Hur som helst, Lillabon eka vuosineljännes tuli täyteen jo vajaat pari viikkoa sitten. Ei oo meillä enää pikkuvauvaa, ei. Niisk. Viikkoa vaille kolmikuukautinen oli neuvolassa mitoiltaan 6 175 g ja 61,2 cm. Hyvin kasvaa siis, ja täti yrittikin varovasti ehdotella, että kiinteiden aloitusta voisi lykätä vaikka sinne viiteen kuukauteen. En luvannut mitään, vaikka eipä minulla mitään erityistä tarkkaan harkittua suunnitelmaa ole. Ajattelin ajatella asiaa uudelleen seuraavan neuvolan jälkeen ja katsoa sitten, mikä fiilis.
Pienin hekotellut ääneen jo kuukauden verran ja on kuulemma tässä asiassa keskimääräistä edellä. Tällä taidolla ei vissiin kerätä pisteitä vauvavertailuissa, mutta minua se huvittaa suunnattomasti. Muuten Lillabo on aika perusvauva, harjoittelee tarttumista, nostaa vatsallaan yläkropan kyynärpäiden varaan ja muuta ikäkauteen sopivaa. Tai perusvauva ja perusvauva, minun silmissäni Lillabo on luonnollisesti poikkeuksellisen hurmaava pieni henkilö. Hän on sitä paitsi selvästi perinyt äitinsä kehittyneen huumorintajun: pieruäänet kirvoittavat usein hillitöntä hekotusta. Tänään ipana nauroi ääneen, kun isoveli liukastui ja teki komean mahalaskun parkettiin. Näköjään sillä on siis myös äitinsä empatiakyky.
Salamatkustaja (tai sen äiti) kyseli taannoin blogissaan, onko lapsen saaminen tehnyt lukijoista onnellisempia ja miksi lapsia ylipäätään halutaan. En ehtinyt silloin kommentoimaan, mutta huomaan pyöritelleeni asiaa mielessäni viime aikoina. Kävin nyt lukemassa kommentit, ja ilahduin - argumentaatio oli aitoa ja henkilökohtaista, eikä siinä juurikaan toisteltu näitä iänikuisia "vapaaehtoinen-lapsettomuus-on-itsekästä-lasten-haluaminen-se-vasta-itsekästä-onkin"-jankutuksia.
Minä olisin vastannut kysymyksiin seuraavasti: olin onnellinen myös ennen lapsia, mutta en ollut kokenut samanlaista onnea aikaisemmin. Lapseni ovat siistein juttu, mitä minulle on koskaan tapahtunut. Lisäksi on jotenkin levotonta sieluani rauhoittavaa olla osa sukupolvien ketjua. Ainakin teoriassa on helpompaa palauttaa arkipäivän ärsytykset oikeaan mittakaavaan, kun tajuaa konkreettisesti, että elämää on ollut ennen minua ja se jatkuu myös minun jälkeeni. Valitettavasti tätä korkealentoista ajatusta on todella vaikea muistaa univelkaisena uhmiksen kanssa taistellessa.
Sen tiedän, että minulle olisi tuottanut suurta surua, jos en olisi koskaan saanut lasta. Kuvittelisin silti löytäneeni tavan olla onnellinen. Semminkin, kun en olisi tiennyt, mitä menetän, sillä niin ärsyttävää kuin sen sanominen onkin, lapseton ihminen ei voi täysin ymmärtää, millaista on, kun on oma lapsi. Ainakaan minä en ymmärtänyt, kaikesta kuulemastani ja lukemastani huolimatta. Näen myös monet omien vanhempieni tekemiset uudessa valossa ja kamalaa kyllä, huomaan yhä enenevässä määrin joutuvani nielemään tätimäisiä kylläsäsittenymmärrätkunsullaittelläsonlapsia-kommentteja. (Sitä paitsi ostin juuri kävelysauvat, että menetetty tapaushan mä oon nuoruuden näkökulmasta muutenkin.)
