21.12.2012

Joulukorttianarkisti

Kun olin lapsi, rakastin kaikkea askartelupaskartelua. Ja koska äitini on lastentarhanopettaja, hän ei ollut kovin innokas askartelemaan minun ja siskoni kanssa, mistä syyllistämme häntä säännöllisesti edelleen. Paitsi että minä en ole ollut syyllistämisasiassa enää viime aikoina ihan yhtä innokas kuin ennen, koska enhän minäkään ikinä jaksa askarrella omien ipanoideni kanssa. Se on sotkuista ja työlästä ja ne jaksavat keskittyä noin kaksi (2) minuuttia, ennen kuin innostus herpaantuu ja minä jään liimailemaan ihan keskenäni. Sitä paitsi minun on hyvin hankalaa olla puuttumatta askarteluihin, kun ne liimaa kaikki väärinpäin eikä ollenkaan niin kuin minä olin suunnitellut.

Alkuviikosta ryhdistäydyin ja rykäisimme Igen kanssa läjään 45 joulukorttia. Vähän anarkistisia niistä tuli, kuuset sojottavat miten päin sattuu ja osasta piti leikata puolet pois, kun ne eivät mahtuneet korttiin (kamalan rajoittava tuollainen kortti, vähän niin kuin sekin että muka pitäisi piirtää vain paperiin!). Mutta minusta niistä tuli hienoja! Iggekin oli ylpeä tuotoksista, kehui itseään että "kyllä minä oon kuule mamma niin taitava poika, että minä autan sua tekemään nämä kortit". 

Kuvakavalkadiin valikoitui itse asiassa aika sovinnaisia kortteja, kun kamerasta loppui virta enkä ehtinyt kuvata kaikkein villeimpiä viritelmiä. Jotain kehitystä tässä kuitenkin on tapahtunut, kun tyyppi liimasi latvatähdet ihan itse juurikin puiden latvaan eikä esim. pöytään, seinään tai itseensä. Pienempikin auttoi taputtelemalla kuvioita niin, että liimaukset varmasti pysyvät. Parin vuoden päästä mun ei enää tarvitse tehdä mitään! (Ja voin kertoa, että ihan just ei muutenkaan huvita postitella yhtikäs mitään, kun tänä vuonna on postitettu kaikki hääkutsut ja kiitoskortitkin. Mutku ei luonto anna periksi mennä kaupan korteilla, vaikka muuten olenkin innokas ylittämään aidan matalimmasta kohtaa.)

Kortin sisälle laitettiin pieni kuva ipanoista pilvenpiirtäjän ikkunalaudalla (sisäpuolella sentään) ja Igen selvitys joulusta: 
 
"Joulu tarkoittaa sitä, että enää ei saa syödä joulukalenteria. Silloin pitää varmaan syödä siis puuroa ja leipää.

Joulupukki on kolme tai yksi vuotta vanha ihminen. Mutta se joulupukki ei ole pikkuveli. Sekin on yksi. Joulupukki on vähän punainen."

Hyvää joulua & god jul siis itse kullekin säädylle!


 
 
 
Posted by Picasa

19.12.2012

Viime aikojen huvituksia

Minä: - Voi mun ihanaa poikaa, ootko mamman kulta?
Lapsi: - No en oo, minä oon vaan mun kaveritytön kulta ja sinä voit mennä roskikseen.

***

Lapsi turhautuu, kun isä kieltää tekemästä jotain: - Nå voj tutton (sjutton), nu e du pappa helt tiukkapipo!

***

Rokotuksen jälkeen autossa, kun itkukiukkuraivari on rauhoittunut: - Arvaa miksi minä itkin? No kun minua kiukutti, koska lapsia kiukuttaa jos niihin tehdään pieni reikä. Semmosta se vaan on!

***

Kaupassa, kun mies ja pikkuveli lähtivät hakemaan maitoa lapsen huomaamatta: - MAMMA MAMMA, MIKSI SINÄ OOT TAPPANUT PAPAN JA PIKKUVELJEN?! (Selitin vastaukseksi yhtä kovaäänisesti, että voi muru, "tappa" on suomeksi kadottaa.)

