24.2.2011

Heippa vaan

Olin muutaman päivän ihan ällöttävän hyväntuulinen, mutta onneksi se oli selvästi vaan ohimenevä ilmiö. Ensimmäiseksi meni hermo sokerirasitustestiin, tai siis siihen, että neuvolantäti oli jättänyt vastaajaan viestin, että haluaa jutella tulosista, mutta on nyt loppupäivän poissa, palaillaan huomenna, hei vaan. Minä tietenkin valvoin ja vatvoin asiaa koko yön ja kuukkeloin kaiken mahdollisen raskausdiabeteksesta.

No seuraavana päivänä kävi sitten ilmi, että se paastoarvo oli ollut pari kymmenystä sallitun rajan yläpuolella. Muut arvot taas oli ihan kohdallaan. Joudun siis mittailemaan sitä paastoarvoa kolmen viikon välein kotona seurantamielessä. En oikein osaa olla moisesta huolissani, eikä kuulemma tarvitsekaan, mutta se mikä tässä nyt veetuttaa aivan suunnattomasti, on se, että en tietenkään ole muistanut hakea tälle vauvalle vakuutusta, ja nykyisin tuosta yhdenkin arvon ylityksestä napsahtaa ruksi raskausdiabetes-ruutuun. Mä en ihan luota tähän diagnoosiin etenkin, kun edellisessä raskaudessa ei ollut mitään moiseen viittaavaa, ja kuulemma todennäköisyys sille, että raskausdiabetes puhkeaisi vasta toisessa raskaudessa, on minimaalinen. Ärsyttää vaan tällainen ylimääräinen hässäkkä.

Ja joojoo, tietysti on hyvä että näitä seurataan, mutta mulla on sellainen käsitys, että noita diagnooseja lätkitään aika pienestä. Eikö kannattaisi ensin seurata, että onko se arvo jatkuvasti koholla? Ainakin olen lueskellut, että ne arvot saattavat heitellä ihan terveelläkin ihmisellä ja aikaisemmin on myös ollut niin, että diagnoosi on annettu vasta sitten, jos vähintään kaksi kolmesta arvosta on normaalia korkeampia. Blääh. Sitä paitsi ärsyttää sekin, että olen a) syönyt paljon järkevämmin kuin edellisen raskauden aikana ja b) liikkunut paljon enemmän - nyt tuntuu siltä, että olis ollut ihan sama maata sohvalla syömässä suklaata, kun mut on nyt sitten leimattu ikuisesti.

Toisekseen meillä on käynnissä oikein mukava naapurisota. Säilytämme vaunuja normaalisti vaunuvarastossa, mutta muutama viikko sitten ne olivat täynnä hiirenpas*aa. Olemme siis nyt pitäneet niitä vastoin kaikkia paloturvallisuussääntöjä hiirien häätämisen ajan rappukäytävässä, koska niiden ronttaaminen neljänteen kerrokseen ei vain ole vaihtoehto. Eilen, kun tulin kotiin, joku oli työntänyt vaunut alas takaovelle johtavia portaita niin, että ne olivat siellä ylösalaisin ja kaikki alakorin tavarat olivat levinneet pitkin lattioita. Kiitos kovasti. Laitoimme lapun ilmoitustaululle, että ole hyvä ja jätä kärryt rauhaan, niin eikö sinne ole tämä tyyppi käynyt kirjailemassa, että viekää ne sisälle. Tervetuloa vaan kantamaan kärryt tänne neljänteen kerrokseen, minulta se ei oikein tämän mahan ja 1,5-vuotiaan kanssa onnistu. Alan olla siinä pisteessä, että pissaan uunipellille, pakastan sen ja sujautan levyn kyseisen naapurin postiluukkuun (meillä on aika pieni taloyhtiö ja tämä vaunujen heittelijä on tehnyt vastaavaa ennenkin). Mikä helvetti näitä aikuisia ihmisiä oikein vaivaa ja minkä takia joka jumalan talossa pitää olla ainakin yksi mielenterveyshäiriöinen idiootti tai muuten vaan sekopää?

