27.5.2013

Kesä rokkaa, vaikka kaikki ihmiset ei

Mies on työmatkalla ja minulla oli kotipäivä lasten kanssa. Paperilla meillä on siis käsissämme yhtälö, joka sisältää aika monta kiukkuraivaria ja marttyyrijupinaa. Mutta ei kuulkaa, kun on kesä! Oltiin vaan koko päivä liesuamassa ympäri kyliä, eikä ehditty raivaroida juuri lainkaan.

Aamulla (no, puoli yhdentoista aikaan) mentiin lähipuistoon. Siellä ulkoilee myös poikien tuleva päiväkoti, ja tädit tulivat heti moikkaamaan, että tehän olette aloittamassa elokuussa meillä. Käsipäiviteltiin (tai oikeastaan goddagiteltiin) niiden kanssa, joita ei oltu aiemmin tavattu, ja kun lapset lähtivät puistosta, eräs täti pyysi vilkuttamaan pojille nimeltä mainiten. Koko kohtaamisesta jäi tosi kiva fiilis, sellainen, että nakkiaiset ovat oikeasti tervetulleita. Ja jopa että henkilökuntaa vähän kiinnostaa, ketä ne on.

Matkalla halliin kohtasimme joulupukin (jos ette tienneet, niin pukilla on toimisto Hietalahdenkadulla), joka kysyi, saako pojille antaa karkkia ja eihän heillä vain ole pähkinäallergiaa. Kivaa ja toki hyvin huomaavaista, ja jotenkin kovin suomalaista. Siis että joulupukkikin on tottunut kysymään tietyt kysymykset, ettei kukaan vain närkästy. Pojat eivät olleet uskoa onneaan, kun saivat luvan kanssa syödä suklaata keskellä päivää.

Seuraavaksi syötiin lounaantapaista Hietsun hallin terassilla. Ipanat olivat hyvällä tuulella, aurinkoisia ja hilpeitä. Ympäristöstä ei hilpeydelle juuri vastakaikua tullut, hymyilevää ja vilkuttelevaa lasta voi ihan ilmeisesti vain tuijottaa ilmeettömänä. Onneksi (tai pelottavaa kyllä) ipanat itse eivät ilmeisesti muuta odottaneetkaan, vaan jatkoimme ihan iloisina matkaa apteekkiin ja kauppaan.

Ahtaassa apteekissa nakit häröilivät ja härkkivät ihan kaikkea, edelleen hyväntuulisena tosin. Molemmat huplattivat juttujaan, esimerkiksi isompi arveli, että punakorkkinen hyttyskarkoite on varmasti tarkoitettu leppäkertuille. Pienempi oli aivan tohkeissaan bongattuaan SanaSol- ja kalanmaksaöljypullot, sillä herrojen isä juottaa näitä liemiä lapsille joka ilta. Ympäristö lähinnä tuijotti hymyttömästi, eikä kukaan osoittanut yhtään ystävällistä elettä lapsille tai edes ymmärtäväistä minulle, joka yritin pitää ipanat edes suunnilleen näköetäisyydellä ja poissa mahdollisesti rikkoutuvien tavaroiden luota.

Sitten mentiin kauppaan. Törmäsin serkkuuni, ja jäin vaihtamaan pari sanaa. (Mun landemmalla asuvat ystävät eivät muuten voi käsittää, että Helsingin keskustassa on mahdollista asua niin, että törmää jatkuvasti tuttuihin ja esim. tuntee käytännössä kaikki naapurinsa. Mut uskokaa pois, se on hyvinkin mahdollista!) Pojat seisoivat raejuustohyllyn edessä vedettävien ostoskoriensa kanssa - he haluavat nykyisin aina ottaa omat korit ja osallistua kauppareissuun, mikä pitää heidät yleensä kiukuttomina ja hyväntuulisina, vaikka siinä saattaa vähän häslinkiä ollakin. Ajattelin kuitenkin, että on sentään keskipäivä eikä mikään ruuhka-aika, että antaa lasten osallistua.