***

Menin aamulla keittiöön, ja ihan vähän huomautin jostain, en edes muista mistä. Mies naureskeli pojille, että jaa-a, mamma on taas jäkätystuulella. Poika siitä tuohtuneena komensi: - Pappa, et saa sanoa noin. Nyt HETI nuukkaan siitä!

Mun rakas. Vaikka se onkin säännöllisin väliajoin lähettämässä mua roskikseen. Mistähän lie oppinut tuon nurkkaan komentamisen...

Loppubonus: Oltiin kampaajalla, ja siellä on töissä eräs vaalea, kalju, väkeväniskainen mies. Pikkuveli tuijotti ulkona seisova miestä ikkunan läpi ja totesi hyvin hämmästyneenä, että MUUMI!

No ilmiselvä muumihan se. Rööki suussa tosin, niin en heti itse huomannut.

14.12.2012

Valitsen vaihtoehdon "Ei kuulu teille"

Helsingissä on siirrytty "keskitettyyn neuvolan ajanvaraus- ja neuvontajärjestelmään". Henkilökohtaisella tasolla asiassa ärsyttää se, että siinä missä ennen soitin suoraan omalle neuvolantädilleni ja varasin ajan, nyt hommaan meni erinäisten teknisten ongelmien ja uusien soittopyyntöjen ja koko systeemin älyttömyyden takia kaksi päivää ja yhteensä 12 puhelua - harvinaisen tehokasta, eh.

Yleisellä tasolla en voi ymmärtää, millä tavalla yhdenkään väsyneen/hätääntyneen/panikoituneen/masentuneen/epävarman/muuten avuntarpeisen äidin tai perheen etua palvelee se, että puhelinapua ei enää saa yhdeltä tutulta ihmiseltä. Miten keskitetyn neuvonnan tuntematon ihminen, joka ei tiedä perhettä eikä perheen tilannetta, osaa esimerkiksi kysyä oikeat kysymykset vaikka masentuneelta äidiltä, joka saattaa soittaa näennäisesti ihan muusta syystä? Eikö juuri ole jankattu kammottavien uutisten yhteydessä, miten ongelmatilanteisiin pitäisi pystyä puuttumaan aiemmin ja paremmin? Miten se voisi edes teoriassa onnistua, jos perheet ovat vain järjestelmän, eivät ihmisen asiakkaita?

Meidän perheemme on mielestäni varsin tasapainoinen ja onnellinen, ja monella tavalla onnekaskin. Silti olin esikoisvauvan äitinä välillä ihan pihalla ja soittelin hätäpäissäni neuvolaan milloin mitäkin. Sain omalta tädiltäni rauhoittavia sanoja, oikeita kysymyksiä ja joskus jopa vastauksia. Tärkeintä oli kuitenkin tunne siitä, että jos (kun) olen totaalisen kuutamolla, tiedän, mihin soittaa. Että en ole ihan yksin kaikkien hämmennysteni kanssa. Minun ei myöskään tarvinnut selittää joka kerta tilannetta uudestaan uudelle ihmiselle tai vakuuttaa tätiä siitä, että en ole mikään mental case tai sosiaalitapaus, vähän väsynyt ja hämmentynyt tuore äiti vain.

Anyways, olin jo melkein unohtanut ärsytykseni, kunnes pari päivää sitten sain postissa lomakkeet, jotka pitäisi viedä täytettynä 1,5-vuotisistuntoon. Enpä ole vähään aikaan kilaroinut yhtä raivokkaasti kuin lukiessani ko. papereita. Minä en todellakaan halua, että jonnekin lasteni taustatietoihin kirjataan, pystymmekö keskustelemaan seksuaaliasioista tai olemmeko joskus polttaneet pilveä. Ensinnäkin se helvetin voimavarakyselylomake oli sellaista holhoavaa lässytysscheissea, että pelkkä ajatuskin vituttaa. (Minulle nimittäin käy niin, jos minua kohdellaan keskenkasvuisena idioottina.) Lisäksi pidän oikeutetani valita itse, mitä asioita haluan jakaa neuvolan kanssa, enkä todellakaan aio käydä mitään teennäisiä parisuhdekeskusteluja vieläpä lasten läsnäollessa.