Argh. On taas niin seesteinen olo, että oksat pois. Onneksi tiistaiaamuna lähtee lento lämpöön, ei harmita yhtään. Heihei vaan kaikki paskanaapurit ja älyvapaat järjestelmät ja muut verenpaineeni nostattajat. Ei tuu ikävä.

P.S. En sitten vielä varannut aikaa sinne osteopaatille, kun pallojumppa tuntuu auttavan siihen iskiakseen eikä se ole vaivannut nyt muutamaan päivään. Täytyy katsella tilannetta loman jälkeen.

20.2.2011

Osteopaatille vai ei?

Vietin tänään vapaapäivää kaikesta. Aamu alkoi kampaajalla, sitten lounastin siskon kanssa kaupungilla ja siitä suuntasin tuhlaamaan joululahjaani Helsinki Day Spahan päähierontaan ja kasvohoitoon. Aika autuasta, ah. Juu ja kävin vielä kotimatkalla ostamassa uutta kynsilakkaa - hankin viime viikolla elämäni ensimmäisen pikakuivattajan, ja totesin, että se saattaa mahdollistaa myös kaltaiseni kärsimättömän sählääjän kynsien lakkauksen. Kaikkea ne kemikalistit - öh keemikot? eiku herrantähden, kemistit! keksivätkin.

Päähieronta oli ihanaa, ja suunnittelin jo lähettäväni miehen jollekin kurssille sitä oppimaan. Hoitajan kanssa tuli puheeksi osteopatia, hän nimittäin on myös laillistettu osteopaatti (vai mikä se titteli nyt mahtaa ollakaan). Aloinkin miettiä, kannattaisikohan tuohon jumittavaan iskiashermoon kokeilla tätä hoitomuotoa. Kuulemma osteopatialla voidaan vaikuttaa myös vauvan asentoon, joten sekin jäi mietityttämään - haluaisin niin kovin, että tämä tyyppi tajuaisi pitää päänsä kohti uloskäyntiä loppuun asti. Toistaiseksihan se pyörii siellä vielä aivan holtittomasti, muutaman minuutin sisällä potkut tuntuvat milloin ylhäällä, milloin alhaalla, milloin navan takana.

Toisaalta viimeksikään ongelma ei ollut se, että Igge ei olisi osannut kääntyä pää alaspäin juuri silloin, kun vauvan opaskirjojen mukaan kuuluu niin tehdäkin. Se ei vaan tajunnut pysyä siellä, vaan muljahti ympäri reilua kuukautta ennen laskettua aikaa - ja ei mun pyllistelystä sitten enää ollutkaan apua, vaikka sinänsä oli ihan hyvä juttu, että Naistenklinikan lääkäri osasi antaa ohjeita myös asentohoitoon. Jotenkin lopulta vähän alistuin siihen, että näin tämän nyt sitten kuuluu mennä.

Tällä kertaa en ehkä olisi valmis antamaan periksi ilman uudenlaisten keinojen harkitsemista. Olen kuullut, että akupunktio voi olla avuksi ja samoin siis ilmeisesti osteopatia. Kuulisin siis mielelläni kokemuksia sekä akupunktiosta että osteopatiasta niin raskauden aikana kuin ylipäätään, jos jollain tätä lukevalla sellaisia on!

Synnytys käy mielessä silloin tällöin, vaikkakin vielä kovin kaukaisena asiana. Yleisemmällä tasolla olen harmissani siinä, että synnyttämisestäkin on tullut suorittamista: sen kuuluu olla voimaannuttavaa (kamala sana) ja elämyksellistä ja ties mitä, muuten olet epäonnistunut. Tapahtumaan ladataan kovia odotuksia, ja jos ja kun asiat eivät menekään suunnitelmien mukaan, äitiparka joutuu painiskelemaan syyllisyyden ja pettymyksen tunteiden kanssa sen sijaan, että voisi vaan rauhassa keskittyä ainutlaatuiseen lapseensa. Miksi ei riitä, että lopputuloksena on ainakin kohtuullisen hyvinvoiva äiti ja lapsi?

Kyllä minäkin uskon, että siihen on syynsä, että luonto on tarkoittanut lapsen tulevan ulos juuri sieltä, mistä niillä on tapana tulla ja että paras vaihtoehto on, että lapsi saa tulla silloin, kun on itse siihen valmis. Silti minusta on aika surullista, jos joku pitää syntymää tai oikeammin sanottuna itseään epäonnistuneena, vaikka lopputulos olisi paras mahdollinen.

