Täytyy varmaan perinteisesti ensin päivitellä, että hurjaa miten äkkiä lapsi petraa uutta taitoaan. Vielä muutama päivä sitten Igge liikkui lähinnä peruuttelemalla ja kierimällä, nyt se konttaa läpsyttelee pitkiäkin matkoja. Mä en vielä ole ihan tottunut siihen, että vauva ei enää pysykään siellä, mihin sen jättää. Eilenkin kun menin suihkuun ja jätin Igen leluineen kylppärin matolle, niin eikös ipana ilmaannu kohta sieltä kulman takaa ja läiskyttele onnessaan märkää lattiaa. Mulle tuli kiire huuhdella shampoo tukasta ja pelastaa lapsi kastumiselta!
Autoin Igen myös ylös tv-tasoa vasten, ja sehän seisoskeli siinä muina miehinä pitkät tovit ja taputteli pöytää. Ihan ei taida vielä voimat riittää siihen, että hän kiskoisi itsensä ylös asti itsekseen, mutta hyvä niin - meidän pitää vielä vähän lapsiturvallistaa kotia. Tv-tason laatikot pitää varmaan lukita jeesusteipillä tai jollain, niiden avaaminen on NIIN kiinnostavaa. Mistä noi oppiikin ihan ilman koulutusta avaamaan laatikot, kaivamaan kukkamultaa ja kiskomaan johtoja? Kaikilla lapsilla tuntuu olevan ihan samat kiinnostuksen kohteet.
No joo, itse asiassa mun piti kirjoittaa vähän muista taidoista. Nimittäin sellaisista ihanista, liikuttavista taidoista, joita arvostetaan aivan liian vähän. Kaikkia kiinnostaa, että joko se istuu/ryömii/konttaa/puhuu/kävelee/lukee/kirjoittaa ylioppilaaksi, mutta miksei kukaan koskaan ole kiinnostunut siitä, miten lapsi oppii esimerkiksi osoittamaan hellyyttä? Onhan kuitenkin vaikkapa kuolapussaaminen kuitenkin aivan erinomainen taito, eikö?
Igge on ollut innokas pussailija jo useamman kuukauden. Kun sanon pusipusi, Igge antaa ihanan, märän kuolapusun. Lisäksi Igge osaa muun muassa halata, vilkuttaa (ainakin välillä :), nostaa syliin halutessaan kädet ylös, hokea "mamma, mamma" (vaikka tuskin se tajuaa, mitä sana tarkoittaa, mutta liikuttavaa se on silti), taputtaa käsiään yhteen, nauraa höperöiden aikuisten viihdytysyrityksille, taputtaa poskea (ja tissiä), hymyillä aseistariisuvasti kaikilla kahdella hampaallaan, takertua unisena ihan kiinni äitiin, hurmata mummot ja naapurintädit sekä järjestää olohuoneeseen leluista ja lehdistä ainutlaatuisen hienon kaaoksen.
Minusta siinä on aika monta ihan olennaisen tärkeää taitoa, joista on varmaan elämässä vielä paljon hyötyä!
Kyllä nää vähemmän arvostetut taidot on just niitä ihania aarteita, mitä pitäis enemmänkin kirjata ylös <3
VastaaPoistaTaitava Igge!
Ihana postaus, olen samaa mieltä!
VastaaPoistaOlen jo pitkään seurannut hauskaa ja hyvin kirjoitettua blogiasi mutta ensikertaa kommentoin. Eksyin tänne aikoinani, kun tajusin, että saatan olla lähestymässä suunniteltua sektiota. Ja niinhän siinä kävi, poika syntyi jouluna keisarinleikkauksella, koska istui tiukasti perä menosuuntaan oikeastaan koko raskausajan. Sun blogi oli lähes ainoita löytämiäni fiksuja tekstejä suunnitellusta sektiosta ja sellaisia positiivisia asioita siitä, miten siinä tavassa synnyttää on myös omat "juttunsa" (me myös pidettiin päivä kaikilta salassa ja vietettiin joulu jo etukäteen kaksin :) Tästä blogista myös sain asiallista ja itse koettua tietoa siitä, mitä siellä leikkaussalissa oikein tuleman pitää. Iso kiitos siis siitä!!!
Suomessa on mielestäni aika outo suhtautuminen sektioon ja en ihmettele, että sinullekin on tullut jälkeenpäin niitä tuntemuksia, että jotenkin "jäi jotakin vaille" kun ei kokenut OIKEAA synnytystä. Olen itse paljon miettinyt näitä, enemmän kuin haluaisin myöntää. Erityisesti itseäni jäi kiusaamaan se, että mut tahtomattani tainnutettiin ihan sekavaan tilaan ilokaasulla tms. rauhoittavalla ja en muista paljoakaan koko tapahtumasta. Se tuli jotenkin järkytyksenä, kun juuri nimenomaan suunnitelmallisuuden takia tämän piti olla se tapa, jossa about tietää mitä tuleman pitää. Ja halusin tietysti fiilistellä mieheni kanssa esikoisen syntymää. Minä olin sen sijaan tokkurassa ja huolissani vain olin kysellyt, että onko kaikki hyvin, miksi se vietiin pois, miksi se on ihan sininen, yms sekavaa.
No mutta eräs ihana ystäväni sanoi, että jos hänellä jotain yhteistä olisi sanottavana kaikkien kavereiden synnytyskokemuksista niin se olisi tapahtuman yllätyksellisyys - kenelläkään se ei mene, niin kuin odottaa. Ehkä sitten minä sain suunniteltuun sektiooni sitä "synnytysmäisyyttä" tällä nurkan takaa iskeneellä täystainnutuksella :)
Oikein hyvää jatkoa Igen kanssa, seurailen edelleen blogiasi säännöllisesti ja tykkään kovasti!!
Eh, olisi kai kohteliasta edes jotenkin allekirjoittaa anonyymikin kommentti, suunnitellusta sektiosta kirjoitteli,
VastaaPoistaLotta :)
Maiju, kiitos! Taitava se on mustakin, mut mä saatan olla hieman puolueellinen...
VastaaPoistaLotta, voi että tuli ihan hirmuisen hyvä mieli kommentistasi! Just vähän sitäkin ajattelin aikanaan synnytystarinaa ja muuta kirjoittaessani, että olisin itse kaivannut enemmän tietoa siitä, mitä siellä itse salissa tapahtuu - normisynnytyksiä kun on netti pullollaan, mutta sektiokokemuksia löytyy vähemmän, ja nekin vähät ovat usein aika ylimalkaisia. Johtuisko sekin sitten noista asenteista vai mistä?
Mutta siis, kiitos kovasti kommentista, oli kiva että jätit jäljen. Ihanaa kevättä teille sinne myös pienen ihmisenne kanssa!
Ja aivan ot, arvaatkaa mitä tossa sanavahvistuksessa lukee? Perse! Ihan totta. Mistähän tää Blogger noita oikein keksii...?
Näistä on kyllä hauska lukea. Tuskin maltan odottaa aikaa, että meidän neidin maailma avautuu entisestään. Ja samalla suren jo sitä, että tämä alkuaika hurahtaa niin nopsaan ohi.
VastaaPoistaOllaan taas kotona, joten saan vihdoin vastattua tähänkin... Se on just niin ristiriitaista, että samaan aikaan odottaa, että lapsi kasvaa ja kehittyy ja toisaalta ajattelee haikeudella, miten äkkiä aika kuluu. Kaikki aina sanoi, että vauvan kanssa aika menee nopeasti, mutta en mä tajunnut, että se NÄIN nopeasti katoaa!
VastaaPoista