27.5.2013

Kesä rokkaa, vaikka kaikki ihmiset ei

Mies on työmatkalla ja minulla oli kotipäivä lasten kanssa. Paperilla meillä on siis käsissämme yhtälö, joka sisältää aika monta kiukkuraivaria ja marttyyrijupinaa. Mutta ei kuulkaa, kun on kesä! Oltiin vaan koko päivä liesuamassa ympäri kyliä, eikä ehditty raivaroida juuri lainkaan.

Aamulla (no, puoli yhdentoista aikaan) mentiin lähipuistoon. Siellä ulkoilee myös poikien tuleva päiväkoti, ja tädit tulivat heti moikkaamaan, että tehän olette aloittamassa elokuussa meillä. Käsipäiviteltiin (tai oikeastaan goddagiteltiin) niiden kanssa, joita ei oltu aiemmin tavattu, ja kun lapset lähtivät puistosta, eräs täti pyysi vilkuttamaan pojille nimeltä mainiten. Koko kohtaamisesta jäi tosi kiva fiilis, sellainen, että nakkiaiset ovat oikeasti tervetulleita. Ja jopa että henkilökuntaa vähän kiinnostaa, ketä ne on.

Matkalla halliin kohtasimme joulupukin (jos ette tienneet, niin pukilla on toimisto Hietalahdenkadulla), joka kysyi, saako pojille antaa karkkia ja eihän heillä vain ole pähkinäallergiaa. Kivaa ja toki hyvin huomaavaista, ja jotenkin kovin suomalaista. Siis että joulupukkikin on tottunut kysymään tietyt kysymykset, ettei kukaan vain närkästy. Pojat eivät olleet uskoa onneaan, kun saivat luvan kanssa syödä suklaata keskellä päivää.

Seuraavaksi syötiin lounaantapaista Hietsun hallin terassilla. Ipanat olivat hyvällä tuulella, aurinkoisia ja hilpeitä. Ympäristöstä ei hilpeydelle juuri vastakaikua tullut, hymyilevää ja vilkuttelevaa lasta voi ihan ilmeisesti vain tuijottaa ilmeettömänä. Onneksi (tai pelottavaa kyllä) ipanat itse eivät ilmeisesti muuta odottaneetkaan, vaan jatkoimme ihan iloisina matkaa apteekkiin ja kauppaan.

Ahtaassa apteekissa nakit häröilivät ja härkkivät ihan kaikkea, edelleen hyväntuulisena tosin. Molemmat huplattivat juttujaan, esimerkiksi isompi arveli, että punakorkkinen hyttyskarkoite on varmasti tarkoitettu leppäkertuille. Pienempi oli aivan tohkeissaan bongattuaan SanaSol- ja kalanmaksaöljypullot, sillä herrojen isä juottaa näitä liemiä lapsille joka ilta. Ympäristö lähinnä tuijotti hymyttömästi, eikä kukaan osoittanut yhtään ystävällistä elettä lapsille tai edes ymmärtäväistä minulle, joka yritin pitää ipanat edes suunnilleen näköetäisyydellä ja poissa mahdollisesti rikkoutuvien tavaroiden luota.

Sitten mentiin kauppaan. Törmäsin serkkuuni, ja jäin vaihtamaan pari sanaa. (Mun landemmalla asuvat ystävät eivät muuten voi käsittää, että Helsingin keskustassa on mahdollista asua niin, että törmää jatkuvasti tuttuihin ja esim. tuntee käytännössä kaikki naapurinsa. Mut uskokaa pois, se on hyvinkin mahdollista!) Pojat seisoivat raejuustohyllyn edessä vedettävien ostoskoriensa kanssa - he haluavat nykyisin aina ottaa omat korit ja osallistua kauppareissuun, mikä pitää heidät yleensä kiukuttomina ja hyväntuulisina, vaikka siinä saattaa vähän häslinkiä ollakin. Ajattelin kuitenkin, että on sentään keskipäivä eikä mikään ruuhka-aika, että antaa lasten osallistua.

