30.9.2014

Kukkuu!

Sekavuustilan kommenttilaatikkoon on satojen, ellei tuhansien spämmikommenttien lisäksi tullut pari ihan oikeaa kyselyä kuulumisistamme, mistä olen kovin otettu. Joten here goes!

Ei-niin-yllättäen blogi jäi, kun arki alkoi. Menin töihin, se oli aika omituista. Itse työnteko oli varsin ok, mutta ei kyseisessä paikassa. Alkuvuodesta päätin, että jotain uutta on saatava, ja huhtikuun alussa aloitinkin sitten uudessa paikassa ja uudessa tehtävässä. Viestintä ja PR vaihtuivat ihan kokonaan digiin, mistä olen kovin tyytyväinen. Olen oppinut puolessa vuodessa enemmän kuin entisessä työpaikassa kuudessa vuodessa, ja homma kiehtoo. Olen tutustunut mahtaviin tyyppeihin ja periaatteessa viihdyn ihan hyvin, mutta... Aina se saakelin mutta! Tällä kertaa risoo eniten se, että firmalta puuttuu pidemmän aikavälin visio, samoin minulta sen palveluksessa. En näe omaa kehityspolkuani siellä, ja siksi homma uhkaa jäädä omalta osaltani vuoden-parin (erinomaiseksi) koulutuspaikaksi. Mutta kaiken kaikkiaan kuitenkin duuni- ja urahommat ovat ihan positiivisviritteisiä, siitä olen tyytyväinen. Ja siitä, että en jäänyt mistään kelkasta, vaikka ne reilut neljä vuotta vietinkin hieman muissa kuvioissa.

Lapset kasvaa ja kukoistaa. Dagis on ihan arkipäivää, ja tänä syksynä ei väännetty yhtään, kun molemmat ovat samassa ryhmässä. Pojat on jotenkin niin isoja jo - viimeinenkin vauvajuttu eli kylppärin nurkassa uskollisesti nelisen vuotta nököttänyt potta kannettiin kolmevuotiaan vaatimuksesta varastoon kesällä. Kehitys kehittyy.

Tällä hetkellä pinnalla on kolmevuotiaan uhma (joka on jotenkin paljon vähemmän raskasta kuin esikoisen kanssa, vaikka kuopus on temperamentiltaan tulisempi) ja viisivuotiaan ujostelu. Jälkimmäinen käy välillä hermoille, kun se on niin vastakkaista omalle luonteelleni. Uimakoulun kolme ensimmäistä kertaa menivät papan uimahousuissa roikkuen eikä vieraille (edes sellaisille tutuille vieraille) välttämättä saada sanotuksi yhtään mitään. Ujostelukohtaus iskee milloin missäkin ja milloin mistäkin, ja se on TURHAUTTAVAA! Ja myös hyvin kasvattavaa, erityisesti äidille. Olen vahvasti sitä mieltä, että jokaisella on oikeus olla oma itsensä, mutta on melkoista tasapainoilua löytää se oikea tapa rohkaista ilman että sortuu pakottamaan ja pelottelemaan. Ehkä osa liittyy ikäänkin (en tiedä, en ole jaksanut Googlettaa) mutta paljon on kiinni myös temperamentista.

Mitäs muuta? Keskustakoti on myynnissä, mutta tuskin menee ihan heti kaupaksi, tuntuu tuo asuntomarkkina olevan aika tahmainen varsinkin isompien asuntojen kohdalla. Uutta on katseltu vähän sieltä sun täältä, mutta saa nähdä, mihin päädytään. Espoo, erityisesti Tapiola, Haukilahti ja Matinkylän ympäristö ovat vahvoilla, mutta välillä selailen myös itää Hertsikan suunnalta ja toisaalta jopa (kääk) Grania. Jos tänne vielä joku eksyy, niin saa mainostaa myös muita kivoja alueita! Tärkeimpiä kriteerejä ovat ruotsinkielisen koulun läheisyys, hyvät palvelut ja hyvät yhteydet keskustaan. Mihinkään vain yksityisautoiluun perustuvaan kaupunginosaan ei huvittaisi lähteä.

Siinäpä siis ne olennaisimmat. Mitäs teille kuuluu?