Siinä rupatellessamme käytävää pitkin tuli ehkä kolmefemma pariskunta, jota en huomannut ennen kuin mies tiuskaisi lapsille tympeään sävyyn, että VÄISTÄKÄÄ VÄHÄN. Pojat tekivät tilaa, ja kusip.. anteeksi mies jatkoi matkaansa huokaillen ja päätään pyöritellen. Taisin tokaista varsin sarkastiseen sävyyn, että voi anteeksi ja mulkaista miestä. Hän vihatuijotti minua vielä pitkään joka jumalan hyllynvälistä, koska olihan nyt ihan ilmeisesti aivan ennenkuulumatonta, että hän joutui odottamaan ainakin kaksi ylimääräistä sekuntia ennen kuin pääsi ohi. Oikeesti, miksi pitää olla niin vihamielinen? Eikö lapsille (ja aikuisillekin, koska kyllähän hekin joskus ovat huomaamattaan tiellä) voisi sanoa, että anteeksi, väistättekö ja vaikka kiittää, kun toiset tekevät niin kuin pyydetään? Pistää niin vihaksi, että tästä kirjoittaessanikin tunnen, miten verenpaine nousee.

Inhoan sellaista vainSuomessa-märinää, mutta tästä päivästä oli kyllä valitettavasti jäädä taas sellainen vainSuomessa-fiilis. Lapset eivät saa kuulua eivätkä näkyä. Vaihtoehdot tuntuvat olevan joko äitiyden mustaan aukkoon uppoaminen ja aivoton lässytys tai lapsivihamielisyys, välimuotoa ei ole. Minä väitän, että lapsista olisi monesti paljon vähemmän vaivaa ja häiriötä, jos ympäristö vaikka kohtelisi heitä kuin ihmisiä. Ilmeisesti on aivan liikaa vaadittu, että lapset huomioitaisiin lapsina. Tiedättekö miksi ne lapset siellä helvetin Etelä-Euroopassa voivat käydä ravintoloissa? Ei siksi, että ne käyttäytyisivät sen paremmin kuin suomalaisetkaan, vaan siksi, että siellä kukaan ei vaadi lapsilta täydellistä hiljaisuutta ja kykyä vetäytyä jonnekin syrjään pois kiireisten aikuisten tieltä. Siellä niillä lapsillakin on oikeus olla olemassa ja sen sijaan, että hepuloivaa lasta ja hänen vanhempiaan tuijotettaisiin ärtyneinä, ympärillä on lähes aina ihmisiä (tarjoilijoita tai ystävällisiä kanssa-asiakkaita), jotka osallistuvat tilanteeseen jotenkin. Siis sillä tavalla, että vaihtavat vaikka lapsen kanssa pari sanaa ja saavat kiukun unohtumaan ja huomion kiinnittymään muualle.

Totta kai täälläkin on monenlaisia ihmisiä, mutta aivan liian usein hommassa mättää joku. Onneksi jo mainitsemani joulupukki veti päivän saldoa ylöspäin. Reippaasti plussalle saldon vei kuitenkin kesä: se, että voi mennä ulos vain laittamalla kengät jalkaan. Että voi hengailla puistossa ja pihalla ja torilla. Voi syödä jätskiä (lapset) ja juoda vaikka aivan ex tempore keskellä maanantaista iltapäivää lasin shamppanjaa (aikuiset). Voi käydä kotona vain nukkumassa päiväunet (yksi lapsi) ja sitten taas lähteä tuonne maailmaan. Vaikka siitä joku sitten vähän kiukuttelisikin (lapsi tai typerä aikuinen). Kesällä elämä vaan on paljon kivempaa, ei siitä mihinkään pääse. Jopa niin, että taas tänään mietin, onko tässä oikeasti mitään järkeä asua näillä leveysasteilla. No, kaikkea ei voi saada, ja ainakin toistaiseksi kieli, kulttuuri, kaverit ja suvut painavat vaakakupissa vielä enemmän kuin mahdollisuus toppahaalarittomaan talveen. Mutta ehkä ne ihmiset siellä lämpimämmässä jaksavat olla kivempia myös lapsille, kun eivät vaella kuukausitolkulla palellen pimeydessä!

20.5.2013

Mister Miksi

Meillä asuu yksi tyyppi, joka pälpättää aamusta iltaan taukoamatta. Ja tällä kertaa en puhu itsestäni. Vajaa neljävuotias joko selittää jotain omia tarinoitaan, jotka päättyvät usein toteamukseen "se oli sellainen tarina se", testailee reaktioitani tyyliin "pikkuveli tykkää enemmän sinusta, mutta minäpä tykkään enemmän papasta" tai sitten kyselee loputtomia kysymyksiään.

Pikkuveli on toistaiseksi helpompi, kysymykset ovat tyyppiä "mikä teme on" (se sanoo sen tuollaisella hassulla aksentilla) ja "mitä tuo tekee" ja "mihhä asia/ihminen x on". Usein se myös vastaa itse että pappa töittä, mamma koulutta, ja yhtenä päivänä hienosti myös että "mamma hammalääkävihhä".

