Kannanottoja ja ilmoitusluonteisia asioita

Olen ollut niin tolkuttoman huono kommentoimaan ja päivittämään viime aikoina, että taas kerran luvassa on erinomaisen sekava tilitys vähän yhdestä sun toisesta aiheesta. Here goes.

1. Varpajaiset
En henkilökohtaisesti näe varpajaisperinteessä sinänsä mitään pahaa. Kyllä, on mautonta, jos tuore isä vetää rairai-meiningillä nakit silmillä baarissa, kun äiti vielä pinnistää ulos jälkeisiä. Pointti onkin siinä, että ylenmääräinen dokaaminen ja tökerö käytös on mautonta ylipäätään, juhlan syystä viis. Sen sijaan juhlimisessa sinänsä ei ole minusta mitään vikaa. Kun Igge syntyi, mies istui kavereidensa kanssa iltaa, kun minä olin vielä sairaalassa. Ja se oli minusta ihan fine, kun ei se siellä sairaalassakaan saanut yötä olla. Aamulla se raahautui paikalle ehkä vähän väsyneenä, mutta onnellisena - ja mukanaan kamera, jolla se oli kuvannut järjestelmällisesti kaikki vauvan saamat lahjukset. (Valtaosalla miehen kavereista on omiakin lapsia, joten sieltä tuli oikein kivoja ja käyttökelpoisia lahjoja, kirjoja ja sellaisia.)

Itsekin pyysin mieluummin varpajaiset kuin babyshowerit. Vauvan ollessa neljä kuukautta mulle olikin järjestetty yllätyskekkerit saunoineen ja herkkuineen. Paikalla oli kymmenkunta ystävää, juotiin viiniä, laulettiin Singstaria ja juoruttiin. Oli kivaa ja teki hyvää, pisteet niistä bileistä siis! (Mun painajainen olisi se, että mut pakotettaisiin tekemään "masukipsi". Hyi.)

2. Rovaniemeläisessä (?) päiväkodissa kuvattu salavideo
Minusta kyseisen videon perusteella on mahdotonta sanoa, mikä tilanne todellisuudessa on ollut. Siksi en halua ottaa siihen kantaa. Sen sijaan minusta on järkyttävää, että vailla mitään pitäviä todisteita ko. videolla esiintyvät ihmiset on julistettu verkkopalstoilla huonoiksi työntekijöiksi ja ties miksi. Minusta on ihan oikeutettua kysyä, mikä on ollut kuvaajan motivaatio: miksi hän ei toimittanut videotaan viranomaisille, vaan YouTubeen, jos hän oli vain huolissaan lasten turvallisuudesta? Mitä siitä seuraa, jos asioita aletaan hoitaa oman käden oikeudella sosiaalisessa mediassa sen sijaan, että ne tutkittaisiin virallista tietä? Ja miten ihmisille voisi opettaa pientä kriittisyyttä netissä näkemäänsä/lukemaansa kohtaan, ettemme olisi ihan niin kärkkäitä ns. hutkimaan ennen tutkimista?

3. Äitiysloma
Olen toista päivää äitiyslomalla, aika outoa. Vietän äitiyslomaani tällä hetkellä kirjoittamalla kandintyötä kahvilassa (paitsi siis tietysti juuri nyt, kun kirjoitan tätä).

4. Sairas lapsi
Oltiin taas vaihteeksi Mehiläisen päivystyksessä eilen, kun Igge kiljui koko päivän eikä antanut koskea korvaansa vaan huusi vain, että EI KOOVAA. Siellähän oli sitten alkava tulehdus, mikä selittää myös sen, että viime yöt ovat olleen todella levottomia. Lääkitsimme ipanan eilen Panadolilla, Pronaxenilla, antibiootilla ja korvatipoilla ja aah, nukuimme pitkästä aikaa kunnon unet. Olen kuin uudestisyntynyt. Yritän aktiivisesti työntää ajatuksen tulevista rikkinäisistä öistä ja kuukausien väsymyksestä taka-alalle, ehtiihän sitä kiroilemaan sitten, kun aihetta on.

5. Itsepäinen vauva
Kävin siellä moksattavana viime viikolla ja mies on lämmitellyt pikkuvarpaitani moksasikareilla päivittäin. Vauva muljuaa kovasti milloin mitenkin päin, poikittain ja sivuittain ja perätilassa, mutta ei vahingossakaan käännä hanuriaan ylöspäin. Kävin tänään neuvolalääkärillä, missä todettiin, että kaikki on oikeastaan erinomaisesti: vauva on kasvanut tasaisesti, sokeriarvot ovat jopa loistavat, painoa oli tullut kolmessa viikossa 700 grammaa (vertailun vuoksi: Iggeä odottaessani painoin samoilla viikoilla yli kuusi kiloa enemmän), lapsivettä on normaalisti, vauva on aktiivinen, syke hyvä, pissa puhdasta jiiänee. Enkä oikeastaan muuta odottanutkaan, kun oma olo on niin hyvä.

Ainoa ongelma siis se, että tyypillä on suunta hukassa, mikä vaivaa mua (jos ei nyt vielä ole tullut selväksi :) aivan järkyttävän paljon. Ensi viikolla siis äitiyspolille synnytystapa-arvioon ja uudelleen myös akupuntioihmiselle (mikähän se oikea titteli mahtaisi olla?), ja siihen asti pyllistelyä, sohvalta roikkumista, hartiaseisontaa ja kotimoksausta. Hyvä juttu on se, että vauvan pylly on edelleen ihan irrallaan eli ei ole painunut lantioon, joten ainakin teoriassa sen pitäisi pystyä kääntymään, jos mikään rakenteellinen juttu ei sitä estä. Pikkuisen alkaa olla luovuttajafiilis, mutta toisaalta Iggekin veti volttinsa toiseen suuntaan vasta, kun viikkoja oli melkein 36. Itseasiassa tämä raskaus on samassa vaiheessa tyyliin äitienpäivänä, joten josko sitten...?

6. Remontti ja muu huushollaus sekä opiskeluvelvollisuudet
Haa, keittiön ja eteisen seinät ja katto on maalattu, keittiön kaappien vetimet vaihdettu, ruokapöytä, eteisen peilinkehys ja entinen kenkäpenkki, nykyinen keittiön penkki maalattu, uudet eteisen kaapit ja naulakko ja kenkäteline ja kuramatto ja keittiön verho ja makkarin tekstiilit paikoillaan ja Igen huone järjestelty uuteen uskoon ja ai että on kuulkaa kivaa saada järjestys huusholliin kolmen viikon kaaoksen jälkeen! Saatiin hurjasti lisää säilytystilaa, joten olen nyt dymonnut kenkälaatikoita ja muita säilytysrasioita aivan liekeissä. Ai miten niin pesänrakennushormonit päällä...? :)

Opiskelusta sen verran, että kandintyön pitäisi valmistua lähipäivinä ja sitten oliskin jäljellä enää yksi rästitentti. Vielä jäi siis hommia tähän äitiysloman ajaksikin, mutta eiköhän nämä järjesty. Kun vaan käyttäisin aikani siihen kandintyön kirjoittamiseen blogin päivittämisen sijaan... Eli nyt siis ryhdistäydyn, lopetan täältä tähän ja rutistan vielä pari tuntia ennen kuin on mentävä päästämään lastenhoitaja kotiin. Illalla mennään vielä teatteriin appivanhempien kanssa, saa nähdä miltä maistuu Molière ruotsiksi. Kuulostaa epäilyttävän sivistävältä, mutta kuulemma esitys on oikein viihdyttävä. Toivottavasti, olisi kovin noloa herätä esiripun laskeutuessa kuolavana leualla.

Heippa vaan

Olin muutaman päivän ihan ällöttävän hyväntuulinen, mutta onneksi se oli selvästi vaan ohimenevä ilmiö. Ensimmäiseksi meni hermo sokerirasitustestiin, tai siis siihen, että neuvolantäti oli jättänyt vastaajaan viestin, että haluaa jutella tulosista, mutta on nyt loppupäivän poissa, palaillaan huomenna, hei vaan. Minä tietenkin valvoin ja vatvoin asiaa koko yön ja kuukkeloin kaiken mahdollisen raskausdiabeteksesta.

No seuraavana päivänä kävi sitten ilmi, että se paastoarvo oli ollut pari kymmenystä sallitun rajan yläpuolella. Muut arvot taas oli ihan kohdallaan. Joudun siis mittailemaan sitä paastoarvoa kolmen viikon välein kotona seurantamielessä. En oikein osaa olla moisesta huolissani, eikä kuulemma tarvitsekaan, mutta se mikä tässä nyt veetuttaa aivan suunnattomasti, on se, että en tietenkään ole muistanut hakea tälle vauvalle vakuutusta, ja nykyisin tuosta yhdenkin arvon ylityksestä napsahtaa ruksi raskausdiabetes-ruutuun. Mä en ihan luota tähän diagnoosiin etenkin, kun edellisessä raskaudessa ei ollut mitään moiseen viittaavaa, ja kuulemma todennäköisyys sille, että raskausdiabetes puhkeaisi vasta toisessa raskaudessa, on minimaalinen. Ärsyttää vaan tällainen ylimääräinen hässäkkä.