Siinä rupatellessamme käytävää pitkin tuli ehkä kolmefemma pariskunta, jota en huomannut ennen kuin mies tiuskaisi lapsille tympeään sävyyn, että VÄISTÄKÄÄ VÄHÄN. Pojat tekivät tilaa, ja kusip.. anteeksi mies jatkoi matkaansa huokaillen ja päätään pyöritellen. Taisin tokaista varsin sarkastiseen sävyyn, että voi anteeksi ja mulkaista miestä. Hän vihatuijotti minua vielä pitkään joka jumalan hyllynvälistä, koska olihan nyt ihan ilmeisesti aivan ennenkuulumatonta, että hän joutui odottamaan ainakin kaksi ylimääräistä sekuntia ennen kuin pääsi ohi. Oikeesti, miksi pitää olla niin vihamielinen? Eikö lapsille (ja aikuisillekin, koska kyllähän hekin joskus ovat huomaamattaan tiellä) voisi sanoa, että anteeksi, väistättekö ja vaikka kiittää, kun toiset tekevät niin kuin pyydetään? Pistää niin vihaksi, että tästä kirjoittaessanikin tunnen, miten verenpaine nousee.

Inhoan sellaista vainSuomessa-märinää, mutta tästä päivästä oli kyllä valitettavasti jäädä taas sellainen vainSuomessa-fiilis. Lapset eivät saa kuulua eivätkä näkyä. Vaihtoehdot tuntuvat olevan joko äitiyden mustaan aukkoon uppoaminen ja aivoton lässytys tai lapsivihamielisyys, välimuotoa ei ole. Minä väitän, että lapsista olisi monesti paljon vähemmän vaivaa ja häiriötä, jos ympäristö vaikka kohtelisi heitä kuin ihmisiä. Ilmeisesti on aivan liikaa vaadittu, että lapset huomioitaisiin lapsina. Tiedättekö miksi ne lapset siellä helvetin Etelä-Euroopassa voivat käydä ravintoloissa? Ei siksi, että ne käyttäytyisivät sen paremmin kuin suomalaisetkaan, vaan siksi, että siellä kukaan ei vaadi lapsilta täydellistä hiljaisuutta ja kykyä vetäytyä jonnekin syrjään pois kiireisten aikuisten tieltä. Siellä niillä lapsillakin on oikeus olla olemassa ja sen sijaan, että hepuloivaa lasta ja hänen vanhempiaan tuijotettaisiin ärtyneinä, ympärillä on lähes aina ihmisiä (tarjoilijoita tai ystävällisiä kanssa-asiakkaita), jotka osallistuvat tilanteeseen jotenkin. Siis sillä tavalla, että vaihtavat vaikka lapsen kanssa pari sanaa ja saavat kiukun unohtumaan ja huomion kiinnittymään muualle.

Totta kai täälläkin on monenlaisia ihmisiä, mutta aivan liian usein hommassa mättää joku. Onneksi jo mainitsemani joulupukki veti päivän saldoa ylöspäin. Reippaasti plussalle saldon vei kuitenkin kesä: se, että voi mennä ulos vain laittamalla kengät jalkaan. Että voi hengailla puistossa ja pihalla ja torilla. Voi syödä jätskiä (lapset) ja juoda vaikka aivan ex tempore keskellä maanantaista iltapäivää lasin shamppanjaa (aikuiset). Voi käydä kotona vain nukkumassa päiväunet (yksi lapsi) ja sitten taas lähteä tuonne maailmaan. Vaikka siitä joku sitten vähän kiukuttelisikin (lapsi tai typerä aikuinen). Kesällä elämä vaan on paljon kivempaa, ei siitä mihinkään pääse. Jopa niin, että taas tänään mietin, onko tässä oikeasti mitään järkeä asua näillä leveysasteilla. No, kaikkea ei voi saada, ja ainakin toistaiseksi kieli, kulttuuri, kaverit ja suvut painavat vaakakupissa vielä enemmän kuin mahdollisuus toppahaalarittomaan talveen. Mutta ehkä ne ihmiset siellä lämpimämmässä jaksavat olla kivempia myös lapsille, kun eivät vaella kuukausitolkulla palellen pimeydessä!

