30.3.2010

Rakas vieteriukko

Tultiin eilen illalla takas kotiin, mutta perjantaina lähdetään taas, tällä kertaa tosin ihan eri suuntaan eli Bromarviin pääsiäisen viettoon. Igge viihtyi hyvin mummi-ukkilassa, ja hiihtoreissulta palannut pappa ei ollut uskoa silmiään/korviaan, kun näki, mitä viikon aikana oli tapahtunut.

Heti reissun alkajaisiksi Igge kiskoi itsensä pystyyn sohvaa vasten. ja nyt seisominen on sitten TODELLA in. Unillemeno on melkoista show'ta, kun pikku vieteriukko punkee pakolla pinniksessään seisomaan ja mölisemään. Se huitoo, hakkaa pinnoja ja puree sängynlaitaa, vaikka uni painaisi pienissä silmissä niin, että hyvä kun auki pysyvät. Haaveilen jonkinlaisesta tarrapuvusta, jolla ukkelin saisi kiinni patjaan. Meinaa hermo mennä, kun saa jatkuvasti olla kippaamassa kaveria takaisin vaaka-asentoon, muuten kun ei uni tule.

Muutenkaan ipana ei pysy enää lainkaan paikallaan. Mummin ja ukin luona se paineli portaita ylös, kiipesi pöydän alatasolle, availi ovia, kiskoi alas alahyllyjen tavarat, jahtasi imuria hurjien ilon kiljahdusten kera ja katosi silmänräpäyksessä huoneesta toiseen tullen vain välillä kurkkaamaan, ettei äiti ole kadonnut mihinkään. Äiti on kaiken kaikkiaan tosi pop, tyyppi ilmaantuu jatkuvasti kiinni lahkeeseen. Ensimmäisenä päivänä Igge ei kestänyt edes mun saunareissua itkutta, vaikka mummi toi lapsen kylppäriin leikkimään. Lopulta minä istuin alalauteella niin, että reppana sai hiplata oven ali mun varpaita.

Samaan syssyyn Igge on tuottanut itselleen etuhampaat. Ensimmäinen on selvästi läpi ja toinenkin jo pilkistää. Niitä olikin kiva testailla muun muassa ruisleipään. Mummi antoi lapsen myös harjoitella itse lusikalla syömistä, äiti kun on ollut toistaiseksi niin laiska, ettei ole jaksanut sitä sotkua... (Eikä meillä muuten mitään pottaharjoituksiakaan pidetä, vaikka kaikki muut tuntuvat niin tekevän, koska mun mielestä siinä vaan ei ole toistaiseksi ollut mitään järkeä. Varmaan se pottakin pitäisi kuitenkin pikkuhiljaa hankkia, kai.)

Viime viikon aikana kuulin aika monta surullista uutista, mikä sai miettimään, miten kamalaa oman lapsen menettämisen täytyy olla. Ei sitä pysty edes ajattelemaan, kun sydäntä alkaa puristaa niin että sattuu. Nostin nukkuvan, unenlämpöisen lapsen kainaloon ja nuuhkin pehmoista tukkaa. Ajattelin, miten ipana on rakkaampi koko ajan.

Alussa rakkaus pientä kohtaan oli melkoisen yksipuolista ja lähinnä ihmetystä, liikutusta ja suojelunhalua. Nyt tunteessa on paljon uusia ulottuvuuksia, joita on ihan mahdotonta täysin määritellä. Jotenkin ne kuitenkin liittyvät lapsen persoonaan ja siihen, että hän osaa osoittaa hellyyttä ja vastarakkautta. (Yhtään väheksymättä muita tunteita, minusta on hienoa - joskin välillä rasittavaa - että lapsi osaa myös olla kiukkuinen ja pettynyt.)