Ja joojoo, tietysti on hyvä että näitä seurataan, mutta mulla on sellainen käsitys, että noita diagnooseja lätkitään aika pienestä. Eikö kannattaisi ensin seurata, että onko se arvo jatkuvasti koholla? Ainakin olen lueskellut, että ne arvot saattavat heitellä ihan terveelläkin ihmisellä ja aikaisemmin on myös ollut niin, että diagnoosi on annettu vasta sitten, jos vähintään kaksi kolmesta arvosta on normaalia korkeampia. Blääh. Sitä paitsi ärsyttää sekin, että olen a) syönyt paljon järkevämmin kuin edellisen raskauden aikana ja b) liikkunut paljon enemmän - nyt tuntuu siltä, että olis ollut ihan sama maata sohvalla syömässä suklaata, kun mut on nyt sitten leimattu ikuisesti.

Toisekseen meillä on käynnissä oikein mukava naapurisota. Säilytämme vaunuja normaalisti vaunuvarastossa, mutta muutama viikko sitten ne olivat täynnä hiirenpas*aa. Olemme siis nyt pitäneet niitä vastoin kaikkia paloturvallisuussääntöjä hiirien häätämisen ajan rappukäytävässä, koska niiden ronttaaminen neljänteen kerrokseen ei vain ole vaihtoehto. Eilen, kun tulin kotiin, joku oli työntänyt vaunut alas takaovelle johtavia portaita niin, että ne olivat siellä ylösalaisin ja kaikki alakorin tavarat olivat levinneet pitkin lattioita. Kiitos kovasti. Laitoimme lapun ilmoitustaululle, että ole hyvä ja jätä kärryt rauhaan, niin eikö sinne ole tämä tyyppi käynyt kirjailemassa, että viekää ne sisälle. Tervetuloa vaan kantamaan kärryt tänne neljänteen kerrokseen, minulta se ei oikein tämän mahan ja 1,5-vuotiaan kanssa onnistu. Alan olla siinä pisteessä, että pissaan uunipellille, pakastan sen ja sujautan levyn kyseisen naapurin postiluukkuun (meillä on aika pieni taloyhtiö ja tämä vaunujen heittelijä on tehnyt vastaavaa ennenkin). Mikä helvetti näitä aikuisia ihmisiä oikein vaivaa ja minkä takia joka jumalan talossa pitää olla ainakin yksi mielenterveyshäiriöinen idiootti tai muuten vaan sekopää?

Argh. On taas niin seesteinen olo, että oksat pois. Onneksi tiistaiaamuna lähtee lento lämpöön, ei harmita yhtään. Heihei vaan kaikki paskanaapurit ja älyvapaat järjestelmät ja muut verenpaineeni nostattajat. Ei tuu ikävä.

P.S. En sitten vielä varannut aikaa sinne osteopaatille, kun pallojumppa tuntuu auttavan siihen iskiakseen eikä se ole vaivannut nyt muutamaan päivään. Täytyy katsella tilannetta loman jälkeen.

Lisää kitinää

Pahoittelen, mun postaukset on nykyään pelkkää kitinää. Fiilikset vaan on jotenkin alamaissa, talvi ei sovi mulle eikä ehkä nää raskaushormonitkaan. Vaikka periaatteessa kyllä ärsyttää sekin, että mies esimerkiksi vetää heti esiin sen hormonikortin, jos mulla on pinna kireellä, vaikka sanoisin ihan asiasta.

Ensinnäkin Igellä on joku vaihe, tai sitten sitä riivaa se viimeviikkoinen influenssarokotus. Ruoka ei maistu (mikä on erityisen omituista, kun kyse on lapsesta, joka normaalisti syö käytännössä mitä vaan), pikku-ukkeli vaan kitisee ja roikkuu mun lahkeessa ja ruinaa syliin. Paskamutsilla meni kiukutteluun hermot kaksikin kertaa, ja sitten podin huonoa omaatuntoa.

Toiseksi koko viikonloppu meni perustavanlaatuisia vastuunjakokeskusteluita käyden. Jippiaijee. Nykyään kun tuntuu, että tässä huushollissa ei tapahdu yhtään mitään, jos mä en huolehdi ja järjestä ja jäkätä osallisille useampaan kertaan aiheesta. Mua ei yhtään huvita olla mikään kotilohikäärme, mutta välillä loppuu keinot kesken. Asiat ovat tietysti sinänsä pieniä, mutta kun ne kasaantuvat päässäni viikkojen ja kuukausien ajan, niistä kasvaa yhdessä sellainen pas*kaläjä, että oksat pois. Siis likavaatteet eivät vaan löydä tietään pyykkikoriin, työpaperit roikkuvat viikkotolkulla pitkin ja poikin, kellariin menossa olevat tavarat lojuvat ulko-oven edessä kolmatta viikkoa, jääkaapin sisältöä ei päivitä mihinkään suuntaan kukaan muu kuin minä, mihinkään ei ehditä ajoissa, jos minä en aloita hoputtamista kolme tuntia ennen lähtöä, kukaan muu ei osaa ajatella, että lapsen päiväunien aikaan meidän pitää olla joko kotona tai jossain, missä voi nukkua kärryissä, lapsi ei saa ruokaa ajoissa, jos en huomauta, että alkaa olla ruoka-aika - no, ymmärtänette pointin.

Ymmärrän, että miehellä on töissä just nyt kiire ja ymmärrän, että verraten uusi duuni vie edelleen paljon voimia ja ymmärrän niin perkeleesti muutenkin, mutta kun mulla vaan leviää itselläni pää välillä. Ja keskusteluthan ei tietenkään vie mihinkään, jos kumpikin on vaan omasta mielestään jääräpäisesti oikeassa. Meilläkin kun sattuu tätä taloutta pyörittämään kaks melkoisen itsepäistä ihmistä, niin niitä kompromisseja ja ratkaisuja ei vaan ihan helpolla löydy.

Sotakirves on onneksi taas toistaiseksi haudattu, ja näillä sit varmaan mennään, kunnes pikkuhiljaa taas ne likaiset sukat alkaa tehdä pesää makkarin lattialle (minkä hemmetin takia ne pitää oikein asetella sinne vierekkäin?) ja muutenkin palataan "normaaliin", mitä mä kattelen, kunnes taas kilahtaa hermot ja räjähdän ja mies suuttuu räyhäämisestäni ja taas mennään. Puuh. Vaikka vissiin nämä vastuunjakokeskustelut on aika yleisiä pikkulapsiperheissä, ainakin jos on uskominen omia vertaistuki-ihmisiäni.

Eikä siis pidä ymmärtää väärin, mies huolehtii kyllä esimerkiksi tosi paljon Igestä iltaisin ja viikonloppuisin, mutta musta vaan tuntuu, että koko show'n pyörittäminen valuu ajoittain kokonaan mun harteille. Siis että mun pitää kuitenkin koko ajan muistutella niistä syömisistä ja nukkumisista, kun muuten menee aivan ranttaliksi koko homma. Eikä tääkään nyt tarkoita, että meillä noudatettaisiin mitään minuuttiaikataulua, mutta jos Igge ei saa ruokaa ajoissa ja väsymys iskee päälle, touhu menee tosi helposti itkuksi ja raivaroimiseksi, eikä siinä ole mitään järkeä.

Avaudunpa nyt sitten vielä samaan syssyyn yhdestä aiheesta, jonka olisin kyllä jo halunnut unohtaa. Tämä olkoon viimeinen kerta, ilmeisesti tästä aiheesta on mahdotonta sanoa mitään ilman, että joku ymmärtää väärin ja ottaa itseensä. Kyse on siis siitä omien lasten taidoilla brassailusta. Olen tässä viime aikoina lukenut blogista jos toisestakin kommentteja, joiden ainakin itse tulkitsen ajoituksen ja muotoilun perusteella koskevan hiljattain täällä käytyä keskustelua.

Haluan nyt vielä kerran korostaa, että mun mielestä siinä, että ihminen on ylpeä lapsestaan, ei ole mitään pahaa ja jokainen kirjoittakoon listoja lastensa taidoista vaikka joka jumalan päivä. Ei se ole ollut kertaakaan mun pointti, vaan se, että asioita voi ilmaista kovin moneen sävyyn. Mua edelleen vituttaa sellainen kritiikitön oman jälkikasvun ylistäminen muiden kustannuksella, jonka seurauksena kasvaa kärjistetysti just sellaisia "mä haluun isona julkkikseks" -nuoria, jotka pyrkii epätoivon vimmalla Seiskaan ja Idolsiin eikä kestä lainkaan kritiikkiä. En myöskään tykkää siitä, että toisten lasten saavutukset mitätöidään muka-hauskoilla "noin meidänkin Jari-Petteri teki mutta paljon pienempänä :D :D" -kommenteilla.

Mä en myöskään mitenkään tarkoita, että ilmiö rajoittuisi mitenkään blogeihin. Kyllä näitä kohtaa muuallakin: kauhuesimerkkinä nyt vaikka se eräskin neuvolan kokoama piiri a.k.a vauvojen vertailukerho, jossa oli samanikäisiä vauvoja. Ne vauvat, jotka oppivat ensiksi kääntymään, pantiin piirin keskelle esittämään taitoaan ja ne vanhemmat, joiden vauvat eivät kääntyneet, istuivat vaan hiljaa, kun koko keskustelu koski sitä hiivatin kääntymistä. (Terveisiä vaan sinne tämänkin kokeneelle.) Sen sijaan vaikkapa te siellä salasanojen takana ihanien lapsienne taidoista viime aikoinan kirjoittaneet (tiedätte varmaan ketä olette :), teistä yksikään ei ole ikinä antanut ymmärtää, että muiden lapsista ei ole mihinkään omaanne verrattuna tai kirjoittanut mitenkään kritiikittömästi tai epärealistisesti, vaan päinvastoin niin, että teistä ja lapsistanne saa moniulotteisen ja elämänmakuisen kuvan. Teistä kukaan ei myöskään ota itseään liian vakavasti, mitä itse arvostan ihmisissä yleensäkin tosi paljon.

