29.8.2013

Päiväkotivitsaukset osa 1

Lapset oli kuulemma tänään syynätty täikammalla, ennen kuin ne päästettiin sisään dagikseen. Siellä on siis täitä.

Mä tiedän, että se on aika tavallista. Mä tiedän, että se ei johdu huonosta hygienasta. Mä tiedän, että niihin ei kuole.

MUTTA HYI SAATANA NYT OIKEESTI!

Mitä pitää tehdä? Voiko niitä estää? Pitääkö mun nyt jo tehdä jotain vai vasta sitten, jos (yök) lasten päässä (yök) näkyy (yök) täitä (yökyök)?

Just toissapäivänä juhlin olevani voitolla taistelussa banaanikärpäsiä vastaan. Hei kohtalo, mä otan ne sit kuitenkin ihan mieluusti, jos vaihtoehtona on täit!

Arvatkaa kutittaako päätä?

27.8.2013

Paremmat lapset syövät sushia

Yksi tuttuni jakaa aivan jatkuvasti fb:ssä ja livenäkin infoa siitä, mitä he ja erityisesti heidän lapsensa syövät. Pienen ja epätieteellisen otannan perusteella näitä tyyppejä tuntuu olevan vähän jokaisen tuttavapiirissä. Tiedättehän, niitä, joista tietää pelkän fb:n perusteella, että luomua suositaan ja lähiruokaa ja kasvissyöjiä tietysti ollaan, paitsi ehkä kalaa ja muutaman tuhatta kilsaa maailmalla matkanneita äyriäisiä kyllä voi syödä. Ja toki kaikkia eksoottisia, ekslusiiviselta hifistelyltä kalskahtavia aineksia, vaikka ne tulevatkin pääosin Etelä-Amerikasta ja Aasiasta. (Sivumennen sanoen tälle omalle ruokahifistelijätuttavalleni ei kelpaa myöskään suodatinkahvi, edes kylässä.)

Lapset ovat luonnollisesti olleet sormiruokailijoita, eikä kyllä ole jäänyt epäselväksi, että näillehän ei mikään puuro maistu. Eikä muutenkaan mikään tavallinen ruoka. Lusikan käyttäminen on ilmeisesti jotenkin haitallista, ihan en ole ymmärtänyt että miten, mutta varmaan se jotenkin tuhoaa lapsen älyllisen kehityksen ja maapallon siinä sivussa. Eikä se sormiruokailu ole mitenkään estänyt lapsen nirsoilua, mutta silti joka käänteessä tulee ilmi, että vaikka lapsi kinuaisi pitsaa ja mitä tahansa ketsupilla, niin se kyllä muuten syö paljon sellaista, mitä lapset eivät normaalisti syö.

Tämä jäikin mietityttämään itseäni kovasti. Että miksi siihen pitää pyrkiä, että lapset syövät muutakin kuin lapset normaalisti? Mikä siinä on niin hienoa? Ja mitä se sellainen halveksuttava "normaali lastenruoka" oikein on? Normaalia kotiruokaa, eineksiä, mäkkäriä? Onko se nyt oikeasti ihan kamalaa, jos lapsi tykkää kananugeteista tai jauhelihakastikkeesta? Minäkin tykkäsin lapsena, mutta a) söin kyllä muutakin ja b) syön käsittääkseni nykyisin varsin ennakkoluulottomasti erilaisia asioita. Paitsi kesäkeittoa ja maksapasteijaa. Sushista en ollut kuullutkaan, mutta niin vaan maistuu sekin. Mistä tuli muuten mieleeni, että onko ihan todella aivan mahdotonta, että jonkun lapsi söisi sushia ilman, että vanhemmat ilmoittavat siitä Facebookissa? Oma fb-piirini perusteella väittäisin, että ilmeisesti ei. Paitsi pikkuveli söi joskus ison läjän garia, mikä jäi kokonaan raportoimatta somessa. Mutta tässähän tuli nyt korjattua sekin virhe!

(Kirjoittajan kotona syötiin tänään nakkikastiketta, jota hän tosin valmisti ensimmäistä kertaa elämässään, mutta hyvin näytti maistuvan.)

20.8.2013

Laitostuminen etenee

Sinne ne nyt sitten jäi, tällä kertaa melkein koko päiväksi. Isommalla ei ole enää mitään ongelmaa, se tajuaa jo, että emme ole hylkäämässä häntä lopullisesti päiväkotiin. Pusuhalit ja heippa, nähdään iltapäivällä! Pienempää taas itkettää. "Älä mene, mamma, mä tuun mukaan." Ja mun sydän itkee verta, kun toista itkettää ja on pakko mennä, vaikka kaikki vaistot huutaa punaisella että hae lapsesi syliin sieltä.

