30.4.2009

Sijaistädillä

Mun ihana neuvolantäti oli pipi! Buhuu, en saanut erikoiskehuja... Käytiin siis sijaistädillä, tai oikeastaan -tytöllä, se oli varmaan mua nuorempi. Mulla oli keskenäni niin hauskaa, kun se ja mies (joka oli tällä kertaa mukana) puhui keskenään suomea samalla tavalla väärin, eikä kumpikaan tainnut tajuta, että ruotsiksi vaihtamalla kommunikaatio olis mennyt paljon sujuvammin. En sitten jaksanut vaihtaa minäkään, kunhan mielessäni salaa kikattelin joillekin luoville ilmauksille. Hyväntahtoisesti tietenkin, ei mullakaan mee aina kaikki ihan putkeen edes suomeksi, ruotsista puhumattakaan.

Käynti oli lyhyt ja ytimekäs, sf-mitta oli tismalleen keskikäyrällä, verenpaine ok, painoa oli tullut pari kiloa lisää (veikkaan kyllä, että suurin osa on turvotusta, sormet oli taas aamulla ihan nakit!), vauva liikkui ahkerasti ja tasainen syke pomppi siellä sadanviidenkympin tuntumassa.

Lantio on taas aika helv*tin kipeä, mutta en valita paljon, kun ilonaiheita on niin monta:

- bebbe voi hyvin
- mulla on kotona maailman rakkain mies
- aurinko paistaa
- töitä on enää viikko
- menen tänään dayspahan kasvohoitoon
- illalla syödään tapaksia ja nähdään kavereita
- huomenna brunsseillaan toisten kavereiden luona ISOLLA porukalla
- mulla on aika kivat vaatteet vapuksi
- saan valita tapetit vauvan huoneeseen viikonloppuna
- skumppaa saa myös alkoholittomana

Aurinkoista ja hyvävointista vappua kaikille!

25.4.2009

Aurinkoa!

Ihanaa, että paistaa. Ihanaa, että vihdoin ja viimein tuntuu keväältä. Innostuin ja ostin ihanan keltaisen laukun ja huivin, pakko saada päällekin jotain aurinkoista.

Nukuin yksin, keskellä sänkyä neljän tyynyn tukemana ja melkein kellon ympäri. Mies on viemässä osaa huonekaluista varastoon vanhempiensa landelle, remontoidaan työhuoneesta lastenhuone, kun ei ole löydetty sopivaa asuntoa. Hyvin me tässäkin mahdutaan olemaan, neliöitä on kuitenkin sata, ja ehkä se ensimmäinen vauvavuosi on ihan kivakin olla täällä, mistä on kävelymatka Stockalle?

Työhuoneen lisäksi laitetaan seinät olkkarista ja eteisestä. Kolmen vuoden antiboorditaisteluni on vihdoin ja viimein päättymässä - voittoon! Wohoo! (On väännetty oikeastaan mun tänne muutosta siitä, remontoidaanko vai eikö vai muutetaanko vai mitä tehdään, enkä ole siksi päässyt eroon vihaamistani boordeista tuolla katonrajassa.)

Harmi vaan, että mun mahdollisuudet osallistua fyysisesti on melkoisen rajalliset. Mieskään ei taida ihan aina tajuta, että en vaan aidosti kykene ihan kaikkeen - eilen se kysyi ihan tosissaan, josko saisin kannettua yhden pöydän viisi kerrosta alaspäin. Luultavasti joo, mutta jätin kuitenkin väliin, kun portaiden nousu tai vähän reippaampi kävelykin aiheuttavat supistuksia ja muita ikäviä tuntemuksia. Ehkä se kuvittelee, että jätän asioita tekemättä ihan laiskuuttani...

No, oli miten oli, saan aloittaa tämän ihanan lauantaipäivän tekemällä töitä. Viimeiset puristukset tässä, jäljellä on enää 9 työpäivää! Hurjaa. Tosin mulle on varattu vielä yksi strategiaworkshop sinne viimeiselle työpäivälle, joten mitään kovin pehmeää laskua tässä ei ole luvassa. Pikkuisen välillä meinaa tulla outo olo: asioita tapahtuu jo nyt ilman mua. Mitäs sitten kun ne työt loppuu? Kuka minä sitten olen? Vaikka äkkiä siihen kai tottuu, ja viimeistään heinäkuussa ei varmaan sitten ehdi moisia edes miettimään.

Nyt aamiaista, sitten pari tuntia töitä ja sitten vapaus. Suunnitelmissa joko vuoden ensimmäinen reissu saareen tai sitten grillaamista kavereilla, ei paha juttu kumpikaan!

PS. Tänään alkoi 30. viikko!

21.4.2009

Taas paukkuu sataset

Siis huomenna raskautta on kestänyt 200 päivää. Täytyy iloita näistä osasaavutuksista, ettei iske epätoivo! Joskus tuntuu, että heinäkuuhun on ikuisuus, joskus (lähinnä silloin, kun miettii, mitä kaikkea pitäis vielä tehdä) taas tuntuu, että siihen on tosi lyhyt aika.