Toiseksi nämä alkoholi-/tupakointi-/huumekyselyt ovat, jos mahdollista, vielä enemmän perseestä. Minusta se, mitä olen tehnyt tai jättänyt tekemättä 15 vuotta ennen lapsia ei kuulu neuvolalle tai yhteiskunnalle millään tavalla. Otetaan vaikka tilanne, jossa (luonnollisesti täysin kuvitteellinen) esimerkkihenkilö on tupakoinut aikoinaan varsin hartaastikin, mutta luopunut siitä tullessaan raskaaksi. Nykyisin vastuullinen äiti-ihmisemme polttaa joskus juhlatilanteissa, mikä ei tietenkään ole sinänsä hyväksi sekään, mutta asia tuskin vaikuttaa mitenkään perheen yleiseen hyvinvointiin. Tai entäpä jos (edelleen täysin kuvitteellinen) esimerkkinaishenkilömme on polttanut pilveä muutaman kerran joskus parikymppisenä, mutta ei vuosiin ennen raskaaksituloaan, saati sitten raskausaikana tai lasten syntymän jälkeen. Miten tuo jo oikeudellisestikin vanhentunut rike vaikuttaa siihen, miten lapset tai vanhemmat perheessä voivat? Miksi se pitäisi merkitä yhtään mihinkään? Mitä se ylipäätään kuuluu kellekään? Tai jos kuuluu, niin miksei sinne sitten merkitä myös kaikkea muuta riskialtista käyttäytymistä: voin myöntää itse esimerkiksi kävelleeni päin punaisia (sitä teen kyllä silloin tällöin vieläkin), kulkeneeni yöllä yksin kotiin päihtyneenä ja ns. provosoivasti pukeutuneena, harrastaneeni suojaamatonta seksiä ei-niin-kovin-vakituisen kumppanin kanssa ja... no niin no, pointti tuli varmaan selväksi (ja ne tunnustuksetkinhan piti oikeastaan tehdä jo edellisessä postauksessa :).

En jaksa uskoa, että näillä lomakkeilla saadaan kiinni yhtään riskitapausta. Sen sijaan uskon, että kokenut neuvolantäti (tai -setä), joka tuntee asiakkaansa ja osaa työnsä (jossa on kuitenkin myös muita ulottuvuuksia kuin joku imetysvalistus), voisi nähdä myös sen, milloin perhe oikeasti tarvitsee ulkopuolista apua. Väistämättä käy myös mielessä se, että jos täyttäisin lomakkeet todenmukaisesti (joo en nuku tarpeeksi, mies on jäämässä työttömäksi, isovanhemmista ei käytännön syistä ole apua ja lisäksi on sitten vielä tämä järkyttävä huumetausta), niin mitä se tuntematon keskitetty neuvontaihminen oikein ajattelisi, kun katsoisi tietojamme ja soittaisin jostain asiasta tyyliin vauvani kakka on kirkkaanvihreää. Epäilemättä olisi pian lastensuojelu ovella.

Vielä pitäisi päättää, että mitä niille lomakkeille nyt sitten oikein tekisi. Yleisesti ottaen tuntuu olevan niin, että ihmiset valehtelevat. Kukaan ei polta, ei ole koskaan elämässään kolhinut itseään kännissä, kaikki puhuvat avoimesti seksistä, nukkuvat tarpeeksi ja saavat voimaa henkisistä/hengellisistä asioista (mitä hittoa sekin edes tarkoittaa?). Periaatteessa vastustan valehtelua, joten olen pohtinut sitäkin, että jätän paperit täyttämättä. Mutta tuleekohan siitäkin merkintä rekisteriin? Joutuvatko lapseni vielä hankaluuksiin, jos heidän äitinsä alkaa kapinoida järjestelmää vastaan? Ja mihin näitä lomakkeilla kerättyjä tietoja oikeastaan käytetään? Argh, haluan vain siihen korttiin ne uudet mitat ja tekstin tyyliin "Ikätasoisesti kehittynyt 1,5-vuotias. Sanoja tulee, tapailee lauseita. Juoksee ja hyppii. Iloinen, tasapainoinen poika. Seuraava tarkistus 2-v. neuvola". Se riittäisi hyvin. Koska minä olen "osannut varautua lapsen tuomiin elämänmuutoksiin" ja "osaan hoitaa lastani" ja "pystyn käsittelemään epävarmuuden tunteitani" ja "tunnen olevani riittävän hyvä vanhempi" ja ennen kaikkea koska näen, että lapseni voivat hyvin. Vaikka niillä onkin tällainen turmeltunut äiti.

