28.8.2011

Hatunnosto yh-vanhemmille

Miten useamman lapsen yksinhuoltajaäidit tai -isät oikein hanskaavat arjen? Missä välissä he itse käyvät suihkussa, syövät, siivoavat, käyvät vessassa tai mitään muutakaan? Hitto vieköön, olen ollut vain tämän viikonlopun yksin ja virta alkaa olla loppu. Lasken vaan tunteja ja minuutteja siihen, että mies avaa kotioven.

Puolustukseni laskettakoon kuitenkin ensimmäinen syysflunssa (tässä asiassa en olisi välttämättä halunnut olla edelläkävijä), joka vei mehut jo viime viikolla. Ensin flunssaantui Igge, sitten minä ja mies ja lopulta vauvakin sai osansa. Iggehän ei ensimmäisen elinvuotensa aikana sairastanut oikeastaan lainkaan, mutta ilmeisesti pienempien sisarusten osana on periä isommiltaan jokainen puistosta tai muualta pyydystetty pöpö. Onneksi selvittiin kuumeetta ja tauti taitaa (kopkop) olla hellittämässä.

Viikonlopun tähtihetkiä top 3:

1. Vauva huutaa soseet housussaan, tutti on kadonnut, Igge vinkuu ruokaa ja minulla on vessahätä, mutta yritän kuitenkin jalat ristissä säätää isommalle pikana ruokaa pöytään päästäkseni hoitamaan pienempää. Sitten kuuluu oho. Oho joo, litra maitoa imeytyy parhaillaan keittiön helvetillisen kokoiseen villamattoon. Illalla, kun molemmat lapset viimein nukkuvat (noin klo 23), saan käyttää rauhallisen hetkeni painavan maton huuhteluun saunassa. Vielä pitäisi keksiä, miten ikinä saan maton kuivaksi.

2. Olen päässyt itse nukkumaan puolenyön aikaan. Vauva heräilee syömään ehkä kaksi-kolme kertaa (?), ja kello 6.30 naapurihuoneesta kuuluu, että "Igellä on jano, mamma hakee vettä". Ei auta, lähden siis juottamaan esikoista. Kun yritän saada Iggeä vielä takaisin unille laulamalla, beibe herää ja alkaa itkeä. Menen syöttämään sitä ja Igge haluaa jäädä sänkyynsä. Hetken päästä herraa kuitenkin janottaa taas ja seinän takaa kuuluu jälleen kiljuntaa. Päätämme siirtyä sohvalle katsomaan lastenohjelmia, mutta eiväthän ne lauantaisin vielä ennen seitsemää ala. (Mikä on sivumennen sanoen ihan typerää, koska ainakin meidän lapsemme eivät herää viikonloppuisin myöhemmin kuin arkisin, vaan melkeinpä päinvastoin.) Luojan kiitos digiboksin tallenteista löytyy vanha Pikku Kakkonen.

3. Olemme lähdössä ulos. Isompi kieltäytyy säännönmukaisesti kaikesta: ei aamupalaa, ei vaatteita, ei vaipanvaihtoa, ei potalle, ei sukkia, ei kenkiä eikä ainakaan noita kenkiä, en tule sinne, en lopeta hyppimistä sängyllä, en anna pikkuveljen nukkua, EIEIEIEIEIEIEI. Pikkuveli huutaa, koska haluaisi olla sylissä tai koska isoveli käy tökkimässä sitä naamaan heti kun silmä välttää. Sitä perkeleen tuttia ei löydy edelleenkään. Minulla on hiki, haluan kahvia ja edes hetken hiljaisuutta. Yritän pukea itselleni vaatteita päälle, lohduttaa pikkuveljeä, suostutella isompaa pukemaan vaatteet päälleen ja vastustaa kiusausta juosta kirkuen ulos ovesta. Onneksi saan sirkuksen lopulta pihalle, missä tapaan kaksi naapuria, joilla on myös uhmaikäiset lapset. Juomme kahvia ja komennamme kaksivuotiaita ristiin, aurinko paistaa, vauva nukahtaa vaunuihin ja huomaan ajattelevani, että mikä tässä nyt muka oli niin kamalaa. (Muisti kyllä palaa nopeasti, kun raahaan sisälle neljänteen kerrokseen vastaanhangoittelevaa, kirkuvaa taaperoa ja rääkyvää vauvaa.)