Luulen, että biologia on suurin selitys sille, miksi useimmat ihmiset haluavat lisääntyä. Itse en oikeastaan ole koskaan pohtinut kovin syvällisesti sitä, miksi haluan lapsia. Eikös se ole kaikille eläimille tyypillistä käyttäytymistä, että lisäännytään ja täytetään maa? Ylipäätään ahdistun välillä ihmisiä - itseni mukaanlukien - vaivaavaa ylianalysoimisen tarvetta melkein asiassa kuin asiassa. Joskus olisi varmasti parempi vain antaa elämä viedä. Ja tavallaanhan meille kävi Igen kanssa juuri niin. Olemme puhuneet miehen kanssa monta kertaa, että luojan kiitos Igge sai alkunsa melkoisen yllättäen, koska muuten varmaan jahkailisimme ikuisesti, että milloin mahtaisi olla sopiva aika. En tiedä, olisiko minulle koskaan iskenyt ns. vauvakuume. Toisen lapsen hankkiminen ei sitten enää ollut ollenkaan niin vaikea päätös.
Viikko Lillabon syntymän jälkeen äidiksi tuli ystäväni, joka oli pitkään sitä mieltä, ettei ehkä koskaan halua lapsia. Hän sanoi alkaneensa miettiä elämäänsä kokonaisuutena, siis sitä, että jos ei saa lasta, hän ei koskaan koe esimerkiksi lapsensa ylioppilasjuhlia tai saa lastenlapsia. Tästä tuli mieleeni, että monesti kuulemani perustelut sille, miksi joku ei ehdottomasti halua omia lapsia, liittyvät läheisesti elämän mittakaavassa melko lyhyeen hetkeen: lapset rajoittavat spontaania elämää ja matkustelua, yövalvomiset ja pienen lapsen riippuvaisuus vanhemmistaan ahdistavat, vauvat rääkyvät, uhmaikäiset kiukuttelevat jne. Kaikki tämä pitää toki paikkansa, mutta jos ajattelee, että suomalainen elää keskimäärin kahdeksankymppiseksi, niin muutama vähäuninen vuosi on siinä ajassa kyllä melkoinen kärpäsenpieru. Se vauva, joka tuntui kasvaneen kiinni syliisi onkin aivan huomaamatta kasvanut pieneksi pojaksi, omaksi persoonakseen, joka ei viihdy sylissäsi minuuttia pidempään, vaikka yrittäisit lahjoa sitä Late Lammas -dvd.n katsomisella. (Tämä oli tietysti täysin kuvitteellinen esimerkki.)
Lyhytjännitteisyys ja tässä-ja-nyt-elämä ovat kai tyypillisiä ajallemme, ja pohdin, mahtaako siinä olla yksi syy sille, että vapaaehtoinen lapsettomuus tuntuu olevan jopa jollain tavalla trendikästä. Elämää on hankala hahmottaa kokonaisuutena, kun esimerkiksi monia julkisuuden henkilöitä katsoessa vaikuttaa siltä, että ihminen elää kolkytjarisat-elämää noin kolmekymmentä vuotta elettyään ennen sitä 15-vuotiaasta 35-vuotiaaksi noin 25-vuotiaana. Enkä siis tällä ajatusvirralla tarkoita mitenkään sitä, että kaikkien pitäisi haluta lapsia, tietenkään. Mietin vaan, että jotenkin on ajallemme tyypillistä edes ylipäätään miettiä moista, vai onko? En minä tiedä, voihan olla, että ennen vanhaan ihmiset tekivät lapsia vastentahtoisesti ja olivat sitten siksi onnettomia. Tai sitten eivät, ehkä vanhemmuuden todelliset tai kuvitellut suorituspaineetkaan eivät olleet keskimäärin ihan samaa luokkaa kuin nykyisin. Jotenkin välillä vaan tuntuu, että ihmisillä on ylipäätään ihan liikaa aikaa vatvoa kaikenlaisia miltämustatuntuu-ajatuksia. Ja esimerkiksi kirjoitella niistä tällaisia päättömiä ja hännättömiä postauksia, joissa ei tulla oikeastaan mihinkään lopputulokseen. Paitsi että mä tykkäsin elämästäni ennen lapsia ja tykkään siitä nyt. Mutta elettyäni tätä en ehkä enää tykkäisi entisestä elämästäni, jos jotenkin mystisesti joutuisin ajassa takaisin.