31.10.2010

Kevättä odotellessa

Marraskuu on ryöminyt mun sisälle, muutamaa päivää etuajassa vielä, pirulainen. Kiukuttaa koko märkä ja kylmä ja pimeä. Iggekin on kiukkuinen nuhanunnu, viime yönä ei kelvannut muualla kuin mun vatsan päällä. Arvatkaa vaan, paljonko minä nukuin.

Reilun viikon päästä olis tentti, tai kaksikin, mutta toisen jätän suosiolla uusintaan. Ensi viikolla ei nimittäin jää kovinkaan paljon aikaa lukemiseen, kun mies reissaa muissa Pohjoismaissa kolme päivää viidestä. Oh, kuinka odotankaan kokonaista viikkoa käytännössä yksin kipeän lapsen kanssa! Pää hajoaa pelkästä ajatuksesta. Viikonlopuksi on tarkoitus mennä famun ja fafan luo maalle, ja siellä on varmasti taas ihan mukavaa, vaikka etukäteen ahdistun ja huokailen pitkiä illallisia ja matalia pöytiä antiikkiesineineen. Tai en niinkään niitä, vaan Igen sopeutumista ympäristöön. Ja lisättäköön vielä, että ihan turhaan, koska Igge on siellä kyllä hyvin, hyvin toivottu vieras.

Kaiken kitinöimiseni keskellä on kivojakin juttuja, muun muassa kuukauden päässä odottava Damin matka. Piristinkin itseäni eilen Amsterdamin matkaoppaalla (no, myös Dubain, jos vaikka sitten päästäis sinne kevättalvella), ja nyt tuli mieleen, että olisi kiva saada muitakin vinkkejä siitä, mitä siellä kannattaa tehdä ja nähdä. Oliskos teillä arvon lukijoilla sellaisia?

26.10.2010

Igge Ihana

Kaiken valittamisen jälkeen ajattelin omistaa yhden postauksen myös itse asialle, ihanalle Igelle. Joka tosin on ihanuuden lisäksi ajoittain myös aivan tolkuttoman raivostuttava. Mikä lie esiuhma sillä on, mutta jos herran tahto ei mene läpi, niin hän heittäytyy lattialle kiljumaan. Tai iskee päätään seinään tai pöydänjalkaan tai mihin tahansa lähelle osuvaan. Ja räyhää.

Suurimman osan ajasta Igge on kuitenkin ihan huippu. Höpöttää ja hekottaa. Juosta tiipsottaa ja viuhtoo. Kuskaa tavaraa vie mennessäs, tuo tullessas -periaatteella, ajaa Plasto-mopolla ja pärisee, laittaa renkaita tappiin ja antaa itselleen aplodit jokaisen paikalleen osuneen renkaan jälkeen. Osoittaa kirjasta auton ja pupun ja itsestään ainakin nenän, korvan, suun, navan, jalan ja tietysti pippelin, tuon loppumattoman riemun aiheen. Kiittää edelleen kaikesta, tack tack kaikuu ahkerasti aina kun ukkeli haluaa jotain. Ja kun hänelle avaa oven, alle metrin mittainen herra toteaa, jotta tack ja saapastelee sisään.

Ahkerassa käytössä ovat silkan siansaksan ja mamman ja papan lisäksi myös ainakin titta, kanka (kenkä), tutta (tutti), khukka (sukka) ja kaako (kaukosäädin). Naapurin ihanaa Paulaa hän kutsuu kuuluvasti huutaen Pauaaa, Pauaaa! ja tätikin on selvästi tätä. Monesti ipana tulee oikein tohkeissaan toimittamaan jotain asiaa, ja näyttää turhautuvan itsekin, kun aikuinen ei osaa tulkita kovaäänistä pulputusta. Jännä nähdä, mihin suuntaan kieli alkaa ensiksi kehittyä. Igge viettää eniten aikaa minun suomenkielisessä seurassani, mutta toisaalta koko perheen yhteisenä kielenä on ruotsi. No, ainakin aion tehdä parhaani, että suomesta tulisi Igelle vahva ja luonteva kieli, josta hän osaa ja uskaltaa olla ylpeä.

Igge syö hyvin, paljon ja usein. Herkkujen herkkua ovat mandariinit, omenat, banaani, juusto ja Möllerin Pikkukalat. Välillä ipana innostuu syömään itse, mutta onnistumisaste vaihtelee - joskus menee melkein koko lautasellinen ihan sinne, minne kuuluukin ja joskus taas kaikki päätyy syliin, pöydälle, lattialle, tukkaan jne. Odotan kovasti, että tyyppi oppisi syömään kokonaan itse. Pottahommat ovat aika lailla retuperällä, kun viime aikoina yritys on päätynyt siihen, että housuton lapsi kirmaa karkuun ympäri kämppää ja tekee asiansa sitten vasta seuraavan aterian jälkeen vaippaan. Tuplakokoisena tietenkin.