Kun makasin siinä vällyjen alla hämärässä huoneessa naamio kasvoilla, ehdin kerrankin keskittyä kunnolla vatsassa vilkkaasti pyöriskelevään otukseen. Ensimmäistä kertaa päässäni alkoi hahmottua edes jotenkin tajuttavasti se, että meitä on ensi kesänä ilmeisesti neljä. Pikkuihminen alkaa kai vähitellen vallata paikkaansa perheessä, ainakin päässäni. Ja ehkä hetkeksi tavoitin siinä muutenkin euforisessa olotilassani sitä kaipaamaani onnellisen odotuksen tunnetta. Sille ei vaan ole oikein ollut aikaa eikä paikkaa.

Olen viime päivinä pyörittänyt melkoisesti ajatuksia onnesta ja epäonnesta, kun tulin kovin surullisella tavalla muistutetuksi siitä, että mikään ei takaa, että kaikki menisi hyvin. Menneet surut eivät suojaa uusilta eikä toisaalta mennyt onni estä onnea tulevaisuudessa. Siksi on toisaalta myös turhaa murehtia liikaa tulevaisuutta: niin klisee kuin se onkin, varmuudella ei voi tietää kuin siitä, mitä on nyt. Ja juuri nyt minulla on ihan hirmuisen hyvin. Siis viis asennosta ja synnytystavasta ja muusta, tärkeintä on, että saamme vauvan hyvinvoivana syliin. Se riittää.

14.2.2011

Sekavaa ystävänpäivää!

Istun kotona ja yritän kirjoittaa oppimispäiväkirjoja (VIHAAN oppimispäiväkirjojen kirjoittamista, kun on pakko keksiä jotain lätistävää, vaikka itse luento olisi ollut surkea) ja mulla on kamala ikävä mun lasta. Vaikka se on hoidossa vaan naapurissa, pihan toisella puolella. Kumman ristiriitaista, samaan aikaan on ihanaa ehtiä tekemään omia juttuja ja samaan aikaan on niin haikea ja vähän syyllinen mieli. Aika kuluu niin äkkiä, mun vauva ei olekaan enää vauva ja vaikka meillä kohta on uusi vauva, niin epäilemättä yllättävän pian tulee sekin hetki, että yhteinen aika kutistuu kokonaan iltoihin ja viikonloppuihin.

Aamu alkoi aurinkoisesti, kun sisko soitti saaneensa töitä. Ihana, iso asia! Jospa nyt olis nämä lähipiirin työttömyydet vähäksi aikaa käsitelty. Sitä lajia on saatu käsitellä viimeisen parin vuoden aikana ihan tarpeeksi. Itse en ole saanut kovin paljon aikaiseksi tänään, luin Freudia ja nukahdin. Tunnin päiväunien jälkeen olen ollut jotenkin yliliikuttuneessa tilassa. Luin Hesarin nettisivujen Perhe-osion juttuja, ja aivan liian moni oli joku kamala itkuaihe, surullisia ja rikkinäisiä vanhempia ja lapsia. Pahan mielen karistaminen takeltelee, vaikka kaikki on ihan hyvin.

Kirjoittaminenkin tökkii, kun ajatukset pyörii ympyrää. Tänään on ystävänpäivä, josta en kuitenkaan oikein saa otetta. Tavallaan kannatan kaikkia kivoja juhlia, minusta on vähän naurettavaa rutista näitä nomuteiköjokainenpäiväooystävänpäivä-juttuja, mutta en oikein tiedä, pitäiskö tänään keskittää huomionosoituksiaan ystäviin vai alkuperäisen mallin mukaan vähän romanttisemmissa merkeissä tuohon meillä asuvaan mieheen. Kompromissihengessä olen päätynyt jakelemaan toivotuksia vähän joka puolelle, ei kai yksi sulje pois toista. Joten hyvää ystävänpäivää myös sinulle! :)

