9.3.2013

Kakskytkuus

Ruinasin Leopardikuningattarelta jo taannoin meemi-ikävuoden, ja sain kakskutosen. Ensimmäinen ajatus: mitä hittoa silloin tapahtui? Heti ensi hätään en muistanut lainkaan. Sehän on ollut siis vuosi ööh... 2007? Eikun siis 2005. Joo, just se, 2005. Ja siis arvatkaas mitä, minähän olen kirjoittanut blogia jo silloin, tai oikeammin olen aloittanut bloggaamisen toukokuussa 2005, kun olen ollut 26 vuotta ja yhden kuukauden! Hah! Joten helppohan mun oli mennä sinne virkistämään muistia, kyseinen blogi kun on edelleen olemassa, joskaan sitä ei ole päivitetty vuosiin.

Asuin tuolloin Etu-Töölössä, Runskilla viidennen kerroksen lautalattiaisessa pikkuyksiössä. Sinne ei ollut hissiä eikä ikkunaa voinut juurikaan pitää auki metelin takia, mutta se oli kovin soma ja hyvätunnelmainen pesänen. Mun turvapaikka. Ja sijainti oli loistava, kolmen minuutin matka töihin ja kaikki huvitukset kävelymatkan päässä. Tosin voi luoja ne portaat oli tuskalliset joskus, etenkin aamuyöllä korkkareissa. Ja lisäksi siellä oli lihavia, liukasliikkeisiä sokeritoukkia, joita säännöllisin väliajoin paniikissa Raidasin.

Tein osa-aikaisesti töitä pienessä viestintätoimistossa, ja yritin aloitella gradua. Nokkelaälyisimmät ehkä huomaavat, että se gradu ei koskaan valmistunut, ehe. Kävin myös mitä ilmeisimmin aivan älyttömästi baarissa. Elämä vaikuttaisi olleen lähinnä loputtomia baari-iltoja, hikistä Lostarin tanssilattiaa ja välissä pitkiä päiviä toimistossa, missä salamesetimme kollegan kanssa, kun hieman "persoonallinen" pomomme karsasti puhetta. Mitään työhön liittymätöntä ei voinut sanoa ääneen, ja työasioistakin uskalsi puhua vain harvoin ja harkitusti. Konttorinyherryksen vastapainoksi käytiin viinillä ja syötiin ulkona. Sunnuntaisin angstasin sinkkuuttani ja pelkäsin kissojen aikanaan nakertavan yksinäistä ruumistani, kun kukaan ei kaipaisi minua, mutta muuten oli lystiä. Kevyttä, huoletonta, kakskytjarisat-elämää.

Olin siis jo tavannut miehen, josta oli sittemmin tuleva aviomieheni ja lasteni isä. En vaan olisi todellakaan uskonut sitä silloin. Mieshän oli alun perin pomoni, ja koko homman oli tarkoitus olla lähinnä satunnainen huvitus. Oli kutkuttavaa herätä aamuisin samasta sängystä ja sitten mennä eri matkaa töihin samaan aamupalaveriin esittämään pomoa ja alaista. Tämä tapahtui vuoden 2004 alkupuolella, ja myöhemmin samana vuonna vaihdoimme molemmat työpaikkaa. Alkuvuoden 2005 mies asui Norjassa, jolloin tapasimme harvoin. Kesällä hän palasi Suomeen ja aloin taas heräillä säännöllisen epäsäännöllisesti täältä nykyisestä kodistani, mutta loppuvuodesta pistimme homman kokonaan jäähylle - tai siis oikeastaan erosimme, sikäli kuin ei-seurustelusta voi erota.

Vuoden 2005 syksyllä vaihdoin taas työpaikkaa, kun menin erään järjestön viestintäpäällikön äitiysloman sijaiseksi. Kaikki kuvitelmat opiskelusta (tai siitä, että kesän hillumisen jälkeen alkaisin muka tekemään jotain asian hyväksi) jäivät taas hyllylle, ja sukelsin täysipäiväiseen työelämään. Tässä työpaikassa kehitin mm. loputtoman ahdistuksen turhia kokouksia kohtaan, sillä istuin itse esimerkiksi joka toinen maanantaiaamu johtoryhmän kokouksessa ja joka toinen koko työporukan viikkokokouksessa pyörittämässä samoja asioita viikosta, kuukaudesta ja jopa vuodesta toiseen. Kirjoitin joka ikisestä kokouksesta pöytäkirjan, joihin kopipeistasin samoja kohtia viikosta toiseen. Muuten työ oli ihan kiinnostavaa, mutta ihmisten kanssa en ollut ihan samalla aaltopituudella. Tai no, en vaan sietänyt suurinta osaa niistä 35 vuotta samassa työpaikassa homehtuneista besserwissereistä, joiden energia meni lähinnä keskinäisten kaunojensa hoivaamiseen ja yleiseen valittamiseen ihan kaikesta.

