Tänään olimme leikkimässä Igen parhaan kaverin, samanikäisen tytön kotona. Me mutsit istuimme keittiössä (ja juotiin lasilliset skumppaa keskellä viikkoa, ha!), pikkuveljet touhusivat siinä vieressä ja kaksi kolmeveetä leikki lastenhuoneessa.
Huoneessa oli kovin hiljaista, ja menin kurkkaamaan, mitä herrasväki oikein touhuaa. Sielläpä nämä ipanat olivat huoneen nurkassa alushoususillaan. Ovelta kuulin herran sanovan, että "saanko mä nyt sitten ottaa kiinni sun pimpistä".
OOÄMGEE.
Menin lähemmäksi ja kysyin, oliko neiti koskenut herran sukukalleuksia. Näinhän siinä oli käynyt, sen hän myönsi täysin häpeilemättä. Ja silminnähden herra oli nauttinut tutkimusretkestä.
OOÄMGEE. Nytkö se jo alkaa?
Yritimme pysyä vakavana, vaikka oikeasti kyllä nauratti koko tilanne. Tyypit olivat tavallaan niin kovin viattomia, mutta kuitenkin vähän sillä mielin, että mahtaisko tämä kiehtova leikki olla kiellettyä. Totesimme, että jokaisen värkki on omaa aluetta, eikä sinne saa muut mennä koskemaan. Ei lapset eikä aikuiset. Ja sitten vaan huomio muihin juttuihin.
Illalla poika totesi, että mamma Ystävätyttö koski minun kikkeliä. Minä siihen, että no niinpä teki, mutta eikös olla puhuttu, että muiden vehkeitä ei saa mennä sorkkimaan. Poika siihen hyvin viattomasti, että "mutta kun minä tykkään kun se koskee sitä".
Apua. Kyllä en ollut ihan vielä tässä iässä odottanut moisia keskusteluita. Jotenkin luulin, että nämä tämänkaltaiset tarinat olivat edes vähän väritettyjä ja tapahtuivat ainakin vähän vanhemmille lapsille. Vaan olin ilmeisesti väärässä. Onneksi oltiin sentään kaverin kotona eikä missään julkisilla paikoilla! Siinä mielessä kiva, että lähestymme haalarikautta - se kun ainakin estää lääkärileikit leikkipuistossa.
20.8.2012
Ajatuksia juniorikokeista
Katselin eilen Nelosen Junior MasterChefiä. En ollenkaan ollut edes tajunnut, että tuon ikäiset nappulat pystyvät tekemään noin hyvin ruokaa! About monimutkaisin asia, johon kykenin ala-asteella keittiössä, oli O'boy-kaakaon sekoittaminen. (Mutta että se oli hyvää, aijai.)
Väkisin mietiskelin, että miten tuollainen huonoimman pudottamiseen perustuva realitykonsepti toimii lapsilla? En haluaisi ajatella näin, koska periaatteessa en pidä kukkahattutätiväritteisestä nillityksestä, mutta joku hommassa mättää. Ehkä se on juuri tuo perusmalli, jossa keskipisteenä on epäonnistumisesta rankaiseminen. Että jos meni huonosti, niin heippa, heikot ne sortuu elon tiellä.
Toisaalta on niinkin, että ei lapsia tarvitse pumpulissakaan kasvattaa. Ja ehkä he kestävät enemmän kuin uskon, kyllähän kilpailu ja viidakon lait opettavat yhtä ja toista jo leikkipuistoiässä. Kaikki eivät ole yhtä hyviä kaikessa, eikä niin tarvitsekaan olla. Mutta miten homma saadaan toimimaan televisiossa yleisön edessä niin, että siitä ei jää liian paha mieli?
