29.12.2010

Piis, pliis!

Mua edelleen vähän harmittaa tuo edellisen postauksen jälkihässäkkä, jolla ei sitten lopulta ollut ihan kamalasti tekemistä koko alkuperäisen tekstin kanssa. Haluan nyt kuitenkin tehdä selväksi, että tarkoitukseni ei ollut pahoittaa kenenkään teistä kommentin jättäneistä mieltä. Myönnän kyllä, että joskus kurkin joitakin sellaisia blogeja, joiden tiedän saavan verenpaineeni nousemaan, mutta ne eivät kyllä ole lukulistallani enkä käy niissä "nimelläni" kommentoimassa. Olen joskus aiemminkin kirjoittanut tuosta oman lapsen taidoilla kehuskelusta, ja myös silloin olin haistavinani, että ihan väärät ihmiset ottivat tekstistä vähän itseensä ihan turhan takia. Minusta oman lapsen ja hänen taitojensa ihailu on ihan luonnollista, mutta minua ärsyttää se, jos ihailusta paistaa läpi, että omaa lasta pidetään selvästi muita samanikäisiä älykkäämpänä ja taitavampana ja kuvitellaan, että lapsen taidot ovat vanhempien "valmennuksen" ansiota.

On totta, että esimerkiksi lukemisen on ihan tutkimuksissakin todettu korreloivan kielen kehittymisen kanssa, mutta vaikutus ei varmasti ole ihan niin suoraviivainen ja yksinkertainen, että esim. jonkun tietyn lapsen kielellisen kehityksen tahdin voisi sanoa johtuvan ahkerasta lukemisesta tai lukemattomuudesta. Sitä paitsi minä vähän uskon, että osittain näihin lukemisen ja kielen kehityksen korrelaatiota todistaviin tutkimuksiin vaikuttaa se, että lapsi, joka on luontaisesti kiinnostunut kielestä ja/tai omalla kehityskaarellaan juuri otollisessa iässä, myös lukee ja luetuttaa enemmän kirjoja. En siis tiedä, voiko kukaan varmuudella sanoa, johtuuko kielen kehittyminen ahkerasta lukemisesta vai ahkera lukeminen kielen kehittymisestä. (Ja niin, kai mun nyt on pakko vielä selventää, että Igge tykkää kirjoista ja luemme niitä yhdessä päivittäin, joten nämä avautumiseni eivät johdu syyllisyydestä. Igen kielellinen kehitys ei myöskään ole mitenkään jäljessä tai erityisen hidasta, joten en myönnä olevani kateellinenkaan. :)

Toivon myös, että edellisen postauksen kommenttikeskusteluun osallistuneet ja sitä lukeneet eivät kukaan tunne itseään minun takiani loukatuksi, koska se ei tosiaan ole ollut tarkoitukseni. Mietin pitkään kommenttien poistamista, mutta toisaalta olen sitä mieltä, että minä en ole vastuussa aikuisten ihmisten sanomisista ja sitä paitsi oli aika hankalaa poistaa vain osaa kommenteista ilman, että toisista olisi kuitenkin käynyt selville, mistä oli kyse. Koko keskustelun poistaminen taas tuntui turhalta, koska minusta siellä oli ihan hyviä pointteja myös alkuperäiseen aiheeseen liittyen.

Summa summarum, toivon, että en ole tahattomasti ampunut kovin isoja herneitä kenenkään nenään. Piis ja laav, eikös?

Nonni, sitten muihin kuulumisiin. Ollaan Igen kanssa lomailemassa täällä "mummun" ja "kukin" hoivissa, ja on kyllä aivan sanoinkuvaamattoman ihanaa, että mäkin ehdin ottaa vähän rennosti. Oon jo ehtinyt kahteen otteeseen ilman lasta kaupungille alennusmyynteihin (aika lahoin tuloksin tosin, mutta löysin sentään muutaman paidan POPista Igelle ja pari tarpeeksi pitkähihaista halpispaitaa itselle) sekä lisäksi hammaslääkäriin, kun yksi poskihammas alkoi vihoitella. Jälkimmäisellä ei valitettavasti ollut alennusmyyntiä, mutta pakkohan se hammas oli hoitaa, kun se jomotteli niin ikävästi. Kävi ilmi, että hampaassa oli halkeama, johon oli kehittynyt pieni reikä, mutta nyt se on paikattu.

