20.7.2010

Kukkuu, kuka siellä?

Palasimme eilen iloisestä Itä-Suomesta, ja tänään jatkamme taas saaristoon internetin ulottumattomiin. Sillä aikaa olis hirmuisen kiva, jos jättäisit puumerkin ja kertoisit, kuka siellä näitä juttuja lukee. Jookosvaikka?

Tulen aina ihan superiloiseksi kommenteista, ja ilahduttavasti niitä tänne jätetäänkin, mutta varmaan siellä on sellaisiakin, jotka eivät ole koskaan jaksaneet tai uskaltautuneet jättämään merkkiä vierailustaan. Ja moikkaa siis toki, vaikka me jo oltaiskin tuttuja, netissä tai irl!

Kerro vaikka, mistä tänne löysit ja mitä kuuluu. Ihan sama, olis vaan niin hauska nähdä sähköpostissa monta uutta kommenttia, kun palaamme taas kaupunkiin. (Koska muuten mulle kirjoittavat vain Saksan ebay, Ifolor, Strawberry Net, Agoda ja Facebook.)

Vai onko siellä näin kesäaikaan ketään? Huhuu!

15.7.2010

Ihmeellinen yksivuotias

Ihana, kuuma kesä on pitänyt meidät maalla vesien äärellä lukuunottamatta neljän päivän intensiivistä kaupunkijaksoa, jonka aloitin näkemällä vanhoja kavereita ja palaamalla kotiin varttia vaille viisi valoisana kesäaamuna korkkarit kädessä, lokkien kirkunaa kuunnellen. Siihen päälle juhlittiin serkun rippijuhlat, siivottiin huusholli, leivottiin ja laitettiin, tavattiin Helsingissä lomailevia kavereita, kestittiin parikymmentä sukulaista, käytettiin Igge neuvolassa ja lähdettiin mummi ja ukki mukana takaisin saareen.

Saaresta veneiltiin munkkikahveille Inkooseen, missä minä astuin keskellä jalkakäytävää vaanineeseen kuoppaan Igge sylissä ja vietin sitten iltapäivän Kirkkonummen Diacorissa. Nivelsiteet meni, mutta onneksi Igelle ei käynyt kuinkaan - jotenkin siinä mukkelismakkeliskiepsahtaessa vaisto iski päälle ja ainoa ajatus oli suojata ipana. Sitten oltiin taas sukujuhlimassa, miehen puolella tällä kertaa, venematkan päässä saaresta. Illalla minä ja kokoelma miehen suvun naisia ikäväliltä 18-50 vuotta huristeltiin vielä veneellä Jakob Ramsjölle kuuntelemaan Finnhitsejä ja ihmettelemään paikallisväestöä ja sitten nautittiin ihanasta kesäöisestä venematkasta tyynellä merellä takaisin saareen. Kestittiin vielä yhdet vieraat ennen kuin startattiin kohti Itä-Suomea ja Igen isomummilaa, missä ollaan edelleen.

On nautittu kesästä kaksin käsin, mulla takaraivossa vielä vähän sellainen ajatus, että jos ensi kesänä ehkä sitten on taas sarjassamme valaskesä, niin tästä on otettava tuplasti irti. Järvivesi on lämmintä kuin linnunmaito ja Igge rakastaa siellä polskimista. Yksivuotispäivän kunniaksi ipana oppi myös nousemaan seisomaan ilman tukea ja otti muutamat askeleetkin, mikä vaan näyttää minusta niin koomiselta, kun on tottunut siihen, että tyyppi pitää jostain kiinni. Mun pieni. <3

Yksivuotisneuvolassa todettiin, että hienosti kehittyy ja kasvaa. Pituutta oli noin 78 senttiä ja painoa 9,5 kiloa - molemmat mitat ovat käytännössä ihan samoilla käyrillä kuin syntyessä. Sanavarastoa kehuttiin, etenkin, kun Igellä on opittavanaan kaksi kieltä, ja muutenkin pikku-ukkeli vissiin hanskaa sen, mitä tuon ikäisen kuuluukin.