11.12.2012

Kotiinpaluukasi

Poden säännöllisesti huonoa omaatuntoa siitä, että en koskaan ole saanut aikaiseksi vastattua esim. Sadun aikanaan heittämään Vuoden mutsi -haasteeseen (vaikka olen melkein varma, että jossain Bloggerin uumenissa on kyllä aihetta koskeva postausluonnos) enkä kovin moneen muuhunkaan haasteeseen, vaikka aina niistä kovin ilahdun. Lomaillessa Hupsilaa muistettiin useampaankin otteeseen, joten tässä tulee asioita allekirjoittaneesta ilman sen kummempaa etukäteissuunnittelua. (Vähän jännittää itseänikin, että mihin tämä tajunnanvirtatekniikka johtaa.)

1) Eräs nuoruuden idoleistani oli Paavo Kerosuo, joka esiintyi silloin Svenskanin Hypessä. Kävin katsomassa musikaalin varmaan kolme kertaa, mikä on kuitenkin melkoinen määrä, kun ottaa huomioon, että asuin 380 kilometrin päässä. Osaan edelleen ulkoa lähes kaikki musikaalin kappaleet - ja niin muuten osaa Paavokin, mikä paljastui, kun hän soitti minulle eräänä perjantai-iltana muutama vuosi sitten. Kerosuo esiintyi tuolloin eräässä näytelmässä, joka perustui sukulaiseni kirjoihin, ja jossain ensi-iltajuhlan huumassa he olivat päättäneet yllättää minut. No yllätyin kyllä, enkä todellakaan ihan heti tajunnut, että kuka Paavo se siellä soittelee.

2) Kirjoittavia ihmisiä meillä on suvussa muutenkin, ja henkilökohtaisesti olen salaa vähän ylpeä siitä, että ensimmäinen suomeksi kirjoittanut naiskirjailija, Theodolinda Hahnsson, on esiäitini suoraan ylenevässä polvessa. (En nyt vaan millään jaksa laskea, montako iso-liitettä äiti-sanan eteen kuuluisi laittaa.)

3) Kuten yllä linkatusta Wikipedian artikkelista, sukuuni kuuluu isoisojne-tädin roolissa myös Hilja Haahti, minkä vuoksi meillä on aina laulettu Maa on niin kaunis -virttä melkein juhlissa kuin juhlissa. (Haahti on tehnyt ko. virren suomenkieliset sanat.) Erinäisistä aiempien sukupolvien pappisihmisistä huolimatta - vai lieneekö heidän vuokseen - sukuni on varsin pakanapitoinen. Silti Maa on niin kaunis kuuluu kuvioon, ja aina myös kuuluu todeta, että oikeastihan se ei ole mikään jouluvirsi niin kuin Suomessa jostain syystä usein ajatellaan.

4) Kun nyt näihin sukujuttuihin pääsin, niin paljastettakoon, että eräs isoisoäitini on kirjoittanut useampiakin kirjoja suvustamme. Kohtuullisen huvittava yksityiskohta on, että lukiessani yhtä noista opuksista paljastui, että miehen (siis minun mieheni) esi-isä on aikanaan tehnyt tekohampaat minun isoisojne-isälleni.

5) Kaikesta kirjallisesta taustasta huolimatta minusta ei tule koskaan kirjailijaa. (No ei kyllä tule pappiakaan eikä varatuomaria, vaikka niitäkin tuntuu esi-isissä riittävän.) En edes nauti kirjoittamisesta mitenkään erityisesti. Se on ihan kivaa ja osaan kai kirjoittaa ihan siedettävästi, mutta esimerkiksi bloggaamisessa minua kiehtoo enemmän vuoropuhelu muiden kanssa. Tämä on oikeastaan tosi harmi, sillä kirjoittaminen on minulle helppoa ja tuotan yleensä kohtuullisen valmista tekstiä. Olisi ihanaa, jos se olisi myös intohimo, koska silloin minun ei tarvitsisi miettiä, mitä haluan tehdä isona.