Igestä on tullut myös melkoinen pelle, jonka repertuaariin kuuluvat muun muassa skoolaus, jota seuraa kulaus ja kuuluva ahhhhh-huokaus, leveät tekohaukotukset ja silmien iskeminen (yhdellä ei vielä ihan onnistu). Suosiossa ovat myös ylävitoset ja päristyspusut pahaa-aavistamattoman uhrin jenkkakahvoihin, mahaan tai selkään. Muutama viikko sitten kaupungilla Igge taputti kassajonossa erästä naista takapuolelle, kun tämä kumartui pakkaamaan laukkuaan!

Periaatteessa Igge nukkuu omassa huoneessaan, mutta jostain syystä hän herää useimpina aamuina vanhempiensa välistä. Salamana ukkeli kiepsahtaa sängystä lattialle ja tepastelee hakkaamaan ovea pappaa huudelleen. Viikonloppuaamut ovat silkkaa riemua, kun koko lauma on koossa, eikä pappa ole kadonnut yön aikana sinne työ-nimiseen paikkaan. Silloin Igge on kuin aurinko, touhuaa ja leikkii eikä muista ollenkaan kiukutella. Välillä vaan kastelee vanhempansa mojovilla kuolapusuilla ja sitten jatkaa taas hommiaan. On se aika koominen tapaus, ja niin mahdottoman ihana. Miten siitä tulikin sellainen? :)

23.10.2010

Voihan Facebook!

Luin tässä pari päivää sitten Facebookista, että olen raskaana. Aika erikoista! Ja aika jumalattoman ärsyttävää.

Koko show lähti liikkeelle, kun pahaa aavistamatta ilmoitin statuksessani, että nyt on taas mitä odottaa: Amsterdam. (Varattiin itsenäisyyspäiväviikonlopuksi matka Damiin.) Tähän eräs kekseliäs kollega sitten kommentoi, että onko Amsterdam tytön vai pojan nimi ja jatkoi vaan juttua, vaikka olin jo vähän että joopa joo.

No seuraavana päivänä sitten kerroin sekoilleeni puhelimen kanssa. Pudotin kapineen lattialle, se meni kappaleiksi, enkä sitten enää saanut virtaa päälle. Kiroiltuani vartin huomasin, että kappas vaan, akku lojuu edelleen lattialla.

Tähän sitten toinen kaverini kommentoi jotain sellaista, että "tuossa tilassa sitä sekoilee kaikenlaista". Eikä hän tosiaan tarkoittanut mitään sen kummempaa kuin että lapsen kanssa kotona ollessa voi pää joskus olla vähän jumissa.

Mutta siitäkös ihmiset sitten riemastuivat. Mulle alkoi tulla inboxiin kyselyitä, että joko saa onnitella ja seinälle vihjailevia kommentteja tyyliin ai missäs tilassa sitä ollaan, heh heh. Tässä vaiheessa mulla kilahti hermot, ja laitoin sitten statukseeni, että en ole missään "tilassa" enkä odota muuta kuin tulevaa matkaa, että onko tämä nyt kerralla selvä vai pitääkö mun tulla teidän kotiin pissimään tikkuun? Halusin katkaista huhuilta siivet kerralla, vaikka tiedän, että jotkut loukkaantuivat reaktiostani.

Tässä asiassa mulla vaan ei ole kamalasti huumorintajua, koska mielestäni on aika vaarallista mennä avoimesti vihjailemaan jonkun perheenlisäyksestä etenkin jossain Facebookissa, kun ihmiset eivät todellakaan voi tietää, mikä ko. henkilön tilanne on. Entäs jos olisimme vaikka yrittäneet jo vuoden, eikä vauvaa vain kuuluisi tai jos olisin juuri saanut keskenmenon tai - no, tajuatte pointin. Sitä paitsi Naamakirjaa lukevat myös monet mun ja miehen sukulaiset, mukaan lukien mm. mun isä. Jos vaikka olisikin niin, että nämä vihjailijat olisivat osuneet oikeaan, niin ehkä haluaisin kertoa itse ensin lähimmille ihmisilleni, enkä antaa heidän lukea uutisia jostain mun Facebook-seinältä.

