30.9.2011

No more pikkuvauva

Heivaanhei, hengissä ollaan! Olimme mummun ja ukin hoivissa puolisentoista viikkoa ja siis netissä vain tabletilla (jonka muuten ostin kesällä itselleni imetyslahjaksi, kun läppäri on niin hankala sylissä yhtä aikaa vauvan kanssa :), enkä vaan saanut aikaiseksi yhtään järkevää postausta. Luonnoksia kyllä kertyi enemmän ja vähemmän.

Hur som helst, Lillabon eka vuosineljännes tuli täyteen jo vajaat pari viikkoa sitten. Ei oo meillä enää pikkuvauvaa, ei. Niisk. Viikkoa vaille kolmikuukautinen oli neuvolassa mitoiltaan 6 175 g ja 61,2 cm. Hyvin kasvaa siis, ja täti yrittikin varovasti ehdotella, että kiinteiden aloitusta voisi lykätä vaikka sinne viiteen kuukauteen. En luvannut mitään, vaikka eipä minulla mitään erityistä tarkkaan harkittua suunnitelmaa ole. Ajattelin ajatella asiaa uudelleen seuraavan neuvolan jälkeen ja katsoa sitten, mikä fiilis.

Pienin hekotellut ääneen jo kuukauden verran ja on kuulemma tässä asiassa keskimääräistä edellä. Tällä taidolla ei vissiin kerätä pisteitä vauvavertailuissa, mutta minua se huvittaa suunnattomasti. Muuten Lillabo on aika perusvauva, harjoittelee tarttumista, nostaa vatsallaan yläkropan kyynärpäiden varaan ja muuta ikäkauteen sopivaa. Tai perusvauva ja perusvauva, minun silmissäni Lillabo on luonnollisesti poikkeuksellisen hurmaava pieni henkilö. Hän on sitä paitsi selvästi perinyt äitinsä kehittyneen huumorintajun: pieruäänet kirvoittavat usein hillitöntä hekotusta. Tänään ipana nauroi ääneen, kun isoveli liukastui ja teki komean mahalaskun parkettiin. Näköjään sillä on siis myös äitinsä empatiakyky.

Salamatkustaja (tai sen äiti) kyseli taannoin blogissaan, onko lapsen saaminen tehnyt lukijoista onnellisempia ja miksi lapsia ylipäätään halutaan. En ehtinyt silloin kommentoimaan, mutta huomaan pyöritelleeni asiaa mielessäni viime aikoina. Kävin nyt lukemassa kommentit, ja ilahduin - argumentaatio oli aitoa ja henkilökohtaista, eikä siinä juurikaan toisteltu näitä iänikuisia "vapaaehtoinen-lapsettomuus-on-itsekästä-lasten-haluaminen-se-vasta-itsekästä-onkin"-jankutuksia.

Minä olisin vastannut kysymyksiin seuraavasti: olin onnellinen myös ennen lapsia, mutta en ollut kokenut samanlaista onnea aikaisemmin. Lapseni ovat siistein juttu, mitä minulle on koskaan tapahtunut. Lisäksi on jotenkin levotonta sieluani rauhoittavaa olla osa sukupolvien ketjua. Ainakin teoriassa on helpompaa palauttaa arkipäivän ärsytykset oikeaan mittakaavaan, kun tajuaa konkreettisesti, että elämää on ollut ennen minua ja se jatkuu myös minun jälkeeni. Valitettavasti tätä korkealentoista ajatusta on todella vaikea muistaa univelkaisena uhmiksen kanssa taistellessa.