Esikoisen sopeutumista lienee helpottanut se, että ryhmässä aloitti yhtä aikaa toinenkin poika, jonka kanssa nähtiin viikonloppunakin, että tultaisiin paremmin tutuiksi. Ja lämpimiä terveisiä vaan sinne naapuriin, mua alkoi oikein itkettää, kun poikanne kävi niin nätisti pyytämässä leikkiin. Ei olisi ollenkaan huono ajatus muidenkaan vanhempien välillä muistaa jutella siitä, millaista on tulla uutena päiväkotiin tai muuhun vastaavaaan ryhmään.

Tänään liikutti sekin, kun pikkuveli meni itse yhden tytön luo ja kysyi, että "leikitäänkö yhdettä, leikitäänkö?" Tämä tyttö ei vaan oikein vielä osannut yhdessä leikkimistä, vaan oli enemmän rinnakkaistoiminnan naisia, mikä hieman hämmensi pikkuveljeä. Luulen, että hän kaipaisi enemmän sellaisia "oikeita" leikkejä, joihin on tottunut isoveljensä kanssa, mutta ei oikein osaa itse vielä hakeutua porukassa niiden seuraan, jotka sellaisiin kykenevät. Eivätkä ikä ja taidot toisaalta vielä riitä siihen, että ohjaisi itse leikkiä jonkun pienemmän kanssa.

Kaiken kaikkiaan homma kyllä etenee ihan suunnitellusti. Toistaiseksi ainoa selkeä muutos kotona on ollut unen tarve: viime yönä tyypit nukkuivat 20.15-08, vaikka takana oli jo päiväunetkin molemmilla. Enkä tiedä, kauanko unet olisivat jatkuneet, ellen olisi joutunut potkimaan uniporsaita ylös, että ehdimme dagikseen aamupalalle (joka siis tarjoillaa 8-8.30). Hieman nauratti, kun siinä 25 yli yhdeksän päiväkodin ovea kohti pinkoi lisäksemme kaksi muutakin vanhempi-lapsi-komboa, ja kuulin muidenkin hokevan, että mennääs nyt että ehditään aamiaiselle.

Luin Kuplasta, että suomalainen päiväkoti oli aiheuttanut jonkinlaisen kulttuurishokin. Joku siellä kommentoi, että tuo on ihan tyypillistä suomalaista toimintaa. Itsellänihän ei ole asiasta kovin laajaa kokemusta, mutta sanoisin, että käytännöt taitavat vaihdella melkoisesti. Esimerkiksi tuolla meillä jaettiin heti alkuun kirjanen, jossa kerrottiin sekä käytännön asioista kuten vaipoista, vaihtovaatteista, ruokailuista, yhteystiedoista, sairastumisista ja mahdollisista vapaapäivistä että esimerkiksi kasvatuksellisista linjauksista. Muuten info tulee kuulemma oveen, mutta se välitetään myös suullisesti - ei siis tarvitse pelätä, että käy niin kuin eräälle tutulle, joka missasi lapsensa joulujuhlan, koska siitä ei infottu muuten kuin pienellä lappusella seinässä, eikä hän tullut sitä huomanneeksi. Poikien ensimmäisenä päivänä pienemmän omahoitaja ja isomman ryhmän opettaja tulivat meille kotiin tapaamaan lapsia ja kirjasivat myös ylös poikien tottumuksia ja vanhempien toiveita - esimerkiksi miten lapset suhtautuvat uusiin tilanteisiin, mikä tuo heille turvaa, millaisia kasvatuksellisia periaatteita meillä on jne.

Päiväkodin seinät ovat täynnä lasten tekemiä asioita, ja pienten ryhmän seinällä on myös oma paikka perheenjäsenten ja muiden tärkeiden ihmisten kuville. Lisäksi eteisen seinällä on digikehys, joka on tarkoitettu lasten kuville, joita henkilökunta ottaa ehtiessään hoitopäivien aikana. Kaikista kivointa on kuitenkin nähdä, miten henkilökunta kohtaa lapset siellä jotenkin yksilöinä. Esimerkiksi se, joka tulee töihin myöhemmin, käy erikseen tervehtimässä kaikki lapset ja vaihtamassa pari sanaa. Eikä vanhempiakaan unohdeta, minultakin kysyttiin tänään, millä fiiliksillä olen ja tuntuuko siltä, että voin luottavaisin mielin jättää lapseni hoitoon.