Tyyppi jatkaa innokkaita potkuharjoituksiaan. Eilen, kun lojuin sohvalla (en oikein jaksa työpäivän päälle juuri muuta tehdäkään), ja käsivarsi oli siinä vatsan päällä, se alkoi tökkiä mua oikein urakalla. Heti, kun siirsin käteni pois, se lopetti. Mutta kun uskalsin laittaa sen takaisin, alkoi taas hirmuinen protestointi. Ja kappas, huomasin antavani periksi syntymättömälle lapselleni. :)

Töissä on hassua, kun kalenteri loppuu reilun kahden viikon päähän. Edelleen mulla on hämmästyttävän hyvä draivi päällä, ja melkein vähän iski kriisi, kun tajusin, että mulla ei olekaan sitä työminää ja työjuttuja kohta. Mun sijainen (joka kylläkin rekrytoitiin ihan vakituiseksi) on tosi hyvä, eikä sillä lailla kyllä huoleta jättää hommia. Enkä oikeastaan ole mustasukkainenkaan, itse asiassa aloin olla isoimpiin asiakkuuksiini muutenkin jo vähän leipiintynyt, ja sikälikin on ihan kiva, että joku muu alkaa hoitaa niitä. Mutta haluaisin olla mukana suunnittelemassa ja toteuttamassa organisaatiota koskevia suunnitelmia. Lisäksi meille on rekrytty viime aikoina hyviä ihmisiä, ja olisi kiva päästä tekemään töitä yhdessä.

Vielä muutama kuukausi sitten olin ihan varma, että en ikinä halua palata tuonne äitiysloman jälkeen. Nyt fiilikset on aika erilaiset. Outoa.

Myös kokoahdistus on helpottanut. Ensinnäkin olen alkanut syödä päivittäin ananasta ja/tai mansikoita ja juoda vihreää teetä, mikä on auttanut hurjasti turvotukseen. Toiseksi näin tänään pitkästä aikaa (= eka kerran tammikuun jälkeen) yhtä ystävää, joka tietämättään osasi sanoa juuri oikeat sanat, kun valitin kömpelöyttäni: "Ehkä sulla on itsellä sellainen olo, mutta et sä kyllä päällepäin mitenkään kamalan isolta näytä". Musta tuntui heti paljon sutjakammalta!

18.4.2009

Uni paras lääke on

Nukuin varmaan 11 tuntia, heräsin vain pari kertaa vessaan koko yönä. Ah. Heräsin kymmeneltä, söin aamiaista ja sitten olen vaan loikoillut sohvalla ja bondannut tuon vatsassa hilluvan kanssa. Se potkii ja mellastaa niin, että koko kumpu heiluu ja tärisee. Uusin huvini on laittaa kaukosäädin siihen päälle keikkumaan, se näyttää pienimmätkin liikkeet.

Ulkona paistaa aurinko, mutta jotenkin ei tee mieli ulkomaailmaan. Jotenkin tänään on kovin epäsosiaalinen olo, on ihana vaan levätä ja olla tekemättä mitään. Ihmetyksen ihmetys, menossa on jo 29. viikko, eikä siihen heinäkuuhun loppujen lopuksi ole niin kovin pitkä aika.

Paitsi joidenkin puolituntemattomien ihmisten mielestä, joilla on tarve arvioida vatsani kokoa. Olen tässä muutaman kerran kuullut olevani "valtava" raskauden kestoon nähden, ja joka kerta se vituttaa ja aiheuttaa mielipahaa. Neuvolantädin, painonkehityksen, sf-mitan ja omien silmien mukaan vatsa on aika lailla keskikokoa - toki joillain on paljon pienempi, mutta myös suurempi. Sitä paitsi tässä varressa vauvalla ei ole kovin paljon tilaa kasvaa pituussuuntaan - totta helvetissä se vatsa on pienempi, jos pituutta on 175 cm kuin hädin tuskin 160.

Vihaan muutenkin sitä, kun etenkin iltaisin olo on kömpelö, liitoksiin sattuu eikä liikkuminen vaan ole ihan normaalin sujuvaa. Siihen kun joku saatanan idiootti tulee vielä taivastelemaan, että kauhee kun sulla on iso maha, niin kylläpä sitä tunteekin itsensä hehkeäksi ja hehkuvaksi. Onneks sentään ulkonäöstä tulee kehuviakin kommentteja, muuten en varmaan liikkuisi kotoani muualle kuin Naistenklinikalle sitten heinäkuussa...

No, onneks tämä nyt kuitenkin on vain väliaikaista. Muuten en ole kovin huolissani esimerkiksi painosta, sen nousu nyt vaan kuuluu asiaan. Toki jotkut selviää pienemmilläkin kilomäärillä, mutta mitä sitten - kai ne muutamat kilot on aika pieni murhe kunhan vaan vauva on terve ja itsekin selviää touhusta suuremmitta vahingoitta. En ole koskaan oikein ymmärtänyt, miksi vauvansaantiinkin pitää yhdistää jatkuva kilojen kyttäys, jota on koko maailma tulvillaan muutenkin. Toki on tärkeää seurata, ettei painosta aiheudu terveydelle haittaa, mutta eikö se riitä, että sitä seurataan siellä neuvolassa?