Kilpailujahan on ollut aina, mutta perinteisesti huomio on ollut voittajassa, ei häviäjässä. En tiedä, onko se yhtään sen parempi, mutta ainakin häviäjä on saannut nuolla haavansa rauhassa. Eilinen jakso oli vielä jotenkin sillä tavalla armollinen, että putoajia oli niin monta - kukaan ei jäänyt yksin epäonnistujan rooliin. Kiinnostaa kyllä nähdä, miten homma jatkossa toteutetaan, ts. kestääkö sydän katsoa pudotuksia vai alkaako itkettää liikaa.
Katsoessani ohjelmaa toivoin kyllä salaa, että meidänkin keittiössämme tekisi kymmenen vuoden päästä ruokaa myös yksi tai kaksi pikkukokkia. Olisi luksusta päästä valmiiseen pöytään, ja hyvän ruoan rakastajana olisin iloinen, jos onnistuisin siirtämään rakkauden eteenpäin omille lapsilleni. Suhtautumiseni kokkikilpailuun on kuitenkin ristiriitainen - en esimerkiksi ole ihan varma, haluaisinko antaa lapseni osallistua sellaiseen. Enhän suostunut siihenkään, että Igge olisi ryhtynyt lapsimallin hommiin, kun sitä joskus ehdotettiin, vaikka tietysti kyse ei ole ihan samasta asiasta. Jotenkin on ahdistava ajatus, että asettaisin lapseni alttiiksi ihan vieraiden ihmisten arvostelulle.
Mitä mieltä olet? Onko hyvä idea tehdä MasterChefistä tai vastaavasta telkkarirealitystä lasten versio? Päästäisitkö oman lapsesi mukaan vastaavaan ohjelmaan ja miksi (tai miksi et)?
Väkisin mietiskelin, että miten tuollainen huonoimman pudottamiseen perustuva realitykonsepti toimii lapsilla? En haluaisi ajatella näin, koska periaatteessa en pidä kukkahattutätiväritteisestä nillityksestä, mutta joku hommassa mättää. Ehkä se on juuri tuo perusmalli, jossa keskipisteenä on epäonnistumisesta rankaiseminen. Että jos meni huonosti, niin heippa, heikot ne sortuu elon tiellä.
Toisaalta on niinkin, että ei lapsia tarvitse pumpulissakaan kasvattaa. Ja ehkä he kestävät enemmän kuin uskon, kyllähän kilpailu ja viidakon lait opettavat yhtä ja toista jo leikkipuistoiässä. Kaikki eivät ole yhtä hyviä kaikessa, eikä niin tarvitsekaan olla. Mutta miten homma saadaan toimimaan televisiossa yleisön edessä niin, että siitä ei jää liian paha mieli?
Kilpailujahan on ollut aina, mutta perinteisesti huomio on ollut voittajassa, ei häviäjässä. En tiedä, onko se yhtään sen parempi, mutta ainakin häviäjä on saannut nuolla haavansa rauhassa. Eilinen jakso oli vielä jotenkin sillä tavalla armollinen, että putoajia oli niin monta - kukaan ei jäänyt yksin epäonnistujan rooliin. Kiinnostaa kyllä nähdä, miten homma jatkossa toteutetaan, ts. kestääkö sydän katsoa pudotuksia vai alkaako itkettää liikaa.
Katsoessani ohjelmaa toivoin kyllä salaa, että meidänkin keittiössämme tekisi kymmenen vuoden päästä ruokaa myös yksi tai kaksi pikkukokkia. Olisi luksusta päästä valmiiseen pöytään, ja hyvän ruoan rakastajana olisin iloinen, jos onnistuisin siirtämään rakkauden eteenpäin omille lapsilleni. Suhtautumiseni kokkikilpailuun on kuitenkin ristiriitainen - en esimerkiksi ole ihan varma, haluaisinko antaa lapseni osallistua sellaiseen. Enhän suostunut siihenkään, että Igge olisi ryhtynyt lapsimallin hommiin, kun sitä joskus ehdotettiin, vaikka tietysti kyse ei ole ihan samasta asiasta. Jotenkin on ahdistava ajatus, että asettaisin lapseni alttiiksi ihan vieraiden ihmisten arvostelulle.