Isoveljen kysymystulvasta viime aikojen suosikkejani ovat olleet muun muassa:

Miksi ihmisillä kuuluu olla kaksi kättä?
Miksi huomenna on aina yhden yön päästä?
Miksi ihmisillä on punainen kieli?
Mihin hän (milloin kukakin ihminen esim. kadulla) menossa ja miksi?
Miksi minä (siis lapsi itse) en totellut?
Jos lääkäri kerran otti minut sinun mahasta niin, että se teki reiän ja ompeli sen umpeen, niin mistä pikkuveli sitten tuli?
Miksi mun yhdellä kaverilla on vähän mustempi iho kuin meillä? (Kyseessä on siis ystäviemme Thaimaasta adoptoitu poika.)
Millainen koti kuulla on?
Sekä bonuksena: Milloin me kuollaan? Ja laitetaanko meidätkin sitten esille sinne eläinmuseoon?

Niin. Onneksi en itse joudu jälkikäteen kuuntelemaan omia vastauksiani, sen verran usein ne sisältävät vain jotain epämääräistä mutinaa ja epäonnistuneita yrityksiä kääntää keskustelu toiseen suuntaan. Ja tietenkin vakiovastauksiani "en tiedä", "siksi" ja mitä-kysymyksien kohdalla lapsuusaikojeni inhokkia "mitä mitä Mikko-setä", jonka olen nyt onnistunut siirtämään myös jälkipolville.

Muistelen joskus lukeneeni tai kuulleeni, että kysellessään lapsi myös testaa omia hypoteesejaan maailmasta. Siksi olen muistaessani ja jaksaessani yrittänyt vastata hankaliin kysymyksiin (erityisesti niihin, jotka käsittelevät kuolemaa, lasten syntymistä tms.) vastakysymyksellä tyyliin mitä itse siitä luulet. Taka-ajatuksena on saada selville, mitä kysymyksen takana piilee, siis ettei erehdyksessä päädy selittämään jotain lapsen kehitystasolle vielä ihan liian hankalaa asiaa. Ei se aina toimi, mutta joskus kuitenkin, ja taktiikka saattaa johtaa ihan mielenkiintoisiin keskusteluihin. Lapsen ajatusmaailma on viehättävä yhdistelmä irrationaalisuutta ja suoruutta, eivätkä päättömiltä aluksi kuulostavat kysymykset välttämättä ole sitä, kun vähän aikaa kuuntelee.

P.S. Isoveli  3 v 10 kk oppi viikonloppuna ajamaan pyörällä! Viime kesänä oli ahkerassa käytössä potkupyörä ja väitän, että sen ansiosta apurengasvaihetta ei tarvittu ollenkaan. Suosittelen myös ehdottomasti sitä kauhukahvaa pyörän perään, vanhemman selkä kiittää kun ei tarvitse pitää tarakasta kiinni kaksinkerroin kumartuneena. Ja on siitä paljon hyötyä myös ylämäissä, starteissa ja pysähtymisissä.

15.5.2013

Kiitos Tamala 2011-?

Siellä ne taas tappelee. SE OLI MINULLA, huutaa toinen. Toinen makaa spagettina, kirkuu ja hakkaa päätään parkettiin.

Minun pitäisi olla syömässä ystävien kanssa. Sen sijaan kuuntelen täällä tuota riivatun kirkumista. Korjaan, kuuntelin, kunnes annoin periksi ja pistin Salama McQueenin päälle. Tuo punainen taika-auto naulitsee pienemmänkin riiviön töllön eteen. Mikä ihme siinä viehättää? Tamala Mäkvaan on mahdollistanut viime viikkoina laskujen maksamisen, ruoanlaiton ja nyt myös bloggaamisen. Kiitos sille siis, niin kauan kuin tätä kestää. Esikoinen oli jo unohtanut koko Salaman, mutta katsoo sekin, jos leffa pyörii. Ja pyöriihän se, pikkuveli kun ei mitään muuta katsoiskaan.

Yritin kyllä kaikkea muuta, koska asiaankuuluvasti syyllistyn television käyttämisestä lapsenvahtina. Lauloimme Posti-Patesta ja metromatkasta mummolaan ja miten autolla ajetaan varo-varovasti. Olin potilaana ja annoin lääkärin ruiskuttaa korvaani aurinkorasvaa (?). Ajoin traktorilla. Luin sata kertaa, miten Sannan päähän tuli haava ja lääkäri laittoi tikit. Kävin luullakseni tuhat kertaa läpi helikopterit ja kaivurit ja katujyrät. Söimmekin toki - kaikki kolme eri aikaan tosin, koska pienempi ei malttanut odottaa, isomman piti mennä vessaan ja minä en jaksanut kuunnella huutoa. Enkä itse ehtinyt syömään, koska täytin maitoaketsuppiaraejuustoa-vaatimuksia. Pyyhin housuja pyynnöstä, autoin syömisessä, putsasin suita, lakaisin lattioita.