Voin kyllä, mutta herranjumala että silti tekisi mieli juosta sinne hakemaan erityisesti se pieni räkänokka halittavaksi. (Niin, eka dagisnuhakin on jo pyydystetty, hurraa! Ja mulla on kurkku kipeä, hurraa! Ja mies on koko viikon Norjassa, hiphip-fakin-hurraa!) Mutta muuten lasten laitostuminen sujuu ihan kohtuullisesti. Kun vaan vielä mutsi saisi päänsä jotenkin käännettyä oikeaan asentoon. Nyt jo kaipaan kiireettömiä aamuja, miten hitossa kukaan ikinä ehtii mihinkään lasten kanssa? Vaikka kuinka on vaatteet valmiina ja kaikki, niin silti tuntuu, että aamuisin ehdin hokea lapsille vain "Nyt on kiire, mennääs reippaasti, hei ei oo aikaa tohon nyt, no niin, mennääs nyt, ei ehditä muuten aamupalalle".

(Loppukevennys: Eilen aamulla naapurin rouva lähti jonnekin taksilla samaan aikaan, kun me lähdimme kotoa. Isoveli ihmetteli, että mihin se mahtoi olla menossa, ja tuli sitten siihen lopputulokseen, että juhliin varmaan. Minä siihen, että tuskin se nyt maanantaiaamuna juhlimaan kuitenkaan. Kylläpäs, ilmoitti isoveli, varmaan menee juhliin ja sitten se ehkä aikoo juoda sitä öljyä niin se ei voi siksi ajaa omalla autolla! Kerroin tämän siellä päiväkodissakin, ja tulin vasta jälkikäteen ajatelleeksi, että leimasinkohan meidät nyt alkoholistiperheeksi tai muuten vaan holtittomiksi. Puuh.)

13.8.2013

Voi tapoja, voi hermoja!

Oli aivan täydellinen kesäviikonloppu. Täynnä kaikkea kivaa. Päätin purkaa henkilökohtaisen Flow-boikottini lähinnä Alicia Keysin suosiollisella myötävaikutuksella, ja se kannatti. Hassu ilta, tanssin jalat kipeiksi ja taksijonosta bongasin kulman takana asuvan tutun homoparin, joka oli matkalla jatkoille. Kieltäydyin ensin kutsusta vedoten siihen, että lauantaina oli vuorossa retki Muumimaailmaan, mutta pyörsin päätökseni, kun sain lupauksen ilmaisista Muumi-lipuista. Toisella isännistä kun sattui olemaan niitä työn kautta läjäkaupalla. Eli käymällä hulppeassa asunnossa Bailey'sillä säästin perheeltäni 75 euroa. Onneksi muuten oli ollut hyvinkin kohtuullinen ilta, sillä vaikka tulin kotiin vasta puoli neljän maissa, ei seuraavana aamuna ollut mitään väsymystä kummempaa olotilaa.

Bileet osat 1 ja 2.

Joskus yhdentoista maissa lauantaina starttasimme siis kohti Naantalia. Emme olleet kertoneet pojille muuta kuin että olemme menossa yhteen kivaan paikkaan, jossa saa leikkiä. Kyselin siinä, että arvaisikohan kumpikaan, mikä on määränpäämme. Kaksivee hihkui innoissaan, että MINÄ AAVAAN, MENNÄÄN AA-BEE-TEELLE!

ABC toki olisi ollut edullisempi vaihtoehto, ainakin ilman niitä ilmaislippuja. Mutta kun ne rannekkeet nyt oli jo hankittu (vaivannäköä säästämättä, heh) niin suuntasimme kuitenkin sitten ihan sinne pääkallopaikalle. Ja kivaa oli. Erityisesti nuorempi oli varsin koominen juostessaan halaamaan ihan kaikkia näkemiään Muumi-hahmoja. Paitsi Pikku Myytä, jolle tyyppi vain näytti voitonriemuisesti kieltään, kun tämä tiedusteli herran nimeä.

Eilen aamulla ovisummeria soittivat päiväkodin tädit. Juteltiin lapsista ja käytännön jutuista. Sovittiin, että hoito on elokuun ajan puolipäiväistä, eli haen pojat puoli yhden maissa kotiin, kun syyskuun alussa tulee matkan takia anyways parin viikon katko rutiiniin. Harjoitellaan sitä nukkumista sitten reissun jälkeen.

