3.6.2010

Onnellinen perhe

Tiiättekö, just tänään, tässä ja nyt olen ihan pelottavan onnellinen. Ja kapinoin sitä onnesta-ei-saa-puhua-koska-se-kostautuu-pelotusta vastaan, ja kerron sen ihan julkisesti.

Ensinnäkin mulla on ihan hurjan rakas lapsi ja hurjan rakas mies. Rakastan meidän kotia ja viihdyn täällä. Ollaan myös sillä tavalla onnekkaita, että meillä on ympärillä paljon ihmisiä, jotka mitä ilmeisimmin ihan aidosti välittävät siitä, mitä meille kuuluu.

Olen miettinyt kuluneen kevään aikana monta kertaa, että en edes osaa kuvailla, miten kiitollinen olen tästä kaikesta. Silti olemista on koko ajan varjostanut se, että miehen töissä tuli ensin lomautus ja sitten koko yksikön lakkautus, ja helmikuun alusta asti hän on ollut virallisesti työtön. Ollaan oltu vähän vastaavassa tilanteessa aiemminkin, eikä se ollut helppoa. Pelkäsin kamalasti, että päädymme samaan helvettiin: mitä kauemmin tilanne jatkuu, sitä enemmän se miestä syö, ja siinä samalla tietenkin myös minua. Ja nyt tietysti vielä enemmän kuin silloin, kun oltiin vielä eri talouksissa, kun pohdinnassa oli myös mm. voinko sittenkään jatkaa hoitovapaalla, vai pitäisikö minun palata töihin, että edes toisella olisi kohtuullinen kuukausipalkka.

Talousasioita vielä paljon enemmän huolehdin henkisestä puolesta, työ kun on niin iso osa ihmisen identiteettiä, että mitä pitempään se puuttuu, sitä enemmän se syö. Jos jatkuvasti saa vastaukseksi vain ei kiitos, sitä alkaa helposti uskoa, että itsessä on oikeasti jotain vikaa, vaikka eihän työnhaussa kenenkään ihmisarvoa mitata. Ja mitä alemmas itsetunto vajoaa, sitä vähemmän koko homma huvittaa, ja mitä vähemmän asian eteen tekee, sitä epätodennäköisempää on, että se järjestyy. Ja helposti sitä sitten itse menee ja yrittää pakottaa apatiaan vajonnutta työnhakuun, potkii persuuksille ja motkottaa, että tekisit nyt jotain. Mikä taas vit..ketuttaa sitä työnhakijaa tietenkin niin, että veri ei kierrä, koska hänellä on jo valmiiksi huono omatunto siitä, ettei meinaa saada mitään aikaiseksi, eikä natkuttaminen kyllä auta siinä asiassa yhtään.

Mutta olen aina uskonut siihen, että asioilla on tapana järjestyä, ja tänään siitä on mustaa valkoisella. Mies on hurjan tyytyväinen, uusi työ vaikuttaa tosi hyvältä, on askel ylöspäin ja sokerina pohjalla se alkaa vasta elokuun alussa, joten saamme viettää kahden kuukauden oikean kesäloman ilman jatkuvasti kaiken päällä leijuvaa harmaata pilveä.

Rehellisesti sanottuna olen myös pikkuisen kateellinen. Tuli vähän sellainen fiilis, että minäkin haluan! Minäkin haluan päästä eteenpäin myös työelämässä ja kyllä, minäkin haluan tienata vähän rahaa. En halua muuttua kokonaan toiseksi kuin olen, en halua, että päässäni pyörii vain sisustaminen ja lapsen vaatetus. (Niin paljon kuin rakastankin sekä sisustamista että lapsen vaatteiden hankkimista.) Pikkuisen nieleskelin, kun tajusin, että mies tienaa kuukaudessa yli 10 kertaa enemmän kuin minä. Öh. Olen tottunut olemaan itsenäinen ja hoitamaan itse asiani ja kuluni, mutta nykyisillä tuloilla se ei ihan onnistu, vaikka olenkin onnistunut säästämään vähän extraa kotihoidontuen päälle. Onneksi minua kuitenkin ystävällisesti muistutettiin, että me olemme perhe, ja se, että miehellä on hyvä työpaikka hyödyttää koko perhettä. Ja että minäkin ehdin vielä, ja että minun apuani ja tukeani miehen työnhaussa samoin kuin työtäni Igen kanssa arvostetaan enemmän kuin osaan arvatakaan.

Kehuimme siis kovasti toisiamme ja ihmettelimme, että voiko tämä nyt edes olla tottakaan. Sitten korkkasimme pullon shamppajaa ja kilistimme onnelliselle päivälle. Niin ja varasimme matkan Maltalle, joten kahden viikon päästä on siis luvassa perhematkailua osa kaksi! En malta (ehehe) odottaa! Niin ja sitä paitsi menen huomenna Chisun keikalle ja aion tulla kotiin vasta aamuyöllä! Hah! Huutomerkki!