Sen tiedän, että minulle olisi tuottanut suurta surua, jos en olisi koskaan saanut lasta. Kuvittelisin silti löytäneeni tavan olla onnellinen. Semminkin, kun en olisi tiennyt, mitä menetän, sillä niin ärsyttävää kuin sen sanominen onkin, lapseton ihminen ei voi täysin ymmärtää, millaista on, kun on oma lapsi. Ainakaan minä en ymmärtänyt, kaikesta kuulemastani ja lukemastani huolimatta. Näen myös monet omien vanhempieni tekemiset uudessa valossa ja kamalaa kyllä, huomaan yhä enenevässä määrin joutuvani nielemään tätimäisiä kylläsäsittenymmärrätkunsullaittelläsonlapsia-kommentteja. (Sitä paitsi ostin juuri kävelysauvat, että menetetty tapaushan mä oon nuoruuden näkökulmasta muutenkin.)

Luulen, että biologia on suurin selitys sille, miksi useimmat ihmiset haluavat lisääntyä. Itse en oikeastaan ole koskaan pohtinut kovin syvällisesti sitä, miksi haluan lapsia. Eikös se ole kaikille eläimille tyypillistä käyttäytymistä, että lisäännytään ja täytetään maa? Ylipäätään ahdistun välillä ihmisiä - itseni mukaanlukien - vaivaavaa ylianalysoimisen tarvetta melkein asiassa kuin asiassa. Joskus olisi varmasti parempi vain antaa elämä viedä. Ja tavallaanhan meille kävi Igen kanssa juuri niin. Olemme puhuneet miehen kanssa monta kertaa, että luojan kiitos Igge sai alkunsa melkoisen yllättäen, koska muuten varmaan jahkailisimme ikuisesti, että milloin mahtaisi olla sopiva aika. En tiedä, olisiko minulle koskaan iskenyt ns. vauvakuume. Toisen lapsen hankkiminen ei sitten enää ollut ollenkaan niin vaikea päätös.

Viikko Lillabon syntymän jälkeen äidiksi tuli ystäväni, joka oli pitkään sitä mieltä, ettei ehkä koskaan halua lapsia. Hän sanoi alkaneensa miettiä elämäänsä kokonaisuutena, siis sitä, että jos ei saa lasta, hän ei koskaan koe esimerkiksi lapsensa ylioppilasjuhlia tai saa lastenlapsia. Tästä tuli mieleeni, että monesti kuulemani perustelut sille, miksi joku ei ehdottomasti halua omia lapsia, liittyvät läheisesti elämän mittakaavassa melko lyhyeen hetkeen: lapset rajoittavat spontaania elämää ja matkustelua, yövalvomiset ja pienen lapsen riippuvaisuus vanhemmistaan ahdistavat, vauvat rääkyvät, uhmaikäiset kiukuttelevat jne. Kaikki tämä pitää toki paikkansa, mutta jos ajattelee, että suomalainen elää keskimäärin kahdeksankymppiseksi, niin muutama vähäuninen vuosi on siinä ajassa kyllä melkoinen kärpäsenpieru. Se vauva, joka tuntui kasvaneen kiinni syliisi onkin aivan huomaamatta kasvanut pieneksi pojaksi, omaksi persoonakseen, joka ei viihdy sylissäsi minuuttia pidempään, vaikka yrittäisit lahjoa sitä Late Lammas -dvd.n katsomisella. (Tämä oli tietysti täysin kuvitteellinen esimerkki.)

Lyhytjännitteisyys ja tässä-ja-nyt-elämä ovat kai tyypillisiä ajallemme, ja pohdin, mahtaako siinä olla yksi syy sille, että vapaaehtoinen lapsettomuus tuntuu olevan jopa jollain tavalla trendikästä. Elämää on hankala hahmottaa kokonaisuutena, kun esimerkiksi monia julkisuuden henkilöitä katsoessa vaikuttaa siltä, että ihminen elää kolkytjarisat-elämää noin kolmekymmentä vuotta elettyään ennen sitä 15-vuotiaasta 35-vuotiaaksi noin 25-vuotiaana. Enkä siis tällä ajatusvirralla tarkoita mitenkään sitä, että kaikkien pitäisi haluta lapsia, tietenkään. Mietin vaan, että jotenkin on ajallemme tyypillistä edes ylipäätään miettiä moista, vai onko? En minä tiedä, voihan olla, että ennen vanhaan ihmiset tekivät lapsia vastentahtoisesti ja olivat sitten siksi onnettomia. Tai sitten eivät, ehkä vanhemmuuden todelliset tai kuvitellut suorituspaineetkaan eivät olleet keskimäärin ihan samaa luokkaa kuin nykyisin. Jotenkin välillä vaan tuntuu, että ihmisillä on ylipäätään ihan liikaa aikaa vatvoa kaikenlaisia miltämustatuntuu-ajatuksia. Ja esimerkiksi kirjoitella niistä tällaisia päättömiä ja hännättömiä postauksia, joissa ei tulla oikeastaan mihinkään lopputulokseen. Paitsi että mä tykkäsin elämästäni ennen lapsia ja tykkään siitä nyt. Mutta elettyäni tätä en ehkä enää tykkäisi entisestä elämästäni, jos jotenkin mystisesti joutuisin ajassa takaisin.