Tänään sitten mentiin puistoon ja siitä kaatosateen ajamana myös sisätiloihin leikkimään. Alku oli ihan lupaava, esikoinen löysi yhteisen leikin toisen uuden pojan kanssa ja pikkuveli paineli taakseen katsomatta pienten puolelle autolaatikoita kaivamaan. No, se olikin liian hyvää ollakseen totta, joten tokihan pojat pian panivat ns. ranttaliksi. Ensin pikkuveli alkoi kiljua haluavansa isoveljen luokse toiseen ryhmään leikkimaan. Sitten esikoinen nolostui, kun meni väärään aikaan lorupussille ja kieltäytyi sen jälkeen johdonmukaisesti kaikesta. Herra meni vaan käytävään murjottamaan eikä suostunut puhumaan kenellekään.

Samaan aikaan pienempi alkoi itkeä perääni käytävän toisessa päässä. Kun oli ruoka-aika, isompi kieltäytyi (luonnollisesti) tulemasta syömään sen paremmin omalle kuin pientenkään osastolle. Pienempi kaatoi maidot päällee ja kieltäytyi sitten muun muassa istumasta lastentuolilla, laittamasta ruokalappua, syömästä itse ja istumasta rauhassa omalla paikallaan viittä minuuttia kauempaa. Kun saimme esikoisen ruokapöydän ääreen, hän kieltäytyi edes maistamasta muuta kuin pienen palan ruisleipää. Siinä vaiheessa, kun pikkuveli makasi lattialla venkoilemassa ja isompi murjotti koskemattoman ruokalautasensa edessä ja kaikki muut olivat jo menneet päiväunille, katsoin parhaaksi lopettaa harjoitukset tältä päivältä. Tietenkin pikkuveli nukahti kolmen minuutin kotimatkalla, minkä ansiosta hän kieltäytyi sitkeästi päiväunista kotona. ARGH. Herkuttelin ajatuksella, että olisin voinut jättää kurittomat kakarat sinne dagikseen harjoittelemaan käytöstapoja. Pari kuukautta voisi näin alkuun olla ihan hyvä aika.

Mut hei, huomenna uusiksi, hurraa! Kyl tää tästä! EIKÖ NIIN?

6.8.2013

Paniikki

Lukijatkin näköjään häviää, kun kesä vei bloggaajan. Tai no, arki. Ja nytkään ei pysty mihinkään järkevään, koska rintaa ahistaa. Lasten päiväkotiura alkaa maanantaina! Ja mun pitäisi oikeesti mennä sinne töihin alle kahden kuukauden päästä. Puristaa, ahdistaa, itkettää. Paniikki nousee. Tärisyttää.

Ei ahdista se, että kuvittelisin, että en enää osaa mitään. Ei ne viestintähommat nyt (anteeksi vaan) mitään rakettitiedettä ole. Sitä paitsi olenhan kuitenkin tehnyt opintoja tässä työelämän ulkopuolella viettämieni NELJÄN JA PUOLEN VUODEN aikana. Muistan miettineeni keväällä 2009, että miten ikinä jaksan olla poissa edes vuoden. No oho, lipsahti sitten vähän pidempään. Eikä tuottaisi vaikeuksia jatkaa, jos olisi jotain mielekästä tekemistä.

Ei ahdista sekään, että lapset menee päiväkotiin. Kyllä ne pärjää. Vähän ahdistaa se, että miten erityisesti isoveli löytää kavereita ja paikkansa ryhmässä, kun paras ystävä ja ylipäätään kaikki tutut lapset menevät eri päiväkoteihin. Noilla nelivuotiailla tuntuu jo olevan näitä ulkopuolelle jättämisiä ja ei-leikitä-sun-kans-juttuja. Ne syö äitiä, onneksi ei tarvi olla katselemassa. Ja luotan siihen, että ne dagiksen tädit osaa opettaa sosiaalista kanssakäymistäkin.

Mutta tämä elämänmuutos. Miten helvetti jaksan taas sitä, että elämä on joko lomaa tai loman (viikonloppukin lasketaan) odotusta? Niitä ärsyttäviä palavereita ei mistään? Vääntämistä jostain muotoseikasta? Selasin oman alan firmoja ja työpaikkoja, eikä niistä oikeastaan nappaa yksikään. Tämä on se vaihe, kun miettii, että olisko pitänyt opiskella vaikka sairaanhoitajaksi. Vaikka ei minusta tietysti oikeasti niihin hommiin olisi. En vaan yhtään tiedä, että huvittaako tämä nykyinen urapolkukaan enää. Tai mikä huvittaisi. Tai oikeastaan en tiedä yhtään mitään, paitsi että muutos ahdistaa niin, että happi loppuu ja yöunet menee.

Yksi sana lohduttaa vähän: PALKKAPÄIVÄ. Sitä on kyllä ollut ikävä.