Mitä mieltä olet? Onko hyvä idea tehdä MasterChefistä tai vastaavasta telkkarirealitystä lasten versio? Päästäisitkö oman lapsesi mukaan vastaavaan ohjelmaan ja miksi (tai miksi et)?
13.8.2012
Moi mitä mulle kuuluu
Erästä tuttavaani kuvattiin osuvasti joskus otsikon sanoilla: se on sellainen moimitämullekuuluu-ihminen. Kuvaus pätee varsin moneen (puoli)tuntemaani ihmiseen. Näiden ihmisten kannattaisi perustaa blogi, saisi ihan luvan kanssa kertoa vain omista asioistaan. No anyways, me olemme arjessa. Mies meni töihin, minä yritän totutella arkeeni etelähelsinkiläisenä kotirouvana. Pojat ovat vauhdissa, pienempi töpsöttää isomman perässä melkein mihin vaan ja välillä kuuluu klonk ja kauhea huuto. Herra kun on edelleen sitä mieltä, että vauhti korjaa virheet, mikä ei ole aina ihan toimiva strategia.
Tänään opin, että aamun Pikku Kakkosen jälkeen kannattaa ehkä vaihtaa kanavaa, jos ei halua vastailla aamutuimaan (meille kaikki ennen kymmentä on aamutuimaa) hankaliin kysymyksiin. Lastenohjelmien jälkeen tulee nimittäin Lentävät lääkärit, joka alkoi tällä kertaa synnytyksellä. Herrantähden mikä kysymystulva ja loputon kiinnostus tapahtumaa kohtaan! Vielä illallakin jaksoi ihmetyttää, miksi tätiä sattui masuun, kun vauva tuli ulos. (En viitsinyt valistaa, että saattaapi se homma kyllä sattua vähän muuallekin kuin masuun.)
Juuri nyt natiaiset leikkivät lastenhuoneessa, eikä huutoa ole kuulunut varmaan 20 minuuttiin. Isompi selittää leikkejään, kuulemma pappa on menossa mönkijällä töihin kaikkien äitien kanssa (monikossa!). Pienempi hyräilee Posti-Paten tunnussävelmää ja syö kulmahammastuskissaan pikkuautojen renkaita. Olen kalastanut niitä useampia turvaan erityiseen pikkuautojen osien keräilykulhoon.
Pienempikin on nyt jo niin iso, että juo maitonsa mukista. Ällöttävän taaperoimettäjän urani kesti kuukauden päivät, missä oli kuukausi enemmän kuin olisin osannut arvata. Lopetus meni tälläkin kertaa tuskattomasti, pikkuhiljaa hiipuen, ilman yhtään huutoa. Lienee siis ollut otollinen ajoitus molemmille. Lopullinen stoppi tuli, kun olin pari yötä erossa lapsista. Sen jälkeen Lillabo yritti kerran kaula-aukosta sisään, mutta enemmänkin ehkä jostain tottumuksesta kun varsinaisesta tarpeesta. Sittemmin hän ei ole homman perään kysellyt. Itsellekin jäi hyvä mieli, oikeastaan olen ollut kovasti haikeana vain kerran. Se oli muutama päivä sitten, kun nuuskin kesken uniensa herännyttä pörröpäätä ja tunsin yhtäkkiä, että ilmeisesti imetys onnistuisi edelleen. (Milloin se maidontulo oikein loppuu??) Silloinkaan ei tullut ikävä itse toimintoa, vaan yhtäkkiä nenään tuntunut hentoinen maidontuoksu muistutti siitä viimekesäisestä vastasyntyneestä rievusta, joka käpertyi kippuraksi minua vasten. Sitten mietin, että Igen ollessa samanikäinen kuin Lillabo nyt, olin jo raskaana. Ja tunsin helpotusta, että en ole sitä nyt.
