20.10.2012

Jäsentymätöntä muutospaniikkia

Heipä hei! Hengissä ollaan, ja ihan hyvillä mielin kaikesta huolimatta, on vaan niin hirmuisesti mietittävää, että blogi jää taas kerran sivurooliin. Auto on vain peltiä ja täitkään eivät koskaan löytäneet meille asti, mutta miehen työkuvioista tulikin nyt aika nopealla aikataululla melkoinen yövalvottaja.

Kävi nimittäin niin, että mahdollisesti hänelle olisi tarjolla vastaava pesti firman toisessa toimipisteessä. Sehän olisi sikäli kiva juttu, että työt jatkuisivat, mutta kun tämä toinen toimipiste sijaitsee Oslossa. Joten olemme tässä nyt pohtineet, että olisimmeko valmiita muuttamaan.

Olen aina kuvitellut haluavani asua joskus jonkun aikaa jossain muualla kuin Suomessa. Norja olisi lähellä ja miehelle tuttu paikka, onhan hän puoliksi norjalainen ja omistaa esimerkiksi vain Norjan passin. Siellä on joitakin tuttuja. Kielipuolikin olisi varmaan aika helposti hanskattavissa ruotsin ansiosta. Ja sitä paitsi kuvittelen mielelläni olevani ihminen, joka pystyy tekemään spontaaneja ratkaisuja ja hyppäämään uuteen avoimin mielin. Viime aikojen iso kriisi on ollut nimenomaan tyyppiä MIKSI MEILLE EI KOSKAAN TAPAHDU MITÄÄN JÄNNÄÄ. Että nyt kun lapset on tehty ja avioliiton satamaan asteltu, niin tässäkö sitä vaan taaperretaan samaa rataa hamaan hautaan asti.

Näillä perusteilla luulisi, että olisin ihan innoissani mahdollisuudesta vaihtaa maisemaa ainakin vuodeksi tai pariksi. Mutta yllätys yllätys, kun muutto olisi mahdollisesti muutettavissa todellisuudeksi lähikuukausina, ensimmäisenä iskee paniikki ja alkaa oksettaa. Päässä risteilee holtittomasti sata ja tuhat isoa ja pientä kysymystä. Esimerkiksi: mitä ihmettä minä siellä tekisin? Opiskelisin joo, mutta yksin. Ei olisi juuri mitään sosiaalisia verkostoja, ja mistä ihmeestä niitä edes saisi, jos etäopiskelisi Helsinkiin. Kuka hoitaisi lapset? Tietysti Norjassakin epäilemättä on tarjolla päivähoitoa, mutta miten sopeutuisivat 3,5- ja 1,5-vuotiaat kotihoidokit vuotiaan vieraassa maassa päiväkotiin vieraalla kielellä? Miten kävisi kielen kehityksen? Miten äkkiä itse oppisin kielen? Tulisko kukaan käymään meillä? Millaista arki olisi? Mitä pitäisi tehdä asunnolle, mistä saataisiin uusi? Jatkaisinko opintovapaalla vai jättäytyisinkö suosiolla hoitovapaalle ainakin aluksi, etten "tuhlaisi" opintotukikuukausia kaikkeen muuttoon liittyvään sähläämiseen? Miksi se Oslo nyt tuntuu olevan niin kaukana, vaikka muuten se on ollut ihan lähellä? Mitäs sitten kun isovanhemmat eivät ole edes sen neljän tunnin automatkan päässä? Miten lapset reagoisivat? Mikä olisi heille parasta?

Olisi kyllä huomattavasti helpompaa tehdä päätös, jos ei olisi noita rakkaita riekkumakkaroita. Totta kai lapset sopeutuvat, mutta olisiko koko hommassa mitään järkeä? Millä perusteilla tätä edes kannattaisi miettiä?

Kuten huomaatte, koko dilemma on edelleen hyvin jäsentymätön. Apua. Pää leviää. Lähden syömään suklaata.

7.10.2012

When the shit hits the fan

Oli vähän huono viikko.

Sunnuntaina soitti isä kertoakseen, että lapsuudenkotiini oli murtauduttu. Friikin hommasta tekee se, että varkaat veivät jääkaapista makkarat, juustot, oluet ja pullon valkkaria, minun esikoulukuvani sekä siskon rippi- ja yo-lahjakorut mukaan lukien isoäitimme perintökorut. Sen sijaan valkkaripullon kanssa samalla hyllyllä olleet punkku- ja shamppanjapullot eivät kelvanneet, eivät myöskään äitini arvokorut, jotka oli vaan nostettu pöydälle laatikoistaan. Kamalinta tietenkin on turvattomuuden tunne, kotiin murtautuminen loukkaa intiimiä reviiriä tavalla, jonka syvyys varmaan paljastuu vasta ajan myötä.

Tiistaina mies ilmoitti, että rivien välistä voi lukea, ettei työpaikan tulevaisuus näytä kovin ruusuiselta.

Keskiviikkona satoi ja lasten kanssa meni vaan sukset ristiin koko päivän. Kaikki olivat väsyneitä ja räkäisiä ja kiukkuisia.

Torstaina huomasin missanneeni tenttiin ilmoittautumisen päivällä, eikä tunteisiin vetoava anelumeili auttanut. Policy on policy ja laadilaa. Tähän asti tehty työ meni käytännössä hukkaan, koska pääsen samaan tenttiin seuraavan kerran vasta tammikuun lopussa.

Perjantaina mies päätti ottaa vastaan tarjotun "uudistumispaketin" ja sanoutui irti. Liksaa on luvassa vielä puoli vuotta, toivotaan siis, että uusi työ löytyy ennen huhtikuun loppua. Igelle nousi kuume emmekä voineet lähteä sisäkenkäilemään miehen vanhemmille.

Lauantaina minä olin kuumeessa ja mies päätti lähteä landelle lasten kanssa. Matka tyssäsi puolen metrin päähän, kun kuolleesta kulmasta kaasuttanut auto rysähti miehen (työsuhde)auton vasempaan etukulmaan. Ihmiset säilyivät vahingoitta, autot lähtivät hinattuina korjaamolle.

Sitten tuli sunnuntai. Olen syönyt liikaa Ben&Jerry's-jäätelöä. Mies vei ipanat ulos pariinkin kertaan. Vaihdoin lakanat ja se oli lapsista hulvatonta. Naurettiin ja rymyttiin sängyssä. Flunssa helpottaa. Kyl tää tästä.

Sitten soi puhelin ja lastenhoitaja soitti, että sillä on täitä.

Voi vit.