosuunnitelman tekoa, lastenhoitajan valinta, norjalaisten joulujuhlat ja reilun viikon päässä häämöttävän rakenneultran odotusta. Ja toivon mukaan vähän vähemmän loskaa ja kireetä pinnaa kuin tänään.

4.1.2011

Kakkaraivari

Tämä postaus käsittelee vain kakkaa. Mulla on nimittäin kakkaraivari. EN JAKSA SIIVOTA SITÄ KAKKAA JATKUVASTI KAIKKIALTA MUUALTA PAITSI POTASTA! ARGH! Taas pyörii vessanmatto koneessa, kun ei kelvannut sinne pottaan päkistää, vaan piti nousta ja turauttaa matolle. Aina sama homma.

Käsikirjoitus on selkeä. Igge sanoo kakka, kakka, jolloin minä kiidätän ukkelin potalle. Tai sitten Igge on juuri syönyt (huom. positiivista kuitenkin, että syö itse!) ja minä kiidätän ukkelin potalle. Istutaan, minäkin vessan lattialla, luetaan kirjoja (kielellinen kehitys mielessä, haahaa), katellaan tintuja ja pupuja ja prumprumeja ja kukkia ja mitä niissä nyt on, ihmetellään sitä jalkojen välissä roikkuvaa "pippeä". Istutaan vartti, kaksikymmentä minuuttia, kunnes ipanalla on hanurissa potan kuva. Mutta itse potta se vaan kumisee tyhjyyttään. No, sovitaan, että istuskelut on istuskeltu, ipana nousee ja a) kakkaa matolle tai b) saa puhtaan vaipan ja ilmoittaa 30 sekunnin kuluttua, että kakka. Ja siellähän se sitten lepää.

Selvästikään kyse ei siis ole siitä, että Igge ei suostuisi kakkimaan muualle kuin vaippaan. Kyllä se suostuu. Ihan kaikkialle muualle paitsi sinne hiivatin pottaan. Eikä Igge myöskään lainkaan protestoi itse potalla istumista, se menee siihen ihan mielellään. Mutta miksi, miksi, oi miksi se ei voi kakkia sinne? Ja miten mä saan hermoni riittämään, tekis mieli unohtaa koko homma ja antaa sen kulkea vaipoissa hamaan esikouluikään, jos ei kerran potta kelpaa! Puuh.

Ah, kylläpä helpotti saada turhautuma ulos. Vinkkejä kakan houkutteluun otetaan vastaan, jos jollain on ollut samanlainen pottakieltäytyjä. Minä taidan mennä nyt lounaalle, kun Igge nukkuu (huom. positiivista kuitenkin, että nukahtaa itse huutamatta). Haastateltiin tänään yksi hoitajakandidaatti ja iltapäivällä tulee toinen. Jo ensimmäinen vaikutti tosi hyvältä, oikein kiva 25-vuotias mimmi, joka on työskennellyt ryhmäperhepäivähoitajana ja jolla oli tosi hyvät suositukset. Melkein olis tehnyt mieli palkata se saman tien.

Loppukevennys: eilen luettiin kirjaa, jossa sattui olemaan mukin kuva. Kysyin sitten Igeltä, että mikäs toi on. Vastaus tuli epäröimättä, sehän on selvästi KOOL eli suomeksi eikäkun ruotsiksi skål. Kukapa vanhempi ei olisi ylpeä, kun oppi on mennyt perille näin upeasti. :)