Ja hei, kyllähän mäkin kerron täällä, kun Igge tekee mun mielestä jotain koomista tai oppii jotain uutta. Sekä siksi, että jutut jää jonnekin muistiin että siksi, että tää on ainoa foorumi, missä kehtaan puhua näin paljon lapsestani. Täällä ei tarvitse pelätä, että yhtäkkiä huomaa vastapuolen tuijottavan lasittuneesti kaukaisuuteen - kenenkään kun ei oo pakko lukea mun ihmelapsesta tai mun ehkä-ei-sit-niin-kauheen ihmeellisestä arjesta.

Mutta se siitä, tää asia on nyt ainakin toistaiseksi loppuunkäsitelty. Vähän niinkuin meidän viikonlopun taistelut. Liennytyksen hengessä paistoin tänään Pirkan ohjeella tiramisurahkalla täytettyä bostonkakkua ja olin siis ensimmäistä kertaa elämässäni pullantuoksuinen äiti. (Tää on toinen kerta elämässäni, kun leivoin pullaa.) Lapsi tosin kieltäytyi maistamasta tekosiani, mutta mies ja sisko söivät kiitettävän innokkaasti. Taidan vielä palkita itseni kunnon siivulla ennen kuin painun pehkuihin. Namnam.

P.S. Huomenna on rakenneultra, pitäisköhän nyt alkaa hermoilemaan?
P.P.S. Ai niin, kirjoitettiin vauvakirjaan Igen sanavarastoa ja haa, lapsi pääsi kuin pääsikin näin puolentoista vuoden iässä melkein the kehitysoppaan a.k.a Vauva-lehden suositukseen, joka oli 50 sanaa. Tais jäädä neljää sanaa vaille. Että nyt vaan sitten hiekkalaatikoille ja keskustelupalstoille brassailemaan. Ja tietysti nyt jos alkais oikein valmentaa, niin voitais saada se oppimaan vielä muutama uutuus, ennen kuin mittariin tulee helmikuussa vuosi ja seitsemän kuukautta.
P.P.S. Se oli VITSI.

Kakkaraivari

Tämä postaus käsittelee vain kakkaa. Mulla on nimittäin kakkaraivari. EN JAKSA SIIVOTA SITÄ KAKKAA JATKUVASTI KAIKKIALTA MUUALTA PAITSI POTASTA! ARGH! Taas pyörii vessanmatto koneessa, kun ei kelvannut sinne pottaan päkistää, vaan piti nousta ja turauttaa matolle. Aina sama homma.

Käsikirjoitus on selkeä. Igge sanoo kakka, kakka, jolloin minä kiidätän ukkelin potalle. Tai sitten Igge on juuri syönyt (huom. positiivista kuitenkin, että syö itse!) ja minä kiidätän ukkelin potalle. Istutaan, minäkin vessan lattialla, luetaan kirjoja (kielellinen kehitys mielessä, haahaa), katellaan tintuja ja pupuja ja prumprumeja ja kukkia ja mitä niissä nyt on, ihmetellään sitä jalkojen välissä roikkuvaa "pippeä". Istutaan vartti, kaksikymmentä minuuttia, kunnes ipanalla on hanurissa potan kuva. Mutta itse potta se vaan kumisee tyhjyyttään. No, sovitaan, että istuskelut on istuskeltu, ipana nousee ja a) kakkaa matolle tai b) saa puhtaan vaipan ja ilmoittaa 30 sekunnin kuluttua, että kakka. Ja siellähän se sitten lepää.

Selvästikään kyse ei siis ole siitä, että Igge ei suostuisi kakkimaan muualle kuin vaippaan. Kyllä se suostuu. Ihan kaikkialle muualle paitsi sinne hiivatin pottaan. Eikä Igge myöskään lainkaan protestoi itse potalla istumista, se menee siihen ihan mielellään. Mutta miksi, miksi, oi miksi se ei voi kakkia sinne? Ja miten mä saan hermoni riittämään, tekis mieli unohtaa koko homma ja antaa sen kulkea vaipoissa hamaan esikouluikään, jos ei kerran potta kelpaa! Puuh.

Ah, kylläpä helpotti saada turhautuma ulos. Vinkkejä kakan houkutteluun otetaan vastaan, jos jollain on ollut samanlainen pottakieltäytyjä. Minä taidan mennä nyt lounaalle, kun Igge nukkuu (huom. positiivista kuitenkin, että nukahtaa itse huutamatta). Haastateltiin tänään yksi hoitajakandidaatti ja iltapäivällä tulee toinen. Jo ensimmäinen vaikutti tosi hyvältä, oikein kiva 25-vuotias mimmi, joka on työskennellyt ryhmäperhepäivähoitajana ja jolla oli tosi hyvät suositukset. Melkein olis tehnyt mieli palkata se saman tien.

Loppukevennys: eilen luettiin kirjaa, jossa sattui olemaan mukin kuva. Kysyin sitten Igeltä, että mikäs toi on. Vastaus tuli epäröimättä, sehän on selvästi KOOL eli suomeksi eikäkun ruotsiksi skål. Kukapa vanhempi ei olisi ylpeä, kun oppi on mennyt perille näin upeasti. :)

Hyvää ja narinatonta joulua!

AAAARGH. Kirjoitin just pitkän ja POSITIIVISEN tekstin, mutta sitten Blogger pahoitellen totesi, ettei voi toteuttaa pyyntöäni, ja koko tuotos katosi taivaan tuuliin. AAAAAARGH. Joudun hieman kokoamaan itseäni päästäkseni takaisin äskeiseen seesteiseen olotilaan.

Ei meinaa onnistua. Puuh. Hengitän syvään.

Tekis mieli kiroilla. Ääneen. Rumasti. Paljon. Mutta yritän nyt kuitenkin uusia äskeisen eittämättä nerokkaan kirjoitukseni edes sinne päin. Here goes.

Igge on oppinut nukahtamaan itsekseen omaan sänkyynsä, mitä pidin vielä kuukausi sitten täysin mahdottomana. Olemme noudattaneet ikiomaa sekamelskaunikouluamme, joka toimii suunnilleen siten, että lasta rauhoitellaan ja silitellään, kunnes se lakkaa huutamasta, ja jos huuto alkaa uudelleen, niin rauhoittelu jatkuu. Kun lapsi oppi nukahtamaan vanhemman käsi selän tai rinnan päällä, siirryimme pikkuhiljaa siihen, että lapsi nukahti vanhempi sängyn vieressä. Siitä seuraava askel oli nukahtaminen vanhempi tuolilla sängyn päädyssä, sitten nukahtaminen vanhempi ovenraossa ja viimeiseksi ennen grande finalea nukahtaminen vanhempi näköetäisyydellä lasiovien takana lattialla lehteä lukemassa.

Ja ihme on tapahtunut, nyt ipanan voi jättää sänkyynsä mumisemaan ja kaltereita potkimaan ja se nukahtaa sinne - ilman itkuraivareita! (Joita toki niitäkin on viime viikkoina koettu, sekä lapselta että vanhemmilta.) Tai sitten uudella nukahtamistaidolla ei ole mitään tekemistä ponnistelujemme kanssa, vaan se olisi löytynyt joka tapauksessa, kun tähdet muuttivat oikeaan asentoon. Who knows, mutta aion nyt nauttia tästä niin kauan kuin sitä kestää!

Toinen uusi taito on vähemmän viehättävä, joskin jollain mittapuulla vähän koominen. Igge on nimittäin oppinut ottamaan vaippansa pois housuitta oleskellessaan. Tietenkin hän keksi tempun eräänä päivänä juuri silloin, kun allekirjoittanut oli vessassa eikä vahtimassa pikku paloletkua, joten nyt muutenkin kovia kokenut olohuoneen mattomme on myös virallisesti kastettu.

Kolmas ei-niin-kiva taito on ikkunalaudalle kiipeäminen sohvan tai vastaavan apuvälineen kautta. Meillä ei vissiin paljon tuuletella ensi kesänä. Siellä se pätkä seisoo ikkunaa vasten ja pärisee tuijottaen lumitraktoreita haltioituneena. Välillä kuuluu myös tuuttuut. Ja sitten jotain ampamppaa, joka saattaa tarkoittaa lamppua (tai lampa på svenska), vaan en ole varma. Ainakin ikkunasta näkyy kinoksittain "tunta" ja välillä taivaalla lentää tai räystäällä istuu "tinta". Ei oo siis ällä ihan hanskassa vielä. Tintat eli linnut sanovat kaikki kaakkaak, ja erityisen voimakkaasti ukkeli kaakattaa ankan tai vastaavan nähdessään. Lehmä sanoo muu, mutta muuten kaikki eläimet ovat hauvoja, mukaanlukien telkkarissa esiintynyt poro ja Korkeasaaressa bongattu leijona.