Onneksi mies palaa reissultaan illalla. Kaiken lisäksi saan syyttää tästä itseäni: mitäs menin hankkimaan sille synttärilahjaksi sukellusviikonlopun Hangossa. Olisi pitänyt vaan ostaa joku porakone tai uusi pyjama.

22.8.2011

Hupsila goes ruokablogi

Syöminen on yleisesti ottaen ihmiselle hyväksi. Sattuneesta syystä ruokailu on täällä päin useimmiten pitkä ja polveileva projekti, joka harvoin päättyy siihen, että äitikin on saanut syötyä. Yleensä istun keittiönpöydän ääressä syöttäen yhtä aikaa Lillabuuta ja avustaen Iggeä. Jälkimmäinen on onneksi päässyt pääosin yli pikkuveljen syntymän aiheuttamasta syömisregressiosta eikä siis enää vaadi syöttämistä, mutta tarvitsee välillä apua karkailevien makaronien ja muiden vastoinkäymisten kanssa.

Pidän kovasti Lähi-idän keittiöstä, ja yksi suosikeistani on bulgurista, tomaateista, persiljasta ja mintusta sekoitettu sitruunalla ja oliiviöljyllä maustettu tabbouleh-salaatti. Sen innoittamana olen kehitellyt oman versioni, joka täyttää erinomaisesti kotiäidin ruoalle asetettavat vaatimukset: se on helppo tehdä, ei vaadi ajatustyötä, variointi on helppoa jos on esimerkiksi ostanut mintun sijaan vahingossa sitruunamelissaa (ihan vaan näin esimerkinomaisesti) ja mikä tärkeintä, se maistuu hyvältä kylmänä. Ei siis haittaa, ettei syöminen välttämättä onnistu heti ruoan valmistuttua. Teen aina reilun annoksen, josta riittää mainiosti useammallekin aterialle. Salaatti toimii mainiosti myös lisukkeena esim. paistettujen kanafileiden kanssa. Olen niin ihastunut salaattiini, että jaan reseptin kanssanne, halusitte tai ette.

Salaattiin tarvitaan:
3-4 dl täyshyväcouscousia ja saman verran vettä
tuoreita yrttejä, esimerkiksi persiljaa, korianteria ja minttua (se sitruunamelissakin toimii!)
rasia kirsikkatomaatteja
oliiveja (ei sitten niitä mustia prosessoituja oliivin irvikuvia vaan esim. kalamataoliiveja ja vihreitä isoja luomuoliiveja)
puolikkaan sitruunan mehu
hyvää oliiviöljyä
suolaa ja pippuria

Ensin napsautetaan päälle vedenkeitin. Sitten mitataan kulhoon couscous ja päälle kaadetaan saman verran kiehuvaa vettä. Sekaan hulautetaan reilusti öljyä, puolikkaan sitruunan mehu sekä suolaa ja pippuria. Sitten lisätään pilkotut tomaatit sekä hienonnetut yrtit ja kappas, valmista tuli. Very much nomnom eikä edes kamalan epäterveellistä!

Ruokahommista puheenollen oli tarkoitus vielä kirjoittaa vauvan ruokailusta ja imetysmotivaation ajoittaisesta rakoilusta, mutta koska Lillabuu tuntuu tarvitsevan maitoa nyt, avaudun siitäkin aiheesta joskus toiste. Sen vain sanon, että henkilökohtaisesti odotan (ainakin tällä hetkellä) neljän kuukauden ikää ja ruokavalion laajenemista. Multa ihan selvästi puuttuu joku imetysgeeni, kun edelleenkään en saa touhusta mitään elämää suurempia kicksejä. Luulin, että se viimeksi johtui alun helvetillisestä taistelusta, mutta näköjään ei. Ja ei, en ole lopettamassa hommaa, mutta joskus vaan käy mielessä, että pulloruokinnassakin on etunsa.

