26.11.2013

Jo perinteinen marraskuun valituspostaus

Mua vaan syö joka jumalan marraskuu. Paitsi viime vuonna vähemmän, kun reissattiin ihanaan aurinkoon. Mutta muuten. Eilen liukastuin toimiston ovella oksennukseen. Siihenpä ne maanantain fiilikset voikin kätevästi tiivistää.

Olen jotenkin apaattinen, en oikein saa mitään aikaiseksi. Tekisi mieleni vaan valittaa ja ehkä välissä vähän puhua p*skaa. Muut juoksee ja neuloo ja harrastaa ja lukee ja seuraa Siltaa ja käy elokuvissa ja matkustaa. Mitä minä teen? Juoksen joko dagiksen kautta töihin tai töistä dagiksen kautta kotiin. Sotken aina vaatteeni kuraan siellä pimeässä puistossa. Palelen. Ärsyynnyn. Turhaudun.  Juon vähän liikaa skumppaa pikkujouluissa (ei silleen voin huonosti ja sökellän -liikaa, vaan silleen ehkä turhan hurlumhei -liikaa) ja hillun jonnekin pikkutunneille. Kadehdin kaikkia oman elämänsä sankareita ja onnistujia ja irtiottajia.

Tänään, kun hosuin taas lapsia hakemaan, mietin kuitenkin, että kyllä siinä kliseessä, että lapsi tuo elämään merkityksellisyyttä, on jotain perää. (Mietin kyllä myös, että miten olen taas melkein viimeinen hakija, vaikka kello on vasta 16.20. Moneltako ne muut vanhemmat oikein lähtevät töistä!?) Merkityksellisyyden tunnetta on vaikea selittää kuulostamatta banaalilta. Jotain siinä vaan on, joka ainakaan minulle ei ollut auennut ennen omaa kokemusta. Miten voi niin fyysisesti odottaa näkevänsä jonkun, se muistuttaa vähän sellaista hullua ensirakkauden huumaa, joka ei kuitenkaan väljähdy. Ja silti tavallisena päivänä tavallisissa töissä tai missä vaan on ihan niin kuin muutkin, ei se tunne ole mikään kaikenpeittävä ja -nielevä hulluus. Ennemminkin ohimenevä ajatus, joka vaan välillä sisäisesti hymyilyttää.

Käytännön tasolla äitiys on tällä(kin) hetkellä huomattavasti vähemmän ylevää ja enemmän ihan vaan ärsyttävää. Mikään ei meinaa mennä perille ilman äänen korottamista. Koko ajan sattuu ja tapahtuu, ja silti on ilmeisen mahdotonta uskoa, kun sanotaan, että nyt jätä se rauhaan/älä tee noin/olkaa rauhallisemmin/jne. koska kohta sattuu. Pienempi ulvoo milloin mitäkin (ei halua potalle, haluaa potalle, ei halua ruokaa, haluaa ruokaa, haluaa jotain mitä toisella on, ei halua lähteä/tulla/olla/istua/maata jne.) ja isompi maalailee taivaanrantaa ja touhuaa kaikkea muuta paitsi sitä, mitä pitäisi. Välillä onkin sitten hyvä taistella jostain joko verbaalisesti tai perinteisin nyrkkineuvottelumenetelmin. Hirvittävän iso osa arkipäivien yhteisestä ajasta menee komentamiseen, kouluttamiseen ja hoputtamiseen sekä erinäisten suoritteiden (pukeminen, syöminen, siivoaminen, peseminen jne.) läpiviemiseen.

Sitä kyllä ihmettelen, että mihin ihmeeseen olen aikanaan käyttänyt kaiken ylimääräisen ajan? Koska sitähän on pakko ollut olla ihan tuhottomasti kun vertaa nykyiseen. Ja miten sitä ei silloin koskaan muka ollut mihinkään? Kyllä en ymmärrä. Onneksi kohta on joulu ja pari viikkoa vapaata.