Haaveilin oikeasta parisuhteesta, muistaakseni tässä vaiheessa alkoi tuntua siltä, että ihan kaikki muut seurustelevat. Jos joku olisi sanonut minulle marraskuussa 2005, että tasan kolmen vuoden päästä pissit tikkuun ja elämäsi muuttuu, olisin nauranut itseni tärviölle. Olimme juuri sopineet miehen kanssa, että tämä oli sitten tässä. Lapsiajatukset tuntuivat tosi kaukaisilta jo elämäntilanteestakin johtuen, vaikka olin aina ajatellut, että kyllä minä joskus niitä lapsiakin haluan. Loppuvuodesta erotuskissa pyöriessä olin muutenkin kaihoisana, kun moni hyvä ystävä muutti ympäri maailmaa. Lisäksi pikkujouluilin ja etsin piikkikorkoisia kenkiä, jotka poraisivat asfalttiin reikiä. Kunhan siitä vähän tokenin, innostuin taas liikkumisesta ja poljin spinningpyörällä pois kaikkea päässäni vellovaa roinaa.

Marraskuinen eromme osoittautui lopulta aika lyhytaikaiseksi päätökseksi, ja palasimme yhteen muutaman kuukauden päästä, vähän ennen kuin täytin 27. Varsinaisen yhdessäolomme lasken alkaneen vasta siitä, vaikka takana oli silloin jo melkein parin vuoden harjoittelu. Mies otti yhteyttä juuri, kun kuvittelin päässeeni yli koko scheissesta ja olevani jo matkalla aivan uusille kalastusvesille. Menimme oluelle ja jotenkin päädyin tänne samaan osoitteeseen, jossa tätä nyt kirjoitan. En todellakaan aavistanut, mihin kevytkenkäisyyteni johtaisi, mutta ei kyllä kaduta pätkääkään. Kun juhlin Brysselissä 27. syntymäpäivääni, olin tosi onnellinen kaikesta. Miehestä, oluesta, simpukoista, ystävistä, elämästä. Paska talvi oli voitettu ja edessä oli kuuma kesä, josta tulikin sitten yksi elämäni parhaista.

22 kommenttia:

  1. Tällaisia meemejä ja muistoja on ihana lukea :) Ja just sitä, miten se ajatus tulevasta voi muuttua.

    Mä muistan, miten mä mukulana suunnittelin, että rellestän nuoruusvuodet, menen kaksvitosena naimisiin ja kolmikymppisenä alan painaa mukuloita. Nyt mä olen 26 (ja puoli), olen ollut mieheni kanssa 11 vuotta yhdessä, 5,5 vuotta naimisissa ja mulla on kolme lasta, joista nuorin täytti just vuoden ja vanhin pian kolme. En ihan näin suunnitellut ;)

    VastaaPoista
  2. Haha, mä oon toteuttanut sun suunnitelmat, paitsi että naimisiin ehdin vasta viime vuonna. ;)

    Muistan joskus 20-vuotiaana ajatelleeni, että mitä järkeä on sellaisissa baareissa, joihin on ikäraja 24, kun ei kai kukaan NIIN vanha enää käy ulkona. Jotenkin silloin oli ajantaju ihan erilainen, viisi vuotta oli ikuisuus. Nyt viis vuotta tuntuu ihan lähitulevaisuudelta, vaikka kun miettii viisi vuotta taaksepäin, niin onhan tässä ehtinyt tapahtua vaikka mitä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahaha, mä kelasin noista baarien ikärajoista ihan samaa :D On muutamaan otteeseen naurattanut jälkikäteen.

      Poista
    2. Mua lohduttaa suuresti, että ihan fiksutkin ihmiset on menneet samaan vipuun :)

      Poista
  3. Me ollaan vietetty sitten tosi paljon aikaa samana vuonna Lostarissa, joka oli munkin kantis v. 2006 (siinä määrin,että Hössö osasi neuvoa mulle tien kotiin jos olin liian huppelissa lähtiessäni).