No niin, nyt alkaa jo vähän helpottaa. Ei ärsytä enää ihan yhtä paljon kuin äsken. Kyltäätästä. Siihen kadonneeseen postaukseen lurittelin myös joululahjoista, tai oikeastaan siitä, miten ainakin toistaiseksi Igge on saanut ihailtavan kivoja lahjoja: käyttökelpoisia vaatteita, kirjoja, astioita ja muuta käyttötavaraa sekä kivoja leluja. Pehmolelukasa ei peloistani huolimatta ole kasvanut alkuinvaasion jälkeen eikä meillä ole oikeastaan mitään muovikrääsää. Plaston mopoa en laske muovikrääsäksi, etenkin kun se on ahkerassa käytössä joka päivä. Joko meillä on käynyt ihan hirmuisen hyvä tuuri tai sitten meillä vaan on harvinaisen fiksuja sukulaisia ja kummeja. :)

Jotain horisin myös meidän lahjomisista muuten, mutta tyydyn tähän toteamaan, että minusta lahjojen hankkiminen ja antaminen on kivaa, kun vaan ajatus osuu kohdalleen. Onneksi lahjottavien määrä on jotakuinkin järkevä, etenkin kun suosimme yhteislahjoja: emme kummilasten lisäksi lahjo muita kuin ne, joiden kanssa vietämme joulua eli toisemme, molempien vanhemmat, kaksi siskoa (yksi minun, yksi miehen), mummini ja enoni.

Tänä vuonna joulu onkin vähän erilainen, kun ollaan miehen vanhempien vieraina. Meinasin jo taas aloittaa tyypillisen etukäteisahdistumisen (joka yleensä osoittautuu turhaksi), mutta sitten päätin, että tällä kertaa en jaksa. Sen sijaan julistan täten itselleni ja miehelle (oikeastaan jo toistamiseen) narinarauhan joulun ajaksi. Olen kitissyt viime aikoina sekä syystä että vähän syyttäkin siinä määrin, että nyt lupaan lopettaa rutinan. Onhan tässä taas koko ensi vuosi aikaa valittaa.

Siispä toivotan kaikille otsikon mukaisesti hyvää ja narinatonta joulua! Toivottavasti saatte juuri sellaisen joulun, josta tulee teille hyvä mieli. Ja jos ette, niin muistuttakaa itseänne siitä, että loppujen lopuksi kyse on yhdestä viikonlopusta, joita tulee uusia viikoittain.

Paska tappa, vanha tuttu

Suonette anteeksi ranskani otsikossa, mutta unohdin - miten saatoinkin - eilisestä, että raskausrintaman uutisiin kuuluu myös ei-kaivattujen ystävieni, liitoskipujen paluu. Yhtään pidempi istuminen vetää taas ton lantio-osaston aika tuskaisaan tilaan, samoin esim. jalkojen kopistelu autoon istumisen jälkeen aiheuttaa niitä oikein mukavia puukoniskuja nivusiin. Kirosanakirosanakirosana.

Niin ja punkkuakin tekee mieli, kun ei enää okseta.

Lähetin myös sähköpostia potentiaaliselle lastenhoitajalle ensi kevättä ajatellen, alkaa olla hiukkasen stressi siitäkin. Ja joulukortit pitäis saada postiin ylihuomenna ja 10 sivua nettisivujen tekstejä pitäisi kääntää ruotsista suomeen tällä viikolla ja joululahja-asiat pitäisi hoitaa loppuun ja mun aikuiskoulutustukipäätöstä ei vaan kuulu ja rutirutiruti.

Mutta hei, sain vitosen mun taannoisesta tentistä! Olenkin näemmä ihan guru henkilöstöjohtamisessa! Hyvä minä!

Niin ja lapsi on muuten it-guru, se kävi härkkimässä tietokonetta ja sai käännettyä näytön kuvan ylösalaisin. Myös hiiren kursori liikkui tasan vastakkaiseen suuntaan kuin sitä yritin siirtää. Onneksi it-guru-siskoni googlasi pelastuksen: Windows XP:ssä näyttö kääntyy, kun painaa ctrl+alt+nuolinäppäin. Että kaikkea sitä oppii. Onneksi joulupukki tuo mulle uuden masiinan hajonneen tilalle ja pääsen eroon tästä miehen ikivanhasta työkoneesta, jolla nyt naputan.

Ja sitten mulla oli vielä yksi positiivinen asia mielessä, mutta nyt en enää millään muista, että mikä se oli. Nyt lyö yläkerrassa niin tyhjää, että lienee aika mennä tutilullaa.

Edit noin 5 minuuttia myöhemmin: Se positiivinen asia oli se, että Igge on taas ryhtynyt nukkumaan hienosti ja putkeen! Ja olemme jopa päässeet eroon sylinukutuksesta, ja ipanainen nukahtaa omaan sänkyynsä, jahka joku jaksaa hengailla siinä herran huoneen (lasi)oven takana näköetäisyydellä, vaikka esim. lehteä lukien. Tänään mun piti HERÄTTÄÄ se vartin yli 8, että ehdittiin ajoissa liikkeelle. Ihmeiden aika ei ole ohi! (Ja pliis kohtalo tai mikä lie ähäkuttihenkinen jumaluus, älä vie tätä pois, vaikka siitä uskalsinkin kirjoittaa. Kiitos.)

Matkasuunnitelmia ja rutiinirutinaa

Varattiin maaliskuun alkuun matka Dubaihin, hiihaa! Viikko auringossa tekee varmasti hyvää. Tarvetta olis nyt jo, miten ihmeessä tuolla voi muka enää muuttua pimeämmäksi? Talvipäivänseisaus tuu jo.

Ensi viikolla pitäisi tenttiä, vaan kun ei taas muka löydy aikaa lukemiseen. Mieskin on taas tällä viikolla ainakin kaksi päivää Ruotsissa (vai olikohan se Norjassa?) ja yhden illan sulkapalloilemassa. Mulle ei siis jää paljoa vapaa-aikaa. Lisäksi Igge tekee kai hampaita, kuolaa ja syö sormiaan ja nukkuu levottomasti. Aamuyöstä ei suostu nukkumaan muualla kuin meidän sängyssä ja sitten monottaa häpeilemättä vanhempiaan päähän. Kyllähän laps itse vetää unta putkeen 9-10 tuntia, kun se menee nukkumaan jo kahdeksalta. Mut kun vanhemmilla aina vaan se ilta venyy yhteentoista, mulla luvattoman usein kahteentoistakin. Silloin aamuviisi on aivan liian aikaisin.

Nukkumaanmeno on muuten mennyt ihan sylitouhuksi. Yritän kerätä voimia taisteluun, olis vaan niin paljon helpompaa, jos ipana edes joskus suostuisi nukahtamaan itsekseen omaan sänkyynsä. Vaan kun laiskuus iskee iltaisin. Lupaan joka ilta siinä lastenhuoneen sohvalla Igge sylissä kattoa tuijottaessani, että heti huomenna, tai viimeistään ensi viikolla tähän hommaan on saatava joku roti.

Oonkin siinä sohvalla maatessani pohtinut, että nukahtaako kaikkien muiden lapset itsestään? Naapurin Paula jää useimmiten pullonsa kanssa aivan tyytyväisenä loikoilemaan ja simahtaa omia aikojaan. Mutta kun en ehkä viitsis enää opettaa Iggeä tuttipullolle. Mä en tajua, miten tuon vieteriukon saisi rauhoittumaan omaan sänkyynsä. Se pongahtaa pystyyn heti jos en pidä kiinni, ja seisoo ja huutaa vaikka maailman tappiin asti. Selkähän mulla menee, jos alan siinä sängyn vierellä kumartelemaan. Ja hermot myös.

Nukuttamisasian lisäksi poden huonoa omaatuntoa pottaharjoittelusta, tai siis siitä, että koko homma on aivan jäissä. Meillä on sama probleema kuin Petulilla (tai no joo, ehkä ennemminkin tyttärellään:): Ikean halpispotta ei kelpaa. Ukkeli karkaa paljas hanuri vilkkuen ja pissii jonnekin aivan muualle kuin oli tarkoitus. Ainakin kerran olen myös siivonnut kakkaa kylppärin lattialta. Olen suunnitellut BabyBjörnin ostamista, mutta kun en saa aikaiseksi. Ja valkoiset on loppu Ruoholahden Citymarketista, enkä jaksais lähteä muualta etsimään. Joten meidän lapsi ei varmaan koskaan opi kuivaksi ja sitten sitä kiusataan koulussa. Jos se siis ikinä pääsee kouluun, kun maapallo peittyy muumivaippoihin ja it's all my fault!!!!

Niin että pottailut ja nukahtamiset ovat täällä aivan persiillään. Mut muuten menee ihan mukavasti, kiitos kysymästä. Kuis siellä?

Talviunisuutta ilmassa

Moni muukin on kertonut, ettei meinaa ehtiä bloggaamaan, vaikka mieli tekis. Tai no ainakin Maiju siellä salasanan takana, ja sillä on sentäs kaks pientä lasta, joten mitä mä tässä valitan. Mutta kun päivät ja viikot vaan häviää johonkin, ja pimeys nukuttaa.

Eilen Igge juoksi isänsä perään kylpyhuoneeseen, ja märkä lattia koitui kohtaloksi. Batang, ukkeli (se pienempi) kellotti selällään lattialla aivan titityy. Herranjumala että oli kuulkaa pitkiä ne sekunnit, jotka odotin itkua alkavaksi. Lyhyen, mutta karmivan hetken pieni oli aivan muissa maailmoissa. Onneksi hän tokeni pian, ja alkoi touhuta ihan normaalilla vauhdilla ja volyymillä, mutta silti heräteltiin ipanaa yöllä neljän tunnin välein Terveysneuvontapuhelimen ohjeiden mukaan.