***
No niin, siinä tuli sitten kaikenlaista. Yksi veti vellinsä parketille ja meni sitten hieromaan pelkkään vaippaan verhoutunutta itseään lätäkköön. Toinen makasi mahallaan vessan lattialla housut kintuissa huutamassa, että mamma olen vammis, tuli pieni kakka, eikäku ankeetti mamma, minä höpötin, tulikin ITO kakka. Upeeta.
Vessasta keittöön siirtyäkseni, olen tässä viime päivinä valmistanut useammankin Jamie Oliverin (melkoisen reilun) 30 minuutin aterian. Esimerkiksi broccolipastaa, kesäkurpitsa-mozzarellasalaattia sekä cantaloupe-prosciuttosalaattia ja Liisan haasteen soppaa sekä sateenkaarisalaattia. Jonkinmoisena saavutuksena voitaneen pitää sitä, että jopa lihapulla-ketsuppi-ranskalaiset-pinaattiletut-pastabolognese-valikoimaan totaalisesti juuttunut esikoinen (joopa joo, just se, joka ennen söi mitä vaan briestä sushimunakkaaseen) suostui syömään parsakaalia ilman voimakeinoja. Mutta 30 minuuttia my ass, tai no ehkä, jos ei lasketa ainesten ottamista kaapeista, purkamista paketeistaan, astioiden yms. esille kaivelua, siivousta, mittailua tai muuta oheistoimintoa. Harva meistä vaan voi kokkailla niin kuin tv-keittiöissä, joissa kaikki ainekset ovat oikeissa määrissä, kuorittuina ja pilkottuina pienissä kulhoissa ja itse kokkaus koostuu lähinnä näiden kulhojen sisällön kaatamisesta pannuun, kattilaan tai muuhun ruoanvalmistusastiaan.
Anyways, tavoitteenani on saada vaihtelua ruokalistaamme, ja tykkään noista resepteistä. Ne ovat värikästä ja hyvänmakuista ruokaa. Tosin hieman marttyroin lauantaina, kun väsäsin uunilohta pekonilla ja tiikeriravuilla höystettynä, salsa verdeä, mintulla ja sitruunalla maustettuja uusia perunoita, pinaattisalaattia sekä banaani-kinuskipiirasta. Juuri, kun sapuska oli valmiina, auttamaan tullut mies vetäisi tiskatessaan häälahjaveitsellä sormensa auki, eikä sen auttanut kuin lähteä tikattavaksi. Kun ovi meni kiinni, Igge humautti pikkuveljeään tyynyllä päähän, jolloin tämä kaatui ja huuli aukesi. Ateriani meni hieman hukkaan, päädyin hotkimaan haaleaa sapuskaa huutava lapsi kainalossa. (Lisäksi minä poltin seuraavana päivänä sormeni höyryyn valmistaessani jauhelihapataa voipapulisukkeineen ja rosmariinipottuineen, mutta se ei oikeastaan kuulu tähän.)
Joka tapauksessa nyt kai voi virallisesti sanoa, että meillä ei enää ole vauvaa (paitsi että minulle Lillabo on varmaan aina vauva). Hoitovapaanikin loppuu vajaan kuukauden päästä, joskin jatkan taas kotiäitiyden ja aikuisten maailman välimaastossa opintovapaalla. Lapsille on hoitaja kolmeksi päiväksi viikossa, mutta en halua ihan vielä jättää pienempää niin paljon hoitoon. Lähinnä ajattelin, että Lillabo voisi käydä vaikka aamupäivisin pari tuntia puistossa, jolloin minä ehdin taas vähän orientoitua aiheeseen. Marraskuuksi lähdemme varmaan reissuun, joten ei tässä ole kuin pari kuukautta arkea ja hoitokuvioita. Hoitajan kanssa on työsopimus vuoden loppuun, joten tammikuuksi pitää miettiä taas uusi järjestely. Tai mahdollisesti tämä sama vanha, mutta en tiedä, olemmeko muuttamassa vai mitä tässä tapahtuu. Päiväkotipaikkoja emme kuitenkaan vielä hae, sillä toivoisin, että pienempikin olisi yli kahden ennen siihen hulabaloohon ryhtymistä. En ajattele, että päiväkoti mikään paha asia on, ihan hyvää perushoitoa niissä saa, mutta en usko, että lapselle tekee huonoakaan olla kotona vähän pidempään. Eri asia on, jos olisin menossa töihin - siinä vaiheessa laitostan lapsemme ilolla. (Tai no, ilolla ja ilolla, mutta ainakin lähtökohtaisesti ihan hyvillä mielin. Joskin saattaahan siitäkin aikanaan angsti tulla, kun tämä aikakausi loppuu.)