Ollaan siis jo yli vuosi onnistuttu pitämään jälkeläinen hengissä, hyvä me, onniteltiin miehen kanssa toisiamme. Kulunut vuosi meni käsittämättömän nopeasti, ja toisaalta taas tuntuu, että entisestä elämästä on ikuisuus aikaa. Ihmeellinen yksivuotiaamme vaan pyörii ja hyörii ja häärii ja tutkii ja kiipeää ja maistelee ja höpöttää ja heittelee ja oppii uutta täydellisen tietämättömänä siitä, miten paljon hän muutti ja miten kallis ja rakas hän on. Ja se kai se on lapselle tärkeintä, että rakkaus kuuluu elämään itsestäänselvyytenä, ei vain harvinaisena herkkuna.

P.S. Ai niin, imetys on vihdoin ja viimein loppu! Kun en sitten muutakaan päätepistettä keksinyt, niin lopetin sen ihan tismalleen Igen yksivuotispäivään. Vähän oli haikea fiilis sillä viimeisellä kerralla, mutta se katosi nopeasti, eikä Iggekään ole kummemmin tissiä kaipaillut. Hyvä niin, en olisi koskaan uskonut, että imetys jatkuu näinkin kauan, mutta tulipahan mentyä edes yhdessä asiassa niiden kuuluisien suositusten mukaan.

2.7.2010

Mitä kuuluu?

No kiitos, hyvää vaan. Kesästä nautiskellaan. Palattiin tänään hetkeksi kaupunkiin, rippijuhlimaan (ne vasta villit bileet onkin) ja sitten Igen keskiviikkoisia synttärikemuja valmistelemaan. Ja allekirjoittanut vähän juhlimaan, ihanien naisten kanssa, joiden kanssa on takana lähemmäs viistoista vuotta yhteistä hulinaa. Ennen vanhaan enemmän, nykyisin jo maantieteellisistä syistä vähemmän, mutta aina kun nähdään, niin jatketaan siitä mihin viimeksi nähtiin. Eteisessä huomista odottavat Rizzon alesta tänään hankkimani hurjan korkeat (mutta korokepohjan ansiosta silti yllättävän mukavat) kengät, jotka saivat miehen ehdottelemaan ihania hävyttömyyksiä. Hieno ostos siis mitä ilmeisimmin!

Tuleva pieni päivänkakara on oppinut vallan kohteliaaksi, uusin ja ahkerasti viljelty sana on "tack". Tyyppi kiittää vaikka mistä: ruoasta, kakkavaipan vaihdosta, aamutissistä (joka on muuten nykyään ainoa jäljellä oleva imetyskerta, ja ensi viikolla sitten loppuu sekin, halleluja ja on jo aikakin, vaikka tietysti tulee haikeuskin varmaan...), ottaessaan tai antaessaan jonkin tavaran ja välillä kiitosta sataa ihan muuten vaankin. Minä yritän artikuloida selkeästi, että KII-TOS, ja yks vaan vastaa, että "tak tak". Miehen mukaan en ole oikeutettu kateuteen, koska mammaa on hoettu jo kuukausitolkulla, mutta pappa alkaa irrota kunnolla vasta nyt. Mutku olishan se kiva, että Igge oppisi jonkun ihan selvästi suomenkielisenkin sanan, niin.

Ensiaskeleita odotellaan vielä, vaikka ei kai tässä nyt vielä kiire ole. Hienosti Igge tallustaa naama loistaen paikasta toiseen, jos joku pitää toisesta kädestä kiinni. Ja tietysti pitkin seiniä ja kalusteita. Ei vaan taida vielä rohkeus riittää päästää sitä toistakin kättä irti tuesta.