(Eikä se sitäpaitsi niin kaukaa haettua ole muistaa miestäkään ystävänpäivänä. Mietin viime yönä, mitä sanoisin miehelle, jos pitäisin sille puheen meidän häissä, jos siis joskus saan narrattua sen naimisiin. Ehkä niiden ajatusten innoittamana laitoin tänään matkaan hieman sentimaalisen tekstiviestin, jossa kiitin miestä siitä, että se on mun paras ystävä. Koska sitä se on, ihminen, joka tiuntee mut paremmin kuin muut, tietää minusta enemmän kuin muut ja on aina mun puolella. Nauraa samoille asioille ja tietää, miten mua ärsytetään. Ja kaikista yhteisistä vuosista huolimatta se saa yhä sukat pyörimään mun jaloissa. Min kära man. <3)

9.2.2011

Päivähoidosta

Koska edellinen, melko jäsentelemätön teksti näyttää herättävän keskustelua, enkä jaksa runoilla kaikkea asiaani (ja sitähän riittää...) tuonne kommenttilaatikkoon, selvennän vielä ajatuksiani päivähoidosta. Itseasiassahan tuossa edellisessä postauksessa ei ollut tarkoitus ottaa kantaa päivähoidon tai päiväkodin tai kotihoidon tai minkään vaihtoehdon puolesta tai vastaan, kunhan pohdin, mikä ratkaisu juuri tässä tilanteessa käy MEILLE ja olenko ehkä itse ihan epärealistinen, kun en osaa pelätä tai stressata etukäteen elämää kahden lapsen kanssa.

Mutta koska keskustelu - ei tietenkään kovin yllättävästi - kääntyi päiväkoti- vai kotihoitoakselille, haluan tehdä selväksi seuraavat asiat:

a) En missään tapauksessa ole päivähoitovastainen tai sitä mieltä, että kaikki lapset tulee hoitaa kotona ainakin 3-vuotiaiksi. Päin vastoin: jos molemmat vanhemmat haluavat mennä töihin tai esimerkiksi taloudellisista syistä eivät saa edes vapautta valita, minusta heillä on oikeus tehdä niin syyllistymättä.

Uskon kyllä, että jos lapsi saa valita, hän viettää suurimman osan valveillaoloajastaan mieluiten vanhempiensa kanssa - se on kai ihan luonnollista. Silti EN usko, että lapsen kehityksen tai onnellisuuden kannalta hoitomuodolla tai -paikalla on pitkällä aikavälillä mitään sen kummempaa väliä, kunhan hänen perustarpeisiinsa vastataan ja lapsi tuntee olevansa vanhempiensa hyväksymä ja rakastama. Hei, minut itseni laitettiin hoitoon yhdeksänkuukautisena, ja ei minustakaan tämän hullumpi tullut.

b) En myöskään ole päiväKOTIvastainen. Päiväkodeissa lapset saavat poikkeustapauksia lukuun ottamatta (mikä tietysti pitää paikkansa minkä tahansa hoitomuodon, myös omien vanhempien kotona tarjoaman hoidon suhteen!) hyvää hoitoa, mahdollisuuksia leikkiin ja oppimiseen sekä säännöllisesti ruokaa ja ulkoilua. Tietenkään huomiota ei riitä jokaiselle lapselle samalla tavalla kuin kotona, mutta tärkeämpää on, että sitä sitten saakin juuri omilta vanhemmiltaan. Mitä isompi lapsi on, sitä isompi merkitys on tietenkin myös kavereilla.

Jälleen kerran: pienempikin lapsi pärjää ihan varmasti myös päiväkodissa, eikä ihan varmasti ainakaan siitä syystä joudu aikuisena pulittamaan omaisuuksia terapiasta. On totta, että isossa ryhmässä ne kaikista pienimmät jäävät helposti vähän jalkoihin, eihän päiväkoti tietenkään voi olla samanlainen paikka kuin koti ja oman vanhemman hoito. Mutta lapsen onnellisuus ei varmasti riipu siitä, onko hän päiväkodissa vai ei.