Tänään opin, että aamun Pikku Kakkosen jälkeen kannattaa ehkä vaihtaa kanavaa, jos ei halua vastailla aamutuimaan (meille kaikki ennen kymmentä on aamutuimaa) hankaliin kysymyksiin. Lastenohjelmien jälkeen tulee nimittäin Lentävät lääkärit, joka alkoi tällä kertaa synnytyksellä. Herrantähden mikä kysymystulva ja loputon kiinnostus tapahtumaa kohtaan! Vielä illallakin jaksoi ihmetyttää, miksi tätiä sattui masuun, kun vauva tuli ulos. (En viitsinyt valistaa, että saattaapi se homma kyllä sattua vähän muuallekin kuin masuun.)
Juuri nyt natiaiset leikkivät lastenhuoneessa, eikä huutoa ole kuulunut varmaan 20 minuuttiin. Isompi selittää leikkejään, kuulemma pappa on menossa mönkijällä töihin kaikkien äitien kanssa (monikossa!). Pienempi hyräilee Posti-Paten tunnussävelmää ja syö kulmahammastuskissaan pikkuautojen renkaita. Olen kalastanut niitä useampia turvaan erityiseen pikkuautojen osien keräilykulhoon.
Pienempikin on nyt jo niin iso, että juo maitonsa mukista. Ällöttävän taaperoimettäjän urani kesti kuukauden päivät, missä oli kuukausi enemmän kuin olisin osannut arvata. Lopetus meni tälläkin kertaa tuskattomasti, pikkuhiljaa hiipuen, ilman yhtään huutoa. Lienee siis ollut otollinen ajoitus molemmille. Lopullinen stoppi tuli, kun olin pari yötä erossa lapsista. Sen jälkeen Lillabo yritti kerran kaula-aukosta sisään, mutta enemmänkin ehkä jostain tottumuksesta kun varsinaisesta tarpeesta. Sittemmin hän ei ole homman perään kysellyt. Itsellekin jäi hyvä mieli, oikeastaan olen ollut kovasti haikeana vain kerran. Se oli muutama päivä sitten, kun nuuskin kesken uniensa herännyttä pörröpäätä ja tunsin yhtäkkiä, että ilmeisesti imetys onnistuisi edelleen. (Milloin se maidontulo oikein loppuu??) Silloinkaan ei tullut ikävä itse toimintoa, vaan yhtäkkiä nenään tuntunut hentoinen maidontuoksu muistutti siitä viimekesäisestä vastasyntyneestä rievusta, joka käpertyi kippuraksi minua vasten. Sitten mietin, että Igen ollessa samanikäinen kuin Lillabo nyt, olin jo raskaana. Ja tunsin helpotusta, että en ole sitä nyt.
***
No niin, siinä tuli sitten kaikenlaista. Yksi veti vellinsä parketille ja meni sitten hieromaan pelkkään vaippaan verhoutunutta itseään lätäkköön. Toinen makasi mahallaan vessan lattialla housut kintuissa huutamassa, että mamma olen vammis, tuli pieni kakka, eikäku ankeetti mamma, minä höpötin, tulikin ITO kakka. Upeeta.