21 kommenttia:

  1. Ei vitsi, mä voisin melkein yhtyä tuohon vainSuomessa-märinään. Ne ilmeettömät, tyhjät katseet. Huh huh!
    Mutta kesä on ihan parasta! :)
    Ja hei, tuo dagiksen hlökunta kuulostaa kivalta. Meillä oli vähän samanlainen kohtaaminen syksyllä ja siitä jäi kiva fiilis.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, luulen että tällaisissa jutuissa päiväkodin pieni koko on eduksi. Siis että koko henkilökunta tietää kaikki lapset ja ketkä on uusia jne. Jossain sadan lapsen yksikössä se olis varmaan käytännössä mahdotonta, vaikka varmaan niissäkin on etunsa. Ja käytännössähän siellä kai toimitaan aika samankokoisissa pienryhmissä, oli koko mestan koko mikä vaan.

      Ahdistavaa kyllä ajatella, että lapset oppii siihen, ettei kanssaihmisille kannata hymyillä tai ainakaan odottaa vastakaikua. On jotenkin tosi kylmää, että iloinen lapsi ei saa mitään vastakaikua, vaan tyypit vaan katsoo ilmeettömänä läpi. Mikä niitä oikein pelottaa?

      Poista
  2. Muakin alkoi kiukuttaa teidän lasten puolesta nyt, ja omanikin, olen saman nimittäin huomannut. Että kun vauvakin hihkuu junassa ja hymyilee ihmisille, miten kylmästi jengi vaan kävelee ohi. Voi väsymys. Ehkä he eivät yhtään lämpöä ole itse saaneet keltään kokea. Surettaa silti.

    Kerran yksi kaverini sanoi, ettei todellakaan jaksa joka jumalan mukelolle ilmehtiä julkisissa. Sanoin, että ei tarvii ruveta pellekoneeksi, mutta ihminen voisi olla. Voi hymyillä ja sitten voi katsoa pois, jos niin väsyttää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Just noin, eihän siinä vaadita mitään sen kummempaa kuin vähän inhimillisyyttä. Siitä saattais itsellekin tulla paljon parempi mieli. En tajua, mitä sellaisella kylmyydellä oikein muka voittaa. Lapset ei onneks juurikaan jää näitä kohtaamisia pohtimaan, eikä edes aina huomaa aikuisten mulkoiluja omissa tohinoissaan, mutta mun on välillä vaikea hillitä itseäni näissä tilanteissa, kun surettaa toisten puolesta. Ja en kyllä aina edes jaksa, vaikka tuskin ne siitä opikseen ottaa...

      Poista
  3. Meillä Ykkönen kouluttaa muita. Hänelle on kunnia asia pitää tarhan porttia ja kaupan ovia auki tai poimia muilta putoavia asioita (yleensä muiden ipanoiden lakkeja tai leluja). Jos ei tule kiitosta automaattisesti, tyyppi karjuu "mikä unohtui" tai jopa minusta aika hyvin huutelee niin kauan "ole hyvä" ennen kuin avun kohde tajuaa sanoa kiitos. On hyvin päiväkodissa opetettu. Samoin Ykkönen on tosi tarkka ihmisten ilmeiden kanssa ja se kyllä kysyy suureen ääneen, miksi setä tai täti näyttää noin vihaiselta. Että sori vaan ympäristö, totuus tulee todellakin lasten suusta, halusitte tai ette.

    Niin ja tympeän näköiset ihmiset, lapsille tai aikuisille, on ruminta ikinä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä Ykkönen! :) Mä teen itse ihan samaa, siis esim. sanon just todella kuuluvasti olkaa hyvä, kun joku vaan puskee avatusta ovesta sivuilleen vilkuilematta.

      En vaan lakkaa hämmästelemästä, miten aikuiset, ihan siistin näköiset ihmiset voi olla niin epäkohteliaita. Esimerkiksi kerran joku rouva tönäisi mua ratikassa todella rivakasti, kun en hänen mielestään väistänyt viimeisilläni raskaana tarpeeksi nopeasti kun hän oli jäämässä pois. Tämä oli syystä että edessä oli ihmisiä, jotka myös jonottivat siihen ovelle. Jotenkin vaan menin niin hämilleni koko jutusta, että en oikein saanut mitään sanottua, ja vieläkin harmittaa, vaikka tapahtuneesta on kohta neljä vuotta!