Raskausrintamalla ei oikeastaan oo muuta uutta kuin näemmä uusi viikko. Ulospäin ei oo kyllä enää epäselvää, että onko siellä pulla uunissa, mutta näin sisäisesti tuntuu hieman epävarmalta, kun liikkeet ei vielä(kään) tunnu kovin selvästi eikä usein. Katsoin just, että Igge alkoi juuri tällä samalla viikolla tökkiä ihan havaittavasti, joten nyt olen kehittänyt itselleni angstin siitä, että entäs jos tuolta ei tällä viikollakaan kuulu mitään. En kestä, nytkö se hiivatin hermoilu sitten alkaa, mä kun luulin säästyneeni siltä tällä kertaa. Järki sanoo, että turha mun on tässä vaiheessa vielä huolehtia, mutta kun minkäs teet. Muutenkin oon jotenkin yliherkkänä, kyynel nousee silmään milloin mistäkin ja yleisin olotila on huolensekainen vitutus. Aika hehkeetä.

No, tästä on toivottavasti suunta vaan ylöspäin. Taidan kuitenkin jäädä hautomaan synkkiä ajatuksiani ens vuoteen asti. Hyvää uutta vuotta siis itse kullekin säädylle ja palataan asiaan ensi viikolla! Luvassa on ilmeisesti mm. ratkaisu lapsenhoitodilemmaan, kerron siitä lisää sitten.

Loppukevennysedit vähän myöhemmin: Igge katsoi äsken isovanhempien kanssa uutisia. Kun ruudussa näkyi ilmassa lentävä mäkihyppääjä, ukkeli innostui aivan valtavasti ja huusi TITTA, TINTU! No aivan, lentäähän ne linnutkin :D

27.12.2010

Puhuminen on hopeaa

Narinaton joulu on lusittu, ei ehkä mennyt ihan narinatta, mutta periaatteessa oli hyvä, lämmin, hellä mieli jokaisen. Olis vaan voitu ehkä vähän vähemmän kulkea kellon kanssa ja jättää enemmän aikaa olemiseen. Miehelle iskee vanhemmillaan aina joku hiivatin reipaspoika-syndrooma, sen pitää koko ajan touhuta jotain. Tavallaan se olis liikuttavaa, jos ei se olis niin ärsyttävää.

Mut yleisesti ottaen tunnelma oli lämmin. Oltiin oltu kilttejä ja Igge erityisesti, suurimman suosion saivat ehkä Plaston traktori ja kuljetusrekka sekä Vilacin ihana metallinen potkuauto, just tollanen keltainen kuin kuvassa (lainattu täältä). Muita leluja ei olla vielä kaivettu esille, kun tultiin vasta eilen illalla kotiin. Lisäksi Igge sai ainakin pari kivaa Brion lelua, Maisa-hiiri-dvd:n, Sås&Kopp-levyjä, villasukkia, pyjaman ja nuppipalapelin. Olin itse hirmuisen tyytyväinen, kun mies oli niin liekeissä lahjastaan, hankin sille "päälahjaksi" retkiluistimet. Mun suosikkilahjukset olivat lahjakortti kasvohoitoon ja päähierontaan sekä cK:n pinkit pyjamahousut, niissä kelpaa loikoilla, jahka tänään päästään illalla mun vanhempin luokse täysihoitoon. Ja tietysti kaikki kirjat. Aloitin Finlandia-palkitun Nenäpäivän lukemisen, mutta en oo kyllä ihan vakuuttunut - muistuttaa jotenkin ahdistavasti mun mielestä Hotakaisen Juoksuhaudantietä, joka oli yksi ärsyttävimmistä kirjoista, joita olen koskaan ikinä milloinkaan lukenut.

Ärsyyntymisestä puheen ollen, oon tässä viime aikoina sortunut vertailemaan Igen kehitystä muiden lasten osaamiseen, tällä kertaa nimenomaan koskien puhetta. Tai ehkä ennemminkin ärsyyntynyt siitä, että välillä tuntuu, että kaikkien muut samanikäiset lapset blogeissa ja Facebookissa puhuu lauseita ja osaa vaikka mitä sanoja ja laulaa ja ihme kun eivät jo lukemistakin opettele. Sitten vielä Vauva-lehdessäkin sanottiin, että puolitoistavuotiaalla on 50 sanan aktiivinen sanavarasto, mikä tarkoittaa, että Igen pitäisi kahdessa viikossa varmaan tuplata osaamisensa. On tietysti hyvin todennäköistä, että puhejuttuja korostavat ne, joiden lapset ovat aikaisessa taidon kanssa, sillä terve järki ja internetmaailman ulkopuolinen kokemus kertovat kyllä, että kaikki puolitoistavuotiaat eivät toden totta puhu lauseita tai välttämättä vielä juuri mitään yksittäisiä sanoja enempää.

