Paluu arkeen

Oli onnellinen loma! Aurinkoa ja valkoista hiekkaa, hyvää ruokaa, spa-hoitoja ja sopivasti seikkailuja. Ja maailman parasta seuraa: tuo utelias seikkailija, puujalkavitsien mestari ja tulevan lapseni papi, joka toi minulle "arvokkaita" sukellusretkeltään meren pohjasta. Tuliaisina tuotiin kauniita ja koomisia muistoja, sopiva rusketus, rentoutunut mieli ja melkoisesti materiaa, mm. sisustusjuttuja, laukkuja, kenkiä, tuoksuvaa kosmetiikkaa, kesävaatteita, pari räätälöityä miesten pukua ja iso kasa iik, niin söpöjä vauvanvaatteita.

Pieniä vastoinkäymisiäkin oli. Muun muassa minä uin suoraan meduusaparveen, joka poltti mut sormenpäistä varpaisiin punaisille läiskille, elefantti heitti mua kookospähkinällä kylkeen (onneksi sellaisella kuivalla ja kevyellä eikä edes kokonaisella) ja miestä piti välillä käyttää lääkärissä vatsavaivojen ja kuumeen takia. Ensiksi siellä epäiltiin jo umpparin tulehdusta, mutta onneksi veriarvot oli kohdallaan, ja diagnoosiksi tuli ihan perusdiarulla. No, saatiinpa kirjallinen vahvistus sille, että sekaisin on. Sairastamiseen ei onneksi mennyt kuin 1,5 päivää, ja se kokonainen päiväkin silloin, kun saarta kastelivat trooppiset vesikuurot. Minä hain Sevenelevenistä suklaata, purkkinuudeleita ja limua ja hotellin respasta läjän dvd-levyjä, ja ilta meni oikein kotoisasti sängyssä loikoillessa. Aamulla mies oli jo ihan eri ihminen.

Paluu arkeen tuntuu vähän harmaalta, mutta pikkuisen piristi, kun laskin juuri, että töitä on jäljellä enää reilut 10 viikkoa. Jotenkin ajatukset alkaa olla aika lailla muissa kuin työasioissa, varsinkin kun vatsassa tuntuu ilahduttavan usein tökkimistä ja muuta liikettä.

Parina iltana olo on ollut tosi epämukava, vatsaa kiristää ja ahdistaa - en tiedä, onko kyse sitten niistä harjoitussupistuksista vai mistä. Kovasti olen tässä miettinyt, että miten kroppa mahtaa kestää, jos duunitahti ei hellitä. Kuukauden verran jäljessä tuleva kollega joutui juuri kahdeksi viikoksi sairaslomalle liian työnteon takia. Pelottaa, että itsellekin tulee ongelmia - duuni on kuitenkin tähän vauvaan verrattuna täysin toissijainen ja yhdentekevä asia. No, viikon päästä on neuvola, tekee hyvää päästä purkamaan kaikki huolet ja päänvaivat. On niin vaikeaa tietää, että mikä on normaalia ja mikä ei, kun kaikki tapahtuu ensimmäistä kertaa!

Onni

Tänään oli se rakenneultra, jota pelkäsin aivan kamalasti. Näin koko viime yön painajaisia, ja puolta tuntia ennen h-hetkeä pulssi oli varmaan miljoona.

Onneksi kaikki näytti olevan kunnossa. Sydän pumppasi verta niin kuin kuuluukin, suonet kulkivat oikeita reittejä, munuaisia, jalkoja, käsiä ja vastaavia oli oikea määrä, aivot oli oikean kokoiset ja oikealla paikalla ja selkäranka kaartui nätisti siellä missä kuuluikin.

Ja jalkojen välissä oli vielä yksi pieni uloke. :)

Nyt viimeiset hommat kasaan, sitten kotiin ja pakkaamaan. Viittä vaille keskiyöllä jätämme talven taaksi, ja ensi viikon vietänkin vaaka-asennossa palmun alla. Kun palaan, virallinen puolivälikin on jo ohitettu.