Väittäisin tietäväni aika hyvin, mikä päiväkotien tilanne on: erityisesti koska äitini on KT ja lastentarhanopettaja ja edelleen työelämässä. Kyllä, työntekijöitä on kroonisesti liian vähän, koska sijaisia ei kovin helposti palkata ja kyllä, työmäärää lisäävät koko ajan kaikki ei-lastenkasvatukselliset asiat, kuten raportoinnit sekä erityistarpeisten lasten, esimerkiksi maahanmuuttajien, hoito. Mutta silti valtaosa päiväkotien työntekijöistä tekee työtään ihan aidosti sydämellä - ja eipä siihen hommaan kyllä tosiaan kukaan varmaan rahan takia ryhdykään, palkkataso on melkoisen surkea.

Kaikki sanomani ei tietenkään tarkoita, etteikö päiväkoteja ja päivähoitoa ylipäätään saisi arvioida kriittisesti: sehän on melkeinpä vanhempien velvollisuus yhteiskunnan jäseninä ja lastensa kasvattajina. Täytyy vaan pitää mielessä, että kriittisyys ei ole syyllistämisen, haukkumisen tai tuomitsemisen synonyymi.

c) Kuten Laura tuolla aiemmissa kommenteissa huomautti, meillä on aihetta olla kiitollisia siitä, että ylipäätään voimme valita. Kumpi tahansa vanhempi voi olla kotona pidempään tai lyhyempään oman perheen tarpeen mukaan ja palata aikanaan työpaikkaansa: harvassa maassa on tällaista mahdollisuutta.

Minusta on silti ihan aiheellista kysyä, onko järkevää, että jokaisella lapsella on automaattisesti oikeus kokopäiväiseen hoitopaikkaan myös silloin, kun toinen vanhemmista on syystä tai toisesta kotona, etenkin kun päivähoitopaikoista muutenkin on pulaa. Jos minä saisin päättää, laittaisin etusijalle ne, joilla oikeasti on tarvetta kokoaikaiseen hoitoon joko vanhempien työssäkäynnin, opiskelun TAI muun syyn, esimerkiksi sitten vaikka uupumuksen, toisen vanhemman työn luonteen tai erityislapsen takia. Muille pitäisi olla mahdollisuuksia osa-aikaiseen hoitoon esimerkiksi avoimisissa päiväkodeissa, päiväkerhoissa ja yksityisten hoitajien avulla - mikä siis tietysti nytkin on jossain määrin mahdollista.

Ainakin Helsingissä alle kolmevuotiaiden yksityisen hoidon tuki on hyvä, ja siksi mekin olemme siis päätymässä siihen, että nykyinen hoitaja jatkaisi myös syksyllä vieden isommat lapset (oman ja naapurin siis) esimerkiksi puistoon tai perhekahvilaan leikkimään ja tapaamaan muita lapsia vaikka kolmena päivänä viikossa. Näin pääsen helpommin hoitamaan asioita ja voin välillä levätä tai muuten vain tehdä asioita vain vauvan kanssa.* Minusta tuntuu, että tarvetta enempään hoitoon ei ole, mutta sehän on vain MINUN näkemykseni ja koskee vain MEIDÄN tilannettamme. Lisäksi - kuten jo aiemmin mainitsin - ajatus toisen lapsen päiväkotiin laittamisesta uuden vauvan tultua on minulle henkilökohtaisesti jotenkin ihan vieras, en edes ollut tullut ajatelleeksi moista ennen kuin tutuille alkoi ilmaantua kakkosia.

Epäilemättä moni voi tuomita meidänkin ratkaisumme ja pitää minua varsin epäkelpona kotiäitinä (mitä kyllä epäilemättä olenkin, mutta väitän, että olen silti ihan kohtuullinen äiti), kun epäilen jaksavani raahautua joka aamu puistoon imeväisikäinen pökäle kärreissä ja uhmaikäinen pätkä seisomalaudalla. Ja herranjumala, meillä käy vielä lisäksi siivooja, enkä mä edes silitä koskaan! No, ainakin tiedän olevani etuoikeutettu, kun voimme järjestää asiat näin, joskaan avun palkkaaminen ei ihan oikeasti ole niin kallista kuin itsekin kuvittelin. Ja voin aina laastaroida omaatuntoani sillä, että työllistämme ainakin osittain kaksi ihmistä.