Onneksi sentään Lillabuu tuntuu olevan siinäkin mielessä kiitollinen pieni ihminen, että se antaa maman tarvittaessa olla poissa paikalta myös ruoka-aikaan. Kävin viime keskiviikkona terassilla skumpalla ja oluella ja sillä aikaa tyyppi oli vedellyt ihan tyylikkäästi Nannia pullosta. Vähän ensin jännitti, että niinköhän joudun laukkaamaan kotiin ruokintahommiin, kun edellisestä pullottelusta oli (itsekullakin, haha) jo melkoisesti aikaa. Vaan kun ei kuulemma tarvinnut, niin otinpa vielä toisenkin Coronan.

7.8.2011

Taas vaihteeksi pitkä ja sekava postaus

Mulla on blogilaiskotus. Olen kuitenkin päättänyt olla potematta siitä huonoa omaatuntoa, vaikka harvahko postaustahti aiheuttaa sen, että kirjoituksista tulee pitkiä ja poukkoilevia, kun yritän muistaa kirjata ylös kaikenlaista mielessä pyörinyttä. Joskus toivon, että voisipa ajatukset voisi siirtää jäsennellyiksi teksteiksi lykkäämällä vaikka piuhan korvaan ja toisen pää koneeseen, vaikka määrä korvaisikin siinä epäilemättä laadun. Mutta niinhän tässä tuppaa käymään välillä muutenkin.

Aluksi kasvukuulumisia. Käytiin viime viikolla siellä lääkärineuvolassa, ja Lillabuulla oli kaikki hyvin. Painoa oli tullut parissa viikossa yli puoli kiloa ja pituutta sentti, uudet mitat olivat 59 cm ja 5145 g. Aluksi vaaka näytti 45 g enemmän, mutta tyyppi pissasi melkein puoli desiä kesken punnituksen. Melkoinen lätäkkö pienestä miehestä.

Toistaiseksi Lillabuu on ainakin minun mittakaavallani ollut ihan käsittämättömän helppo vauva. Toki oma asennekin on erilainen: kaikki on paljon rennompaa. Eivätkä odotukset - jos niitä nyt niin paljon oli ensimmäisellä kerrallakaan - olleet sitäkään vähää mitä viimeksi: en todellakaan enää kuvitellut, että pikkuvauva nukkuisi kiltisti omassa sängyssään tai lekottelisi sitterissään, mistä sen voi nostaa syliin suunnilleen silloin kun itselle sopii tai kun sillä on nälkä. Olenkin ollut aivan äimänä, kun tämä vauva saattaa hyvinkin killitellä silmät selällään sitterissä tai viuhtoa jumppamatolla vaikka kuinka kauan. Lillabuu tykkää myös seurustella ja vastaa hymyyn hymyllä ja kujerruksilla.

Tämä vauva ei myöskään valvota, vaan saattaa vedellä kuusikin tuntia unta putkeen. Eikä se kakkaa eikä itke öisin. Ähisee ja maiskuttelee vaan, kun nälkä alkaa kaihertaa vatsassa. Mutta ei syytä kateuteen, univelkaa on kyllä kertynyt. Sekä viime että toissa yönä valvottamisesta vastasi herra Uhmakas, joka heräsi ukkoseen, eikä sitten tietenkään suostunut nukkumaan. Huusi vaan, että EI KUKU, EI UNI, EIEIEI. Yllättävän vähän silti edes kiristi pinnaa, vaikka mieskin on työmatkalla ja vietän kolme päivää yksin lasten kanssa. Vaikka kieltämättä pari kertaa kävi mielessä, että kirotun hannuhanhi, joka nukut siellä hotellihuoneessa keskeytyksettä. Turha ainakin tulla kotiin valittamaan, miten väsyttää, jos illat ovat venyneet. Siihen ei ole oikeutta, jos on ollut kuitenkin mahdollisuus nukkua. Nih.

Lueskelin tuossa lahjuksena tullutta Kaksplussaa, jossa esikoistaan odottavat äitiyslomalaiset kertoivat, miten viettivät aikaa ennen vauvan syntymää. Äidit laittoivat paikkoja kuntoon ja rakensivat pesää. Olin jo aivan unohtanut, että kyllähän minäkin silitin Iggeä odottaessa kaikki pikkuvaatteet ja jopa harsorätit. Ei käynyt tällä kertaa pienessä mielessäkään. Ihan outoa hommaa sekin kyllä, en ymmärrä mistä päähäni oli iskostunut ajatus siitä, että ne vaatteet pitää silittää. Enhän minä muutenkaan silitä mitään oikeastaan ikinä. Joskus harvoin pöytäliinan ja pakon edessä paitapuseron, jos ei muuta vaihtoehtoa ole.