6) Töistä tuli mieleeni, että todella kaipaan säännöllistä palkkatuloa. Vielä kun oppisin maksamaan laskut ajoissa - menetän varmaan järkyttävän summan rahaa vuosittain vain siksi, että en saa aikaiseksi istua laskuläjän kanssa koneelle ja maksettua niitä pirulaisia pois. Se on ärsyttävää eikä minulla ole mitään puolustusta, olen vain laiska ja saamaton. Siksi maksan hävettävän ison osan laskuista myöhässä, ja olen muutaman kerran saanut kirjeen perintätoimistostakin, kun olen vaan jotenkin sählännyt ja hävittänyt laskuja ja haahunnut. Jokaisen näistä ehkä viidestä laskusta olen kyllä sitten maksanut heti kuoren avattuani, mutta miksi ihminen ei ikinä opi, häh?

7) Olin hyvin hämmentynyt, kun eräs ystäväni kertoi ihan huolettomasti, että hän ei tarkista tilinsä saldoa juuri koskaan, sillä kyllähän ne sitten kassalla ilmoittavat, jos korttimaksu ei mene läpi. Minä pelkään välillä, että kassalta sanotaan, että sulla ei kuule naikkonen ole katetta tilillä, vaikka tietäisin tasan tarkkaan, että se ei ole mahdollista. Mietin vaan jonossa hermostuneena, että entä jos sieltä onkin mennyt joku valtava suoraveloitus, josta en ole tietoinen. En tiedä miksi, mutta kammoan ajatustakin sellaisesta tilanteesta. Häpeäisin varmaan silmät päästäni. (Ja luultavasti näin tapahtuu ihan pian, kun menen manaamaan tätä blogissani.)

8) Lopuksi tunnustan, että erään elämäni kauneimmista kohteliaisuuksista (tai siis omalla arvoasteikollani kärkeen sijoittuvan) on lausunut appiukkoni, joka sanoi häissämme pitämässään puheessa, että olen paitsi (tietenkin) viehättävä, älykäs ja huumorintajuinen, myös erittäin hyvä äiti. Se lämmittää minua jostain syystä erityisen paljon - ehkä siksi, että 87-vuotiaan kauppaneuvoksen ei heti arvaisi kiinnittävän moiseen asiaan edes huomiota. Kyseinen kohteliaisuus lievittää myös sitä pientä harmitusta, että mies ei pitänyt minulle häissä mitään liikuttavaa Daniel-tyyppistä puhetta. Hän on kyllä luvannut korjata asian 40-vuotisjuhlissani, joten sitä odotellessa.

Jahans, tuli sitten näköjään sellaiset kahdeksan kohtaa. Ytimekkyys ei näissä blogikuvioissa toden totta ole ihan päällimmäisiä hyveitäni... Anyways, tunnustuksen luonteeseenhan kuuluu, että se pitää jakaa eteenpäin ja periaatteessa en tykkää siitä, että näin ei tehdä, mutta aika moni seuraamista blogeista on sen jo saanut ja toisaalta en millään jaksa ryhtyä tarkistelemaan, kellä sitä ei ehkä ole. Ottakaa siis, jos tunnette omaksenne!

5.12.2012

Hei ja moi!

Laskeuduimme kylmään pimeään helv valkeuteen perjantaiaamuna. Joka vuosi tässä vaiheessa iskee pieni epätoivo - oikeestiko tätä pitää taas kestää monta kuukautta? En ole vielä päättänyt, onko hyvästä lomasta tässä vaiheessa enemmän hyötyä vai haittaa. Toisaalta marraskuu ei päässyt ryömimään päähän, toisaalta kontrasti viime viikkoihin on niin jyrkkä, että melkein itkettää.

Olisin kyllä preferoinut pehmeämpää laskua lumikauteen, tuollainen kertarojahdus on aika armoton. Kyllä taas kiittelin tätä ihanaa vuodenaikaa, kun hinasin rattaita kinoksissa ja kitisevää kolmeveetä perässä. Puistossa pienempi käveli kolme askelta, tuiskahti naamalleen hankeen ja huusi. Homma kävi vähän turhan hikiseksi, joten ripustin sen kiikkuun, minkä seurauksena jouduin seisomaan paikallani ja jäädyin pystyyn. No kai tähän tottuu.