17.4.2009

Itku ja hammastenkiristys

Päivät ovat kadonneet, pääsiäinen oli ja meni ja siihen perään tämä hurja hässäkkäviikko töissä. Onneksi on perjantai! Nämä hippasen pitkiksi venyneet päivät on käyneet aika lailla voimille, ja olen saanut pari kivat itkupotkuraivarit iltaisin. Esim. toissapäivänä istuin miehen kotiin tulessa lattialla itkemässä, kun kaadoin vettä lattialle, ja sen kuivaaminen kumarassa sattui ja ahdisti. Ja eilen itkuraivosin, kun yritin siivota melkoiseen kaaokseen päässyttä asuntoa, eikä taaskaan meinannut kunto kestää siihen vajaan 10 tunnin työpäivän päälle. Mun on vaan välillä niin kovin, kovin vaikea sulattaa sitä, että en jaksa tehdä asioita niin kuin normaalisti.

Mutta nyt on yksi iso, unettomia öitä aiheuttanut tarjous pulkassa ja jätetty saajalleen (kokonaista minuuttia etuajassa sitä paitsi!), ja sitä paitsi ehdin hoitaa pois kaikenlaisia roikkumaan jääneitä pikkuasioitakin. Ah. Seuraavaksi on työkaverin läksiäiset, luvassa siis hyvää ruokaa (ja toisille toki juomaakin). Vielä kun saan päälle kunnon yöunet näiden viime öisten työunien sijaan, niin oletettavasti elämä hymyilee taas ihan eri tavalla.

9.4.2009

Paniikki x 2

Vietän tässä viimeistä päivää kakskytplussana, voi kristus mä täytän huomenna 30. Kriisi iski tiistaina, jotenkin symbolisesti alkoi ahdistaa vastuu ja aikuisuus ja kaikki. Oikeastihan en vaihtaisi mistään hinnasta miestä ja vatsaa ja tätä kaikkea siihen, mitä oli 10 vuotta sitten, mutta olen viime päivinä ajatellut kaiholla vapautta ja valoisia kesäöitä. Sitä fiilistä kun hiipii himaan aamunkoitteessa alusvaatteet käsilaukussa, kikatuttaa ja pää on pyörällä. Koko ihanan pinnallista lepattamista.

Todellisuudessahan suurin osa ajasta oli jotain ihan muuta, arkea ja rahapulaa ja sunnuntaiahdistusta ja asioita, jotka olis voineet jäädä tekemättä, enkä silti olisi vähemmän onnellinen. Mutta ne unohtuu armeliaasti, ja muistoissa elää vain se fiilis, kun on nuori ja vastustamaton ja kaikki on mahdollista.

Nostalgiavellontaani haittaa Nelosen Sairaala-sarja, jota mun ei pitäisi katsoa. Siellä näytettiin synnytystä, ja mä tuijotin sitä ruutua epäuskoisena ja itkin ääneen. Se oli niin kovin... brutaalia. Ja fyysistä. Ja vähän rumaa ja paljon pelottavaa. En saa ihan kiinni siitä, mikä siinä kauhistuttaa - luotan vain siihen, että oma pää on silloin jotenkin eri tilassa kuin näin ulkopuolisena touhua katsellessa.

3.4.2009

Vain ysiysi!

Viimeinen satanen pyörähti rikki. Tänään päiviä laskettuun aikaa on jäljellä simovaatehuoneeltamaisesti 99.

Ehkä sen kunniaksi Kela julkisti uuden äitiyspakkauksen! Sivuilla vaan tuntuu käyvän sellainen kuhina, etteivät kuvat meinaa aueta millään. En oikein osaa päättää, tykkäänkö enemmän tuosta vai viimevuotisesta. Niistä persikanvärisistä jutuista siinä uudessa en oikein välitä, ja jotenkin olen taipuvainen pitämään enemmän vuoden 2008 luonnonvalkoisesta toppapuvusta, mutta on tuossa uudessa paljon kivojakin juttuja. Taidan laittaa paperit eteenpäin tänään ja jättää kohtalon päätettäväksi, kumpi paketti sieltä sitten lopulta tulee.

Apropå, olen ehkä vähän seonnut noiden pikkuvaatteiden kanssa, niitä on jo melkoinen varasto (eri kokoja tosin, kaikkea välillä 50-68 cm). Mutku ne on vaan niin ihaneja! Ja sitä paitsi tää on mun eka vauva, mä tahdon ostella sille juttuja!

Suurin osa on (luullakseni) ihan järkeviä, bodyja ja pöksyjä ja yöpukuja ja sellaisia. Eilen en voinut vastustaa kiusausta, vaan tuhlasin Stockalla (olin eka kertaa Hulluilla Päivillä varmaan viiteen vuoteen) kahteen ihanuuteen: pikkuruiseen Burberryn bodyyn ja puolivuotiaalle sopiviin samanmerkkisiin farkkuihin. Onhan tää beibe kuitenkin puoliksi suomenruotsalainen. :)