Vaikka olisihan minulla nyt kolmena aamupäivänä aikaa vaikka silittää, ainakin teoriassa. Sovin siis hoitajan kanssa, että Igge puistoilee kolmena aamupäivänä viikossa alkuperäisen neljän sijaan. Vastoin kaikkia odotuksiani tällä hetkellä tuntuu, että tarvetta enempään ei ole. Nuokin kerrat ovat melkein enemmän Igen kuin minun tahto, ipana kun ei meinaa malttaa vetää edes kenkiä jalkaan kuullessaan, että naapurintyttö ja hoitaja ovat tulossa hakemaan häntä ulos.. Yleensä Igge noudetaan puoli kymmenen maissa ja kun Lillabuu vetelee sikeitä kymmeneenkin asti, aamuista on tullut minun ja Igen yhteistä aikaa. Poika palautetaan yleensä kotiin päiväunille viimeistään yhden aikaan.

Hassu juttu muuten, että kun Igge syntyi, olin lähemmän neljä kuukautta jotenkin ihan omissa maailmoissani. Kotikuplasta ei edes tehnyt mieli pois. Nyt kiinnostus ulkomaailmaan palasi huomattavasti nopeammin, ja olen mm. ehtinyt suunnitella opintoja. Osittain syynä lienee se, että Lillabuu on ollut niin kiitollisen helppo hoidettava, mutta varmaan kaikista tärkein ero on siinä, että elämänmuutos ei ollut tällä kertaa läheskään niin suuri. Ei ole ollut syytä identiteettikriisiin, kun olin jo valmiiksi äiti.

Päivät ovat kyllä täynnä, enkä panisi vastaan, jos Igge innostuisi taas pottahommista. En vaan viitsi pakottaa. Kesällä poika innostui puskapissaamisesta, ja sen kaupunkiversiona hän on muutaman kerran tahtonut pissalle suihkun lattialle. Tämä vaan tuskin on kovin näppärä keino pidemmän päälle... Aika hankalaa, jos herralle pitää aina löytää lattiakaivo, mihin tähdätä, kun luonto kutsuu. Sitä isompaa asiaa hän ei suostu potalle tekemään. Ostin myös sen supistajan, mutta sille herra ei suostu istumaan millään. Kannustimiksi tarjotaan tarroja ja sen sellaista, mutta se edellyttäisi, että sinne pottaan joskus tulisi jotain. Tai että tyyppi suostuisi edes istumaan potalle.

Ehkä ainakin osasyy pottahaluttomuuteen on kilpailijan syntymässä. Muitakin regression merkkejä on näkyvissä: Igge viihtyy aiempaa enemmän sylissä eikä meinaa suostua syömään itse. Siksi myös unitutista vieroitus odottaa vielä. Huvittava tilanne tämä kyllä, kun pienempää oikein opetan tutin syömiseen ja toista taas yritän saada tottumaan ajatukseen tutin hylkäämisestä kokonaan. Tämän kakkosen kanssa oli muuten ihan selvää, että kunhan imuote on kunnossa ja syömishomma sujuu, tutti esitellään vauvalle viipymättä. Minä kieltäydyn toimimasta tuttina ja valitsen mieluummin hyvät yöunet, mahdollisuuden rauhoittaa itkevä vauva myös silloin, kun syliin ottaminen ei ole mahdollista (autossa, bussissa, ratikassa ja kahden lapsen kanssa välillä myös ihan kotona) ja sitten aikanaan tutista vieroittamisen. Siitäkin jo puhuimme miehen kanssa, ja mietimme, että ehkä se olisi helpompaa kun Lillabuu on alle vuoden ikäinen. Mutta sen näkee sitten, Igen kanssa kun kävi niin, että täydet yöunet ja mukavuudenhalu voittivat kunnianhimoiset suunnitelmat aikaisista jäähyväisestä tutille. Sivumennen sanoen en ymmärrä ymmärrä, miksi ihmeessä tutista on tullut Suomessa jotenkin epäilyttävä kapistus. En nyt ehkä lähtisi ihan eteläeurooppalaiseen tyyliin, jossa viisivuotiaat vielä lutkuttavat kuminänniä, mutta sallikaa nyt hyvät ihmiset vauvoille tuttinsa. Vaikka samapa tuo minulle - tässä iässä ja toisella kierroksella minua ihan rehellisesti kiinnostaa aika vähän, mitä joku muu ajattelee. Jos sinä olet onnellisempi, kun vauvasi ei syö tuttia, niin hieno homma ja onnea sinulle. Siitä vaan hyvä äiti -palkintoa odottelemaan, lupaan taputtaa katsomosta!