Jostain syystä jokainen yritys jättää ne leikkimään keskenään on päättynyt tänään, kuten viime päivinä muutenkin, noin minuutissa huutoon ja kirkumiseen. Argh. Mikä hiton kevätpörriäinen noita vaivaa? Ne ovat ihan levottomia ja hurlumhei. Eivätkä ne ole koskaan kinastelleet näin paljon. Mikään ei kelpaa, kaikki on ei. Isompi nauraa rätkättää ja ärsyttää tahallaan, pienempi kirkuu lattialla ja kumauttelee takaraivoaan. Sitten se huutaa, koska sattuu. Uhma, mene pois. Kiukku, mene pois. Sekä äidiltä että lapsilta, that is.

Tilannetta ei sanottavasti paranna se, että syy siihen, että istun täällä erotuomaroimassa sen sijaan, että söisin Jalla Jallan herkkuja ja juoruaisin, on miehen. Kehuinko juuri, että saan omaa aikaa aina halutessani? Sallikaa että korjaan lausuntoani hieman: saan omaa aikaa, jos muistan tarkistaa mieheltä etukäteen, onko hän mahdollisesti sopinut jotain niille illoille, jotka hän itse on ensin korvamerkinnyt minun illoikseni. Siis pari viikkoa sitten sovimme herran aloitteesta, että tiistai- ja keskiviikkoillat ovat lähtökohtaisesti minun, ts. voin sopia niille menoja tarkistamatta asiaa hänen kanssaan. Maanantai ja torstai oli vastaavasti korvamerkitty herralle. Tein työtä käskettyä ja sovin tapaamiset molemmille illoilleni tälle viikolle. Kävi ilmi, että mies on sopinut kokoustavansa sekä tiistaina että keskiviikkona. Peruin menoni ja nyt hellin täällä marttyyriuttani. Se kasvaa ja voi hyvin, voin kertoa. Niin hyvin, että itseänikin ällöttää.

Kun se kyseinen kalenterirajoitteinen astuu ovesta, aion poistua. Ihan sama mihin, kunhan pääsen johonkin. Menen vaikka tuohon rantaan mulkoilemaan lokkeja. Mutta lenkille en mene, koska vastoin kaikkia periaatteitani juoksin eilen ja aika monena muunakin päivänä viime viikkoina. Hullu!

6.5.2013

Omaa aikaa, makaroniraivari, mitä näitä on

Vietin viikonlopun yksin kotona. Miehen isä tarvitsi apua landella ja mulla oli gradu ja yhdet juhlat. Koko herraseurue häipyi vähän yllättäen jo perjantaina, olin ihan että häh. Kävin kaupungilla etsimässä rintaliivejä (turhaan) ja tajusin, ettei keskustassa enää ole yhtään baaria, jossa olisi takuuvarmasti joku tuttu, kun hypoteettisesti pohdin sitä kuuluisaa yhtä. Ostin Kotivinkin ja tulin kotiin.

Lauantaina kirjoitin, kävin kaupungilla ostamassa yöjuoksuvaatteita (mustaa ja läpikuultavaa ja vähän pitsiä kans) ja join yhden siiderin terassilla. Illalla juhlittiin ensin kotibileissä ja sitten ekslusiivisessa (edellinen siis hyvin sarkastisella äänensävyllä) Bläkissä. Siellä oli about yks polttariporukka ja joku hääseurue. Liukenimmekin jossain vaiheessa Loosen tanssilattialle. Juotiin shotteja ja kikatettiin ja tultiin yhden kaverin kans Mäkkärin kautta meille. Seuraavana päivänä nukuttiin yhteentoista ja syötiin pizzaa ja krapulakin unohti tulla kylään, vaikka olis voinut toisin luulla.

Kalenterista huomaa, että alkaa tulla kesä, vaikka ulkona ei ihan siltä vielä näytäkään. Kaiken maailman kekkereitä olis vaikka joka viikonlopulle. En voi kyllä henkilökohtaisesti ollenkaan osallistua siihen "mä en koskaan käy missään" -keskusteluun, joka aina välillä velloo mammapiireissä. Koska kyllä mä käyn, ja pääsen oikeastaan menemään silloin kun haluan. Jopa niin, että mua enemmänkin ahdisti koko viikonloppu yksin, kun tuntui että en mä tarvitse niin paljon sitä kuuluisaa omaa aikaa.