Hetken aikaa teki mieli sulkea koko riivatun profiili, kun olen jotenkin niin allerginen juoruilun kohteena olemiselle. Sittemmin olen vähän lauhtunut, ja koko juttu jo pikkuisen naurattaakin, mutta jäin miettimään, että miten ihmisiltä on jotenkin kokonaan kadonnut käsitys siitä, millaisista asioista on sopivaa puhua julkisesti (minusta Naamakirjan seinä on kuitenkin ainakin semijulkinen tila) ja mitkä asiat kannattaa taas kannattaa jättää käsittelemättä ainakin kunnes ihminen itse on ottanut ne puheeksi vaikka nyt sitten Naamakirjassa tai työpaikan kahvipöydässä tai missä vaan vastaavassa paikassa. Vai onko sellaista käsitystä koskaan ollutkaan? Ovatko ihmiset vaan ylipäätään jotenkin niin kamalan ajattelemattomia, että tällaisesta on oikeastaan ihan turha repiä pelihousujaan, koska se on vaan hukkaan heitettyä energiaa?

Niin ja mitä sitten, jos ja kun joskus tuo uutineni pitää paikkansa? Miten saan pidettyä asian poissa Naamakirjasta niin kauan kuin itse haluan? Ei mua huvita jakaa mahdollista raskauttani kovin aikaisin (jos ollenkaan) edes kaikkien niiden ihmisten kanssa, jotka ylipäätään voivat lukea seinääni tai statuksiani. Haluan itse hallita sitä, mitä siellä lukee ja kenelle kerron mitäkin ja milloinkin! Argh!

17.10.2010

Ärsyttää ihan homona

Mun on nyt pakko avautua tästä tänne, vaikka aihe meneekin vähän näiden perhejuttujen ohi. Tai niin no, perheasioista kai siinä Kakkosen homokeskustelussakin väännettiin.

Pidän itseäni varsin suvaitsevaisena ihmisenä, vaikka vähän karsastankin ko. termiä, joka haiskahtaa siltä, että on olemassa meitä ja sitten niitä toisia, joita kohtaan me "hyvät ihmiset" olemme suvaitsevaisia. Anyways, kannatan esimerkiksi homojen adoptio-oikeutta ja oikeutta parisuhteen rekisteröimiseen. Minulla ei myöskään olisi mitään sitä vastaan, että kirkko vihkisi samaa sukupuolta olevia. Kuulun itse kirkkoon, ja minulle se on tietoinen valinta, vaikken välttämättä määrittelisi itseäni kovin uskovaiseksi. Häilyn kai jossain agnostikon ja uskon välillä, ja mulle se sopii. Ei sillä tosin, että usko ja kirkkoon kuuluminen tai ennemminkin kai ateismi ja kirkkoon kuulumattomuus läheskään aina kulkisivat käsi kädessä.

Siitä Kakkosen naurettavasta huutokonsertista seurannut keskustelu on periaatteessa ihan paikallaan, mutta mun mielestä se vaan karkaa aivan väärille urille. Mua ärsyttää se ilkeämielinen, voitonriemuinen hähhähhääsiitässaitte-asenne, jolla näitä kirkostaeroamisia uutisoidaan ja kommentoidaan. Siitä on suvaitsevaisuus kaukana. Sen sijaan, että käytäisiin keskustelua itse aiheesta, suvaitsevaisuudesta, otsikot täyttyvät eroluvuista ja kirkollisverotulojen vähenemisestä.

Mulle on henkilökohtaisesti aivan sama, kuuluuko joku kirkkoon vai ei. Minusta kyse on jokaisen omasta valinnasta. Siksi en ymmärrä tuota voitonriemua. En minäkään ilku kirkkoon kuulumattomille sitä, jos joku liittyy kirkkoon. Sitä paitsi on vähän sellainen olo, että itse tulee tuomituksi jostain, mikä ei pidä paikkaansa. Monet ovat kärkkäitä muistuttamaan vaikkapa, että on väärin tuomita kaikki muslimit muutamien ääritapausten takia. Se ei kuitenkaan näytä koskevan tätä asiaa, vaan on ihan ok toitottaa, että koko ev.lut. kirkko kaikkine jäsenineen on asenteellinen ja suvaitsematon ja pitäisi lakkauttaa.