      Poista
  4. Hei onhan tästä ilmiöstä tuoreempiakin kokemuksia, kuten se eräs kiukkuinen nainen Ruoholahden kauppakeskuksen hississä, jonka mielestä meidän kersat olivat liian hitaita tai jotain (olemassa?). Tulee vain sellainen olo että plääh, miksi hyvä ihminen teet omasta ja muiden olosta tahallasi kurjemman. Ei siitä tuntemattomille tiuskimisesta varmasti jää hyvä fiilis.

    Pakko kommentoida tuota päiväkotiasiaa, että isoissakin päiväkodeissa hoitajat tuntevat paitsi luonnollisesti omien ryhmiensä lapset myös usein muiden ryhmien saman ikäiset hoidokit. Se johtuu siitä, että he ulkoilevat samalla pihalla ja usein hoitajat tuurailevat toisiaan talon sisällä sairastapauksissa tai vastaavissa. Ja tuttuja lapsia moikkaillaan ja jutellaan puistoretkillä, kaupassa ja missä nyt törmätäänkin. Ryhmäkoot ja niiden sisäiset pienryhmät ovat samat kuin pienissäkin. Meidän poika on isossa päiväkodissa, ja olen alkanut ajatella sitä enemmänkin isona talona, jossa on ikään kuin useita päiväkoteja, koska ikinähän koko talon lapset eivät ole samassa tilassa samaan aikaan. Mutta siis toiminnalliset etunsa on varmasti sekä pienessä että isossa päiväkodissa, lopputulos on kiinni siitä, miten hyviä hoitajia on ja miten hyvin he työssään viihtyvät. Teillä kävi hyvä tuuri, pojat viihtyvät hoitopaikassaan varmasti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo niin sekin tapaus, kele. Pitäis olla varastossa valmiina napakoita vastauksia näihin tilanteisiin, kun jälkikäteen ärsyttää aina oma äänettömyys. Tai sit tulee suusta jotain ihan älytöntä, joka menee ohi kohteen...

      Sitä tossa yritin sanoakin, että toimintahan päiväkodeissa tapahtuu käsittääkseni aika lailla samankokoisissa pienryhmissä koko paikan koosta riippumatta. Tollaisessa 30 lapsen yksikössä toki sit varmaan kaikki hoitajat tuntee paremmin kaikki lapset iästä riippumatta, kun ainakin tossa dagiksessa ne on niin tiiviisti samoissa tiloissakin. Tai ainakin oppii tuntemaan nopeammin kuin jos lapsia on sata. Siitä, että vaikka on vaan kerran käyty siellä tutustumassa ja silti jo nyt kaikki tiesi, ketä ipanat on, tuli sellainen kotoisa fiilis.

      Toisaalta isommissa paikoissa sit taas voi kuulemma olla paremmin resursseja vaikka sijaisiin tai esim. just tiloihin ja tarvikkeisiin, kun käyttäjiäkin on enemmän. Ja isommat päiväkodit myös on usein sellaisissa tiloissa, jotka on suunniteltu siihen käyttöön - tuolla tilat on enemmänkin kotoisat kuin kovin suunnitellut tai pedagogiset, kun se on tollainen keskustapäiväkoti kerrostalon alakerrassa. Ei oo uima-altaita eikä omaa pihaa eikä suurta salia, vaan vain kokoelma sellasia vähän kulahtaneita huoneita. Ja niissä tiloissa se reilu 30 lasta on kyllä ehdoton maksimi, huhheijaa mikä hurlumhei siellä oli ainakin mun näkökulmasta kun kaikki oli sisällä ja täys vauhti päällä. Siitä on kyllä siisti sisätyö kaukana...