Oho, siitähän tuli pieni avautuminenkin! Ehkäpä vielä pääsen vauhtiin ja lakkaan olemasta niin raivostuttavan seesteinen, haa.

Lillabuu täyttää huomenna kahdeksan viikkoa. Sitä vastasyntynyttä myttyrääpälettä ei enää ole, niisk. Olemista värittää hormonien voimistama haikeus: jotenkin nyt olen ihan eri tavalla tiedostanut, miltä tuntuu ja tuoksuu sylissä köllöttävä lämmin ja pehmoinen pikkuvauva. Se mukautuu minun kehooni totaalisen luottavaisesti: sillä ei vielä ole minkäänlaista henkilökohtaista reviiriä. Esikoinen käytännössä asui sylissä ensimmäiset kuukaudet, mikä tuntui välillä todella ahdistavalta. Nyt, kun jaan aikaani kahdelle (ja yritänpä vielä saada varastettua joitain hetkiä myös itselleni ja miehelle), rauhallinen syliaika tuntuu melkein ylellisyydeltä. Ja väistämättä iskee haikeus, kun ajattelen, että voi hyvin olla, että nuuhkin tässä viimeistä vauvaani.

Ensi viikolla luvassa on mm. tapaaminen papin kanssa, isyyden tunnustus sekä maman omaa aikaa: aion sekä mennä yksille että käydä kampaajalla. Heihei juurikasvu, ei tule ikävä. Pitäisi käydä myös tsekkaamassa hääjuhlapaikka ja miettiä, miten selvitä helpoimmalla ristiäisvalmisteluista. Pötkö saa nimen syyskuun kolmas, joten vielä ei ole paniikki, mutta epäilemättä pian on. Jos jollain on kuningasideoita tarjottavista, niin kertokaa ihmeessä!

3.8.2011

PIhalla arjessa

Olemme palanneet kotiin, mies lähti maanantaina töihin ja reilun kolmen viikon skäribo-elämä vaihtui kaupunkiarkeen. Juokseva vesi ja sisävessa helpottavat melkoisesti holiday bluesia, landella kun vesi juoksee kaivosta keittiöön vain miehen hartiavoimin. (Mä vannoin aina, että lapsia ei tule, ennen kuin siellä vedetään vedet keittiöön, mutta näin siinä sitten kävi.)

Mielessä on pyörinyt sata ja tuhat asiaa, joista kirjoittaa. Ensinnäkin toipumisesta, tai sen puutteesta. Olkaa onnellisia, etten päässyt päivittämään blogia saareilun alkuaikoina, sitä vonkumista ei olisi jaksanut lukea kukaan. Vaikka alku oli tämän synnytyksen jälkeen helpompi kuin sektion jälkeen, niin toipumisessa meni kyllä niin moni juttu vituralleen, että aloin olla melko toivoton jo jossain vaiheessa. Tikit eivät sulaneet niin kuin niiden piti, ja niitä poisteltiin sitten äitiyspolin päivystyksessä. Hemoglobiini oli kuukausi synnytyksen jälkeen edelleen reilusti alle 100, minkä takia olin ihan zombie. Kun lääkäri ultrasi kohtua, ettei sinne ole jäänyt mitään ylimääräistä, hän sitten onnistui repäisemään haavaa auki niin, että se kirveli ja vuosi kirkasta verta viikon eteenpäin. Voi kristus mitä hommaa. MUTTA sitten kun haava meni umpeen, hemoglobiini lähti nousuun (kuusi viikkoa synnytyksestä se oli 108) ja voin heittää särkylääkkeet jonkkaan, olo parani melkein yhdessä yössä. Ja nyt tuntuu, että oliko se muka niin kamalaa. (Oli se.)

