26.6.2010

Lomalla

Palattiin ma(l)t(k)alta, jatkamme saaristoon, blogi ja ruokailu-/juomailutavat retuperällä, elämä mallillaan. Palaamme Igen yksivuotispäivän (!!!) kynnyksellä, lisää juttuja silloin, jos juhlimiselta ehdin.
Pusuja!

16.6.2010

Vähiin käy. ennen kuin loppuu

Tämä nk. vauvavuosi nimittäin. Igge otti ja täytti 11 kuukautta jo reilu viikko sitten, mutta blogi-inspiraatio on loistanut poissaolollaan. Kesä tekee sellaista. Ehkä tahti taas piristyy elokuussa, kun arki alkaa.

Käytiin pyörähtämässä Tukholmassa Igen ja naapurissa asuvan kaverin + pari kuukautta Iggeä nuoremman neitokaisen kanssa. Kiva reissu oli, joskin onhan se aika intensiivistä, kun ei ole yhtään "ylimääräistä" käsiparia, vaan joutuu yksin huolehtimaan kaikista ruokailuista, vaipanvaihtoista, nukkumisista ja muista ja vielä reissun päällä. Joskaan ei tuo päivä Tukholmassa nyt mitenkään kovasti eronnut meille aika tavallisesta päivästä Helsingissä, normihengailua siis. Käytiin vähän ostoksilla ja lounastettiin Gamla stanissa.

Ylihuomenna olis vuorossa sitten Malta, mutta en tiedä, kuinka reissun käy, koska Igge on vähän kuumeinen. Voi tietysti olla, että kuumeen aiheuttavat tuskalliset kulmahampaat (eli siis jo hampaat numero 9 ja 10!), jotka yrittävät puskea läpi Igen yläleuasta. Täytyy seurata tilannetta. Huomenna olisi yksivuotisneuvolakin, vähän etuajassa, kun neuvola ei heinäkuussa palvele muita kuin viimeisillään raskaana olevia ja vastasyntyneitä. Toivotaan kuitenkin, että kuume häipyy ja päästään matkaan suunnitelman mukaan.

Edes uhkaava matkan peruuntuminen tai ainakin lykkääntyminen ei kuitenkaan ahdista pahasti, kun muuten on valoisa olo. Tuntuu, että pitkästä aikaa olen kuullut paljon positiivisia uutisia, monen tutun ihmisen elämässä pitkäänkin hukassa olleet palaset loksahtelevat paikoilleen. Siitä tulee hyvä mieli, on ilo nähdä onnea ja innostusta.

Vaikka kyllä välillä hämmästyttääkin. Luin jotain blogia, jota en normaalisti seuraa, ja hämmennyin, kun tajusin, että kirjoittaja, nuori nainen, oli - ainakin jos oikein ymmärsin - oikeasti pettynyt siitä, että hänen lapsensa kastaa NAISpappi. Yllätyn aina, kun huomaan, että tuollaiset asenteet edelleen elävät jopa ihan nuorissa ihmisissä. Omassa elinpiirissään sen jotenkin unohtaa, sillä vaikka varmaan minunkin lähi-ihmisilläni on jos jonkinlaisia ennakkoluuloja, niiden ääneen lausuminen on kuitenkin selkeä nounou. Harva kehtaa tunnustautua maahanmuutto-, ilmastonmuutos-, homo- tai vaikka juuri naispappeusvastaiseksi. (Enkä nyt tarkoita, että ko. asiat olisivat rinnasteisia, vaan valitsin ne vain esimerkeiksi asioista, joiden vastustamista pidetään ainakin siinä ympäristössä, jossa itse elän, vähintäänkin hieman arveluttavana.) On kai kuitenkin ihan hyvä välillä huomata, että jotkut asiat eivät sittenkään ole itsestäänselvyyksiä, vaikka itse on jo mielessään kyllästynyt aiheesta keskusteluun ja puhisee vaan mielessään, että eihän kukaan enää niin tosissaan ajattele.

---

Käytiin tässä välissä lääkärissä Igen kanssa, kun melko korkea kuume vaan jatkuu, ja lapsi oli kovin voimaton. Muuten ei varmaan vielä olisi sinne kiirehditty, mutta haluttiin kuulla lääkärin mielipide erityisesti siitä, mitä sen matkan kanssa pitäisi tehdä. Tohtori epäili vähän, että ipanalla saattaisi olla vauvarokko, mutta nyt odotellaan vielä verikokeiden tuloksia. Hän lupasi soittaa vielä tänään ja antaa oman arvionsa siitä, onko matkan peruminen tai siirtäminen tarpeellista vai tarpeetonta.

Tällä hetkellä napero vaikuttaa vähän pirteämmältä, mikä on tietysti kiva juttu. Ja olisittepa kuulleet, miten se protestoi verikoetta, huh. Saatiin pidellä lasta kiinni kahden aikuisen voimin ja siltikään ei meinannut onnistua! Sisua ei tuolta pikkuihmiseltä ainakaan puutu. Mä olin salaa vähän ylpeä, kun lapseni piti puoliaan niin, että odotushuoneessa olijoillekaan ei varmaan jäänyt epäselväksi, mitä mieltä ipana verikokeesta oli.