8.9.2011

Realismia lastenvaatteissa

Tuoreen selvityksen mukaan bloggaajista jopa 38 prosenttia ansaitsee jotain bloginsa avulla. (Etsin linkin myöhemmin.) PR-toimistot lähettävätkin suosituimmille bloggaajille milloin mitäkin tavaraa siinä toivossa, että bloggaaja esittelee tuotteen mieluiten positiivisessa sävyssä. Minultakin kysellään ajoittain, haluanko esitellä, anteeksi testata, jotakin tavaraa, vaikka minusta tuote-esittelyt istuvat vähän huonosti tähän blogiin. Lisäksi ihan vinkkivinkkinä, että välttämättä yli yksivuotiaan lapsen äidille ei kannata lähettää nelikuukautisen vauvan soseita testattavaksi tai yrittää saada ei-raskaana-olevaa yhden lapsen äitiä kirjoittamaan blogissaan sisarusrattaita.

Minulla ei sinänsä ole mitään tällaista toimintaa vastaan, sehän on ihan samaa mitä perinteisten medioiden kanssa on tehty aina. Olen itsekin aikanaan tehnyt tuoteviestintää, jonka olennainen osa oli lähetellä näytteitä asiasta kiinnostuneille toimittajille. Ymmärrän hyvin, miksi bloggaajat ovat kiehtova väline esimerkiksi lanseerauksissa - yhdistyyhän blogeissa kuluttajien luotettavaksi kokema vertaisarvio (tai ainakin vaikutelma siitä) valmiiksi asialle otolliseen kohderyhmään.

No niin, tästä pääsemme soihen, että hiljattain Me and I -niminen lastenvaatemerkki tarjosi jotain syysmallistonsa vaatetta testiin. Kerrankin vastasin kyllä, kolmesta syystä: 1) olen huomannut ko. merkin olevan jossain piireissä jonkinlainen ilmiö, mutta itse en ollut koskaan nähnyt yhtään merkin vaatetta livenä, 2) ihan puhtaasti tykkään vaatteista, vaikka en niistä bloggaakaan ja 3) ilmainen vaate, do I need to say more?

Tilasinpa siis Igelle puolihuolimattomasti ihan kivan oloisen tipupaidan. Sain paketin eilen, ja avasin sen semiuteliaana.

Sieltä paljastui turkoosi paita. Ihan kiva, ajattelin, mutta sitten käänsin paidan toisin päin ja - no, katsokaa itse. Piirsivät sitten siihen lapsen paitaan kanan persereiän.



6.9.2011

Ehkä väsyttää vähän

Salamatkustajakodissa on näemmä valvottu myös. Niin meilläkin. Vauva ei valvota, mutta tuo uhmaikäinen rimpula vetää kyllä pinnan välillä melko pinkeäksi. Viime yönä se päätti neljältä, että hän ei nuku. Ja ei muuten sitten nukkunut ennen puolta seitsemää, jolloin se simahti peräti 50 minuutiksi minun ja isänsä sänkyyn. Sitten se heräsi taas ja ilmoitti, että verhot auki ja nyt katotaan Pikku Kakko.