(Ja jos tässä tekstissä on tiettyä sekavuutta, vähän liikaa rakastamista tai muuta hörhellystä, se johtuu vain siitä, että ihanan kuplajuoman ihanat kuplat taisivat kihahtaa suoraan nuppiin. Toimitus pahoittelee. Ja rakastaa. <3)

6 kommenttia:

  1. Onnea työasian järjestymisestä, on ihanaa kun iso kivi vierähtää sydämeltä. Oon itse monta kertaa muistuttanut itseäni mikä onni on, että miehellä on näinä aikoina vakaa työpaikka, etenkin kun mä itse olen nyt officially työtön (duuni loppui kun äitiysloma alkoi) ja mainosalalla jolla olen, on edelleen syvä lama. Tunnistan tuon kaipuun töihin ja aikuisten juttuihin: aina silloin tällöin mua kuumottaa sekä jonkinlainen vapaamatkustajuuden tunne (esim kun liiruan kaupungilla ja tuhlailen perheen rahoja sen sijaan että olisin tienaamassa) ja tajuaminen siitä, etten kyllä mitenkään ole kotiäitityyppiä: en jaksa töpsöttää ja söpöstellä koti-vauva-keskeistä elämää PELKÄSTÄÄN, vaikka olenkin koti-ihminen ja tykkään kaikesta puuhastelusta. Mutta kun siitä uhkaa tulla elämänsisältö, alkaa jotenkin tuntua, että joku tärkeä osa omasta minästä kutistuu. Nämä ajatukset jarruttaa myös haaveilua siitä kuuluisasta pikkukakkosesta, se olisi lopullinen sukellus äitimaahan. Ja samalla tietää, että jos vain onnistuu (peruspessimistinä mä en ikinä luota minkään onnistumisen itsestäänselvyyteen ja pidän tätä asennettani oikein terveenä), haluaa kyllä vielä toisenkin lapsen ja kai ehkä piankin, ehkä.

    Kuplajuomanousupostaukset on parhaita :)

    VastaaPoista
  2. Voiko tähän muuta sano kuin I-H-A-N-A-A, vau ja onnea! :)

    VastaaPoista
  3. Ihana hyvän tuulen postaus, tätä oli mahtava lukea :) Onnes uudesta työpaikasta miehelle ja koko perheelle!

    VastaaPoista
  4. Onnittelut työpaikasta! Muutenkin ihanaa, että elämänne soljuu hyvin.

    Täytyy sanoa, että en ole aiemmista kirjoituksistasi aistinut, että teillä on ollut tuollaisia ikävyyksiä kuin työttömyys. Kiitos myös avoimuudestasi, että toit tämän asian esille. On jotenkin "helpottavaa" omien ongelmien kanssa painiessa huomata, ettei se muidenkaan elämä aina niin kiiltokuvamaista ole.

    Haen itsekin töitä. Hakijoita on paljon ja kilpailu kovaa. Olen rehellisesti kertonut ystävilleni työnhaustani, vaikka minulla on häpeilevä olo. Olen siis jo töissä, mutta yritän vaihtaa työpaikkaa. Tuntuu, että työnhakua pitäisi läheisille salailla ja kertoa vasta sitten, kun paikan saa... ikään kuin "hups" vaan hain yhtä paikkaa ja tärppäsi, vaikka oikeasti olisi hakenut satoja työpaikkoja. Kuten kirjoitit, tulee sellainen fiilis, ettei muka olisi yrittänyt tarpeeksi. Kai se luterilainen työnteon eetos on vielä niin vahvana suomalaisessa kulttuurissa.

    Pitää olla itselleen armollinen ja lempeä. Ihmisiähän me ollaan ja kuten sanoit, työ tai työnhaku ei ole ihmisen mittari. Ja nykyäänhän ei "vakituisia" työpaikkoja enää oikeasti ole. Jopa julkisella sektorilla voidaan lomauttaa tai irtisanoa taloudellisista ja tuotannollisista syistä...

    VastaaPoista
  5. Mahtavaa! Selittelyt ja vähättelyt sikseen, onnellisuus on pop!

    Täällä myös samansuuntaisia ajatuksia työstä. Kuuntelen superuteliaana ystävien työkuulumisia ja pieniä kateudenpoikasia on ilmassa, kun muilla menee sillä rintamalla lujaa. Niin sitä vaan tahtoo kaiken. Haasteita työhön ja tasapainoa kotiin. Ja vähän vielä kauniita asioita päälle : )

    VastaaPoista
  6. Kiitos kaunis onnitteluista :) Olipa tosiaan hieman kuplivainen koko teksti näin jälkikäteen luettuna, mutta tulipa ainaskin kirjoiteltua ihan autenttista fiilistekstiä...
    Lupiini, just niin. Itselläkin on ollut tässä mietinnässä vauva numero kaksi, mut sitten mietin, että huh miten miten pitkä tauko työelämään. Toisaalta taas huvittais nyt ottaa tästä kaikki irti ja vetää koko homma putkeen... Jos siis niin onnekkaasti käy, että meille toinenkin ipana suodaan. No, ihan vielä ei oo sen aika, pitää saada kuplia tää kesä ainaskin tässä :)

    Perunalastu, en tosiaan oo tätä asiaa ihan hirveesti tänne kirjoitellut. Ehkä siksi, että ei vielä onneks ehditty vajota ihan toivottomuuteen, kun kuitenkin tuntui, että työnhakurintamalla tapahtui edes jotain, mies siis pääsi kuitenkin haastatteluihin jne. Onneks nyt näyttää siltä, että työmarkkinatkin taas olis vilkastumassa, olen kuullut muiltakin työtä etsiviltä sen suuntaista viestiä. Ja tosiaan mieskin oli töissä valtionyhtiössä, jonka valitsi pari vuotta sitten kahdesta vaihtoehdosta juuri siksi, että sen piti olla "turvallinen" työpaikka... No, eipä se sit mennytkään ihan niin, mutta onneksi nyt näyttää, että loppu hyvin, kaikki hyvin!

    Mama, aivan, ruoho se on aina vihreämpää siellä aidan toisella puolella. En tiedä, raaskisko sitä sitten kuitenkaan mennä töihin vielä - yritän vaan hokea itselleni, että vielä tässä ehtii. Tätä menoa meidän eläkeikä on jotain 70, joten onhan täs vielä vuosia jäljellä! :D

    VastaaPoista