21.3.2013

Ai että!

Tulin vaan sanomaan, että vähän kai te ootte huippuja siellä! Meitsi on aivan liekeissä kaikesta keskustelusta. Tähän on niin kuin ennen vanhaan Painobaarissa, mutta ilman krapulaa. Ja mahdollisesti en 2000-luvun alkuvuosina juurikaan pohtinut päivähoitoa, mutta tajunnette pointin.

Ainoa ongelma tässä on se, että eilinen tiukkaan gradunkirjoitukseen varattu päivä meni kommentteihin vastaillessa ja tänäänkin on pitänyt jänkätä vähän Sadun tontilla. Nyt alan oikeasti töihin.

Eikä kun yksi juttu täytyy vielä jakaa. Ostin joskus vuosia, vuosia sitten miehelle jostain hämärästä syystä sellaisen pikkuruisen kirjasen, jonka nimi on "Pieni seksikirja". Se on varmaan oleviaan jotain ironiaa. Siis tiedättekö niitä muutaman sentin mittaisia opuksia, joihin on koottu aforismeja (tai oikeastaan "aforismeja") ja runonpätkiä? Tässä ne ovat eroottissävytteisiä, ja kuvituksena on jotain paljaita selkiä ja sydämiä, mutta kannessa lukee kuitenkin kokoon verrattuna huomattavan suurella fontilla kirjan nimi.

Eilen uusi hoitajamme (joka muuten vaikuttaa erittäin onnistuneelta rekrytoinnilta, hurraa sille!) huolehti poikkeuksellisesti myös kahdesta ex-naapurin lapsesta, niistä samoista, joiden kanssa meillä oli aikaisemmin hoitopiiri. Kun tulin kotiin, huomasin, että ko. kirja oli lelujen seassa lastenhuoneessa. Rakas vanhempi poikani ja hänen paras ystävätyttönsä olivat löytäneet kirjan jostain ja päättäneet ottaa sen leikkeihinsä. Kysyttyäni poika myönsi heidän esitelleen sitä myös hoitajalle. Hieman mietityttää, että mitä hän mahdollisesti ajatteli, kun lapsukaiset pyysivät lukemaan ko. teosta. Etenkin, kun se oli myös pikkuveljen toimesta pureskeltu osittain rikki.

19.3.2013

Päiväkodit, nuo hel*etin esikartanot?

Joko luitte Apusen kirjoituksen? Jos ette, niin lukekaa. Ilmeisen monille tulee yllätyksenä, että ihan tavallisetkin ihmiset harrastavat tuota lapset päiväkotiin, aikuiset lomalle -kuviota. Minä en keksi kuviolle yhtään järkevää puolustusta, mikä ei johdu minusta, vaan siitä, että niitä ei ole. Kaikki selitykset ovat just sitä - pelkkiä selityksiä.

Ja sanonpa sitten kuulkaa tähän samaan muutaman muunkin asian päivähoidosta, kun se jo herätti niin ponnekasta keskustelua tässä hiljattain. Ensinnäkin: kenellekään ei varmaan ole uutinen, että koti on (ainakin lähtökohtaisesti, jos kotona asiat ovat noin suunnilleen kunnossa) lapselle parempi paikka kuin päiväkoti. Tarkoitan, että tuskin kukaan on aidosti sitä mieltä, että päiväkoti on omalle lapselle parempi paikka kuin oma koti. Päiväkoti ei siis korvaa kotia. Toiseksi: mitä sitten? Lapsi ei mene rikki siitä, että se on päiväkodissa, jos hoidolle on tarvetta. Ei edes alle kolmevuotiaana.

Päiväkoti ei ole mikään perkele, joka tekee lapsista kouluampujia tai muita sekopäitä. Päinvastoin, perushoito on Suomessa hyvää ja arvostan suuresti päiväkotien työntekijöitä, joilla on valtava vastuu ja rikollisen rajalliset resurssit. Suurin osa tekee hommaansa täydellä sydämellä (ja milläs muullakaan, huomauttaisi kyynikko tähän, kun ei sitä hommaa kannata ainakaan rahan takia tehdä). Mutta kannattaisi ehkä muistaa myös, että päiväkoteja ei silti ole luotu siksi, että ne olisivat välttämättömiä lapsen kehitykselle. Järjestelmä perustettiin siksi, että naiset piti vapauttaa kotoa työelämään. Sehän on vain ja ainoastaan hieno juttu, että työssäkäynti on mahdollista molemmille vanhemmille, mutta se ei myöskään tarkoita, että pieni lapsi TARVITSISI päiväkotia yhtään mihinkään. Niitä iänikuisia virikkeitä ja sosiaalisia kontakteja saa myös muualta.