Myös Igestä erossa oleminen on ihan erilaista kuin silloin ensimmäisinä kuukausina. Silloin Igen hoitoon jättäminen oli helppoa - eihän vauva vielä reagoinut siihen oikeastaan millään lailla. Nyt se on jo paljon hankalampaa, sillä viimeistään palatessa sydän särkyy, kun lohduton pikku-ukkeli tarraa kaulaan ja niiskuttaa sydämensä pohjasta. Paitsi isän hoidossa, mikä onkin siunauksellista, sillä olen päässyt viime aikoina esimerkiksi viinille ja jumppaan varsin vaivatta ja kohtuullisen useasti. Mies sanoi, että olen paljon siedettävämpi, kun käyn vähän ulkona, joten pakkohan se on uhrautua perheen hyvinvoinnin eteen...

On joka tapauksessa ihanaa olla lapselle jo muutakin kuin ruoka-automaatti, pyllynpesuri ja nukutuskone. On ihanaa, että lapsi nauraa, kun laitan housuvaipan päähän ja isken sille silmää tai kirkuu ilosta kun laulan twist and shoutia ja sheikkaan beibeä. Igge on ihan huippu pieni ihminen, joka kaiken muun hyvän lisäksi arvostaa mun huumoria. Aika rok!

7 kommenttia:

  1. Ihana Igge. <3 On ne vaan.

    Väh kolme kertaa päivässä oon raivarin ja hermoloman partaalla kun puetaan ulkovaatteita ja taistellaan vastaan, mutta sitten taas olen tyytyväinen että niin on.

    Äitinikin sanoi, että ei tätä pikkuvauva-aikaa kestä enää niin kauan (sitten tulee uhma-ikä ja murrosikä).

    VastaaPoista
  2. On ne. <3

    Yksi äiti, jonka vähän huonoille teilla joutunut kolmekymppinen poika kuoli hiljattain, oli sanonut, että vaikka hän oli lapsensa takia vuoronperään sydän syrjällään ja raivon partaalla viimeiset 15 vuotta, niin mieluummin hän olisi kuitenkin jatkanut sitä. Oma lapsi on aina oma lapsi, vaikka olis minkä ikäinen. Silloin mietin, että nyt mä sentään voin ottaa Igen kainaloon ja tiedän missä se on, entäs sitten kun se alkaa luuhata illat ties missä. Alan ymmärtää, miksi äidit valvoo ja odottaa teinejään kotiin.

    Onneks murrosikäisille ei sentään tarvi pukea kurahaalaria, se vois jo olla turhan haasteellista...

    VastaaPoista
  3. Fint skrivet om kärleken, just så där är det!

    VastaaPoista
  4. heh, teillä kuulostaa olevan samanlaista menoa kuin meillä :) Joka paikkaan kiivetään ja kaikki mihin vähänkin ylletään revitään alas (itseasiassa homma meillä menee niin, että lattain rajassa olevat esineet saa olla rauhassa - Kuutsa on selvästi hokannut mun hienon juoneni siirtää "ei.vauva" tavarat ylemmäksi ;))

    Muutenkin kyllä varsinkin pari viimeistä kuukautta on kyllä ollut mahtavaa aikaa kun muksun persoona ja huumorintaju on alkanut tulla esiin - vauvasta on tullut ihan "oikea" ihminen :) (tää muuten on kans juttu mikä mua ihmetyttää: konttaaminen/kävely/pottailu/nukkuminen ynnä muut hermostolliset ja motoriset taidot kiinnostaa kanssaeläjiä kovasti - mua sen sijaan kiinnostaa älyn kehittyminen: kuinka oppii leikkimään ja mitä leikkii ja miten missäkin kohtaa, vierastaminen, takertuvuus ja ennen kaikkea: huumorintaju! )

    Ja joka päivä sitä kuvittelee, ettei millään voisi rakastaa sitä enää yhtään enempää kuin mitä nyt jo tekee ja silti jokaisena uutena aamuna huomaa rakastavansa sitä enemmän kuin eilen :)

    Kun Kuutsa oppi konttaamaan iski sillekin vierastaminen ja äitiin ripustautuminen tosi voimakkaasti. Kai se tajusi siinnä vaiheessa olevansa erillinen olento - ja jos on erillinen olento äiditään, niin voi vaikka joutua äidistä vahingossa eroon. Tai äiti voi unohtaa pienen ;)