Hyvin tyyppi oli pelissä mukana myös yöllä - oikeastaan vähän liiankin hyvin, sillä uni ei siinä viiden ja seitsemän välillä maistunut sitten ollenkaan. Sitten nukuttiinkin niin makeasti, että muskari jäi väliin, vaan sattuuhan sitä. Sitä paitsi tuonne loska*askaan ei kyllä suuresti huvittanutkaan lähteä tarpomaan, joten vietettiin sisäpäivää. Ja lapsi oli aivan ihana koko päivän, ei oikeastaan lainkaan kitinää eikä kiukuttelua, vaan pimpula oli iloinen ja touhusi onnessaan mukana pyykinpesussa, keittiön siivouksessa ja vaatteiden viikkauksessa. Juu ja mun alusvaate-/sukkakorien perkaamisessa, päätin vihdoin suosiolla heittää kaikki rikkinäiset ja eriparisukat, vääränkokoiset rintaliivit ja ahdistavat kalsarit mäkeen.

Nukuttiin myös melkein kahden tunnin päikkärit kainalokkain, ai että teki hyvää. Aika hyvä fiilis, kun kerrankin ei väsytä. Unentarve tosiaan lisääntyy, kun valo vähenee, mutta kun en vaan millään näytä oppivan, että kannattaisi mennä illalla ajoissa nukkumaan.

Jaa niin, oltiin tuossa myös viisi päivää iloisessa Itä-Suomessa mun vanhempien luona, ja Igge nautti silminnähden saamastaan huomiosta. Seuraavan kerran suuntaamme sinne joulun jälkeen välipäivien ja uudenvuoden viettoon, sillä olen luvannut, että tämä joulu ollaan miehen vanhemmilla. Kai mä näin 31 vuoden kypsässä iässä selviän yhdestä joulusta poissa kotikotoa. (Apua.)

Mistä tulikin mieleeni, että tässähän vois varmaan pikkuhiljaa ryhtyä muutenkin miettimään joulua, lahjahommia ja sellaisia. Jostain syystä olen ottanut tavakseni myös tehtailla itse joulukortit, joten sitäkin projektia pitäis varmaan vähän suunnitella. Ja onhan tässä toki myös tulossa jälleen yksi tentti ja kirppispöytä on varattu ensi viikolle ja aika moni muukin pieni ja isompi juttu pyörii taas päässä. Ehkä mulla kuitenkin joskus on jotain muutakin blogattavaa kuin pääni sisäinen kaaos. No, toivossa on hyvä elää.

Kevättä odotellessa

Marraskuu on ryöminyt mun sisälle, muutamaa päivää etuajassa vielä, pirulainen. Kiukuttaa koko märkä ja kylmä ja pimeä. Iggekin on kiukkuinen nuhanunnu, viime yönä ei kelvannut muualla kuin mun vatsan päällä. Arvatkaa vaan, paljonko minä nukuin.

Reilun viikon päästä olis tentti, tai kaksikin, mutta toisen jätän suosiolla uusintaan. Ensi viikolla ei nimittäin jää kovinkaan paljon aikaa lukemiseen, kun mies reissaa muissa Pohjoismaissa kolme päivää viidestä. Oh, kuinka odotankaan kokonaista viikkoa käytännössä yksin kipeän lapsen kanssa! Pää hajoaa pelkästä ajatuksesta. Viikonlopuksi on tarkoitus mennä famun ja fafan luo maalle, ja siellä on varmasti taas ihan mukavaa, vaikka etukäteen ahdistun ja huokailen pitkiä illallisia ja matalia pöytiä antiikkiesineineen. Tai en niinkään niitä, vaan Igen sopeutumista ympäristöön. Ja lisättäköön vielä, että ihan turhaan, koska Igge on siellä kyllä hyvin, hyvin toivottu vieras.

Kaiken kitinöimiseni keskellä on kivojakin juttuja, muun muassa kuukauden päässä odottava Damin matka. Piristinkin itseäni eilen Amsterdamin matkaoppaalla (no, myös Dubain, jos vaikka sitten päästäis sinne kevättalvella), ja nyt tuli mieleen, että olisi kiva saada muitakin vinkkejä siitä, mitä siellä kannattaa tehdä ja nähdä. Oliskos teillä arvon lukijoilla sellaisia?

Kaaoksen hallintaa

Jaa niin, mullahan oo tällainen blogikin. Elo on ollut jotenkin hektistä, sairastellessa jäi sata asiaa hoitamatta ja nyt yritetään juosta kiinni parin viikon taukoa. Lande pitää saada talviteloille, talvirenkaat (jotka sijaitsevat Bromarvissa) pitäisi saada vaihdettua, koti on kuin hävityksen kauhistus, mulla on tulossa kaksi aika isoa tenttiä marraskuun alussa, mun vanhemmat on tulossa kylään, pitäis selvittää Igen päivähoitokuviota ens keväälle ja lisäksi muistaa tuhat ja yksi muuta asiaa.

Mies on tehnyt aika pitkää päivää, eikä kyllä yhtään helpota, että työmatkoihin hujahtaa helposti pari tuntia päivässä. Sitkeästi se lähtee aikaisin ehtiäkseen illalla kotiin niin, että ehtii viettää edes pari tuntia Igen kanssa ennen nukkumaanmenoa. Kaikki kotihommat kasautuu allekirjoittaneelle, ja tuntuu, että pyykkivuori ja pölykasat vaan kasvaa, kun ikinä ei ole aikaa siivota kunnolla. Pelkkää tulipalojen sammuttelua koko homma. Kyllähän yhden aikuisen päivän saa kulumaan jo siinä, että rahtaa yhden yksivuotiaan (ja yhden 39-vuotiaan, krhm) ympäriinsä levittämiä asioita takaisin paikoilleen. Lisäksi mun pitäisi ehtiä jossain välissä hoitamaan niitä opiskeluhommiakin, mikä vie aikaa sekin.

Taisteltuani tämän kaaoksen kanssa enemmän ja vähemmän viimeisten kolmen kuukauden ajan, tulin siihen tulokseen, että joko mun pitää oppia elämään kaaoksessa tai sitten palkata siivooja. Itseni tuntien päädyimme jälkimmäiseen. Ei pidä ymmärtää väärin, en tosiaan ole mikään pedantti matonhapsunkampaaja, mutta kun pää ei vaan kestä olla kotona, jos joka nurkka pursuu roinaa. Joten alkaen huomisesta meillä käy kaksi kertaa kuussa tehokas rouvashenkilö, joka putsaa nurkat, imuroi, moppaa ja pyyhkii pölyt. Olen päättänyt olla tuntematta syyllisyyttä ja nauttia!

Opiskelusta puheenollen, kävin töissä viime viikolla, kun varsinaiseen aikuiskoulutustukihakemukseen tarvitaan työnantajaltakin jotain tietoja. Asia siis etenee, jiihaa! Käynti vahvisti, ettei tosiaan ole suurta intoa palata konttorille "omiin" hommiin. Jos siellä siis mitään hommia käytännössä enää oliskaan. Entisestä vilkkaasta toimistosta on pelkät rippeet jäljellä, tyhjiä pöytiä vaan vieri vieressä. Vaikka toisaalta ko. firman tuntien mikään ei ole varmaa paitsi epävarma - tilanne voi olla taas aivan toinen muutaman kuukauden päästä. Tai sitten ei.

No, mun ei sitä onneks tarvitse vielä miettiä. Tässä loppuvuonna ja alkuvuodesta teen vielä muutaman puuttuvan tentin, mutta sitten ajattelin omistaa kevään lähinnä gradulle. Ihan huikeeta, että mulla oikeastaan ensimmäistä kertaa ikinä on edessä aika, jolloin ainoa (kodin ulkopuolinen) "työni" on opiskelu! Tähän asti olen aina ollut ainakin yhdessä työpaikassa samaan aikaan opintojen kanssa, mikä kyllä näkyy myös opiskeluajassa. Kyllä kai tässä alkais pikkuhiljaa olla aika saada jotkut paperit ulos vaatimattoman 11 opiskeluvuoden jälkeen. Eikö? Edes säälistä...?

Quasimodo ilmoittautuu

Kuten tuonne edellisen postauksen kommentteihin jo avauduin, lapsi on nyt terve, mutta mulla on sen sijaan joku maailmanlopun silmätulehdus, jonka ansiosta näytän aivan Quasimodolta. Kyttyrä vaan puuttuu, muuten tästä voiskin lähteä kirkonkelloja soittelemaan. Kyse ei siis todellakaan ole mistään pikkuturvotuksesta, vaan oikea silmä ei käytännössä meinaa aueta ollenkaan. Kävin eilen vaihteeks Mehiläisessä, ja nyt sit odotellaan, että antibiootit tekisivät tehtävänsä.

Aikomuksena on kuitenkin mennä edes puistoon tänään. Onneksi aurinko paistaa, jotta voin piiloutua aurinkolasien taakse. Muuten joku saattaisi luulla, että mies on tintannut mua silmään. Etenkin kun huulikin on edelleen vähän turvoksissa - Igge pamautti perjantaina otsallaan mua ylähuuleen niin, että mun hampaat meni siitä läpi ja irrottivat huulen sisäpuolelta oikein kunnon lihaisan siivun. Arvatkaa, onko mulla viehkeä olo?

Mökkihöperö

Istun panttivankina kotona pilkullisen lapsen kanssa jo ties monettako päivää. Pohdiskelin tuossa, että viimeisen viikon kohokohta oli se, että hankittiin uusi rikkaimuri. Toistan: olen liekeissä rikkaimurista. (Ergorapido my love.)

Igge nukkuu päiväunia, ja päätin, että paskat siivouksista ja pyykeistä ja tiskeistä ja kaikesta. Käytin aikani tukan suoristamiseen.

Nyt on vähän parempi mieli. Illalla aion hukuttaa huolet ämpärilliseen punaviiniä. Tai ainaskin puolikkaaseen.