Lopuksi haluan todeta, että pidätän oikeutenani muuttaa mielipidettäni hoidon tarpeesta milloin vain.

*Sitä paitsi olen melkoisen laiska ja aamu-uninen, ja lapsen pukeminen ja valmistaminen muualle hoitoon aamuisin tuntuu minusta kamalan työläältä. Siksi se, että kiva täti tulee hakemaan lapsen kotoa asti ja taistelee kiemurtelevalle kaksivuotiaalle vielä haalarinkin päälle, kuulostaa varsin houkuttelevalta.

7.2.2011

Neuvolointia ja tulevaisuusajatuksia

Kävin neuvolassa, kaikki hyvin. Tyyppi on vilkas ja eläväinen, minkä olen kyllä viime viikkoina huomannutkin. Viime yönä mua potkittiin sekä ulkoa (Igge) että sisältä (pikkupulla). SF-mitta oli 20,5 cm eli aika lailla keskikäyrällä. Proteiiniliuska näytti vähän vihreältä, täytyy käydä viemässä labraan purkkinäyte varmuuden vuoksi. Iloisena yllätyksenä hemoglobiini oli peräti 126, viimeks näillä viikoilla lukema oli 110 - mun itse aloittama rautakuuri siis toimii. Punainen liha ei uppoa ollenkaan, joten olen ottanut Obsidania 1-2 kapselia noin joka toinen päivä (mikä sopii mun vatsalle paremmin kuin jokapäiväinen rautalisä).

Huomenna aamulla on tentti, johon olen lukenut huonosti. Pitää vielä vähän kerrata. Igellä on korvatulehdus; hoitaja soitti tänään, että lapsi on lämmin ja hankaa korvaansa. Miehellä on norjalaisia firmavieraita, mutta se ehti sentään käyttää Igen Mehiläisen päivystyksessä, joten sain tunnin verran lukuaikaa. Jossain välissä kokkasin ruokaa lapsille huomiseksi (tällä viikolla hoito tapahtuu meillä) ja pesin pyykkiä ja mitä vielä. Ja lauantaina on taas tentti, johon pitäisi vielä jossain välissä lukaista pari kirjaa. Ihan niin kuin ei olis muuta, niin piti sitten ryhtyä tätäkin päivittämään. Mutta hitto että on hyvä fiilis, kun saa asioita aikaan!

Perjantaina istuin lukemassa Wayne'sissä ja nautin. Päässäni puhaltaa raikas tuuli, kun olen osittain aikuisten maailmassa. Olen suunnitellut, että jatkan opiskeluhommia samalla tavalla kolme päivää viikossa syksyllä 2012 eli kun Igge on kolme ja pienempi vuoden ja 3-4 kuukautta.Taidamme myös pitää tämän hoitajan palkkalistoilla syksylläkin, vaikka hoitopäiviä tulisi vähemmän tai ainakin lyhyempinä. Olisi varmasti iso apu, jos joku käyttäisi isompaa lasta puistossa tai perhekahvilassa pari-kolme kertaa viikossa.

Taloudellisesti yksityisen hoitajan pitäminen on aika edullista niin kauan kuin Igge on alle kolme, joten luulisin, että sellainen ratkaisu olisi meille paras. Päiväkotiin en Iggeä vielä halua laittaa, enkä muutenkaan hoitoon kaikkina päivinä - en usko, että sille on tarvetta enkä myöskään halua, että Igestä tuntuu, että se tuupataan pois kotoa uuden vauvan tieltä. Ajatus vaan tuntuu minusta kovin vieraalta, kun Igge on kuitenkin vielä niin pieni. Eiköhän me muutama päivä viikossa pärjätä kolmistaankin -  ja miksi ei pärjättäisi. Ei kai se ole elämää kummempaa.