En pidä myöskään tästä "näin ja näin paljon rahaa kirkko menettää" -uutisoinnista. Ihan niin kuin kirkollisverot tipahtaisivat jollekin änkyräpappien käyttelytilille. Eihän kirkollisveron pieneneminen ole keltään yksittäiseltä papilta pois, vaan loppujen lopuksi kirkon tekemistä hyvistä asioista: nuorisotyöstä, vanhustyöstä, päiväkerhoista, ulkomaanavusta jne. En jotenkin muutenkaan ymmärrä tätä kirkollisverotulon herättämää kateutta ja katkeruutta. Kenenkään ei ole sitä pakko maksaa, mutta miten se on sinulta pois, jos minä maksan vuodessa summan x hyväksi katsomaani tarkoitukseen? (Tiedän myös, että on monia kirkosta eronneita, jotka laittavat vastaavan summan vuosittain hyväntekeväisyyteen itse parhaaksi katsomaansa kautta, ja minusta se on varsin kunnioitettava ratkaisu.)

Mua häiritsee sekin, että samat ihmiset, jotka vastustavat kirkkoa mm. siksi, että heitä ärsyttää kaikki "käännyttäminen" (jossa ev.lut. kirkko nyt on kuitenkin melkoisen maltillinen), ovat nyt ensimmäisenä tyrkyttämässä omaa valintaansa. Se on melkoisen ristiriitaista, if you ask me.

En siis katsonut koko ohjelmaa, koska en ihan ymmärrä, mitä tarkoitusta palvelee se, että studioon rahdataan asennevammaisia ääriänkyröitä, jotka kuitenkin edustavat vain omia kantojaan. Kirkkoon mahtuu käsittääkseni myös ihan toisenlaisia näkemyksiä. Ilmeisesti esimerkiksi pappien myönteisyys samaa sukupuolta olevien vihkimiseen on kasvanut koko ajan. Ja taisi siinä keskustelussakin olla joku pappi myös sillä toisella puolella, vai olenko ihan väärässä? Eikä Päivi Räsänen sitä paitsi edusta millään lailla kirkkoa, vaan puoluettaan.

Eikä pidä ymmärtää väärin, mun mielestä kukin valitkoon itse. Oikeastaanhan koko kohu osoittaa, että kirkolla on edelleen merkitystä. Jos ei olisi, niin ketä kiinnostaisi? Toiminnan ja asenteiden muuttaminen ja muuttuminen vievät aikaa, eikä niitä totta vie tapahdu, jos kirkon sisällä ei ole ihmisiä, joilla on siihen halua. Kirkkoon kuulumattoman taas on minusta vähän paha mennä sanomaan, että kirkon pitäisi toimia niin tai näin. Tai siis, en ihan ymmärrä, että miksi välittää jostain, johon ei itse usko ja kuulu.

Nyt kun tätä asiaa tässä pyörittelen, otan vähän sanojani takaisin. Ehkä on sittenkin ihan hyvä, että näitä änkyrämielipiteitä esitetaan myös valtakunnan mediassa. Itseltäkin meinaa välillä unohtua, etteivät kaikki suinkaan ajattele samoin kuin itse ja oma lähipiiri. Sen sijaan en välttämättä näe suvaitsemattomuutta mitenkään erityisesti kirkon ongelmana, vaan näiden ahdasmielisten ihmisten ja sitä kautta koko suomalaisen yhteiskunnan. Olen ihan satavarma, että samanlaisia asenteita löytyy myös muiden kuin kirkon piirissä toimivien joukosta.

On tietysti tärkeää, että kirkon toimintatavoista käydään keskustelua. Vielä tärkeämpää olisi kuitenkin, että ahdasmielisyys ja suvaitsemattomuus tuomittaisiin ylipäätään - riippumatta siitä, mitä tahoa näitä viljelevä ihminen edustaa. Oikeastaan kirkosta eroaminen pelkästään tämän jupakan takia on minusta aika pelkurimainen ratkaisu: siinähän sysätään koko suvaitsemattomuusongelma pelkästään kirkon kontolle ja pestään eroamalla omat kädet koko jutusta. Mutta muuttuuko silloin mikään oikeasti?

14.10.2010

Kaaoksen hallintaa

Jaa niin, mullahan oo tällainen blogikin. Elo on ollut jotenkin hektistä, sairastellessa jäi sata asiaa hoitamatta ja nyt yritetään juosta kiinni parin viikon taukoa. Lande pitää saada talviteloille, talvirenkaat (jotka sijaitsevat Bromarvissa) pitäisi saada vaihdettua, koti on kuin hävityksen kauhistus, mulla on tulossa kaksi aika isoa tenttiä marraskuun alussa, mun vanhemmat on tulossa kylään, pitäis selvittää Igen päivähoitokuviota ens keväälle ja lisäksi muistaa tuhat ja yksi muuta asiaa.