Toinen seiska tai ainakin melkein

Aimokin muisti tunnustuksella, ja vaikka pää ei nyt kykene seitsemän faktan luetteloimiseen, saatte tästä kuitenkin pari extraa. Paljastan siis seuraavassa party tricksini, ts. asioita, joiden esittely tapahtuu yleensä pikkutunneilla ja hilpeässä mielentilassa.

1. Osaan liikuttaa kulmakarvojani erikseen ja eri tahtiin ylös ja alas. (Erään lukiokaverin diagnoosi oli "ylikehittyneet iskulihakset". :)

2. Jalkateräni kääntyvät ulospäin yli 180 astetta.

3. Saan nyrkkini kokonaan suuhuni. Siis yhden, en sentään molempia! Älkää kysykö, mistä olen keksinyt edes kokeilla moista.

4. Pystyn tekemään kirsikankannasta solmun suussani.

Näin. Olen muuten kateellinen siskolleni, joka osaa heiluttaa korviaan. Se olisi niin hyvä lisä näihin perin tarpeellisiin taitoihini.

Nyt olis kiva kuulla, mitä omituisia taitoja muilla on, etten tunne itseäni vallan friikiksi. :)

Niin ja lupasin tosiaan laittaa hyvän kiertämään. Jokainen minua muistanut ansaitsisi sen, mutta ei taida olla mitään järkeä lähettää sitä takaisin, ja aika moni suosikkiblogini on saanut plakaatin jo muualta. Siksi laitan palkinnon eteenpäin seuraaville:

Hallanvaaran Hillalle, jonka ajatuksissa on usein jotain tuttua ja jonka sujuvaa tekstiä on ilo lukea.

Sisuuntumisia-blogin Eevikselle, jolla on päivälleen Igen ikäinen ja vieläpä samalla lailla väärinpäin maailmaan yrittänyt poika Sisu. On hauska seurata, miten samanlaisia ja kuitenkin erilaisia ikätoverukset ovat.

Tammitoukkaa odottavalle K1sulle, joka oli ihan irl tärkeä tuki ja avautumiskumppani, kun työelämä kävi päähän.

Och allt blev annorlunda -blogin Mjaulle, joka on ollut erinomainen ja viihdyttävä vertaistuki odotusajalta asti.

Salamatkustajan syntymä -blogiin, joka naurattaa ja usein myös ajatteluttaa (on se sana!). Erityispisteet annan huipuille tuohtumuskirjoituksille, jotka ovat usein virkistävän epäkorrekteja.

Vastatkaa, jos jaksatte - jos ette, niin paistatelkaa kuitenkin kehuissa. Olette ne ansainneet!

Säätää, säätää, pitelee päätään

Mun pitäisi as we speak tehdä verkkotenttiä, mutta Itä-Suomen yliopistolla on joku palvelin kumossa, enkä pääse kirjautumaan jonnekin, missä minun pitäisi kirjautua pankkitunnuksilla, jotta saisin tunnukset uuteen Moodleen. Ja koska koko saitti on alhaalla, en päässyt myöskään etsimään mitään yhteystietoja, joten käytin juuri noin puoli tuntia kaivelemalla Googlen välimuistia ja vanhoja papereita löytääkseni edes jonkun puhelinnumeron. Erinäisten yhdistelyiden jälkeen täti totesi, jotta alhaalla on, yritä tunnin päästä uudestaan. Mutta kun Igge on hoidossa nyt eikä illalla, kele. Hyvin alkaa mun re-opiskelu-ura.

Viime viikot ovat olleet aika rankkoja. Kaikenlaista oman pään ja muiden päiden kasassa pitämistä ja säätöä. Mies paljon poissa ja minä pirttihirmuna jäkätijäkäti. Viikonloppuna muutettiin sisko pois vanhasta, tyhjennettiin omakotitalo ja kannettiin kamat yksiöön. Kiva koti siitä tulee, mutta rankkaa homma oli niin fyysisesti kuin erityisesti henkisestikin, vaikka muuttaja onkin sitkeä sissi ja kesti homman ihailtavan hyvin. Mutta kun itselläkin nousee möhkäle kurkkuun, niin voi vain kuvitella, miten raskasta kaikki on siskolle itselleen.

Jotain positiivista tässä sentään on: sisko sai asunnon kahden korttelin päästä ja on ihan huippua, että 11 vuoden tauon jälkeen asutaan samassa kaupungissa ja niin lähekkäin, että voidaan nähdä ihan milloin vaan. Ja sen tiedän varmasti, että toivon kovasti, että Igge joskus saa siskon tai veljen, koska joissakin tilanteissa tarvitaan ihmistä, joka tietää, kuka olet ja mistä tulet ja jolle ei tarvitse selittää määrättyjä asioita ja joka on omalla puolella, vaikka elämä potkii päähän vähän joka suunnalta. Kaikki sisarukset eivät tietenkään ole yhtä läheisiä, ja se läheinen ihminen voi olla muukin kuin perheenjäsen. Itselläni on kuitenkin ollut onni saada perhe, jossa pidetään yhtä ja joka on perusturvallisuuteni perusta, ja se on asia, jonka haluaisin antaa myös lapsilleni.

Antamisesta puheenollen, olen lapsellinen iloinen muutamasta blogista saamastani tunnustuksesta!

Kiitos kaunis teille, ihanaiset Lupiini ja Iskunvaimentimen Mama M ja salasanan takana luuraava Maiju Kyl ihmine saa jos ihmine haluu -blogista!

Tunnustuksen oheistuotteena seuraa kehotus kertoa seitsemän sekalaista faktaa itsestään. En ole suunnitellut asiaa sen enempää, vaan ajattelin täyttää tehtäväni täysin tajunnanvirtatekniikalla, joten here goes:

1. Olen ollut töissä valtakunnallisessa tv-chatissa, mutta en sentään naama ruudussa. Vaikka hommasta on aikaa, tämä cv:ni kohta on herättänyt huomiota jokaisessa työhaastattelussa, jossa viimeisten vajaan 10 vuoden aikana ollut.

2. Opin lukemaan neljävuotiaana, ja olen sen jälkeen lukenut jotakuinkin kaiken, minkä olen käsiini saanut. Kiitän tätä ominaisuutta yhdistettynä loppumattomaan uteliaisuuteeni siitä, että olen oikeastaan aina päässyt opinnoissani hävettävän helpolla. Keskiarvoni oli reilusti ysin yläpuolella ja kirjoitinkin eximian paperit, vaikka olen melkoisen laiska ja taipuvainen menemään yli siitä, missä aita on matalin.

3. Minusta tulisi hirvittävän huono opettaja, sillä en kestä ihmisiä, jotka eivät ymmärrä selittämääni asiaa heti. Olen kohtuullisen taitava vääntämään asioita rautalangasta, mutta teen samalla liiankin selväksi, mitä ajattelen siitä ressukasta, joka ei heti seuraa ajatuksenjuoksuani. Siis vikahan ei tietenkään voi olla minussa, eihän?

4. Puhun arjessa melkein yhtä paljon molempia kotimaisia kieliä, ja minua on luultu useasti suomenruotsalaiseksi. (Tosin tätä tapahtui jo silloin, kun en vielä osannut ruotsia koulussa opittua enempää enkä edes käyttänyt helmikorviksia.) Miehen ja hänen sukunsa lisäksi minulla on myös "omia" kavereita, joiden kanssa käytämme vain ruotsia.

5. Olen järkyttävän huono rahankäyttäjä, ja vaikka olen tienannut useamman vuoden ihan kohtuullisesti, en ole onnistunut keräämään juuri muuta omaisuutta kuin aivan liian monta paria kenkiä. Joskus poden huonoa omaatuntoa siitä, että minulla ei 31 vuoden ikään mennessä ole oikeastaan mitään omaisuudeksi laskettavaa, mutta kuvittelen ehtiväni korjaamaan asian sitten joskus, kun palaan töihin. Tai siis edes pääseväni nollatilanteeseen eli maksavani pois luottokorttivelat (3 kpl!) ja opintolainan.

6. Minun on uskomattoman vaikeaa keksiä mitään painokelpoista, mutta kuitenkin kiinnostavaa tunnustettavaa, koska yleensä hölisen asiani aika avoimesti muutenkin. Jos olisin kirjoittanut näitä faktoja kymmenen vuotta sitten, olisin varmaan kertonut yksityiskohtia parikymppisenä kokemastani mikään ei tunnu miltään -vaiheesta, jolloin kokeilin melkein kaikkea niin hyvässä kuin pahassa, mutta enää en halua muistella niitä aikoja. Kaikessa silloisessa sekoilussani onnistuin kuitenkin pitämään jonkinlaisen rajan, enkä sotkenut mitään perusteellisesti. Onneksi. Ja vaikka en väitä, etten katuisi mitään, niin minulle jäi myös paljon hyviä ja hauskoja muistoja, joille voin sitten kiikkustuolissa naureskella, mutta joita en varmaan koskaan kerro lapsilleni. Hyvää on myös se, että en ole kertaakaan miettinyt, että jotain olisi jäänyt kokematta ennen "asettumista".

7. Kokeilin juuri niitä yliopiston sivuja, ja nörtit näyttävät hoitaneen hommansa. Nyt aion siis tehdä Markkinoinnin perusteet -nimisen, epäilemättä erittäin tylsän tentin, jonka jälkeen sivuainekokonaisuuteni on valmis.