En muista, että mies olisi ikinä sanonut minulle, että älä mene johonkin. Kerran, kauan sitten soitin sille, kun töiden jälkeinen yksi vähän venähti, että ethän oo vihainen. Se sanoi mulle, että miksi ihmeessä mä olisin vihainen, jos sinulla on hauskaa. Ja se asenne on pitänyt. Kiitos siitä sille.

***

Okei, sitten katkesi ajatus. Piti huutaa ja heitellä tohveleita seinään. Pinna ratkesi, kun tajusin unohtaneeni jälleen kerran makaronilaatikon uuniin. Oikeesti. En tee sitä saatanan uuniinunohtujaruokaa enää ikinä! Oon pilannut varmaan kuusi makaronilaatikkoa tänä vuonna! ARGH! Tällä kertaa olin oikein laittanut mukaan porkkanaakin, että olis hieman terveellisempi versio. Syököön lihapiirakoita huomenna, en jaksa enää ryhtyä ruoanlaittoon. Ärsyttää.

Olen niin kyllästynyt tekemään ruokaa, siis tätä arkiruokaa. Jos jotakin erityisesti lasten tulevalta päiväkotiuralta odotan, niin sitä, että joku muu ruokkii kakarat muutaman kerran viikossa. Siis elokuusta eteenpäin mun enää tarvitse säveltää jatkuvasti uusia ruokalajeja bioroskikselle! Wohoo!

Ai niin, kuten em. voi päätellä, pojat saivat dagispaikat ja ihan just sieltä, mistä haluttiin. Toisin sanoen tuosta kahden korttelin päästä. Päiväkoti on pieni, vain kaksi ryhmää ja osa toiminnasta on yhteistä, joten veljeksillä on mahdollisuus tavata toisiaan päivän aikana. Käytiin siellä tutustumassa, ja isompi on kysellyt kovasti, milloin pääsee taas dagikseen. Jännä nähdä, mikä on reaktio sitten, kun totuus paljastuu.

Tosi kiva kuva paikasta jäi kyllä meille aikuisillekin. Puitteet olivat ehkä enemmän tyyppiä viihtyisä kuin moderni, mutta mitä siitä. Ehkä kaikista paras suositus oli se, että paikassa on ollut käytännössä sama henkilökunta koko sen reilun 10 vuoden ajan, kun se on ollut toiminnassa. Ja tantit muistivat poikien nimetkin, kun ollaan oltu sen verran usein samassa puistossa, jossa hekin ulkoilevat. Kiva juttu on sekin, että sieltä tulee pienemmän omahoitaja kotiin käymään ennen starttia. Taas ihmettelen, miten hienosti voi olla homma järjestetty ihan yhteiskunnan puolesta.

Eli siis mun lasten laitostuminen alkaa reilun kolmen kuukauden päästä! Iik! Ja mä meen lokakuun alussa töihin! Iik! Senkin kävin tuossa taannoin sopimassa. Ja tänään tapasin graduproffan ja sain kehuja ja taputuksia olkapäälle ja aion palauttaa sen elokuussa! Iik! Teoriaosuus on kasassa ja aineisto on hankittu ja metodi ja menetelmä on valittu ja nyt siis vaan hulluna analysoin sisältöä ja vedän jotain johtopäätöksiä ja sit se on siinä. Toistaiseksi kaikki on mennyt niin kuin ajattelinkin: että koko homma on viitsimisestä kiinni. Ei yks gradu kyllä todellakaan mitään rakettitiedettä ole (no ei kai kun luen viestintää, ehe).

Minkähän projektin sitä sitten keksisi? Tuntuu aika kummalliselta, että 13 vuoden ikuisuusprojekti nimeltä VTM näyttää uhkaavasti lähestyvän loppuaan. Lapsetkin on jo noin isoja, puhuvat ja liikkuvat itse ja leikkivät ja halutessaan riisuvat ja toinen osaa pukeakin. Ei ole tutteja eikä pulloja eikä edes syöttötuolia, koska pienempi kieltäytyy siinä istumasta. Muutaman kuukauden päästä toivon mukaan ei ole tarvetta edes vaipparoskikselle. Kuulostaa aika huimalta. Vähän haikeaakin kyllä, mutta mitä enemmän tässä olen asiaa ajatellut, sitä paremmalta tuntuu koko töihinpaluu ja kaikki. Kehitys kehittyy, kuulkaa!