Siksi minua vähän huvittaa, kun nimenomaan päiväkotia puolustetaan kovin usein lapsen tarpeella. Ainakin minusta olisi pelottavaa, jos lapsellani oikeasti olisi parempi olla hoidossa kuin omassa kodissaan. Lapsi voi viihtyä päiväkodissa, mutta silti hän tarvitsee lomaa. Lapsi voi viihtyä päiväkodissa, mutta silti se ei välttämättä ole lapsen kannalta paras ratkaisu. Hieno hommahan se on, jos ipana sanoo, että haluaa päiväkotiin eikä taistele välttämätöntä vastaan. Ainakin minun lapseni kuitenkin sanovat myös mielellään esim. syövänsä vain suklaata, mutta se tuskin olisi kuitenkaan paras vaihtoehto. Lapsen arvostelukyky on tässä(kin) asiassa on rajallinen.

En myöskään ymmärrä, että isomman lapsen päivähoitoa toisen vanhemman ollessa kotona perustellaan sillä, että isomman on parempi olla siellä, koska kotona äidin huomio on vauvassa. Ei kai kukaan tosissaan luule, että siellä päiväkodin isossa ryhmässä sitten riittää enemmän huomiota pienelle lapselle? Ja kyllä, monet lapset reagoivat hoitoon viemiseen, vaikka vanhemmat eivät sitä aina näe. Myös ne, jotka jäävät sinne iloisesti voivat olla aika surkeina, kun äiti lähtee kotiin pesimään vauvan kanssa. Eivät kaikki, mutta toiset - eikä kyse muuten aina ole edes ihan niistä pienimmistä, vaan niin voivat kuulemma reagoida myös 5-6-vuotiaat. Ja oletteko muuten tulleet ajatelleeksi, että lapsen päivän kohokohta on kaikista kivoistakin virikkeistä huolimatta se, kun äiti tai isä tulee hakemaan hänet kotiin? Se on se asia, jota lapset odottavat koko päivän. Siksi se kaikkein tärkeinkin työpuhelu kannattaa hoitaa loppuun ennen kuin näyttäytyy lapselleen, eikä napata jälkikasvua mukaan kännykkä korvalla ja lapsille vain elekielellä kommunikoiden.

Anyways, terve lapsi tarvitsee päivähoitoa vain yhdestä syystä: silloin, kun vanhemmat eivät pysty häntä hoitamaan. Siihen taas tietysti voi olla monta syytä. Voi olla, että vanhemmat ovat töissä. Tai vanhemmilla voi olla jotain sosiaalisia tai terveydellisiä ongelmia. Tai ehkä mies on paljon poissa ja kotona on pieni vauva ja muuta turvaverkkoa ei ole. Ne ovat ihan hyviä syitä. Mutta ei päivähoito silloinkaan ole lapsi- vaan vanhempilähtöinen ratkaisu. Muun väittäminen on minun subjektiivisen päivähoitomielipideoikeuteni mukaan aikamoista tuubaa.

Eli siis a) päivähoito ei tuhoa lasta. Todiste: minutkin vietiin hoitoon jo yhdeksänkuukautisena ja näin normaali tuli. Ja b) kotihoito (päiväkodin vastakohtana, oli hoitajana sitten isä, äiti tai vaikka se palkattu hoitaja) ei tuhoa lasta. Todiste: En ollut päiväkodissa ennen esikoulua ja näin normaali tuli.

Mutta se lasten pitäminen päivähoidossa vanhempien lomaillessa on kyllä silti väärin.