Tukisukkatarinoita

Eipä mulla oikeastaan muuta kuin että oho, alkoi 19. viikko. Yhtäkkiä ollaankin melkein puolivälissä, ihan tosta noin vaan.

Kävin tänään hankkimassa elämäni ensimmäiset tukisukat. Täti mittaili koivet nilkasta nivusiin, ja totesi, että muuten M-koko on hyvä, mutta mulla on liian pienet ja sirot jalat. No näillä mennään nyt kuitenkin, en olis enää ehtinyt saamaan täysin istuvia mittatilaussukkia ennen reissua.

Mun oikea jalka oli pari senttiä paksumpi kuin vasen, ja se voi kuulemma johtua siitä, että beebi painaa enemmän oikeaa puolta. Erityisen hämmästyttävää oli se, että jalat oli aivan eri väriset, kun toisessa oli ollut se sukka muutaman minuutin. Toinen oli terveemmän värinen, se sukaton taas jotenkin semmoinen harmaanpunertava. Kuulemma laskimot alkoi heti pumppaamaan verta paremmin, ja väriero johtui siitä. Aika hullua. Oon kyllä huomannut, että iltaisin mulla on nilkat ja pohkeet jonkin verran turvoksissa, mutta vasta nyt avautui silmät sille, että näistä sukista vois oikeesti olla hyötyä muutenkin kuin veritulpan ehkäisyssä.

Otin mustat, en niitä mummonvärisiä. Nämä näyttää ihan basic-stayupeilta, joskin ovat paksummat. Ei nää ole ollenkaan niin kamalat kuin olin kuvitellut! Rohkeasti vaan sukkaostoksille siis. :)

(Ai niin, laattasin aamulla. Alkoi vaan yököttää, kun pesin hampaita. Mitä helv**tiä, eikö sen raskauspahoinvoinnin pitänyt olla ohi jo ajat sitten?!?)

Tahtoo lomalle HETI

Pardon my French, mutta olipa perse päivä. Aamun palaverissa toimitusjohtaja haistatti mun viikon päästä äitiyslomalle jäävälle esimiehelle päin naamaa ja saarnasi sen jälkeen 20 minuuttia kollegalleni, mitä ongelmia sen johtamisessa on. Myöhemmin samainen omahyväinen, sivistymätön ihmisen irvikuva ilmoitti mulle, että mun asiakkaille ei tarvii vielä kertoa mitään tulevista muutoksista, koska ei ne kuitenkaan kehtaa kysyä, olenko mä raskaana vai vaan lihonut, kun oon muutenkin niin pyöreä (myönnän, että mulla oli ennen raskauttakin vissiin jotain kolmisen kiloa ylipainoa, mutta toistaiseksi olen mahtunut hyvin koon 38 vaatteisiin, joten en ole ymmärtänyt olevani niiiin lihava). Sitten vielä yksi asiakas soitti ja perui aika ison projektin, jonka eteen on tehty paljon töitä ja sotki mun kuukauden budjetin, joka näyttikin liian hyvältä ollakseen totta.

Ilmeisesti tj:llä on nyt paniikki, kun mun esimieheni on jäämässä pois. Se ei ole juurikaan puuttunut operatiiviseen toimintaan sinä aikana, kun olen ollut töissä tuolla, mutta kuulemma aikaisemmin oli toisin - ja jälki sen mukaista, eli totaalikaaosta. Kaiken lisäksi ollaan vielä tehty ihan hurjaa tulosta taantumasta huolimatta, tavoitteet on ylitetty ja homma toimii. Jotenkin sen panikoinnin ymmärtäisin, jos meillä menisi huonosti, mutta kun tilanne on tämä, niin onko liikaa vaadittu, että minä ja muut tiiminvetäjät saataisiin vaan hoitaa työmme ilman tuntikausien saarnasessioita ja jatkuvaa pikkuvittuilua???