En oikein osaa selittää, mikä tässäkin aiheessa taas niin ärsyttää. Oikeasti en siis ole huolissani, koska Igge höpisee ja kommunikoi kyllä ahkerasti. Ja osaa ihan riittävästi sanoja ikäisekseen, ja vielä kahdella kielellä. Ehkä eniten kiristää välillä se sellainen "meillä puhutaan sitä ja tätä, mutta meillä onkin luettu ahkerasti kirjoja" -tyyppinen kommentointi. Siitähän voi rivien välistä lukea, että kyllä varmaan muutkin lapset voisivat osata, jos heillä olisi yhtä aktiiviset vanhemmat, jotka tukisivat lapsensa kehitystä. Eikä ärsytysvaikutukseltaan kamalasti toiseksi jää se, jos sattuu naureskelemaan jollekin lapsensa osuvasti päästämälle sanalle, ja heti joku on siinä brassailemassa, miten meillä kyllä sitä ja tätä ja sitten se meidän lapsi sanoi siihen ja ton se sanoi jo silloin puoli vuotta sitten, hahhahhah.

Siis onhan se hienoa, että vanhemmat on ylpeitä lapsistaan, ja olenhan mäkin ihan naurettavan ylpeä Igestä ja sen toilailuista, ei sillä. Mutta kuten aikaisemminkin on eri yhteyksissä tullut ilmi, mun mielestä on suunnattoman paljon kiinnostavampaa tarkkailla lasten huumorintajua ja muita sellaisia ominaisuuksia, sitä miten ipanat keksivät uusia asioita ja mitä omituisuuksia he touhuavat. (Niin kuin nytkin as we speak Igge kuskaa hirmuisen touhuissaan palapelin paloja tv-tason cd-laatikkoon. Aikuisen on mahdotonta käsittää, miksi touhu on niin kovin kiinnostavaa, mutta on kiehtovaa seurata sitä intensiteettiä, jolla ukkeli hommaansa keskittyy.) Miten mä nyt sen ilmaisisin, että on jotenkin paljon kiinnostavampaa ja huomattavasti vähemmän ärsyttävää, kun lapsen taitojen kehittymistä raportoidaan jossain kontekstissa, osana jotain tapahtumaa tai tilannetta kuin kuulla tai lukea loputtomia listoja piltin taidoista.

Toki kävelemiset ja muut ovat isoja asioita, mutta ne eivät ole mitenkään erityisen ainutlaatuisia taitoja. Ne asiat, jotka tekevät jokaisesta lapsesta ainutlaatuisen, ovat jotain ihan muuta. Jotenkin välillä tuntuu, että monilta katoaa lasten kanssa kokonaan perspektiivi: eihän muutamalla kuukaudella sinne tai tänne ole ihmisen elämässä tosiasiassa mitään merkitystä. Sama koskee vaikka jotain imetystä, tavallaan ihmisen koko elämässä oikeasti aika pieni asia kasvaa aivan huimiin mittasuhteisiin. En väitä, ettei vauva-ajalla tai vaikka nyt sillä imetyksellä olisi mitään merkitystä, mutta niiden ylikorostuminen on tyypillistä ja aika yleistäkin, ainakin täällä netissä. Ehkä se johtuu siitä, että kun pienen lapsen kanssa pakosta elää kiinni hetkessä, niin ihmiselämän koko kaarta on vaikea hahmottaa.

Nyt Igge istuu lattialla viltin alla piilossa. Mun pitäisi varmaan mennä etsimään sitä, ennen kuin reppana vallan tylsistyy. Muutaman tunnin päästä onkin sitten vuorossa ah, niin ihana neljän ja puolen tunnin junamatka kaksin ipanan kanssa ja sitten, sitten alkaa mun loma, kun pääsemme viikoksi viihdytysjoukkojen hoteisiin. Can't wait!

22.12.2010

Hyvää ja narinatonta joulua!

AAAARGH. Kirjoitin just pitkän ja POSITIIVISEN tekstin, mutta sitten Blogger pahoitellen totesi, ettei voi toteuttaa pyyntöäni, ja koko tuotos katosi taivaan tuuliin. AAAAAARGH. Joudun hieman kokoamaan itseäni päästäkseni takaisin äskeiseen seesteiseen olotilaan.

Ei meinaa onnistua. Puuh. Hengitän syvään.

Tekis mieli kiroilla. Ääneen. Rumasti. Paljon. Mutta yritän nyt kuitenkin uusia äskeisen eittämättä nerokkaan kirjoitukseni edes sinne päin. Here goes.