Vessasta keittöön siirtyäkseni, olen tässä viime päivinä valmistanut useammankin Jamie Oliverin (melkoisen reilun) 30 minuutin aterian. Esimerkiksi broccolipastaa, kesäkurpitsa-mozzarellasalaattia sekä cantaloupe-prosciuttosalaattia ja Liisan haasteen soppaa sekä sateenkaarisalaattia. Jonkinmoisena saavutuksena voitaneen pitää sitä, että jopa lihapulla-ketsuppi-ranskalaiset-pinaattiletut-pastabolognese-valikoimaan totaalisesti juuttunut esikoinen (joopa joo, just se, joka ennen söi mitä vaan briestä sushimunakkaaseen) suostui syömään parsakaalia ilman voimakeinoja. Mutta 30 minuuttia my ass, tai no ehkä, jos ei lasketa ainesten ottamista kaapeista, purkamista paketeistaan, astioiden yms. esille kaivelua, siivousta, mittailua tai muuta oheistoimintoa. Harva meistä vaan voi kokkailla niin kuin tv-keittiöissä, joissa kaikki ainekset ovat oikeissa määrissä, kuorittuina ja pilkottuina pienissä kulhoissa ja itse kokkaus koostuu lähinnä näiden kulhojen sisällön kaatamisesta pannuun, kattilaan tai muuhun ruoanvalmistusastiaan.
Anyways, tavoitteenani on saada vaihtelua ruokalistaamme, ja tykkään noista resepteistä. Ne ovat värikästä ja hyvänmakuista ruokaa. Tosin hieman marttyroin lauantaina, kun väsäsin uunilohta pekonilla ja tiikeriravuilla höystettynä, salsa verdeä, mintulla ja sitruunalla maustettuja uusia perunoita, pinaattisalaattia sekä banaani-kinuskipiirasta. Juuri, kun sapuska oli valmiina, auttamaan tullut mies vetäisi tiskatessaan häälahjaveitsellä sormensa auki, eikä sen auttanut kuin lähteä tikattavaksi. Kun ovi meni kiinni, Igge humautti pikkuveljeään tyynyllä päähän, jolloin tämä kaatui ja huuli aukesi. Ateriani meni hieman hukkaan, päädyin hotkimaan haaleaa sapuskaa huutava lapsi kainalossa. (Lisäksi minä poltin seuraavana päivänä sormeni höyryyn valmistaessani jauhelihapataa voipapulisukkeineen ja rosmariinipottuineen, mutta se ei oikeastaan kuulu tähän.)
Joka tapauksessa nyt kai voi virallisesti sanoa, että meillä ei enää ole vauvaa (paitsi että minulle Lillabo on varmaan aina vauva). Hoitovapaanikin loppuu vajaan kuukauden päästä, joskin jatkan taas kotiäitiyden ja aikuisten maailman välimaastossa opintovapaalla. Lapsille on hoitaja kolmeksi päiväksi viikossa, mutta en halua ihan vielä jättää pienempää niin paljon hoitoon. Lähinnä ajattelin, että Lillabo voisi käydä vaikka aamupäivisin pari tuntia puistossa, jolloin minä ehdin taas vähän orientoitua aiheeseen. Marraskuuksi lähdemme varmaan reissuun, joten ei tässä ole kuin pari kuukautta arkea ja hoitokuvioita. Hoitajan kanssa on työsopimus vuoden loppuun, joten tammikuuksi pitää miettiä taas uusi järjestely. Tai mahdollisesti tämä sama vanha, mutta en tiedä, olemmeko muuttamassa vai mitä tässä tapahtuu. Päiväkotipaikkoja emme kuitenkaan vielä hae, sillä toivoisin, että pienempikin olisi yli kahden ennen siihen hulabaloohon ryhtymistä. En ajattele, että päiväkoti mikään paha asia on, ihan hyvää perushoitoa niissä saa, mutta en usko, että lapselle tekee huonoakaan olla kotona vähän pidempään. Eri asia on, jos olisin menossa töihin - siinä vaiheessa laitostan lapsemme ilolla. (Tai no, ilolla ja ilolla, mutta ainakin lähtökohtaisesti ihan hyvillä mielin. Joskin saattaahan siitäkin aikanaan angsti tulla, kun tämä aikakausi loppuu.)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)