3.6.2010

Onnellinen perhe

Tiiättekö, just tänään, tässä ja nyt olen ihan pelottavan onnellinen. Ja kapinoin sitä onnesta-ei-saa-puhua-koska-se-kostautuu-pelotusta vastaan, ja kerron sen ihan julkisesti.

Ensinnäkin mulla on ihan hurjan rakas lapsi ja hurjan rakas mies. Rakastan meidän kotia ja viihdyn täällä. Ollaan myös sillä tavalla onnekkaita, että meillä on ympärillä paljon ihmisiä, jotka mitä ilmeisimmin ihan aidosti välittävät siitä, mitä meille kuuluu.

Olen miettinyt kuluneen kevään aikana monta kertaa, että en edes osaa kuvailla, miten kiitollinen olen tästä kaikesta. Silti olemista on koko ajan varjostanut se, että miehen töissä tuli ensin lomautus ja sitten koko yksikön lakkautus, ja helmikuun alusta asti hän on ollut virallisesti työtön. Ollaan oltu vähän vastaavassa tilanteessa aiemminkin, eikä se ollut helppoa. Pelkäsin kamalasti, että päädymme samaan helvettiin: mitä kauemmin tilanne jatkuu, sitä enemmän se miestä syö, ja siinä samalla tietenkin myös minua. Ja nyt tietysti vielä enemmän kuin silloin, kun oltiin vielä eri talouksissa, kun pohdinnassa oli myös mm. voinko sittenkään jatkaa hoitovapaalla, vai pitäisikö minun palata töihin, että edes toisella olisi kohtuullinen kuukausipalkka.

Talousasioita vielä paljon enemmän huolehdin henkisestä puolesta, työ kun on niin iso osa ihmisen identiteettiä, että mitä pitempään se puuttuu, sitä enemmän se syö. Jos jatkuvasti saa vastaukseksi vain ei kiitos, sitä alkaa helposti uskoa, että itsessä on oikeasti jotain vikaa, vaikka eihän työnhaussa kenenkään ihmisarvoa mitata. Ja mitä alemmas itsetunto vajoaa, sitä vähemmän koko homma huvittaa, ja mitä vähemmän asian eteen tekee, sitä epätodennäköisempää on, että se järjestyy. Ja helposti sitä sitten itse menee ja yrittää pakottaa apatiaan vajonnutta työnhakuun, potkii persuuksille ja motkottaa, että tekisit nyt jotain. Mikä taas vit..ketuttaa sitä työnhakijaa tietenkin niin, että veri ei kierrä, koska hänellä on jo valmiiksi huono omatunto siitä, ettei meinaa saada mitään aikaiseksi, eikä natkuttaminen kyllä auta siinä asiassa yhtään.

Mutta olen aina uskonut siihen, että asioilla on tapana järjestyä, ja tänään siitä on mustaa valkoisella. Mies on hurjan tyytyväinen, uusi työ vaikuttaa tosi hyvältä, on askel ylöspäin ja sokerina pohjalla se alkaa vasta elokuun alussa, joten saamme viettää kahden kuukauden oikean kesäloman ilman jatkuvasti kaiken päällä leijuvaa harmaata pilveä.

Rehellisesti sanottuna olen myös pikkuisen kateellinen. Tuli vähän sellainen fiilis, että minäkin haluan! Minäkin haluan päästä eteenpäin myös työelämässä ja kyllä, minäkin haluan tienata vähän rahaa. En halua muuttua kokonaan toiseksi kuin olen, en halua, että päässäni pyörii vain sisustaminen ja lapsen vaatetus. (Niin paljon kuin rakastankin sekä sisustamista että lapsen vaatteiden hankkimista.) Pikkuisen nieleskelin, kun tajusin, että mies tienaa kuukaudessa yli 10 kertaa enemmän kuin minä. Öh. Olen tottunut olemaan itsenäinen ja hoitamaan itse asiani ja kuluni, mutta nykyisillä tuloilla se ei ihan onnistu, vaikka olenkin onnistunut säästämään vähän extraa kotihoidontuen päälle. Onneksi minua kuitenkin ystävällisesti muistutettiin, että me olemme perhe, ja se, että miehellä on hyvä työpaikka hyödyttää koko perhettä. Ja että minäkin ehdin vielä, ja että minun apuani ja tukeani miehen työnhaussa samoin kuin työtäni Igen kanssa arvostetaan enemmän kuin osaan arvatakaan.

Kehuimme siis kovasti toisiamme ja ihmettelimme, että voiko tämä nyt edes olla tottakaan. Sitten korkkasimme pullon shamppajaa ja kilistimme onnelliselle päivälle. Niin ja varasimme matkan Maltalle, joten kahden viikon päästä on siis luvassa perhematkailua osa kaksi! En malta (ehehe) odottaa! Niin ja sitä paitsi menen huomenna Chisun keikalle ja aion tulla kotiin vasta aamuyöllä! Hah! Huutomerkki!

(Ja jos tässä tekstissä on tiettyä sekavuutta, vähän liikaa rakastamista tai muuta hörhellystä, se johtuu vain siitä, että ihanan kuplajuoman ihanat kuplat taisivat kihahtaa suoraan nuppiin. Toimitus pahoittelee. Ja rakastaa. <3)