Igge on oppinut nukahtamaan itsekseen omaan sänkyynsä, mitä pidin vielä kuukausi sitten täysin mahdottomana. Olemme noudattaneet ikiomaa sekamelskaunikouluamme, joka toimii suunnilleen siten, että lasta rauhoitellaan ja silitellään, kunnes se lakkaa huutamasta, ja jos huuto alkaa uudelleen, niin rauhoittelu jatkuu. Kun lapsi oppi nukahtamaan vanhemman käsi selän tai rinnan päällä, siirryimme pikkuhiljaa siihen, että lapsi nukahti vanhempi sängyn vieressä. Siitä seuraava askel oli nukahtaminen vanhempi tuolilla sängyn päädyssä, sitten nukahtaminen vanhempi ovenraossa ja viimeiseksi ennen grande finalea nukahtaminen vanhempi näköetäisyydellä lasiovien takana lattialla lehteä lukemassa.

Ja ihme on tapahtunut, nyt ipanan voi jättää sänkyynsä mumisemaan ja kaltereita potkimaan ja se nukahtaa sinne - ilman itkuraivareita! (Joita toki niitäkin on viime viikkoina koettu, sekä lapselta että vanhemmilta.) Tai sitten uudella nukahtamistaidolla ei ole mitään tekemistä ponnistelujemme kanssa, vaan se olisi löytynyt joka tapauksessa, kun tähdet muuttivat oikeaan asentoon. Who knows, mutta aion nyt nauttia tästä niin kauan kuin sitä kestää!

Toinen uusi taito on vähemmän viehättävä, joskin jollain mittapuulla vähän koominen. Igge on nimittäin oppinut ottamaan vaippansa pois housuitta oleskellessaan. Tietenkin hän keksi tempun eräänä päivänä juuri silloin, kun allekirjoittanut oli vessassa eikä vahtimassa pikku paloletkua, joten nyt muutenkin kovia kokenut olohuoneen mattomme on myös virallisesti kastettu.

Kolmas ei-niin-kiva taito on ikkunalaudalle kiipeäminen sohvan tai vastaavan apuvälineen kautta. Meillä ei vissiin paljon tuuletella ensi kesänä. Siellä se pätkä seisoo ikkunaa vasten ja pärisee tuijottaen lumitraktoreita haltioituneena. Välillä kuuluu myös tuuttuut. Ja sitten jotain ampamppaa, joka saattaa tarkoittaa lamppua (tai lampa på svenska), vaan en ole varma. Ainakin ikkunasta näkyy kinoksittain "tunta" ja välillä taivaalla lentää tai räystäällä istuu "tinta". Ei oo siis ällä ihan hanskassa vielä. Tintat eli linnut sanovat kaikki kaakkaak, ja erityisen voimakkaasti ukkeli kaakattaa ankan tai vastaavan nähdessään. Lehmä sanoo muu, mutta muuten kaikki eläimet ovat hauvoja, mukaanlukien telkkarissa esiintynyt poro ja Korkeasaaressa bongattu leijona.

No niin, nyt alkaa jo vähän helpottaa. Ei ärsytä enää ihan yhtä paljon kuin äsken. Kyltäätästä. Siihen kadonneeseen postaukseen lurittelin myös joululahjoista, tai oikeastaan siitä, miten ainakin toistaiseksi Igge on saanut ihailtavan kivoja lahjoja: käyttökelpoisia vaatteita, kirjoja, astioita ja muuta käyttötavaraa sekä kivoja leluja. Pehmolelukasa ei peloistani huolimatta ole kasvanut alkuinvaasion jälkeen eikä meillä ole oikeastaan mitään muovikrääsää. Plaston mopoa en laske muovikrääsäksi, etenkin kun se on ahkerassa käytössä joka päivä. Joko meillä on käynyt ihan hirmuisen hyvä tuuri tai sitten meillä vaan on harvinaisen fiksuja sukulaisia ja kummeja. :)

Jotain horisin myös meidän lahjomisista muuten, mutta tyydyn tähän toteamaan, että minusta lahjojen hankkiminen ja antaminen on kivaa, kun vaan ajatus osuu kohdalleen. Onneksi lahjottavien määrä on jotakuinkin järkevä, etenkin kun suosimme yhteislahjoja: emme kummilasten lisäksi lahjo muita kuin ne, joiden kanssa vietämme joulua eli toisemme, molempien vanhemmat, kaksi siskoa (yksi minun, yksi miehen), mummini ja enoni.

Tänä vuonna joulu onkin vähän erilainen, kun ollaan miehen vanhempien vieraina. Meinasin jo taas aloittaa tyypillisen etukäteisahdistumisen (joka yleensä osoittautuu turhaksi), mutta sitten päätin, että tällä kertaa en jaksa. Sen sijaan julistan täten itselleni ja miehelle (oikeastaan jo toistamiseen) narinarauhan joulun ajaksi. Olen kitissyt viime aikoina sekä syystä että vähän syyttäkin siinä määrin, että nyt lupaan lopettaa rutinan. Onhan tässä taas koko ensi vuosi aikaa valittaa.