Edit: Liisa kirjoittikin näköjään myös aiheesta jo. Kommenttikeskustelusta tuli mieleeni, että siitä subjektiivisesta päivähoito-oikeudestahan mun piti vielä kans. Minä olen - ilmeisen monen kanssa eriävästi - sitä mieltä, että oikeutta pitäisi rajoittaa pieniltä (alle 3-vuotiailta) juurikin tarveperustaisesti. Esimerkiksi työnhaku vie aikaa, eikä onnistu lasten kanssa. Tarve siis on. Jos on (kuten eräät :) niin innokas, että tekee äitiyslomallaankin töitä, niin hei, totta kai hoitoa tarvitaan. Mutta jos kahden vanhemman tavisperheen ainoa peruste lasten hoitoon viemiselle on se, että pitää päästä vähän viettämään "omaa aikaa", niin tööt, väärä vastaus. Väkisinkin kyllä ihmettelen, että eivätkö nämä ihmiset oikeasti halua tavata omia lapsiaan? Voin olla väärässä, kun täältä osittain kotoa vielä huutelen, mutta käsittääkseni täyttä työviikkoa tekevä ei arkipäivisin ehdi kovinkaan monta valveillaolotuntia lastensa kanssa viettää. Että eikö vanhemmilla ole ikävä lapsiaan?

18.3.2013

Välikausirajoitteinen tiedustelee

Tämän ostin.
Vaikka blogini on kovin tekstipitoinen, ei pidä erehtyä, olen kyllä kiinnostunut myös visuaalisista seikoista. Esimerkiksi omista ja lasteni vaatteista. Ensin mainituista ehkä joskus lisää, jos uskallan jatkaa Täti-ihmisen ostoshaasteen mukaisen excelin täyttämistä. Tässä kuussa oma ostoslista näyttää ainakin jollakin mittapuulla kohtuulliselta, mutta olenkin ovelasti siirtänyt materiankaipuuni lasten välikausitarpeiden täyttämiseen.

Pienempi saa periä isomman vanhat, kellarista löytyy varmaan haalaria ja kurahousua ja pipoa ja gorekenkää. Kunhan joku vaan joskus jaksaisi kaivautua sinne kaikkien vaatekassien keskelle. Lupiini kirjoitti ansiokkaasti lapsiperheen tavarakaaoksesta, asiasta, joka ahdistaa myös minua säännöllisesti. Määrättömiä ovat ne tunnit, jotka käytän lajitellen vaatteita eri kokoisiin ja eri vuodenaikoihin sopiviin pikkuveljelle säilöttäviin ja kirppikselle matkaaviin. Kuskaan pussukoita kellariin ja takaisin ylös ja tuskailen. Aina, kun isompi erä kirppiskamaa on päätynyt kellariin, alkaa jostain löytyä tavaroita ja vaatteita, jotka olisivat myös kuuluneet sinne. Yksittäisiä asioita ei jaksa sinne asioikseen lähteä viemään, joten niitä keräillään sitten erinäisiin laatikoihin ja pusseihin, joita säilytetään saunassa ja muissa liikenevissä tiloissa. Systeemi on paitsi aikaavievä, myös epäkäytännöllinen, koska samankokoisia vaatteita on sadassa eri paikassa, minkä takia osa jää toisella kierroksella käyttämättä ja koska en vaan millään kykene muistamaan, mitä kätköissä oikein majailee.

Ja tämän.
Hankalaa hommassa on se, että pelkästään ulkovaatteita on älytön määrä, kun jokaiseen vuodenaikaan tarvitaan useampia settejä eri keliolosuhteisiin. Talvella on oltava lämmin ulkoiluasu ja loskakelin vaatetus ja mahdollisesti myös joku siistimpi takki-kengät-yhdistelmä ja asusteet päälle. Sitten alkaa se omituinen välikausi, kun naulakossa roikkuvat niin toppavaatteet kuin kuravaatteet ja kuorivaatteet ja fleecet ja toisaalta jo kevättakit ja trikoopipot. Kesällä tarvitaan tennareita ja kumppareita ja huppareita ja sateenkestäviä vaatteita. Ja yleensä suurin osa on esillä yhtä aikaa, koska jos pakkaat vaikka toppavaatteet pois, niin aivan varmasti sieltä puskee joku toukokuinen lumimyrsky ja saat kaivaa ne esille taas.