    Tätä oli tosi kiva lukea. Vapaudenmakuinen fiilis välittyi huipusti ja muutenkin tuli sellainen fiilis että oispa kiva olla taas... no 26 viime vuonna oli vähän erilaista kuin sun 26, mutta sellainen vapauden huumassa elävä bilehile. Vaikka kaksi päivää; yksi päivä juhlimiseen, ja sitten yksi päivä pahimman krapulan taittumiseen (ja viikko toipumiseen).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oo Hössö! Se päästi mut aina jonon ohi ja kyseli mitä mun suomenruotsalaiselle rakkaudelle kuuluu, mieskin kun kävi siellä aika ahkerasti. mut hei sullahan ei ollut edes ikää sinne silloin! :)
      Oi niitä aikoja. Kävin viime lauantaina Loosessa, siellä on vähän sama tunnelma kuin Lostarissa ennen vanhaan. Tosin tanssilattia on isompi ja siellä haisee vähemmän.

      Poista
    2. Juu ei. Mulla oli pettämätön taktiikka että aloin joskus 18-19-vuotiaana käymään arki-iltaisin siellä bilettämässä (vuorotyöläiselle se sopi muutenkin) ja silloin eivät olleet niin tarkkoja sen iän suhteen (plus mähän oon syntymävanhan näköinen!). Aloin olla jo niin kannattava asiakas että ei ne enää sitten parin kuukauden jälkeen voineet sitä ikää kysellä.

      Good times. Ehkä pitää antaa "uudelle" Looselle tilaisuus - kävin mä sielläkin aika paljon vielä Fredan aikoina. Pre-lapsi-aikoina.

      Poista
  4. Toi on niin liikuttavan todentuntuista ja juuri niin kakskyt ja risat. Just sellaista, millaista sitä haluaa nostalgioida vuosien silloin olleen.. Tosin prosentuaalisesti iso osa ei ehkä päädy pomonsa kanssa oikeaan suhteeseen ;)Mun Hesan mainostoimistoaikainen pomo kyllä tokaisi yhden virkistyspäivän päätteeksi ihan puskista "haluun panna sua", mutta yllättäen en antanut eikä päädytty naimisiin.

    Käsittämätöntä on sen sijaan se, että mullakin on Lostarikausi, joka tosin ajoittui jo vuosiin 2000-2001. Sieltä jaksoi aina vaappua kotiin Huvilakadulle kunnossa kuin kunnossa.

    HEi, anna nyt sä sitten mulle vuosi. Mun kun piti kanssa käydä toteamassa samat Leoperdikuningattarelle. Oon täällä muutenkin jo niin nostalgiafiiliksissä. Mä voin todentaa, kuin paljon tylsempää on viettää teinivuodet maalla, ekat aikuisvuodet maalaiskaupungissa tai siitä eteenpäin tosi taviksena.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lostari yhdistää! Joo, en mäkään kuvitellut, että siitä pomon kanssa vehtaamisesta ikinä tällasta tulis. :) On kyllä jotenkin niin kummallinen ajatus, että toi sama ihminen on pitänyt mulle työhaastattelun. Se aina naureskelee, että mulla jäi työsopimuksesta se pieni präntti lukematta, enkä siis ihan tiennyt, mihin lupauduin.

      Oijoi mikä mainostoimistouros, uuh. Kaikkia sitä onkin. Ja ehkä kamalinta kaikista on se, että ilmeisesti toi ei-niin-hienotunteinen taktiikka tuottaa välillä myös tulosta!

      Mä annan sulle täysin tällaisella randomgeneraattorilla vuoden 29. Joko sä silloin olit selvinnyt pois Lostarista?

      Poista
  5. Hehee, luulin eka tosta tekstistä, että se sun nykyinen mies oli se omituinen pomo. Mut onneks selvisi, että se olikin aikaisempi pomo. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu ei, se omituinen pomo oli nelikymppinen nainen. :D Silloin vaihtui työpaikat ja pomotkin melkoista tahtia, jos muutkin asiat elämässä.

      Poista
  6. Hyvä minä! Osasinpas valita sulle hyvän iän, koska noin mielenkiintoisia käänteitä mahtui kyseiseen vuoteen. Vai onko niin, että tästä keski-ikäisen virastoäidin perspektiivistä kaikki, mitä ihmisille tapahtuu 20-30-ikävuoden välissä kuulostaa hirveän jännittävän ja mielenkiintoiselta? ;) Eniveis, kiva oli lukea!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä sinä! Musta taas tuntuu, että kaikki muut on aina viettäneet jännempää elämää kuin minä itse. Oli tosi nostalgista lukea niitä tuolloin kirjoitettuja juttuja, kyllä mä itseni ihan hyvin niistä tunnistin ja vitsi miten jotkut fiilikset palasi elävästi mieleen. Ehkä mä vielä joskus luen näitä pikkulapsiajan rutinoita samanlainen lämpö sydämessä!