    Sitä mukaa kun liikkumisen jalotaito on kehittynyt, on vierastaminen ja takertuvuus hävinneet: Kuutsa tietää olevansa niin etevä liikkuja että saa kyllä äidin kiinni jos tämä epähuomiossa unohtaa lapsensa S-marketin kassalle ;D Se tulla tömistelee reippaana perässä ja vielä useammin menee edeltä - viihtyy nykyään jopa nurkan takana (jopa vieraissakin paikoissa) itsekseen niin ettei äitä näy hetkisen verran :o Nyyh...siitä se itsenäistyminen lähtee, kohta se jo muuttaa pois kotoota :(

    VastaaPoista
  5. Äiden varpaat, voi hyvänen aika toista <3 Se tässä äitiydessä onkin ehkä kaikkein mullistavinta ollut itselle, se, kuinka tarvittu on. Lipsulla on nyt eroahdistuskausi vierastuksineen unipomppimisineen ja vanhempien pitäisi pääosan aikaa olla näköetäisyydellä. Vaikka vaihtelee toi vierastuskin hirveästi muun tuulen mukaan: Tänään Sea Horsessa Limpe antoi tarjoilijan, vieraan tädin ja vieraan sedän pidellä itseään sylissä ja virnisteli vain.

    Ohoh, alkaako jotkut pottailun jo tässä iässä? Oon taas vähän pihalla, pitää etsiä asiasta tietoa :) Vaikka en kyllä ajatellut vielä pitkään aikaan aloittaa, on Limpun harvakakkaisuudessa se kiistaton hyvä puoli, että toimituksen arvaa aina etukäteen kun ähinä ja mörinä alkaa käydä ja pieni palleronaama punehtuu lievästi.

    VastaaPoista
  6. Mainioita tarinoita! Maltan tuskin odottaa tuota aikaa, vaikka tämä avuttoman suloinen nyyttiys vaihekin on mahtava ja superliikuttava. Eikä ole tällä mamalle yhtään helppoa jättää tipua hoitoon, vaikka sen kanssa hienosti pärjääkin. Jos tämä siis vielä vaikenee niin olen pulassa : )

    VastaaPoista
  7. DKIM, tack!
    Kuutin mama, joo, musta on ihanaa, kun voi nauraa ipanan kanssa (eikä aina vaan sille, hehe). Meillä toi vierastus tuntuu liittyvän lähinnä väsymykseen ja nälkään, tai sit siihen, että unilta herätessä ei tuu vastaan tuttua naamaa. Silloin vissiin iskee pieneen mieleen pelko, että nyt se mama on kadonnut aivan totaalisesti. Sydäntä kyllä särkee toisen surkeus, ei voi mitään (ja kyllä äitiegoa kuitenkin pikkuriikkisen hivelee, kun tuntee olevansa tarvittu, myönnettäköön).

    Lupiini, mua ei vaan lakkaa huvittamasta se vakavuus ja keskittyneisyys, jolla Iggekin kakkosasian toimittamiseen suhtautuu! Se on totista - eikä tosiaan ihan hiljaista! - touhua se. Mä oon lueskellut blogeista, että moni aloittaa lapsen potalla istuttamisen about heti, kun istuminen onnistuu, mutta silläkin uhalla, että mun lapseni ei opi kuivaksi ennen rippikoulua, en oo jaksanut vielä moiseen ryhtyä. Jotenkin on tuntunut pöljältä yrittää istuttaa siinä ipanaa, joka ei vielä tajua oikein mistään mitään. Mut huomenna aattelin kotiuttaa Ikeasta potan, jos ei muuten, niin saapa Iggekin nähdä, että sellaisia on olemassa!

    M, pikkuihmisen kehityksen seuraaminen on kyllä tosi kiehtovaa. Ja vähän ristiriitaistakin, kun koko ajan odottaa uusia taitoja ja samalla tuntee haikeutta siitä, että aika kuluu niin nopeasti. Mua alkoi se konttaamisen oppiminenkin itkettää, vaikka olin sitä jo aika lailla odotellut :)

    VastaaPoista