Siispä toivotan kaikille otsikon mukaisesti hyvää ja narinatonta joulua! Toivottavasti saatte juuri sellaisen joulun, josta tulee teille hyvä mieli. Ja jos ette, niin muistuttakaa itseänne siitä, että loppujen lopuksi kyse on yhdestä viikonlopusta, joita tulee uusia viikoittain.

16.12.2010

En se minä ollut!

Toissapäivänä Igge heitti aamupuurolautasen nurinpäin keittiön matolle, ja saattaa olla, että allekirjoittaneella vähän kohosi ääni siinä palautetta antaessa. Kun sitten kontillani hinkkasin puuronjämiä irti villakangasmatosta, puhisin jotain, että kato nyt, kuka teki tällaisen kamalan sotkun, niin tyyppi vastaa, että PAPPA. Jep, tietenkin.

Tänään mun sisko eli Igen täti oli käymässä (ja syömässä eilen leivottuja mokkapaloja, jotka muuten maistuvat yhtä hyvältä kuin 80-luvulla). Ruoan jälkeen tätiä alkoi vähän ramasta, joten eikun sohvalle pitkälleen.

Igge touhusi siinä vieressä jotain, ja minä luin sähköpostia. Herralta pääsi siinä äheltäessä melkoisen mojova pieru, johon minä sitten, että Igge, yhhyh. Niin eikö tämä enkelinkihara ota ja osoita nukkuvaa tätiään, että tuo se oli, enkä minä.

Arvatkaa nauroinko.

13.12.2010

Paska tappa, vanha tuttu

Suonette anteeksi ranskani otsikossa, mutta unohdin - miten saatoinkin - eilisestä, että raskausrintaman uutisiin kuuluu myös ei-kaivattujen ystävieni, liitoskipujen paluu. Yhtään pidempi istuminen vetää taas ton lantio-osaston aika tuskaisaan tilaan, samoin esim. jalkojen kopistelu autoon istumisen jälkeen aiheuttaa niitä oikein mukavia puukoniskuja nivusiin. Kirosanakirosanakirosana.

Niin ja punkkuakin tekee mieli, kun ei enää okseta.

Lähetin myös sähköpostia potentiaaliselle lastenhoitajalle ensi kevättä ajatellen, alkaa olla hiukkasen stressi siitäkin. Ja joulukortit pitäis saada postiin ylihuomenna ja 10 sivua nettisivujen tekstejä pitäisi kääntää ruotsista suomeen tällä viikolla ja joululahja-asiat pitäisi hoitaa loppuun ja mun aikuiskoulutustukipäätöstä ei vaan kuulu ja rutirutiruti.

Mutta hei, sain vitosen mun taannoisesta tentistä! Olenkin näemmä ihan guru henkilöstöjohtamisessa! Hyvä minä!

Niin ja lapsi on muuten it-guru, se kävi härkkimässä tietokonetta ja sai käännettyä näytön kuvan ylösalaisin. Myös hiiren kursori liikkui tasan vastakkaiseen suuntaan kuin sitä yritin siirtää. Onneksi it-guru-siskoni googlasi pelastuksen: Windows XP:ssä näyttö kääntyy, kun painaa ctrl+alt+nuolinäppäin. Että kaikkea sitä oppii. Onneksi joulupukki tuo mulle uuden masiinan hajonneen tilalle ja pääsen eroon tästä miehen ikivanhasta työkoneesta, jolla nyt naputan.

Ja sitten mulla oli vielä yksi positiivinen asia mielessä, mutta nyt en enää millään muista, että mikä se oli. Nyt lyö yläkerrassa niin tyhjää, että lienee aika mennä tutilullaa.

Edit noin 5 minuuttia myöhemmin: Se positiivinen asia oli se, että Igge on taas ryhtynyt nukkumaan hienosti ja putkeen! Ja olemme jopa päässeet eroon sylinukutuksesta, ja ipanainen nukahtaa omaan sänkyynsä, jahka joku jaksaa hengailla siinä herran huoneen (lasi)oven takana näköetäisyydellä, vaikka esim. lehteä lukien. Tänään mun piti HERÄTTÄÄ se vartin yli 8, että ehdittiin ajoissa liikkeelle. Ihmeiden aika ei ole ohi! (Ja pliis kohtalo tai mikä lie ähäkuttihenkinen jumaluus, älä vie tätä pois, vaikka siitä uskalsinkin kirjoittaa. Kiitos.)