Välillä tuntuu, että eri tuuteista tunkevat äitiyspaineet ja varoitukset aiheuttavat sen, että omaa jaksamista epäillään jo etukäteen turhankin paljon. Tai siis helposti alkaa ajatella, että lapsen kanssa kuuluu tehdä niin ja näin ja sitten iskee paniikki, kun ajattelee, että ei siitä mitään tule, jos näitä nappuloita on enemmän. Mun filosofia on, että joskus saa mennä siitä, missä aita on matalin, eikä aina tarvitse niin kamalasti suorittaa. Mitä sitten, jos meillä katsotaan muutaman kuukauden ajan enemmän dvd:itä tai syödään eineksiä, pääasia, että ollaan yhdessä. Ja sitten, jos tuntuu, että arjesta ei kertakaikkiaan tule mitään, niin voihan sitä hoitohommaa miettiä uusiksi. En vaan jotenkin osaa kuvitella, että niin kävisi. Ei mun tarvitsekaan joka päivä päästä keskustan kahviloihin hengailemaan vauvan kanssa (vaikka kivaa sekin on!).

Joskus mietin myös, että tarvitseeko lapsi lisää virikkeitä, mutta taitaa vähän olla niin, että ajattelen asiaa enemmän omasta näkökulmastani. Pienillä ihmisillä ilo irtoaa kovin pienistä jutuista: pallon heittämisestä tai Late Lampaasta tai siitä, että osaa itse laittaa oman kenkänsä (väärään) jalkaan. Olin itse kotona äidin ja pikkusiskoni kanssa (olin 3,5-vuotias, kun sisko syntyi), enkä todellakaan muista, että minulla olisi ikinä ollut tylsää. Seurakunnan kerho pari kertaa viikossa ja pihan/puiston muut lapset riittivät vallan mainiosti sosiaaliksi kuvioiksi, vaikka olin selvästi vanhempi kuin Igge. Joten tuskin Igen kehitys kovin pahasti kärsii, vaikka se saisi olla mamman kainalossa vielä jonkun aikaa. Sitä paitsi tylsyys on välillä hyväksi, se kehittää mielikuvitusta.

On muuten ihana tulla kotiin, kun vastaan juoksee Hangon keksi, joka huutaa riemuissaan MAMMA, MAMMA ja hyppää kaulaan ja rutistaa. Miten joku noin pieni voi olla niin rakas? Viikonloppuna olin makuuhuoneessa suljetun oven takana lukemassa, kun kuulin Igen huutavan kysyvästi mammaa. Huusin takaisin, että täällä ollaan, ja kohta oveen koputettiin. Riemastunut pikkumies kiskoi minut kädestä olohuoneeseen, missä telkkarista tuli juuri Tartu mikkiin -uusinta, ja vei äitinsä tanssiin. Pidettiin käsistä ja huojuttiin puolelta toiselle. Biisin lopuksi annettiin isot aplodit ja sitten se istui potkuautonsa selkään ja vilkutti heiheii, heiheii ja pöristi tiehensä. Minulta pääsi pieni itku, kun mietin, että jonain päivänä se istuu oikean auton rattiin ja vilkuttaa mulle heiheit ja lähtee maailmalle. Snif.

3.2.2011

Pokspoks, muksmuks, klipklip

Juttusarjamme "Kekseliäät otsikot" jatkuu. Ei oikeastaan ole mitään asiaa, paitsi ajattelin kirjailla ylös vähän raskauskuulumisia viikolta... jaa mikäs viikko mulla nyt onkaan. Näköjään 22+1. Sehän siis tarkoittaa kai, että se Kelan vaatima 154 päivää on takana. Hullua.

Oikeastaan nyt on menossa raskauden ehkä tylsin vaihe. Eka puoliskollahan riittää jännitettävää (ja hermoiltavaa) vaikka kuinka: alkaako ne vai eikö ne ala, mitä se testi näyttää, onko se oikeassa paikassa, näkyykö siellä syke, pysyykö se siellä, milloin tulee 12 viikkoa täyteen, mitä siellä nt-ultrassa sanotaan, koska raskaus näkyy ulospäin, milloin liikkeet alkavat tuntua, milloin ne tuntuvat ulospäin, onko kaikki kunnossa rakenneultrassa (ja mahdollisesti näkyykö se vauvan sukupuoli) ja sitten bang, yhtäkkiä ei olekaan juuri muuta odotettavaa kuin laskettu aika. Jos nyt ei erityisesti odota kömpelöitymistä, erinäisten kremppojen lisääntymistä, vessakäyntien tihentymistä ja mitäs kaikkea mukavaa tässä nyt vielä onkaan luvassa. Ehkä niissäkin oli vielä jotain hohtoa eka kerralla, mutta nyt tuntuu vähän siltä, että voisin skipata seuraavat kolme kuukautta ja siirtyä suoraan sinne toukokuulle odottelemaan synnytystä. (Paitsi että tietenkään en oikeasti halua, koska voihan olla, että tämä on viimeinen kerta näissä hautomishommissa, ja onhan siitä otettava kaikki irti.)