Ekat neljä viikkoa menivät siis tuttuun tapaan sekavissa tunnelmissa. Ei ollut ihan yksi tai kaksi päivää, kun tuntui, että aurinko ei paista tähän risukasaan enää ollenkaan. Ulkona oli kuuma kesä ja minä makasin hikisessä makuuhuoneessa hikisen vauvan kanssa kipeänä ja kiukkuisena. Olin varma, että tarvitsen kohta lääkitystä myös yläpäähän. Osittain kyse taisi olla hormoneista, koska näin jälkeenpäin huomaan ajatusteni ja fiilisteni menneen aika lailla samaa rataa kuin Igen ensimmäisinä viikkoina. Silloin kyyneleitä aiheutti imetystaistelu, nyt oma parantuminen. Olen miettinyt, että osittain toipumisen odottelu oli varmaan hankalaa myös siksi, että maailma ei nyt mullistunut ihan samalla tavalla kuin ensimmäisellä kerralla, jolloin en muuta kaivannutkaan kuin kotikuplassa ihmettelyä. Nyt olisin tahtonut jatkaa elämää "normaalisti" heti, eikä hermo meinannut millään kestää lepäilyä ja jatkuvaa avuntarvetta.

Kaikista omituisinta on, että edellisestä huolimatta minua vaivaa kamala raskaushaikeus. Jotenkin tuntuu, että tämä raskaus mennä hujahti (viimeistä viikkoa lukuunottamatta...) niin nopeasti ja vaivattomasti, että en edes ehtinyt tajuta kun se oli jo ohi. Olen jotenkin omituisesti vähän kateellinen kaikille ympäristön raskautuneille. Toivottavasti tämä menee pian ohi, pelottavaa moinen. Kaipaan myös vähän sitä olomuotoa, jossa ei koskaan tarvinnut vetää vatsaa sisään. Nyt pukeutuminen on paljon haastavampaa, kun pitää sekä peittää wobblywobbly-maha että varmistaa vauvan ruokintamahdollisuus. (Tässä välissä voin suositella Carriwellin Nursing Tank Topia, jota voi tilata esim. Nellystä. Napakka toppi tasoittaa ihanasti vatsamakkarat ja luo illuusion kiinteästä vyötäröstä.)

Imetyksestä puheenollen, en vieläkään oikein osaa luottaa siihen, että vauva osaa ottaa tarvitsemansa. Igen kanssa käydyn syömistaistelun jäljet istuvat tiukassa siitä huolimatta, että edellisellä neuvolakäynnillä painoa oli tullut kahdessa viikossa 800 grammaa, eli ensimmäisen elinkuukauden saldo oli sellaiset 1,5 kiloa sairaalastalähtöpainoon... Edelliset strategiset mitat olivat siis 4 600 g ja n. 58 senttiä. Tuntuu, että beibe syö nykyisin niin nopeasti, että miten se muka ehtii saada tarpeeksi. Lisäksi se nukkuu öisin heräten syömään vain kerran tai kaksi (tyypillinen yö: nukkumaan n. 22, eka herätys 3, seuraava 6, sitten unta yli yhdeksään tai välillä jopa niin, että eka herätys on vasta viideltä ja seuraava kasilta!), mistä pitäisi tietenkin osata nauttia, jos vaan osaisi. Yritän kuitenkin, vaikka välillä herään kyllä myös herran ilmavaivoihin, jotka ovat melkoisen kuuluvia. Itsehän vauva nukkuu läpi kaiken ähinän ja pörinän... Huomenna on onneksi lääkärineuvola, joten siellähän tyypin kasvu taas sitten selviää. Ainakin yleisesti ottaen herra on hyvin tyytyväinen ja jäntevä pikkuihminen, ja nykyisin myös hymyileväinen. Voi liikutus niitä hampaattomia hymyjä ja voi apua mitä aikuinen ihminen on valmis tekemään sellaisen pyydystääkseen. Tuitui vaan!