Ja niin, lupaan luovuttaa napin eteenpäin heti kun ehdin, nyt on vaan pakko hyödyntää lapsenvahtiaika ja tehdä se hemmetin tentti!

Kukkuu, kuka siellä?

Palasimme eilen iloisestä Itä-Suomesta, ja tänään jatkamme taas saaristoon internetin ulottumattomiin. Sillä aikaa olis hirmuisen kiva, jos jättäisit puumerkin ja kertoisit, kuka siellä näitä juttuja lukee. Jookosvaikka?

Tulen aina ihan superiloiseksi kommenteista, ja ilahduttavasti niitä tänne jätetäänkin, mutta varmaan siellä on sellaisiakin, jotka eivät ole koskaan jaksaneet tai uskaltautuneet jättämään merkkiä vierailustaan. Ja moikkaa siis toki, vaikka me jo oltaiskin tuttuja, netissä tai irl!

Kerro vaikka, mistä tänne löysit ja mitä kuuluu. Ihan sama, olis vaan niin hauska nähdä sähköpostissa monta uutta kommenttia, kun palaamme taas kaupunkiin. (Koska muuten mulle kirjoittavat vain Saksan ebay, Ifolor, Strawberry Net, Agoda ja Facebook.)

Vai onko siellä näin kesäaikaan ketään? Huhuu!

Lomalla

Palattiin ma(l)t(k)alta, jatkamme saaristoon, blogi ja ruokailu-/juomailutavat retuperällä, elämä mallillaan. Palaamme Igen yksivuotispäivän (!!!) kynnyksellä, lisää juttuja silloin, jos juhlimiselta ehdin.
Pusuja!

Kakkajuttuja

Me vannottiin aikanaan miehen kanssa, että me ei sitten ainakaan keskustella vauvankakasta. No yllätys yllätys ei edes päästy laitokselta kotiin, kun tajusimme käyvämme ensimmäistä Kakkakeskustelua (tm).

Aktiivisinta lapsosen jätöksistä keskustelu oli ihan alkuaikoina, kun niistä piti tulkita ravinnon riittävyyttä. Myös sen itsensä määrä oli ensimmäisinä viikkoina hyvin hämmentävä. Miten niin pieni olio voi tuottaa sellaisen määrän pask...kakkaa?

Sittemmin tilanne on - onneksi - rauhoittunut. Tietysti raportoimme kotona miehen kanssa toisillemme, että silmäterämme suoli toimii - erityisesti, jos vaipassa muhii oikein kunnioitettava läjä. Ja tietenkin kaikenlaiset kakkainsidentit on pakko jakaa, esimerkiksi se, kun multa tipahti käytetty vaippa lattialle. Siihen näyttää pätevän nk. lattialle putoavan voileivän laki, siis että leipä päätyy aina lattialle voipuoli alaspäin.

Tänään tapasin yhden tutun, jolla on Iggeä kuukautta nuorempi tyttö. Samassa seurueessa oli myös kolmikuukautisen poikavauvan äiti. Hieman hämmennyin, kun ensinmainittu äiti kysyi jälkimmäiseltä, että no montakos kertaa päivässä vauvasi kakkaa. Mistä lähtien lapsen kakkaamistahti on ollut normaali small talk -aihe kahvipöydässä, olkoonkin, että kaikilla on vauva?

Aiheeseen liittyen on vielä jaettava kanssanne kakan tulkintaopas värikuvineen kaikkineen. Myönnettäköön, että silloin ihan alkuaikoina olisin varmaan ollut tästä kiitollinen - nyt olen enemmänkin hämmentynyt. Etenkin, kun tekstin lopussa kiitetään kuvia lähettäneitä vanhempia. Siinäpä kivaa aineistoa perhealbumiin!

(Ja lupaan, että tämä on viimeinen kokonaan kakka-aiheinen postaus tässä blogissa. Seuraavaan yritän keksiä jotain muutakin sanottavaa.)

Kesäkesäkesä

Jiihaa, kesä! Niin ja joo, mainitsinko jo - kesä!

Mulla on menossa makuuhuoneen sisustusprojekti. Saatiin remonttikaaos taas hetkeksi hallintaan, ja nyt makkarin seinät ja katto hohtavat uusissa vaatteissaan. Tai siis maaleissaan.

Remontti valmistui viime hetkillä viime keskiviikkona ennen kuin mun vanhemmat tulivat vierailulle ja lapsenvahtihommiin. Miehen kanssa käytiin juhlistamassa ensin hänen isäänsä illallisella Palacessa (namnam) ja sitten vielä hengailtiin Bellyssä yömyöhään. Oli kiva olla kaksin ulkona pitkästä aikaa, sitä lajia ei ole tullut kovin ahkerasti harrastettua. Itse olen kyllä käynyt varmaan kerran viikossa ainakin viinilasillisella, joskus toisellakin. (Ja silloin tällöin jopa kolmannella, ja välillä en ole laskenut ollenkaan.) On ihanaa, ettei maitobaari enää mutkista ulkoilua, vaikka sen täydellinen sulkeminen on toistaiseksi edennyt varsin onnettomasti. Mutta kaksin siis emme ole juurikaan ulkoilleet, vaikka kuinka toisin vannoimme ennen Igen syntymää. Pitäisi varmaan vähän ryhdistäytyä tässä(kin) asiassa.

Eilen lähdetiin sitten ensimmäistä kertaa saaristoon tänä vuonna, ja voi yhden kerran, että ihmislapsen sielu lepäsi. Oli kaunista ja lämmintä ja kesäisää! Ipana pärisi onnessaan veneessä ja tutki kyltymättömällä mielenkiinnolla uutta ympäristöään. Mieluiten kuitenkin kävelytyksessä, kallio kun tuntui meidän pienen kaupunkilaispojan pehmoisiin kämmeniin ilmeestä päätellen vallan kauhialta. Ja onhan se toki shokki iskeä kätöset rouheaan kiveen, jos on koko ikänsä kontannut vain parketilla! Käytiin myös tervehtimässä ainokaisia naapureitamme (miehen veljeä vaimoineen), ja Igge sai matkustaa metsäpolulla papan hartioilla. Sieltä olikin hyvä tarkkailla puita ja muita tärkeitä tarkkailtavia asioita.

Illalla Igge kunnioitti saaristossa vallitsevaa rauhaa simahtamalla jo kahdeksalta, ja antoi vanhempiensa nautiskella kaikessa rauhassa tuoreesta parsasta, kunnon pihveistä ja täyteläisestä punaviinistä. Ihailimme auringonlaskua ja maisemaa ties kuinka monennetta sadatta kertaa. Siihen ei kai kyllästy koskaan.

Palattiin kaupunkiin tänään illalla, vaikka ei olisi oikein huvittanut. Toisaalta kesä-Helsinki on ihana - toivottavasti kesä jatkuu. Nyt edessä on jännittävä yö: Igge muutti seinän taakse omaan huoneeseen. Mamman iso pieni poika. Snif. Mutta makuuhuone on taas vain miehen ja mun (ainakin jos kokeilu onnistuu), ja se ei ole hullumpi juttu kyllä sekään!

Lapsen vaatteet on mun aatteet?

Olen hämmennyksissä. Tykkään vaatteista, vaatteet on kivoja ja sattuneesta läskipoliittisesta syystä juuri nyt on kivempaa hankkia niitä Igelle kuin itselle, mutta en ole ymmärtänyt, että lapsen vaatetus on Statement isolla ässällä.

Vaikka syynään muuten ihmisiä esimerkiksi kaupungilla välillä todella tarkasti (minusta on ihmisiä on kiva katsella), voin täysin rehellisesti sanoa, että en ole juurikaan kiinnittänyt huomiota vauvojen vaatetukseen. Tai siis olen juu sillä lailla, että onpa kivan värinen paita tai suloiset kengät tuolla beibellä, mutta kertaakaan en ole ajatellut, että miten joku pukee vauvansa jollakin määrätyllä tavalla.

Mutta silmäni ovat nyt avautuneet! Hullujen Päivien Ticket to Heaven -haalaritarjous avasi padot keskustelupalstoilla, ja kiitos useampien Facebook-päivitysten, päädyin minäkin lukemaan, miten naisihmiset lätkivät lapset ja erityisesti näiden vanhemmat eri lokeroihin ulkohaalarin merkin perusteella. Huh, joutavalla jottain, vois niihin keskusteluihin todeta. Miten joku jaksaa olla kiinnostunut siitä, minkä merkkinen haalari jonkun toisen lapsella on?

Innostuin kuukkeloimaan vaateaihetta lisääkin, ja opin erinäisiltä palstoilta, että muun muassa farkkujen pukeminen vauvalle on ilmeisesti hirveä rikos, mutta toisaalta myös potkuhousujen käyttäminen on rumaa ja kamalaa. Merkkivaatteiden ostaminen on pelkkää brassailua, joten niitä ei pidä lapselle pukea, ylpistyy vielä, mutta ei kannata kyllä ostaa mitään halpisketjuvaatteitakaan, niitähän on kaikilla, kauheeta.

Igen tulevaisuus on siis ilmeisesti pilalla, kun sen vaatteet on milloin mitäkin. Meillä on sekä merkkivaatteita että niitä halpiksia. Välillä puen Igen bodyyn ja velour- tai collegehousuihin ja välillä farkkuihin ja pikeepaitaan tai huppariin. Välillä ulkona on haalari ja välillä takki, ja jalassa joskus vaan villasukat ja joskus taas kengät. Yöllä nukutaan välillä haalarissa, välillä pyjamassa ja jos uni tulee yllättäen, niin vaikka sit pelkässä bodyssa tai paidassa. Käytössä taitaa siis olla koko repertuaari, vaikka bodyjen pukeminen onkin nykyisin kauniisti sanottuna haasteellista. No joo, niitä potkuhousuja meillä ei ole käytetty koskaan, kun mun mielestä ne oli niin epäkäytännölliset vaippaa vaihtaessa, mutta se ei ole ollut millään lailla ideologinen päätös, vaan perustuu puhtaasti käytännön kokemukseen.