Suomessa olisi kyllä helpompaa olla talvi-ihminen kuin tällainen valon lapsi. Facebookissakin joka toinen hehkuttaa jotain suksihommia ja lämpimiä glögejä ja kynttilöitä. Yhden ystävän kanssa oli puhettakin siitä, että ehkä auttaisi, jos olisi innostunut jostain talviurheilulajista. Minä olen täysin surkea hiihtäjä, laskettelija ja luistelija eivätkä ko. lajit herätä muuta kuin kylmiä väreitä ja epäluuloa. Olen luvannut puolinorjalaiselle suksilajihullulle miehelleni, että vielä joskus annan edes sille murtsikalle mahdollisuuden. Ehkä nyt olisi hyvä talvi, kun ei ole mitään raskauksia tai muitakaan tekosyitä tarjolla?

Kolme viikkoa tarjosi riittämiin laatuaikaa perheen kanssa, mutta herrantähden mulla oli ikävä mun kavereita! Kamala juoruvaje! Olisin antanut aika paljon yhdestä illasta rantabaarissa hyvässä naisseurassa. Jos siis lähes täydellisestä lomasta haluaisi vielä paremman, kannattaisi rekrytoida joku kaveriperhe edes osaksi aikaa samaan paikkaan. Silloin lapsettomia tekemisiä ei tarvitsisi tehdä yksin (no, tokikaan se yksin spassa loikoilu ei ollut ihan valtavan vastenmielistä sekään, ehe), lapsilla olisi seuraa ja ylipäätään mahdollisuuksia erilaisiin seuruekomboihin olisi enemmän. Nytkin oli hauskaa vaihtelua, kun vietettiin yksi päivä erään ruotsalaisperheen kanssa, jolla oli Igen ikäinen poika, joka muuten sattumalta oli Lillabon kaima. Se oli Igestä varsin hassua, niin kuin sekin, että tämä lähes 3,5-vuotias kulki lähes koko ajan tutti suussa. Suomessa sellaista ei oikeastaan näe, ja kieltämättä se oli vähän oudon näköistä, niin tuttimyönteinen kuin olenkin.

Asiaa olisi ihan kamalasti, voisin kertoa luvattoman hyvin menneistä lennoista, hotellihuoneiden upgreidauksista, ilmaisesta shamppanjasta ja vastapainoksi kohtaamisista lepakoiden ja torakan kanssa, mutta pyrin palaamaan asiaan kuvien kera ensi viikolla. Tänään nimittäin suuntaamme itään kohti mummu-ukkilaa. Johan tässä tulikin oltua kotona melkein viisi päivää. Nämä päivät ovat menneet paitsi arkeen orientoitumiseen (Igge vetää edelleen ihan väärässä ajassa nukahtaen seitsemältä ja heräten viideltä), talvivarustuksen esiin kaivamiseen, kesä- ja syksyvaatteiden pois pakkaamiseen, pyykkäämiseen (jota tosin oli ihanan vähän, käytettiin melkein koko matkisten sisältö pesulassa ennen lähtöä), kavereiden ja siskon tapaamiseen, siivoojaa varten siivoukseen sekä erinäisten lastenhoitokuvioita koskevien hässäkkätekijöiden selvittämiseen (lastenhoitaja on a) viikon saikulla venähtäneen selän takia ja b) raskaana, mikä hieman hankaloittaa kevään hoitokuviota).

To do -listalla ovat edelleen joulukortit, jouluostokset, yksi iso tentti, graduaineiston keruu sekä sellainenkin pikkujuttu kuin että pitäisi varmaan löytää miehelle uusi työpaikka. Ja tietysti listalla majailee myös haasteeseen vastaaminen - Hupsilaa olikin kunnioitettu loman aikana peräti kolmella tunnustuksella, kiitos kaunis teille Lupiini, Suvi Trokee-Dakyyli sekä Leijonalapsen äiti!

Semmoista. Mitäs teille kuuluu? Minä poistun nyt pakkaushommiin, joten hyvää itsenäisyyspäivää itse kullekin säädylle! Huomenna taas katsotaan tuntitolkulla kättelyä, huippua! (Tämä ei ollut sarkasmia, tykkään oikeasti kekkereiden katsomisesta. :)