Mahdollisesti myös tämän.
Lisäksi en voi enkä edes halua säästää ihan kaikkea isoveljen vanhaa, joten kamat on lajiteltava myös sen mukaan, mitkä menevät kiertoon heti, mitkä vasta oltuaan pikkuveljen käytössä. Ikävä kyllä visuaalista silmääni on alkanut hieman häiritä se, jos lapset eivät soinnu toisiinsa. En halua heidän olevan toistensa täydellisiä kopioita, mutta olen joutunut myöntämään olevani sillä tavalla rajoittunut, että minua häiritsee, jos toisella on esim. luonnonmateriaaleja ja perusvärejä ja toisella neonvärejä ja kirkkaita kuoseja. Tämän vuoksi olen kehittänyt useammankin pakkomielteen, mm. että isomman on saatava ensi talveksi samanmerkkiset ulkovaatteet kuin pienemmälle on varastossa ja mahdollisesti nyt hankittavan välikausihaalarin olisi mieluiten soinnuttava yhteen pikkuveljen olemassa olevan haalarin kanssa. Onneksi kaapissa on jo jemmassa useampi pipopari samanlaisia, mutta erivärisiä tai -kuosisia pipoja, joilla pääsen toteuttamaan tätä symmetrian kaipuutani. (Joka kyllä oikeasti on varmaan taas joku sijaistoiminto sille, että gradu laiskottaa ja tulevaisuus ahdistaa.)

Olen tässä merkityksellisessä välikausiasiassa kuitenkin nyt suurten kysymysten äärellä, enkä pysty rauhoittumaan, ennen kuin olen selvittänyt seuraavat asiat:
1. Tarvitseeko kesällä nelivuotias vielä haalarin, vai riittääkö takki ja housut -setti?
2. Pitääkö paikkansa, että päiväkodissa suositaan haalarivaihtoehtoa? (Nakkien on tarkoitus aloittaa pk-uransa syksyllä, ja ennakoisin asiaa mieluusti jo nyt.)
3. Mihin niitä kuriksia tarvitaan? Tarvitaanko niitä esim. just siellä päiväkodissa?
4. Monetko ja millaiset kengät lapsi tarvitsee? Tennareita on odottamassa kahdet, mutta mitään järkeviä kenkiä ei. Goretex-nilkkurit? Kumpparit? Nahkakengät? En ole vieläkään löytänyt järkevää komboa, onko joku muu?
5. Millaisia hanskavaihtoehtoja tarvitaan? Välikausihanskat ainakin ja sitten neulehanskoja kuivemmille ilmoille. Mutta tarvitaanko kurahanskoja?
6. Milloin käytetään softshelltakkeja? Entäs windfleeceä? Tarvitaanko näitä erityisesti johonkin ja jos, mihin?


(Ja tähän joku kulutuskriittinen loppukaneetti: jaadijaadijaa. Plus todistelua siitä, että minulla on myös muita harrastuksia ja olen ihan älykäs ihminen: liirumlaarum. Noin.)

9.3.2013

Kakskytkuus

Ruinasin Leopardikuningattarelta jo taannoin meemi-ikävuoden, ja sain kakskutosen. Ensimmäinen ajatus: mitä hittoa silloin tapahtui? Heti ensi hätään en muistanut lainkaan. Sehän on ollut siis vuosi ööh... 2007? Eikun siis 2005. Joo, just se, 2005. Ja siis arvatkaas mitä, minähän olen kirjoittanut blogia jo silloin, tai oikeammin olen aloittanut bloggaamisen toukokuussa 2005, kun olen ollut 26 vuotta ja yhden kuukauden! Hah! Joten helppohan mun oli mennä sinne virkistämään muistia, kyseinen blogi kun on edelleen olemassa, joskaan sitä ei ole päivitetty vuosiin.

Asuin tuolloin Etu-Töölössä, Runskilla viidennen kerroksen lautalattiaisessa pikkuyksiössä. Sinne ei ollut hissiä eikä ikkunaa voinut juurikaan pitää auki metelin takia, mutta se oli kovin soma ja hyvätunnelmainen pesänen. Mun turvapaikka. Ja sijainti oli loistava, kolmen minuutin matka töihin ja kaikki huvitukset kävelymatkan päässä. Tosin voi luoja ne portaat oli tuskalliset joskus, etenkin aamuyöllä korkkareissa. Ja lisäksi siellä oli lihavia, liukasliikkeisiä sokeritoukkia, joita säännöllisin väliajoin paniikissa Raidasin.

Tein osa-aikaisesti töitä pienessä viestintätoimistossa, ja yritin aloitella gradua. Nokkelaälyisimmät ehkä huomaavat, että se gradu ei koskaan valmistunut, ehe. Kävin myös mitä ilmeisimmin aivan älyttömästi baarissa. Elämä vaikuttaisi olleen lähinnä loputtomia baari-iltoja, hikistä Lostarin tanssilattiaa ja välissä pitkiä päiviä toimistossa, missä salamesetimme kollegan kanssa, kun hieman "persoonallinen" pomomme karsasti puhetta. Mitään työhön liittymätöntä ei voinut sanoa ääneen, ja työasioistakin uskalsi puhua vain harvoin ja harkitusti. Konttorinyherryksen vastapainoksi käytiin viinillä ja syötiin ulkona. Sunnuntaisin angstasin sinkkuuttani ja pelkäsin kissojen aikanaan nakertavan yksinäistä ruumistani, kun kukaan ei kaipaisi minua, mutta muuten oli lystiä. Kevyttä, huoletonta, kakskytjarisat-elämää.