12.12.2010

Takaumia osa 2

Koko viikonloppu on juhlittu, ensin eilen miehen perheen perinteistä joululounastelua, joka jatkui illanistujaisina ja tänään Igen pikkuserkkuja, joista kaksi täytti joulukuun alussa kolme ja yksi itsenäisyyspäivänä yhden. Aikuisjuhlissa, joissa kuitenkin oli varmaan yli 20 ihmistä, Igge juosta viipotti kuin hurjapää tuntitolkulla, veti milloin ketäkin mukanaan narussa ja tirsaili välillä lattialla jatkaakseen taas juoksemista. Pikkuserkuilla kolmen tytön vauhti oli ilmeisesti niin hämmentävä kokemus, että ipana lähinnä tuijotti menoa huuli pyöreänä.

Kuten taisin kertoakin, kirjailin alkuraskauden tuntemuksia nt-ultraan asti. Tässä siis loput alkuraskauden kirjanpidosta eli viikot 9-12.

9. viikko
Oireisiin alkaa tottua. Tai no, kuvotus ja väsymys käyvät kyllä hermoille, varsinkin kun Igge sairastaa ja mies työreissaa enkä saa levättyä tarpeeksi. Soitan vihdoin ja viimein neuvolaankin, ja saan ajan jo seuraavalle päivälle. Neuvolassa nyt ei mitään uutta ja ihmeellistä tule, paitsi tällä kertaa pitää viedä itse pissanäyte labraan - sellaista seulontaa ei ollut viimeksi. On jotenkin epätodellinen olo, kun muistan vielä niin hyvin sen ihan ensimmäisen kerran Iggeä odottaessa. Harmi, että mun maailman ihanin neuvolantäti on jäänyt eläkkeelle, mutta onneksi tämä uusikin (jolla siis Iggekin käy) on ihan hauska tapaus.

10. viikko
Mitä mä horisin, että oireisiin alkaa tottua. Aivan karsea olo melkein tauotta ja laattakin lentää taas. Uh. Enää pari viikkoa ensimmäisen kolmanneksen täyttymiseen, mihin tää aika oikein menee?

11. viikko
Taas uusi viikko. Olo alkaa ilmeisesti vähän helpottaa, en oksenna kertaakaan ja lähelläkin on harvemminkin kuin ennen. Välillä epäilyttää, että mahtaako tuolla ketään ollakaan. No, enää ei ole pitkä aina nt-ultraan, se on (neuvolan laskutavan mukaan) viikolla 11+5.

12. viikko
Joka kerta kun kuvittelen, että olo helpottaa, kohta taas oksettaa. Yrgh. Muutenkin on aika nuiva olo, turvottaa ja ällöttää. Vatsaa ei enää saa vedettyä sisään, muistelen inhonneeni tätä vaihetta viimeksikin. Näytän vain lihonneelta ja väsyneeltä. Viikon lopulla käyn Naistenklinikalla nt-ultrassa. Hermoilen edellisenä yönä koko alkuraskauden edestä, eikä uni maistu. Onneksi kaikki näyttää olevan niin kuin kuuluukin: tyyppi viuhtoo ja heittää voltteja, niskaturvotus on 0,9 mm ja kaikki osat, jotka tässä vaiheessa kuuluu näkyä, ovat paikallaan. Hullu fiilis, olen jotenkin paljon liikuttuneempi kuin viimeksi kun tiedän paremmin, mikä tämän projektin tulos on. Meinaan pillahtaa itkuun, kun katselen labraan jonottaessani pikkuruisen käärön kanssa Naistenklinikalta poistuvaa paria. Kesäkuussa toivottavasti ollaan taas samassa tilanteessa mekin, lasketuksi ajaksi kirjataan 8.6.

Näiden kirjoittamisen jälkeen suurin "uutinen" lienee se, että nyt voin jo varmasti sanoa tuntevani välillä jotain liikettä. Jotain tuntemuksia on ollut jo varmaan pari viikkoa, mutta niiden aiheuttajasta en kyllä ole varma. En nimittäin usko, että normaalitilassa kiinnitän sen suurempaa huomiota navantakaisiin tuntemuksiin, vaikka siellä joku paikka nykisikin. Muuten olemus on siinä hankalassa välivaiheessa, että omat housut eivät enää mahdu ja äitiyshousut ovat vähän turhan suuret. Ongelma kuitenkin on epäilemättä väliaikainen.

6.12.2010

Takaumia lokakuulta

Itsenäisyyspäivän kättelyitä katsellessa lykkään tänne nyt samantien takaumia lokakuulta eli ekat viikot tästä toisesta raskaudesta. Edelliskertaan verrattuna ällötys alkoi aikaisemmin, oli voimakkaampaa ja laattailinkin useamman kerran viikossa - viimeksi niin ei tainnut käydä kertaakaan. Onneksi oireisto noudatti kiltisti sääntöjä ja laantui siinä ensimmäisen kolmanneksen lopun lähestyessä.