Mulla pyörii päässä paitsi uudet kengät, myös juustosarvet ja pestokiekurat ja kakkujen kuorrutukset. Niin ja kahvikuppien ja lusikoiden metsästys, astiastomme kun on "hieman" vajavainen vierasmäärän nähden. Varsinaisia kahvikuppeja on kai kahta sorttia yhteensä 10, mutta ensi viikon juhliin odotetaan noin 30 vierasta. Ja siinä on siis ihan meidän molempien lähisuku ja Igen kummit, eikä neljäsosa kutsutuista edes pääse paikalle, kun kesä vie ihmisiä sinne sun tänne. Arvatkaa vaan, onko meillä puoli kesää aikataulutettu valmiiksi erilaisten perhemenojen ansiosta. Mulla (ja miehelläkin) on ihana ja rakas suku, mutta sitä aika paljon.

Mistä tulikin mieleeni, että oon pyöritellyt viime aikoina päässä ajatusta (lisä)lisääntymisestä. Siis sellaista ei ole toistaiseksi tulossa eikä edes tilauksessa, mutta erinäisten seikkojen (ei vähiten vihdoin ja viimein ilmeisesti kohtuullisen normaaliksi palautuneen hormonitoiminnan) ansiosta ajatus on vaan käynyt mielessä. Viimeksihän lykky kävi hups heti kerrasta, vaikka ei ollut edes tarkoitus yrittää. (Seuraa pieni avautuminen: silti rakastan lastani yli kaiken enkä varmaan vähempää kuin jos hommaan olisi mennyt aikaa, ja tiedättekö mitä vielä, osaan myös arvostaa ja olla kiitollinen siitä, että kaikki meni niin kuin meni. Avautuminen loppuu, kiitos ja anteeksi.) Tämän takia olenkin joutunut miettimään, että milloin sitä uskaltaa ns. jättää portit taas auki, koska mitäpä jos tällä kertaa käy samalla tavalla. Ja toisaalta taas mietin, että eihän näin voi ajatella, ja varmaan seuraavalla kerralla uuden alkua odotellaan kauemmin, ja sitä paitsi moisen kertatärpin mahdollisuudenkin miettiminen jo varmistaa, että kohtalo päättää, että tällä kertaa ette sitten pääsekään helpolla. Mutta sitten taas toisaalta viimeksi olin varma, että kyllähän siinä varmaan puolisen vuotta ainakin menee, ja eihän se nyt ainakaan sillä lailla nappaa, että ei ole mitään tietoa mistään otollisista päivistä tai muista.

Nyt nautin kyllä ihan hirmuisesti siitä, että kropassani asun vain minä (hieman muhkeampana kuin aikaisemmin, mutta kuitenkin) ja sen ei myöskään tarvitse enää toimia kenenkään ravinnonlähteenä. Saan korkata Fresitan jos huvittaa, tai sauhutella viinillä höystetyn atrian päälle silloin tällöin syntiset, mutta ah, niin makoisat savut. Voin käyttää naurettavan korkeita korkoja ja nukkua vatsallani ja mennä yksin paikkoihin.

Ja silti jotenkin odotan sitä, että joskus - ennen kuin Igge on kovin suuri - saan vielä hermoilla ja jännittää ja iloita ja tuntea kaiken sen, mitä lapsen odottamiseen ja saamiseen kuuluu. Kuvittelen, että toisella kerralla moni asia on helpompaa, eikä raskauteenkaan ehkä ehdi syventyä ihan samalla tarmolla kuin ensimmäisellä, mikä tarkoittaisi toivon mukaan vähemmän hermoilua. Kuvittelen myös, että toisella kerralla vastasyntyneen kanssa olemisesta ehtii ja osaa nauttiakin, kun kaikki ei ole uutta ja toisaalta tietää, miten nopeasti aika kuluu.

Toistaiseksi kuitenkin tyydyn vain ihmettelemään, miten hurjaa vauhtia muiden raskaudet etenevät. Olikohan omani jotenkin harvinaisen hidasta sorttia, vai miten se tuntui kestävän niin kauan...