Olin siis jo tavannut miehen, josta oli sittemmin tuleva aviomieheni ja lasteni isä. En vaan olisi todellakaan uskonut sitä silloin. Mieshän oli alun perin pomoni, ja koko homman oli tarkoitus olla lähinnä satunnainen huvitus. Oli kutkuttavaa herätä aamuisin samasta sängystä ja sitten mennä eri matkaa töihin samaan aamupalaveriin esittämään pomoa ja alaista. Tämä tapahtui vuoden 2004 alkupuolella, ja myöhemmin samana vuonna vaihdoimme molemmat työpaikkaa. Alkuvuoden 2005 mies asui Norjassa, jolloin tapasimme harvoin. Kesällä hän palasi Suomeen ja aloin taas heräillä säännöllisen epäsäännöllisesti täältä nykyisestä kodistani, mutta loppuvuodesta pistimme homman kokonaan jäähylle - tai siis oikeastaan erosimme, sikäli kuin ei-seurustelusta voi erota.

Vuoden 2005 syksyllä vaihdoin taas työpaikkaa, kun menin erään järjestön viestintäpäällikön äitiysloman sijaiseksi. Kaikki kuvitelmat opiskelusta (tai siitä, että kesän hillumisen jälkeen alkaisin muka tekemään jotain asian hyväksi) jäivät taas hyllylle, ja sukelsin täysipäiväiseen työelämään. Tässä työpaikassa kehitin mm. loputtoman ahdistuksen turhia kokouksia kohtaan, sillä istuin itse esimerkiksi joka toinen maanantaiaamu johtoryhmän kokouksessa ja joka toinen koko työporukan viikkokokouksessa pyörittämässä samoja asioita viikosta, kuukaudesta ja jopa vuodesta toiseen. Kirjoitin joka ikisestä kokouksesta pöytäkirjan, joihin kopipeistasin samoja kohtia viikosta toiseen. Muuten työ oli ihan kiinnostavaa, mutta ihmisten kanssa en ollut ihan samalla aaltopituudella. Tai no, en vaan sietänyt suurinta osaa niistä 35 vuotta samassa työpaikassa homehtuneista besserwissereistä, joiden energia meni lähinnä keskinäisten kaunojensa hoivaamiseen ja yleiseen valittamiseen ihan kaikesta.

Haaveilin oikeasta parisuhteesta, muistaakseni tässä vaiheessa alkoi tuntua siltä, että ihan kaikki muut seurustelevat. Jos joku olisi sanonut minulle marraskuussa 2005, että tasan kolmen vuoden päästä pissit tikkuun ja elämäsi muuttuu, olisin nauranut itseni tärviölle. Olimme juuri sopineet miehen kanssa, että tämä oli sitten tässä. Lapsiajatukset tuntuivat tosi kaukaisilta jo elämäntilanteestakin johtuen, vaikka olin aina ajatellut, että kyllä minä joskus niitä lapsiakin haluan. Loppuvuodesta erotuskissa pyöriessä olin muutenkin kaihoisana, kun moni hyvä ystävä muutti ympäri maailmaa. Lisäksi pikkujouluilin ja etsin piikkikorkoisia kenkiä, jotka poraisivat asfalttiin reikiä. Kunhan siitä vähän tokenin, innostuin taas liikkumisesta ja poljin spinningpyörällä pois kaikkea päässäni vellovaa roinaa.

Marraskuinen eromme osoittautui lopulta aika lyhytaikaiseksi päätökseksi, ja palasimme yhteen muutaman kuukauden päästä, vähän ennen kuin täytin 27. Varsinaisen yhdessäolomme lasken alkaneen vasta siitä, vaikka takana oli silloin jo melkein parin vuoden harjoittelu. Mies otti yhteyttä juuri, kun kuvittelin päässeeni yli koko scheissesta ja olevani jo matkalla aivan uusille kalastusvesille. Menimme oluelle ja jotenkin päädyin tänne samaan osoitteeseen, jossa tätä nyt kirjoitan. En todellakaan aavistanut, mihin kevytkenkäisyyteni johtaisi, mutta ei kyllä kaduta pätkääkään. Kun juhlin Brysselissä 27. syntymäpäivääni, olin tosi onnellinen kaikesta. Miehestä, oluesta, simpukoista, ystävistä, elämästä. Paska talvi oli voitettu ja edessä oli kuuma kesä, josta tulikin sitten yksi elämäni parhaista.