Väritkin vaihtelee, nyt olen ihastunut erityisesti kirkkaisiin perusväreihin: punaiseen, siniseen, vihreään, keltaiseen ja tietysti valkoiseen. Niin ja turkoosiinkin. (Väreihin liittyy myös ainoa Igen pukeutumista koskeva pienehkö pakkomielteenikin: haluan, että vaatteet sopivat toisiinsa ja erityisesti että Igen sukkien väritys sopii muihin vaatteisiin.) Luulin, että voiko-pojan-pukea-punaiseen-keskustelu ei enää olisi ajankohtainen, mutta eräs tuoreehko äiti surkutteli aivan tosissaan Kampin lastenhoitohuoneessa, että "kun ei pojalle oikein viitsi laittaa keltaista tai oranssia". Täh? Mä luulin, että ketään ei enää kiinnosta. Ei kai pojan pukeminen muuhun kuin siniseen enää 2010-luvulla ole kovinkaan vallankumouksellista? Vai?

Ilmeisesti vauvan pukemista kannattaisi välttää kokonaan, ettei tulisi tietämättään lähettäneeksi ties millaisia viestejä. Paitsi että alaston vauva se vasta epäilyttävä onkin, hui kauheeta.

(Ja ei, en mä oikeasti yöuniani menetä moisen takia, vaan Igge kulkee vastakin vaatteissa, joista minä tykkään - siis niin kauan kuin pystyn asiaan jotenkin vaikuttamaan. Kauhulla odotan sitä päivää, kun mun on pakko antaa sen laittaa päiväkotiin joku tummanpuhuva robottimonsterihirviöpaita.)

Huijausta!

Raskausaikana ainakin ensimmäistä lastaan odottaa ihminen kuulee ja lukee kaikenlaisia vauvaan liittyviä uskomuksia. Tähänastisen kokemukseni perusteella iso osa on pelkkää beeässää eli puhdasta palturia. Vai mitä mieltä olette esimerkiksi seuraavista?

"Vastasyntyneet nukkuvat suurimman osan vuorokaudesta." I beg to differ. Ei ainakaan meidän vauva. Tai no joo, ihan aluksi se nukkui liikaa, eikä meinannut herätä syömään. Silloin ei voinut rentoutua, kun piti kytätä, että se ei vaan nuku liikaa. Ja sitten kun se pääsi sapuskan makuun, niin se söi koko ajan, ja tirsaili vain jotain vartin, maks. tunnin unosia herätäkseen sitten taas syömään. Ok, välillä se nukkui ehkä pidempäänkin, mutta vain sylissä tai vaunuissa. Tosi rentouttavaa joko hikoilla vauva kainalossa tai lykkiä puolikuntoisena kärryjä ympäri kylää (saati sitten jos vauva olis syntynyt pahimpaan lumisohjoaikaan, eihän sitä vankkuria meinannut saada kulkemaan vaikka fyysinen kunto oli jo jotakuinkin palautunut). Vinkki kaikille tuleville äideille: hanki nauhoittava digiboksi. Tulet viettämään sohvalla telkkarin edessä tunteja ja taas tunteja. Jatkuvasti on jano ja nälkä, joten hyödyksi on, jos mies on sillä lailla kiltti, että jaksaa kantaa kamelin lailla juovalle tuoreelle äidille vettä ja ruokaa. (Ja suojaa vauva ennen syömistä jollain. Igge ainakin sai päälleen erinäiset määrät mm. leivänmuruja ja jogurttia, kun söin sen yli.)

"Ei oman lapsen pas.. kakka pahalle haise." Just. Maailman SUURIN valhe. Kyllä se haisee, ja ihan kamalalta vieläpä. Maitovaiheessa vaippaan turahti aina sellaista pilaantuneen jogurtin (vai johtuiko se muuten sitten siitä, että söin itse sitä jogurttia?) hajuista liejua, yrgh. Ja kun ruokavalio laajeni ruokaanruokaan, alkoi se haista aivan siltä itteltään. Mulla tulee edelleen välillä yökköreaktio, vaikka kuulemma ei saisi sanoa, että kakka haisee, ettei lapselle tule traumoja. Mutta minkäs teet, ihminen mäkin vaan olen!

"Vanhemmat oppivat pian tulkitsemaan lapsensa itkuja ja tietävät, mikä lasta vaivaa." Ilmeisesti olen ihan tosi paska mutsi, sillä en edelleenkään aina tiedä, miksi Igge räyhää. Tai sitten "pian" voidaan määritellä kovin eri tavoin. Ehkä pian on vasta sitten, kun Igge puhuu. En tiedä. Selviytymisstrategiani on ollut kokeilla järjestyksessä ruokaa, puhdasta vaippaa ja unta, ja jos ei toimi, niin sitten vaan hyssytellään ja laulellaan ja hoetaan itselle, että Igge on vauva ja vauvat itkee. Tähän asti se on toiminut, ennemmin tai myöhemmin.

"Äiti erottaa oman lapsensa itkun muiden itkusta." Ööh... taidan taas pudota jonnekin paskamutsi-kategoriaan. Koska jos vaikka jossain on paljon vaunuja ja niissä nukkuvia lapsia, niin en mä kyllä erota ihan eka rääkäisystä enkä aina vielä toisestakaan, että onko se Igge vai joku muu. Onneksi en ole yksin: eräs tuore äiti kertoi juuri (terkkuja vaan sinne :) luulleensa vauvan heränneen, kun kaupan kaiuttimista alkoi kuulua Tina Turnerin laulua.

"Hormonien ansiosta äitiä ei väsytä, vaikka vastasyntynyt valvottaisi." No kyllä väsyttää. Mua ainakin väsytti - ja väsyttää - aivan jumalattomasti aina kun Igellä on levoton yö, vaikka Igge on nukkunut koko ajan ihan kohtuullisesti muutaman päivän hilluntavaiheita lukuunottamatta. Ehkä mä olen vaan tottunut liian hyvään? Muutaman yön valvominen tekee musta puolihullun, hermoheikon pirttihirmun, jolla kärähtää käämit milloin mistäkin. Ehkä siksi armas mieheni on melkein alusta asti hoitanut Iggeä aamuisin, että saan jatkaa unia edes jonkin aikaa aamuimetyksen jälkeen.

"Oman lapsensa tunnistaa heti, kun se on syntynyt." No mun täytyy kyllä tunnustaa, että en osannut yhtään kuvitella, minkä näköinen tyyppi sieltä tulisi. Kukaan ei ollut myöskään kertonut, että vastasyntyneillä on usein vähän nakit silmillä, ts. ne ovat turvoksissa. Kun Igge nostettiin mulle näytille, kiinnitin ensimmäisenä huomiota sen tötteröllä oleviin pusuhuuliin. Toiseksi ihmettelin (ja ne taisivat olla myös ensimmäiset sanat lapselleni), että kato, sieltä tuli ihan oikea vauva, ihan niin kuin telkkarissa. Kyllä se mun maailman suloisin pieni poika onneksi tuli sitten näkyviin muutaman päivän sisällä, ja nyt en osaisi edes kuvitella, että Igge näyttäisi joltain muulta - sehän näyttää tietysti ihan itseltään.

"Imetys on rauhallinen, euforinen tapahtuma, jonka aikana äiti tuntee lapsensa kanssa aivan erityislaatuisen yhteyden." En tiedä, johtuuko se meidän hankalasta alusta vai mistä, mutta minusta imetys on lähinnä kohtuullisen kätevä tapa ruokkia ja joissain tapauksissa rauhoittaa lapsi. Ei se vastenmielistä ole, vaan joskus jopa ihan mukavaa, mutta usein se on myös aika tylsää tai työlästä, kun ipana venkoilee ja hilluu, eikä ollenkaan jaksa keskittyä itse asiaan. Välillä imettäminen on myös ollut todella tuskallista, erityisesti silloin, kun Igge on saanut uusia hampaita. Jollain tavalla tunnen pientä haikeutta, kun ajattelen, että pian imetysaika on ohi, mutta kyllä mun ja Igen ihanimmat kaikista ihanimmat ja rakkaimmat hetket ovat kuitenkin ihan jotain muuta.

"Vauva-aika on kamalaa, hirveää, hermojaraastavaa, tuskallista - sanalla sanoen täyttä helvettiä." ONNEKSI tämäkään ei sitten pitänytkään paikkaansa. Ehkä elo Igen kanssa on tuntunut odotuksia helpommalta siksi, että olin jotenkin varautunut jonkinlaiseen kuukausien boot campin ja Guantanamo Bayn vankileirin risteytykseen. Monessa suhteessa me olemme varmasti päässeet aika helpolla: Igge on ollut terve, meillä ei ollut koliikkia, tähän asti kaikki ruoka-aineet ovat ainakin pienen totuttelun jälkeen sopineet, yöt ovat olleen kuitenkin ainakin kohtuullisia ja Igge tuntuu olevan muutenkin valoisa persoona. Silti olen taipuvainen uskomaan, että olisi ollut paljon vaikeampaa, jos en olisi varautunut täyteen kaaokseen. Mutta niinhän se on, että pessimisti ei pety!