      Poista
  5. Niin just, samaa tarkoitan. Mutta usein ihmiset vain kauhistelevat turhaan sitä päiväkodin kokoa, vaikka se ei kerro mitään konkreettisista lapsiryhmistä tai toiminnasta. Ei meilläkään saman talon eskariopet tietenkään tunne - eikä tarvitsekaan tuntea - mun lasta (vaikka fyysisesti samassa 80 lapsen päiväkodissa työskentelevätkin), mutta sen sijaan muiden alle 3-vuotiaiden ryhmien hoitajat tuntevat kyllä pojan nimeltä ja moikkailevat kadulla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mut sehän johtuu tietenkin siitä että hän vaan on niin valovoimainen ja mieleenpainuva persoona! ;) Jännä nähdä kyllä, mitä tosta hommasta tulee, kun enhän mä vielä osaa sanoa toiminnasta itse yhtään mitään. Toistaiseks oon saanut aika positiivisen kuva, mut se voi johtua myös siitä, että mulla ei oikeastaan ole ollut asiaa kohtaan mitään kummempia odotuksia. On kyllä niin outo ajatus, että itse pitää mennä vaikka johonkin vanhempainiltaan, siis mun! Miten siellä voi olla vakavana? Mä pyydän sulta sit ohjeita, että miten siellä pitää käyttäytyä...

      Poista

    2. Tästä naapurista pakko sen verran huudella, että kyllä se teidän tuleva dagis on ainakin meidän muiden vanhempien (tosi puolueettomien...) mielestä ihan lottovoitto. Ei ehkä tosiaan puitteeltaan niin virikkeellinen kuin uima-altaalliset jne. paikat, mutta varmasti kaiken sen ottaa takaisin ja enemmänkin ilmapiirissä ja lasten (ja henkilökunnan) viihtymisenä!

      Eikä mitään vakavaa naamaa sinne vanhenpainiltaan ;)

      t. S

      Poista
    3. Mulla on vanhempainiltakeikka tänään tiedossa, jaiks! Miksiköhän mulla on niin outo olo aina siellä, mutta taloyhtiön kokouksessa menee taas melko luontevasti. Ehkä olen parempi kerrostalokyttäri kuin äiti.

      Poista
    4. Naapuriin terkkuja, luotan teidän suosituksiin. Ehkä me vielä nähdään vanhempainilloissakin, jos ootte näillä hoodeilla syksyllä! Tuun sit sun kans takariviin kikattamaan. :)
      Laura joo, voin hyvin kuvitella, että olo on kummallinen. Vanhempainillat on mun päässä jälleen yksi naula väistämättä edessä ammottavaan keski-ikäistymisen arkkuun.

      Poista
  6. Toi on niin totta! Oltiin hiljattain etelässä lomamatkalla, ja oltiin miehen kanssa ihan häkeltyneitä, kuinka lapsiystävällisiä siellä oltiin. Ravintolassa tarjoilijat kävivät vähän väliä moikkaamassa meidän lasta, toivat pilliä, kujeilivat ym. Hotellilla siivoojatkin huomasivat ja huomioivat lapsen.

    Täällä mulla tulee aina paha mieli, kun olen lapsen kanssa esim. ruokakaupassa, ja hän reippaasti tervehtii jokaista vastaantulijaa. Siis nostaa käden ylös tervehdykseen, katsoo silmiin ja hymyilee. Ja nämä aikuiset vain kävelevät ilmeettöminä ja eleettöminä pois. Oon siinä koittanut lapselle selittää, että täti/setä ei vaan huomannut sua, mutta eihän se pitkään mene läpi, kun tuollainen käytös on enemmän sääntö kuin poikkeus.