Oh, uutiset loppuivat, nyt täytyy taas keskittyä illan draamalliseen ilotulitukseen!

5.10.
Pakko kai mun on antaa periks ja pissiä tikkuun. Tulos ei enää kamalasti yllätä, kierto on yleensä niin säännöllinen ja muutenkin jatkuva vessahätä, paleleminen ja väsymys muistuttavat hämmentävästi syystalvesta 2008. Sitä paitsi minkäänlaisia PMS-oireita ei näy, ei kuulu - oon ollut niin aurinkoinen, että jotain mätää tässä on.

Tuijotellaan testiä miehen kanssa ja reaktio on lähinnä nauru. Toivottu tulos tää oli, mutta tuntuu silti aika omituiselta. Tai siis ihan todella omituiselta. Vähän hysteeriseltäkin. Oho, tästäkö se nyt sit alkaa?

Viikkoja kasassa testiä tehdessä oman arvion mukaan 4+3 ja jos kaikki menee putkeen, toimitusaika olisi kesäkuun 11. päivän kieppeillä. Olin odottanut olevani enemmän tohkeissani, nyt on vaan vähän sellanen fiilis että, jaha, silleen.

5. viikko
Paleltaa ja väsyttää. Nukahtelen sohvalle ja toivon, ettei Igge syö konetiskiainetta tai keksi muuta kamalaa, kun mun valvova silmä vähän pilkkii.
Muuten koko homma tuntuu niin epätodelliselta, että en oikein edes osaa ajatella sitä. En kuitenkaan jaksa tehdä lisää raskaustestejä, kuten edellisellä kerralla.

6. viikko
Paleltaa, väsyttää ja uutuutena oksettaa. Parina aamuna laattaan oikein huolella, yrgh. Ei mulla Igestä tällaista ollut. Silti raskaus tuntuu tosi kaukaiselta. Hyvä kaveri on kuukauden verran edellä ja katselee jo äitiyshousuja ja pohtii ultraa. Cannot relate, ei tunnu yhtään, että tuollaiset asiat kuuluis millään lailla mun elämään.
Tunnen luopumisen tuskaa: voi punaviini, voi sushi, heihei.

7. viikko
Arvatkaa mitä, paleltaa ja väsyttää. Ja yököttää. Loppuviikkoa kohti olo vähän helpottuu, ehkä siksi, että mun vanhemmat on kylässä ja jaksavat viihdyttää Iggeä niin, että saan levätä normaalia enemmän. Käydään teatterissa ja vaikka esitys on viihdyttävä, olen nukahtaa tuoliin ennen väliaikaa ja Jaffan muodossa saatua sokeriruisketta. Varaan alkuraskauden ultran viikon päähän. Ehkä tämä raskaus jotenkin todellistuu, jos nään, että siellä vatsassa oikeasti on jotain.

8. viikko
Oireet jatkuvat aika lailla ennallaan. Käyn ultrassa, ja siellä se papana pötköttää. Puolitoistasenttisen sydän lyö 164 kertaa minuutissa, ja sikiö vastaa viikkoja 7+6. Lasketuksi ajaksi tulisi siis 9.6.2011. Sydänäänten kuuleminen herkistää, vaikka riideltiinkin miehen kanssa koko matka lääkäriasemalle. (Tosi fiksua.) Mietin, miten käsittämätöntä on, että Iggekin oli alussa tuollainen pikkuinen, ja että miten uskomatonta on, että siinä pienen pienessä pavussa on kaikki ainekset omanlaiseensa ihmiseen.

3.12.2010

Plääh ja kiitos ja ahistus

Ei sitten lähdetä Amsterdamiin. Lakkoilu on hanurista, miks mun pitää kärsiä lentoemäntien työehtojen takia? Koko rajaton lakko-oikeus on vähän niin ja näin: eri alat ovat kovin eriarvoisessa asemassa. Toisilla on selvästi paremmat mahdollisuudet "kiristää" lakkoilemalla. (Ja tämä tietysti syö mua erityisesti siksi, että olen itse sellaisella alalla, että lakkoilu ei juuri massoja hetkauta.. :) Mun mielestä olis ihan hyvä, jos lakkoa saisi jatkaa esimerkiksi kolme päivää kerrallaan, ja sitten taas pitäisi tehdä töitä muutama päivä, kuten joku Finskin tulkki ehdotti HBL:ssä. Kyllä silläkin menisi viesti perille, mutta sivulliset kärsisivät vähemmän.