Se hauska puoli tässä bloggaamisessa on, että voin nyt käydä helposti katsomassa, mitä Igen odotuksessa tapahtui milloinkin. Esimerkiksi tuli tässä eilen yhtäkkiä mieleeni, että en ole edes ajatellut tunnustella potkuja vatsan päältä, ja katsoin, että Igestä olin tuntenut ne ensimmäisen kerran viikolla 22+, ja katsos, eilen kun sitten asiaa tunnustelin, niin kyllä vain pienten kantapäiden monotus tuntuukin jo ihan selvästi myös ulospäin. En vaan tullut aikaisemmin ajatelleeksi koko asiaa! Muutenkaan liikkeitä ei tosiaan tarvitse nykyään odotella ja tunnustella, vaan pikkupulla on varsin vilkkaan oloinen kaveri.

Muuten olo on varsin ok, eikä kumpu ole vielä kovin pahasti tiellä. Igen pukemiset ja vaipanvaihdot sujuvat lattialla, eikä ylösnousussa ole ongelmia. Liika reuhtominen tuntuu kyllä iltaisin kivuttomina supisteluina ja epämukavana olona, eikä tässä nyt mihinkään maratonille varmaan lähdettäisi, mutta olosuhteisiin nähden voin ihan hyvin. Ne riivatun liitoskivutkaan eivät ole lainkaan samaa luokkaa kuin edellisellä kerralla, ilmeisesti koska en joudu istumaan kovin pitkiä pätkiä paikallani. Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että ihan kiroilematta en ole kestänyt pitkiä päiviä jaloillaan ja loskassa kärryjä puskien. Nimimerkillä Talven riemut my ass.

Igen kuulumisista sen verran, että pienestä kuumeesta huolimatta ukkeli pääsi tänään ensimmäistä kertaa parturin tuoliin. Lapaluiden väliin yltäneet kiharat alkoivat muistuttaa siinä määrin slovakialaisten jääkiekkoilijoiden frisyyriä, että leikkauskeikkaa ei voinut välttää. Mun vauvasta tuli ihan ison pojan näköinen! Snif. Itse toimitus sujui erinomaisesti heti, kun ymmärsin, että Muumi-kirjan sijaan ipanalle kannattaa "lukea" Tekniikan Maailmaa autoineen ja moottoripyörineen. Että se siitä sukupuolineutraalista kasvatuksesta taas.

Sanavarastoon on vakiintunut nyt kaksi sanaa, joita Igge käyttää molemmilla kielillä. Ensimmäinen oli kenkä/sko (äännettynä kuu) ja toinen on aivan tuore kiito, vihdoin - taaak kun oli ihan niitä ensimmäisiä sanoja. Kiinnostavaa on, että useimmiten ipana vieläpä käyttää sanoja ihan "oikeiden" ihmisten kanssa, ts. esimerkiksi kiikuttaa minulle kenkää ja isälleen (s)kon.

Olen unohtanut myös kirjata 1,5-vuotisneuvolan terveiset, kun en ollut itse mukana, vaan kärvistelin samaan aikaan hammaslääkärissä. Igge oli 86 cm ja 11,2 kiloa, eli aika pitkä poika. Katselin jollain nettilaskurilla, että nykyisillä mitoilla pituudeksi povataan 184,4 cm eli ihan reilusti yli suomalaismiesten keskipituuden, mikä on minusta kovin koomista, kun itse olen tällainen pätkä! Muutenkin kaikki oli kunnossa, lääkäri oli vain kirjannut korttiin jotain sen tyyppistä, että hienosti kasvava ja kehittyvä poika. Seuraavaksi neuvolavuorossa olenkin pitkästä aikaa minä, maanantaina (muistaakseni) on äitiysneuvola numero 2.