Mies on tehnyt aika pitkää päivää, eikä kyllä yhtään helpota, että työmatkoihin hujahtaa helposti pari tuntia päivässä. Sitkeästi se lähtee aikaisin ehtiäkseen illalla kotiin niin, että ehtii viettää edes pari tuntia Igen kanssa ennen nukkumaanmenoa. Kaikki kotihommat kasautuu allekirjoittaneelle, ja tuntuu, että pyykkivuori ja pölykasat vaan kasvaa, kun ikinä ei ole aikaa siivota kunnolla. Pelkkää tulipalojen sammuttelua koko homma. Kyllähän yhden aikuisen päivän saa kulumaan jo siinä, että rahtaa yhden yksivuotiaan (ja yhden 39-vuotiaan, krhm) ympäriinsä levittämiä asioita takaisin paikoilleen. Lisäksi mun pitäisi ehtiä jossain välissä hoitamaan niitä opiskeluhommiakin, mikä vie aikaa sekin.

Taisteltuani tämän kaaoksen kanssa enemmän ja vähemmän viimeisten kolmen kuukauden ajan, tulin siihen tulokseen, että joko mun pitää oppia elämään kaaoksessa tai sitten palkata siivooja. Itseni tuntien päädyimme jälkimmäiseen. Ei pidä ymmärtää väärin, en tosiaan ole mikään pedantti matonhapsunkampaaja, mutta kun pää ei vaan kestä olla kotona, jos joka nurkka pursuu roinaa. Joten alkaen huomisesta meillä käy kaksi kertaa kuussa tehokas rouvashenkilö, joka putsaa nurkat, imuroi, moppaa ja pyyhkii pölyt. Olen päättänyt olla tuntematta syyllisyyttä ja nauttia!

Opiskelusta puheenollen, kävin töissä viime viikolla, kun varsinaiseen aikuiskoulutustukihakemukseen tarvitaan työnantajaltakin jotain tietoja. Asia siis etenee, jiihaa! Käynti vahvisti, ettei tosiaan ole suurta intoa palata konttorille "omiin" hommiin. Jos siellä siis mitään hommia käytännössä enää oliskaan. Entisestä vilkkaasta toimistosta on pelkät rippeet jäljellä, tyhjiä pöytiä vaan vieri vieressä. Vaikka toisaalta ko. firman tuntien mikään ei ole varmaa paitsi epävarma - tilanne voi olla taas aivan toinen muutaman kuukauden päästä. Tai sitten ei.

No, mun ei sitä onneks tarvitse vielä miettiä. Tässä loppuvuonna ja alkuvuodesta teen vielä muutaman puuttuvan tentin, mutta sitten ajattelin omistaa kevään lähinnä gradulle. Ihan huikeeta, että mulla oikeastaan ensimmäistä kertaa ikinä on edessä aika, jolloin ainoa (kodin ulkopuolinen) "työni" on opiskelu! Tähän asti olen aina ollut ainakin yhdessä työpaikassa samaan aikaan opintojen kanssa, mikä kyllä näkyy myös opiskeluajassa. Kyllä kai tässä alkais pikkuhiljaa olla aika saada jotkut paperit ulos vaatimattoman 11 opiskeluvuoden jälkeen. Eikö? Edes säälistä...?

4.10.2010

Quasimodo ilmoittautuu

Kuten tuonne edellisen postauksen kommentteihin jo avauduin, lapsi on nyt terve, mutta mulla on sen sijaan joku maailmanlopun silmätulehdus, jonka ansiosta näytän aivan Quasimodolta. Kyttyrä vaan puuttuu, muuten tästä voiskin lähteä kirkonkelloja soittelemaan. Kyse ei siis todellakaan ole mistään pikkuturvotuksesta, vaan oikea silmä ei käytännössä meinaa aueta ollenkaan. Kävin eilen vaihteeks Mehiläisessä, ja nyt sit odotellaan, että antibiootit tekisivät tehtävänsä.

Aikomuksena on kuitenkin mennä edes puistoon tänään. Onneksi aurinko paistaa, jotta voin piiloutua aurinkolasien taakse. Muuten joku saattaisi luulla, että mies on tintannut mua silmään. Etenkin kun huulikin on edelleen vähän turvoksissa - Igge pamautti perjantaina otsallaan mua ylähuuleen niin, että mun hampaat meni siitä läpi ja irrottivat huulen sisäpuolelta oikein kunnon lihaisan siivun. Arvatkaa, onko mulla viehkeä olo?