6.3.2013

Optimaalinen määrä ja vaihteluväli

Englannin Karoliina on ehkä mahdollisesti lipsauttanut, että saattaa olla tulossa tyttö. Tai sitten se oli vain huijausta. No sillä ei ole niin väliä, mutta kyllä taas riemastutti se Ilta-Sanomien kommenttiloota, jossa eräskin kertoi, miten on tekemällä tehnyt tyttöjä ruokavalion ja hedelmöityksen avulla, ja samalla tavalla tarkoituksella hän on tehnyt poikiakin, "mutta vain isän iloksi".

Samoin kuulin tässä taannoin naisesta joka odottaa neljättä (!) lastaan syntyväksi syksyllä, ja on huolissaan siitä, pääseekö ikinä pettymyksestä yli, jos vauva on poika. Hänellä on jo kaksi poikaa ja yksi tyttö.

Kiesus mitä porukkaa. Eikö lähtökohtana pitäisi olla se, että haluaa LAPSEN, ei tyttöä tai poikaa? Ilmeisesti myös kaikkien naisten pitäisi haluta tyttö (ja oletettavasti miesten poika). Jos meille joskus tulisi kolmas lapsi, niin en osaa kuvitella sen olevan muuta kuin pieni poika, mutta ihan yhtä lailla omalta tuntuisi varmaan tyttökin. Mutta olennaista olisi se, että haluaisimme kolmannen lapsen.

Olen ymmärtänyt, että vatsansisäisen vauvan sukupuolen tiedusteleminen vanhemmilta on joistakin loukkaavaa. Minusta ei, sehän on sellaista small talkia, kun ei siitä vauvasta kovin paljon muuta voi siinä vaiheessa puhua. Vähän hankala kehua pitkiä ripsiä tai paksua tukkaa kun tyyppi on vielä pelkkä sikiö. Tosin hypoteettisella kolmannella kierroksella en varmaan edes ottaisi sukupuolesta selvää (edit: siis etukäteen), etten kuulisi yhtään pöljää kommenttia, jos (ja kun) se vauva olisi poika. Ehkäpä kukaan ei enää vauvan synnyttyä tulisi sanomaan, että voi että, ei sitä tyttöä sit, no ehkä vähän lohduttaa että voitte kierrättää samat vaatteet. Eikä ku onnea.

Eräs kaveri sai pitkän, pitkän odotuksen jälkeen kaksoset, tytön ja pojan. Tiesittekö, että se on vauvanteon jackpot? Yllättävän monen ihmisen mielestä on aivan valtavan hieno suoritus saada kerralla kaksi vauvaa ja vielä molempia sukupuolia. Koska kyllähän vain erinomaisen onnistuneet yksilöt voivat moisen uroteon suorittaa. Kovinkaan moni ihastelijoista vaan ei tiedä, miten pitkä ja lääketieteellinen prosessi tarvittiin näiden lasten syntymiseksi. Veikkaan, että ihan yksikin vauva ihan mitä vaan sukupuolta olisi ollut vanhemmille tismalleen yhtä suuri lahja ja kiitollisuuden aihe.

Mutta ok, selväksi on tullut, että lapsenteossa pitäisi pyrkiä molempiin sukupuoliin ja että jokainen nainen kaipaa sisimmässään salaa tyttöä. En tiedä, onko aistimani tyttöpaine seurausta siitä, että miehet eivät taida poikahaaveitaan blogeissa ja Vauvan av-palstalla vouhkata vai siitä, että itselläni ei sen lajin ihmeitä ole, mutta olen välillä suruissani pienten poikien puolesta, kun tuntuu, että tyttö on joidenkin naisten mielestä ainoa oikea merkki ja malli. Pojat laitetaan johonkin ihankiva-lokeroon, eikä yhtään nähdä, että lapset ovat ylipäätään kaikki yksilöitä ja erilaisia ja monesti aivan kaikkea muuta kuin ehkä olit kuvitellut. Vähän surettaa myös niiden pienten tyttöjen puolesta, jotka syntyvät näille "siis mä niin halusinkin just prinsessan kun pojille on niin rumia vaatteitakin" -nettiäideille, koska hieman epäilyttää, saavatko nämä tytöt olla sellaisia kuin haluavat.