Käytiin loman aikana myös Igen kaksivuotiskatsastuksessa toteamassa, että hieno lapsi on. Mittaa pitkällä ja hoikalla ipanalla oli noin 90 senttiä ja painoa 12,5 kiloa, eli kasvaa ihan samoilla käyrillä kuin jo syntyessään. Puhuu lauseita, on motorisesti taitava, kyselee ja keskittyy - sellaisia asioita täti taisi korttiin kirjoittaa. Puhuttiin myös uhmasta, joka sai melkoisesti puhtia vauvan syntymän jälkeen. Nyt tuntuu vähän helpommalta, ainakin siinä mielessä, että minäkin taas kelpaan eikä kaikki ole pelkkää pappapappaa. Myös vauva saa hellempää kohtelua kuin alussa. Igge pussaa "lillabuuta" ja toteaa perään topakkana, että "ei puje". Hyvin on mennyt oppi perille... Heti, jos lillabuu alkaa kitistä, Igge juoksuttaa vauvalle tuttia, kiikuttaa sitteriä ja laittaa soittorasiapupun soimaan tai komentaa, että "mamma ottaa lillabuu kyykkyyn (=syykkyyn)". Oikeastaan yritystä nyrkkipaijaukseen ja muuhun veljelliseen muilutukseen on nyt havaittavissa vain, kun Igge alkaa olla väsyksissä tai nälkäinen.

Igge on ollut nyt parina aamupäivänä puistossa sen saman hoitajan kanssa, joka meillä oli keväällä. Alunperin sovittiin, että hoitoaika olisi neljänä päivänä viikossa 8-14, mutta nyt on käynyt niin, että Igge herää vasta kahdeksan maissa. En jotenkin raaski lykätä sitä hoitoon suoraan sängystä, joten ollaan syöty aamupalat yhdessä ja Igge on lähtenyt sitten vasta yhdeksän jälkeen puistoon yhdessä hoitajan ja naapurintytön kanssa. Olen myös pyytänyt, että hoitaja tuo Igen kotiin päiväunille, koska muuten lapsi pitäisi herättää kahdelta. Periaatteessa kaikki toimii ihan hyvin, mutta kun mulla on huono omatunto siitä, että Igge on muualla. Mikä on sinänsä ihan älytöntä, että lapsi itse odottaa puistoreissuja innolla ja lähtee aina tosi iloisena hoitajan mukaan. Silti minusta tuntuu, että MINUN pitäisi olla siellä puistossa - ja näillä säillä tuntuu, että ihan oikeasti myös haluaisin olla siellä. Enpä tosiaan arvannut tätä itsestäni. Toisaalta taas tiedän, että tulee varmasti päiviä, jolloin olen kiitollinen siitä, että Igen aktiviitetit eivät ole vain minun varassani. Ja itseasiassa esimerkiksi huomenna on aika kiva, että voin mennä lääkärineuvolaan kahdestaan vauvan kanssa, eikä tarvitse raahata päiväuniaikaan mukaan yhtä uhmailijaa. No, täytyy vaan löytää toimiva tasapaino tähän kuvioon. Onhan meillä nytkin iltapäivät ja yksi arkipäivä viikossa kokonaan.

Huonosta omastatunnosta vielä, ihanan Liisan ihanassa blogissa (lukekaa ihmeessä!) oli juurikin puhetta äitien ulkoilusta. Jännä juttu juurikin se, mitä Liisa kirjoitti kommenttilaatikossa siitä, että tuntuu, että kakkosen kanssa pitää tehdä tietyt asiat samalla tavalla. Tai siis esimerkiksi että jos imettää esikoista vuoden, niin toistakin pitää imettää vuosi. Mulla tämä syndrooma koskee tällä hetkellä yhä kovemmaksi käyvää terassinkaipuuta: Igen vauva-aikana kaipasin ulos vasta joskus vauvan ollessa nelikuukautinen, nyt taas tuntuu, että tekisi jo kamalasti mieli parille rentouttavalle lasilliselle ilman kiirettä takaisin. Henkinen rajani on vauvan kaksikuukautispäivä - sen jälkeen aion kyllä poistua pariksi tunniksi johonkin skumpalle. Siis koska kuten tuolla kommenttikeskustelussa tuli ilmi, olishan se hirmuista tuhlausta, jos ne kaiken varalta kaappiin hankitut Nan-purkit menisivät vanhaksi! Eikö?