    Sekin on tylsää, kun nimenomaan haluaisin lapselle opettaa käytöstavat, joihin kuuluu ihmisten tervehtiminen ja heippojen sanominen, kiittäminen ja ole hyvän käyttö. Miten ihmeessä sen opetan, jos ympäristö käyttäytyy ihan eri tavalla? Jonkin aikaa varmaan pärjätään pelkällä kotona annetulla esimerkillä, mutta ei loputtomiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, on kyllä ahdistava ajatus, että lapsetkin oppii puhumattomuuden ja hymyttömyyden kulttuurin, kun tarpeeks monta kertaa sosiaaliset kontaktiyritykset ei kohtaa vastakaikua. En vaan voi ymmärtää, miten kukaan kehtaa käyttäytyä niin kylmästi kanssaihmisiään kohtaan, lapsia tai aikuisia. Yleisin reaktio tuntuu olevan välinpitämättömyys, mutta joskus kohtaa myös oikeasti vihamielisiä tyyppejä. Ei kaikkien tarvitse tykätä lapsista tai olla niistä kiinnostuneita, mut pikkuisen ihmisyyttä vois kuitenkin harrastaa.
      Kuitenkin itsekin haluaisin, että lapset oppii suhtautumaan avoimesti ympäröivään maailmaan ja ihmisiin. Totta kai niidenkin on joskus opittava, että kaikki ihmiset eivät ole hyviä, mutta toivoisin, että asenne kanssaihmisiä kohtaan olis lähtökohtaisesti positiivinen. Mut aina tämä ympäröivä maailma ei tee hommasta kovin helppoa.

      Poista
  7. Voi että, mulla nousi ihan omakin verenpaine täällä ruudun takana kun luin teidän kohtaamisista. Ja kun tuli ne omat vastaavat kohtaamiset mieleen. Muistan esikoisen vauva-aikana kun se oli iässä, jossa hymyiltiin ja vilkuteltiin kaikille rattaista ja oltiin eräskin aamupäivä kauppakeskuksessa pyörimässä. Kukaan, ei kukaan, vastannut vauvani hymyyn eikä vilkutteluihin ja mulle tuli niin paha mieli sen puolesta. Kun lähtöhetkellä viimein joku mummu tuli sitä ihmettelemään ja ihastelemaan niin oikein kiitin sitä miten kivaa on kun joku edes vastaa vauvan kontaktinottoon. :D

    Meidän lähikaupassa on myös käynyt parikin kertaa, että jengi kuvittelee voivansa ohittaa kassajonossa lasten kanssa olevan äidin, kun "mulla on kiire töihin". Että muuten ketuttaa vieläkin että häkellyin niin suunnattomasti tästä ruokatuntietuilijasta etten saanut sanottua mitään. Olisi pitänyt kyllä vastata, että pääset kyllä ohitse kunhan sitten itse päästät iltasella ne kaikki väsyneiden lasten kanssa kaupassa olevat perheelliset itse ohitse jonossa. Voi viddu. Itse kuitenkin yleensä päästän esim. jonoissa ohitse sen äitiparan, jonka vauva karjuu pää punaisena vaunuissa. Kun kyllä nää mun jo hieman isommat lapsen kuitenkin paremmin kestää nälkää kuin ne ihan pienet.

    Enkä mä tarkoita, että kaikkien pitäisi tulla lepertelemään lapselle, mutta voisi suhtautua ihan kohteliaasti ja neutraalisti niihin - ei tarvitse mulkoilla ja tiuskia jos ne lapset eivät liiku ihan niin nopeasti kuin aikuiset tai eivät huomaa sitä takaa tulevaa kiireistä aikuista. Ja en mä ihan rehellisesti aina niistäkään tykkää, jotka tulevat lääppimään mun vauvaa. Se on kanssa se yksi ihmistyyppi, jonka pitää aina päästä koskemaan niitä lapsia. Aargh, mä en ole vielä oikein keksinyt kunnon reaktiota siihenkään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan samaa mieltä. Mä muistan kans eka kerran kun kohtasin ilmiön, kävelin silloin ehkä vajaan vuoden ikäisen esikoisen kans pitkin Bulevardia ja se vilkutteli kaikille vastaantulijoille. Olin ihan hämmentynyt siitä, kuinka moni vaan katsoi suoraan läpi ilmeenkään värähtämättä. Eikä siis tosiaan kyse oo siitä, että haluaisin koko maailman palvovan lapsiani, vaan just siitä normaalista kohteliaisuudesta.