Sopivan sukupuolijakauman lisäksi ilmeisesti nykyisin kuuluu hankkia lapset mahdollisimman tiiviillä ikäerolla. Sitten kuuluu vinkua, että on niin raskasta, kun on kaksi niin pientä lasta. Ja myös muistaa koko ajan korostaa, miten varmaan on meillä niin paljon raskaampaa kuin kellään muulla, koska nämä nyt tulivat niin lähekkäin. Minulla on näille ihmisille yksi sana: EHKÄISY. Ihan totta, kukaan ei pakota tekemään niitä lapsia 1,5 vuoden ikäerolla. Vaikka teillä meni eka kerralla puoli vuotta, ennen kuin tärppäsi, niin jos ette ole valmiita siihen, että saattaa napata saman tien, niin älkää herranjumala harrastako suojaamatonta seksiä! Ei voi tajuta! (Okei, tajuan vähän, jos ensimmäiseen tarvittiin lääketiedettä. Mutta jos lapsettomuuteen ei ole ollut mitään selkeää syytä, mikä ehdottoman varmasti estää raskaaksi tulemisen jatkossakin, niin kannattaa ehkä omistaa edes pieni ajatus sille, että se on mahdollista.)

Ja se ikäero. Arvatkaa mitä, joka ainoassa lasten ikäerossa on varmaan plussia ja miinuksia. On aivan turha tulla keräilemään mitään ylimääräisiä martsapisteitä, jos teillä on alle kaksi vuotta tai sitten jo viisi ja oli jo niin tottunut nukkumaan. Kellään, toistan KELLÄÄN, ei varmaan ole yhtään lasta ilman, että välillä hieman vituttaa. Ja itseasiassa vitutti minua kyllä ennen lapsiakin, ei se elo nyt mitään sateenkaaria ja yksisarvisia ollut aina silloinkaan. Ihme kilpailua tämäkin kyllä. Minullakin on yksi tuttu, joka on ihan varma, että niiden elämä on ollut paljon kamalampaa, koska lapsilla on joku pari kuukautta pienempi ikäero. No ihan näin meidän kesken, se ei johdu siitä. Se johtuu siitä, että sinä olet hoitanut lapset käytännössä yksin. Jumalauta jos mies on kuusi viikkoa viettämässä isäkuukautta ja sen ajan vanhempi lapsista on hoidossa ja pienempi koko ajan äitinsä kanssa, kun mies tapaa kavereitaan ja nukkuu puolille päivin, niin ehkä se vika ei ole siinä ikäerossa. Plus että edelleen, ei voinut olla kovin suuri yllätys, että suojaamattomasta yhdynnästä voi toden totta tulla raskaaksi, kun yksi todiste oli jo kovaäänisesti maailmassa.

P.S. Olen varma, että Iso-Britanniaan syntyy kruununprinsessa.

P.P.S. Uusi hoitaja oli tänään töissä ja homma vaikutti toimivan hyvin. Kun tulin kotiin, isompi kysyi, että miksi sinä nyt jo tulit, meillä on vielä kirja kesken, eikös sinun pitäisi vielä mennä kouluun.

P.P.P.S. Pikkunakkini on avannut sanaisen arkkunsa ihan kunnolla. Ipana iältään vuosi ja kahdeksan kuukautta sekä risat päälle on yllätyksekseni alkanut selvittää asioitaan sanallisesti kolmen, neljän sanan lauseilla ja laulaa pätkiä suosikkilauluistaan. Uudet sanat tarttuvat (ja epäilemättä myös katoavat) ihan käsittämätöntä tahtia. Omituisinta on kuitenkin se, että miten tuollainen rättänä voi tajuta jo sanoa että mamma kato ja pappa titta? Tai että takki päävve ja jacka på? Eihän se kai oikeasti vielä kielten eroa tajua, mutta kiehtovaa yhtä kaikki. Hienosti se jo osaa toivottaa "hyvää peppuyötä" kuten isoveljensä ja puhua piejusta ja kakkahoutusta. Kivasti tosiaan isoveli toimii roolimallina, ai että!