10.11.2013

Työjuttuja, pottajuttuja, koulujuttuja

Pikkuveljen terveiset papalle isänpäivänä. Nimet muutettu. :)

Gradu on virallisesti hyväksytty, lopputuloksena siitä tuli ämmälle ämmä, mikä meidän laitoksella on kuulemma oikein hyvä suoritus. Ei sillä, että kukaan koskaan enää kysyisi (tai olisi kysynyt tähänkään asti), mutta onpahan paketissa kaikista viime kevään ja kesän lastenhoitajasekoiluista ja sairasteluista ja miehen peruuntuneista lomista huolimatta. Että jei sille!

Räävin myös perjantaina päivässä kasaan 18-sivuisen esseen, joka vaadittiin viimeisen kurssin suorittamiseen. Suurin osa siitä syntyi päivällä ollessani lasten kanssa kotona, mikä on jo ihan kohtuullinen suoritus. Kiitos vaan taas, Salama McQueen. Opintopisteitä on jo enemmän kuin tarpeeksi, mutta vielä puuttuu viimeinen pakollinen tentti. Sen voi seuraavan kerran suorittaa tammikuussa, joten valmistuminen siirtyy sinne, mutta muutama kuukausi ei tällä opintohistorialla tunnu missään. Näyttää kuitenkin vahvasti siltä, että 14. opintovuosi toden sanoo, jei sillekin siis.

Työasiat stressaa, ei niinkään työt, mutta edelleenkin se, että mihin tässä elämässä pitäis. Reilun kuukauden perusteella tuntuu, että päin vastoin kuin ehkä kuvittelin, en olekaan itse pudonnut kärryiltä. Itse asiassa väittäisin melkein, että mun ajatukset on tuoreempia kuin niillä, jotka on puurtaneet duunia vuodet läpeensä. Kun ei ole aikaa ajatteluun, perspektiivi hämärtyy ja ihmiset juuttuu keksimään pyörää uudelleen kerta toisensa jälkeen. Ja se mua varmaan eniten vaivaakin, kaikki laskutettavan duunin osuuden korostaminen ja älyttömät tulostavoitteet. Älyttömät siinä mielessä, että ne ovat kyllä mahdollisia, mutta tarkoittavat sitä, että lähes koko työaika pitäisi olla laskutettavaa duunia. Tämän painotuksen huomaa selvästi siitä, että jotenkin hommasta on strateginen ajattelu ja (anteeksi konsulttiuteni) visio hukassa.

Ihan niin kuin rouvalla täällä, se oma firma pyörii mielessä enemmän ja vähemmän. Tuntuu, että osa minusta on ollut jotenkin unessa viime vuodet. Minäkin kävin läpi ne pitäisikö-ryhtyä-sairaanhoitajaksi-ajatukset, mutta nyt voin kyllä myöntää itselleni ja myös muille, että en ikinä olisi onnellinen siinä hommassa. Eikä vaativakaan asiantuntijatyö ole mua varten loppuiäksi, vaan mä olisin musta tulee vielä parempi pomo. Joko omassa tai toisen palveluksessa, mutta enemmän kuin hoiva-alalla mulla on tälle yhteiskunnalle annettavaa vaikka siinä, että ihmiset viihtyy töissään ja että johtotehtävissä on muitakin kuin niitä iänikuisia harmaapukuisia kravattikauloja.

Lasten osalta tärkeimpänä saavutuksena voitaneen pitää sitä, että pikkuveli on teoriassa oppinut sisäsiistiksi. Käytännössä asiaa hankaloittaa se, että uni-/ulkoiluvaipan poistaminen aiheuttaa aina ihan järjettömän raivarin. Mikä siinä on niin kamalaa, kysyy nimimerkki Ymmärtämätön. Ei auta tarrat eikä pastillit, hän vaan EI HALUA. Piste. Eikä hän muutenkaan useinkaan halua yhtään mitään. Mites se nyt taas meni, eikös uhma kuulu ihan ikävaiheeseen? Että siis onko tässä toivoa vai onko mun pikku-Kepposella vaan äitinsä luonne niin hyvässä kuin pahassa.

Loppuun meinasin toivottaa hyvää isänpäivää, mutta sitten tuli mieleen, että tämä taitaa olla hieman väärä foorumi isien tavoittamiseen. Mutta jos joku isäihminen sattuu tänne eksymään, niin onnea sinulle!