      Lääppijät on kyllä oma lukunsa. Esikoisen kans olin paljon varautuneempi, nykyisin siedän paljon enemmän. Ehkä siksikin, että täällä niitä on todella vähän verrattuna vaikka Aasiaan, siellä kun on reissattu niin oikeesti välillä alkoi ahdistaa se, että kymmenen tyypin porukka kierrättää lasta sylistä toiseen ja kamerat vaan laulaa. Mut toisaalta oon vähän sitä mieltä, että maassa maan tavalla ja niin kauan kuin lapsia ei näyttänyt ahdistavan niin en sitä sit kamalasti estellytkään. Vaikka toisaalta muistan et kun joskus oltiin lapsuudenperheen kanssa reissussa, koin itse ahdistavaksi sen kun kaikki kävi klähmimässä mun ja siskoni vaaleaa tukkaa. Toisaalta olin silloin jo isompi, siis joku ala-asteikäinen, pienemmille sylittely on ehkä muutenkin luontevampaa.

      Poista
  8. Olen itse lapseton ja olen usein vähän epävarma siitä, miten siihen vaunuista tai vanhemman olkapään yli kontaktia ottavaan lapseen pitäisi suhtautua. Etenkin, jos vanhempi juttelee jonkun muun kanssa, puhuu puhelimeen tai on muuten kiireisen oloinen enkä voi puhua hänelle ensin. Tekisi kovasti mieli ilmeillä, jutella ja vilkutella takaisin, mutta pelkään että se on vanhemman mielestä kiusallista tai epämiellyttävää. Vertaisin vähän siihen, kun on pienestä saakka opetettu, että koiraa saa mennä paijaamaan vain omistajan luvalla. Lopputuloksena vilkuttelen varovaisesti "salaa" ja toivon, ettei vanhempi huomaa. Taidan olla aika suomalainen!

    Mutta missä menee vanhemmille se raja että vieras ottaa liikaa kontaktia lapseen?

    T: Anna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vähän kai kiva, että tätä lukee joku lapsetonkin! Ja vielä uskaltautuu kommentoimaan. Kiitos!

      Ihan hyvä pointti, en tullut itse ajatelleeksi että joku vanhempi voisi kokea tilanteen kiusalliseksi. Vaikka toisaalta oon kyllä melko varma, että kaikki vanhemmat on niin ylpeitä tuotoksistaan, että kaikki positiivinen huomio on tervetullutta! :) Et vilkuttele ihan rohkeasti vaan, ei kai kukaan siitä voi loukkaantua. Minusta ainakin on tosi kiva, jos joku vaivautuu ottamaan lasten kans kontaktia, siis muutkin kuin satunnaiset laitapuolen kulkijat...

      Poista
  9. Sama kiukun ja ihmetyksen aihe mullakin. Siis miten voi olla aikuiselle ihmiselle niin vaikeaa vaikka vaan hymyillä sille lapselle, ei tarttis vilkuttaa eikä sanoa mitään. Siis mulle ainakin on luonnollista hymyillä jos vastaantulija hymyilee, siitä tulee itsellekin hyvä mieli, edes hetkeksi. Ja sit tämä yleinen käytöstapojen osaamattomuus, aaarrrggghhh että mua v*tuttaa välillä ihmisten töykeys. Ja olen just niitä, joka huuta perään ole hyvä jos ei kiitosta muuten kuulu. On se p*rkle ettei aikuiset ihmiset osaa ihan peruskäytöstapoja. Rike on mun mielestä sitä suurempi kun töykeyden kohteena on lapsi, aikuisten kuitenkin (mun mielestä myös lapsettomien) kuuluisi olla esimerkkinä lapsille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On kyllä tosi surullista, että tää ihmisten töykeys ja kylmyys ei ole ihan ilmeisesti vain minun subjektiivinen kokemukseni. Ei tosiaan luulis olevan iso vaiva hymyillä takaisin. Tai sanoa kiitos jos joku avaa oven - ja avata se itsekin muille. Mulle vaan edelleen välillä tulee todella suurena yllätyksenä, miten järjettömän töykeästi ihan normaalin näköiset aikuiset ihmiset voi käyttäytyä. Sellaisten kohtaamisten jälkeen on pitkän aikaa kiukkuinen olo.

      Poista