Itse olin nukkunut huonosti siihen neljäänkin asti, kun vauva puhisi unissaan. Ehdin juuri paeta sohvalle ja nukahtaa, kun älämölö alkoi. Toivottavasti tämä on joku vaihe, joka menee pian ohi. Huomasin olevani vielä aamullakin hapan yökukkujalle, joka itse ei näyttänyt vähistä unista kärsivän, vaan naureskeli menemään ihan muina lapsina. Teki mieli kostaa jollain mehevällä tavalla, mutta onnistuin pidättäytymään lapsellisesta kiukuttelusta. No, ainakin pääosin.

Mitäs sitten. Lillabo sai nimen. Juhlat olivat onnistuneet, vaikka meinasinkin saada pienimuotoisen hermoromahduksen valmisteluista, kun lastenhoitaja sairasti ja rahtasin koko sirkusta pari päivää pitkin kaupunkia tilaamassa kakkuja ja kukkia. Mutta niin vaan saatiin pöytä koreaksi ja koko perhe pyhäasuihin. Ehdittiin jopa pestä lapset, joten Igelläkään ei kerrankin ollut kolmen päivän ruokalistaa tukassaan. Mikä siinäkin on, että jos käsiin jää vaikka jogurttia, se pitää pyyhkäistä kiharoihin.

Päädyimme cocktailtyyppiseen tarjoiluun: tarjolla oli pororieskarullaa, lohipalttoonnappeja ja feta-tsatsiki-crostineja, mummun voittamattomia riisipiirakoita ja munavoita, grissinejä, kirsikkatomaatteja, viinirypäleitä, sacherkakkua ja kermavaahtoa, norjalaista kransekakea, mun äidin ihania suklaapikkuleipiä sekä lusikkaleipiä, vaahtokarkkeja ja suklaakonvehteja. Niin ja skumppaa ja kahvia, tietenkin. Pappikin, herttaisen lämminhenkinen ja sympaattinen 65+-ikäinen rouvashenkilö Louis Vuitton -laukkuineen, otti ilolla vastaan lasillisen. Päivän päätähti oli oma, aurinkoinen itsensä - mun ihana vauva, tuo muikea pieni menninkäinen.

Väsymys on ollut pinnalla viime aikoina, kaikki flunssat ja sairastuneet lastenhoitajat ja uhmailut ja yökukkumiset ja juhlajärjestelyt kävivät melkoisesti allekirjoittaneen voimille. Siitä on seurannut aika hyytäviä tunnelmia parisuhderintamalla, lähinnä minun puoleltani. Huomaan välillä etsimällä etsiväni huomautettavaa ja kritisoitavaa, vain purkaakseni turhautumistani. Ja tarttuvani innolla kaikkiin virheisiin ja tekemättä jättämisiin. Ennenvanhaan jännitteet olisi purettu niin kuin aikuiset ihmiset parisuhteessa tekevät, vaan eipä ole ehkä ikinä huvittanut vähempää kuin nyt. Ja niin kuin minäkin aina vannoin, että meidän parisuhteeseen ja seksielämäänhän ei lapset vaikuta. Joopajoo. Ensin oli se nälkävuoden pituinen toipumisprosessi ja sitten koko ajan jotain. Ja mitä enemmän aikaa kuluu ja mitä useammin torjun tarjoukset (ihme, että mies edes jaksaa yrittää), sitä korkeammaksi kynnys kasvaa.

Sillähän tästä pääsis, että antaisi mennä vaan, vaikka ei niin kamalasti huvittaisikaan. Mutta kun mistäs helvetistä sitä löytäisi sen energian, kun iltaisin mielessä on vain uni ja pesemättömät pyykit. Ja sen kerran, kun ehkä vähän alkaa tunnelma lämmetä, niin salettiin jompikumpi rakkauden hedelmä alkaa möykätä jotain. Pitääkö tässä alkaa googlettelemaan jotain tuntihotellia vai miten tätäkin nyt lähtisi ratkomaan?