Koko paska purkautui itkuraivarina miehelle, joka oli matkalla lentokentälle. Sekin vielä, meni ja lähti Norjaan suksimaan ja jätti mut tänne yksin. Paskaa paskaa paskaa.

Luojan kiitos on viikonloppu. Ja luojan kiitos enää neljä työpäivää ennen lomaa. Ja luojan kiitos, loman jälkeen on enää kaksi kuukautta ennen kesälomaa ja äitiyslomaa.

Koska epäilen vahvasti, että en kestäisi yhtään päivää enempää.

(Ja enää vajaa viikko kakkosultraan... Voi onhan kaikki hyvin siellä vatsassa, onhan?)

Moukari-Maija (tai -Matti)

Ton tyypin potkut on vissiin muuttuneet parissa päivässä paljon vahvemmiksi. Äsken se moukaroi mun alavatsaa ihan tosissaan, tumps tumps tumps. Mietin ensin, että onko se joku normaalia voimakkaampi elohiiri (elorotta?), mutta paikka ja muksaisujen rytmi sopii kyllä niin hyvin kuvioon, että taidan laittaa tyypin syyksi.

Kai se sit siellä tosiaan kellii ja kasvaa ja vahvistuu. Iik <3

Huolestunut buddha

Mies on alkanut kutsua mua buddhaksi, kun istun risti-istunnassa vatsakumpuineni. Härligt. Pari yötä sitten uneksin, että ihmiset osoitteli mua kadulla ja huusi kovaan ääneen, että "läski, läski". Ilmeisesti alitajunta ei ole oikein vielä tottunut tähän uuteen ulkomuotoon...

Hassua, miten oma peilikuva voi herättää samaan aikaan liikutusta, ylpeyttä ja pientä kauhistusta. On ihanaa, että raskaus alkaa näkyä pikkuhiljaa myös päällepäin, jotenkin se tekee asiasta vähän todellisemman. Toisaalta pelkään, että kesäkuussa vyötärönympärys ylittää pituuteni.

Suurempi pelko liittyy kuitenkin rakenneultraan, johon on nyt vajaat kaksi viikkoa. Entäs jos jotain olisi aivan kamalasti vialla? Erityisesti nyt, kun vatsa kasvaa ja liikkeitäkin tuntuu, ajatus tuntuu aivan kestämättömältä. Toivottavasti kaikki on hyvin, ja beebillä on kaikki osat tallessa. Olen miettinyt paljon (ihan liikaa) niitä surullisia juttuja, joissa rakenneultrassa on todettu jotain niin vakavaa, että raskaus on päätetty keskeyttää.

Kävin lääkärissäkin tässä menneellä viikolla vähän muista syistä, mutta samalla lääkäri teki sisätutkimuksen. Kuulemma kohtu kasvaa kuten kuuluukin, ja kohdunkaula oli täyspitkä ja kiinni. Ei siis mitään syytä huoleen. Mutta silti hermostuttaa... Jotenkin tää on todella skitsofreenista: olla jatkuvasti enemmän tai vähemmän huolissaan jostain, jonka olemassaolo tuntuu edelleen kovin epätodelliselta.

Onneksi tänä aamuna vatsassa tuntui taas niin selviä kutituksia, että ei ole epäilystäkään, etteikö se olisi ollut beebi, joka siellä törmäili kohdun seinämiin. Murunen. Varmaan turhauttavaa, kun kelluu siellä kaikessa rauhassa ja heittelee voltteja, ja yhtäkkiä tulee seinä vastaan.

Nytkin se kuplii tuolla. Kuuntelen Billie Holidayta ja laulan vauvalle Summertimea. Sehän ilmeisesti kuulee jo. Mun täytyy muuten alkaa nyt todella alkaa kiinnittää huomiota siihen, että puhun beebille suomea enkä ruotsia. Se meinaa unohtua koko ajan, ja parempi kai olis totutella itse siihen alusta asti, vaikka sillä kielellä ei vielä oliskaan niin suurta väliä.