      Poista
  7. Onpa sulla ollut jännä vuosi! Mehän ollaan itse asiassa käytännössä samanikäiset (ja mahdollisesti hengailtu samoissa baareissakin) - miten musta tuntuu että olet jotenkin valovuosia edellä elämässä. Siis en sano tätä mitenkään huonolla itsetunnolla tms., ainahan se tuntuu että itselle ei tapahdu mitään tai ei ole saanut mitään aikaiseksi ja toisten elämä on kauhean glamoröösiä tai ainakin tapahtumarikasta. Mut silti. Oikein hekotuttaa kun varmaan joku mun blogin lukija pitää mun elämää kauhean kiinnostavana - tietäispä vaan ;-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No jos tiivistää koko vuoden tapahtumat muutamaan kappaleeseen, niin actionin määrä vaikuttaa ehkä todellista suuremmalta. Tosta puuttuu kaikki ne menin töihin, söin, katoin telkkaria, nukuin -päivät, koska kyllä niitäkin oli. Luulisin. :)

      Ja joo, sama vika, mä kans oon lukenut muiden muisteloita miettien, että vitsi miten jänniä asioita ihmisille tapahtuu. Tää on varmaan sama ilmiö kuin se, että siivoaminenkin on kiinnostavaa jonkun muun luona, kun taas kotona se on vaan tylsää!

      Poista
  8. Minäkin voisin kinuta lukua sinulta XD Ikää siis 28, nyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä oon nyt aivan jumittunut näihin kakkosella alkaviin ikiin, joten saat vuoden 22. :)

      Poista
  9. Mä rupesin kelaamaan, että missä mä olin 26-vuotiaana. Ja aika ankeeta on tajuta, että ihan väärässä paikassa. Toki voisi ajatella, että kaikki polut on ollu johtamassa nykyiseen elämäntilanteeseen pikkuhiljaa, mutta silti on aika perseestä huomata, että nuoruus jäi monelta osin elämättä. Ei siis ole mitään hienoa muisteltavaa ainakaan ikävuosilta 20-28.

    Vaikee varmaan arvata, että siihen liittyy paska parisuhde. Mutta sen sijaan, että siinä olis ollu jotain draamaa, niin siinä ei ollu! Aloin jo parikymppisenä elää viiskymppisen elämää ja kun sain visan ja auton, tunsin olevani täysin elämässä kiinni. Aalto-vaasit ja sen semmoset oli päällimmäisenä mielessä, festareilla ei käyty eikä muutenkaan tehty mitään, missä ois ollu elämänmakua.

    No, happy end, elämä jatku sitten 28-vuotiaana ja vieläpä aikamoisella pikakelauksella: tiedättehän ne eronneet naiset, jotka vetää räkä poskella baareissa tutka päällä, kun kello muka tikittää, vaikkei oikeesti tikittäis. That was me. Ja jotain siitä ajasta on kyllä ikävä :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä että sait sen rällästelynkin. Kaikki ei kai sitä kaipaa, mut mua kyllä harmittais, jos olis jäänyt väliin. Onneks ei jäänyt! :)

      Mä juttelin mun siskon kanssa, joka on ollut ns. seurustelevaa tyyppiä. Se on seurustellut melkein aina, ja takana on kaksi päättynyttä avoliittoa. Se ajattelee kans vähän tuohon suuntaan, että on mennyt vuodet hukkaan "väärien" ihmisten kanssa, mutta mistäs sitä sillä hetkellä voi tietää? Ehkä ne ihmiset vaan oli siihen elämänvaiheeseen sopivia. Ehkä niistäkin joskus vielä kauempana tulevaisuudessa voi ajatella, että sekin piti elää, että olis tässä näin. Itse en osaa enää ajatella, että mun vuodet rillumareinä olis menneet hukkaan, vaikka joskus silloin ehkä siltä tuntui. Ainakin just niinä yksinäisinä sunnuntaina. ;)

      Poista
  10. Hei kääk! 26!! Mä olin kakskytkuus kun mä menin sinne missä säkin oot ollut. Mulla oli ihan lyhyt vaalee tukka, painoin ainakin 20 kiloo vähemmän ja reissattiin alvariinsa Espanjassa.

    Mutta karmeinta tässä on todeta, että siitä on ihan kohta 10 vuotta. Ziisös.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oho, niin ne vuodet vierii. Sähän oot ollut ihan lapsi! Mä sentään olin jo öö... 28 kun tulin sinne. Et ihan kypsässä iässä, jepjep.

      Peeäs: hoitajahomma on hoidossa taas, olen siis kirjoitushommissa ti-to ja usein vailla lounasseuraa.

      Poista