Toisekseen kitisyttää ton lapsen nukkumiset, en tajua, mikä sitä taas riivaa. Välillä menee muutama yö ihan putkeen ja sitten taas joku mörkö iskee, eikä siitä omassa sängyssä nukkumisesta tuu mitään. Muutamana yönä rauhoiteltiin sitä omaansa, mutta lopputulos oli se, että ainakin vanhemmat oli vielä väsyneempiä, kun siinä meidän välissä se sentään nukkuu. Iltaisin on harjoiteltu nukahtamista omaan sänkyyn tassutellen (voi yrjö mikä sana...) ja niin, että vanhempi on huoneessa unta hakiessa, mutta ei koko ajan silittele tai pidä sylissä. Toistaiseksi tulokset on aika laihanlaisia, välillä Igge nukahtaa ihan nätisti ja välillä (kuten just äsken päikkäreille mennessä) raivotaan ja kiljutaan ja viskotaan tuttia ja potkitaan kaltereita ja noustaan väkisin pystyyn. Ihan helvetin turhauttavaa, mulla on vissiin jotenkin vääränlaiset äitigeenit kun ei vaan meinaa hermo kestää. Lopulta oli pakko lähteä pissalle, jolloin ukkeli jäi kiljumaan sänkyynsä, mutta kappas vaan - nukahti ennen kuin ehdin takas. Että sille jäi nyt varmaan pysyvä trauma, kun se simahti huutoonsa, mutta eiköhän meillä oo tällä viikolla siivoiltu ihan tarpeeks ruumiin eritteitä lattioilta ilman sitä, että mullekin vielä kävis vahinko.

Anyways, kiitos onnitteluista. Kuten tuonne kommentoinkin, niin kovin epätodelliselta koko juttu vielä tuntuu. On kyllä hullua, miten eri fiiliksillä tämä toinen kerta on (ainakin toistaiseksi) mennyt. Ei sitä hillitöntä huolehtimista ja stressiä ja epävarmuutta, vaan jotenkin aika rauhallinen olo. Että kävi miten kävi, en pysty itse siihen kovin paljon vaikuttamaan, kunhan nyt elän suunnilleen terveellisesti. Ainoastaan nt-ultra hermostutti ihan tolkuttomasti, sanoinkin sille kätilölle (joka muuten oli sama kuin Igen nt-ultrassa!), että stressasin edellisenä yönä koko alkuraskauden edestä.

Olin siellä ultrassakin yksin, ja liikutuin mielessäni niistä varmaan ensimmäistään odottavista nuorista pareista, jotka istuivat hermostuneina odotushuoneessa. Ja verikoetta odotellessa näin Naistenklinikan aulassa parin, joka oli viemässä käärylettä kotiinsa. Meinasin puhjeta kyyneliin.

Mua huolestuttaa tällä hetkellä vähän se, että tämä toinen jää jotenkin vähemmälle huomiolle, kun en ehdi syventyä odotukseen ihan samalla intensiteetillä kuin Igen kanssa. Mutta ehkä se muuttuu, jahka liikkeet tuntuvat kunnolla ja tyyppi sillä tavalla onnistuu muistuttamaan olemassa olostaan. Kirjailin alkuraskauden tuntemuksia ylös viikoittain, joten postaan nekin tänne blogiin pikkuhiljaa, jotta koko perheellistymishistoriani on sitten yhdessä paikkaa tallessa. Pitää muuten ihan paikkansa, että aika kuluu toisella kertaa paljon nopeammin. En tajua, justhan mä siihen tikkuun pissin ja nyt on jo toinen kolmannes menossa? Onneksi se kamala väsymys ja pahoinvointi ovat helpottaneet, on ihana fiilis, että taas löytyy virtaa.

Mulla oli muuten jotenkin hankaluuksia kertoa tästä, tuntuu niin epäreilulta, että me ollaan jo toista kertaa tässä tilanteessa ilman sen suurempia ongelmia (ainakaan toistaiseksi, ikinähän ei tiedä, mitä tapahtuu), kun toiset odottelee vielä sitä ensimmäistäkin plussatestiä tai saa keskenmenon tai joutuu keskeyttämään raskauden jostain syystä. Mietin, että joku kovasti pettynyt eksyy vahingossa tänne ja kiroaa mut alimpaan helvettiin. Niin mä tekisin itsekin, ajattelisin, että saatanan itsekäs lehmä, sä et tiedä mistään mitään, kehtaatkin vielä rutista jostain lentolakosta ja kiukuttelevasta lapsesta, hohhoijaa. Eikä mulla olekaan mitään sanottavaa puolustuksekseni, mä tiedän, että nämä murheet on aika pieniä. (Eikä ne edes oikeastaan ole murheita, kiukutuksenaiheita vaan.) Ja siitä mä olen hyvin, hyvin kiitollinen. Vaikka vähän kiukuttaakin.