Jaa minäkö neuroottinen?

Vaihteeksi luvassa perätilapäivitystä (ikävä kyllä edelleen nimenomaan sitä, eikä päivitystä raivotarjontaan, kuten olisi toivottavaa). Postimies toi kutsun äitiyspolille, ja kun en ihan ymmärtänyt, että onko kyseessä nyt sitten synnytystapa-arvio/tarjonnan tarkistus vai tehdäänkö siinä se mahdollinen kääntöyrityskin, niin soitin vielä lisätietoja. Selvisi, että torstaina vauvaa siis edellytysten täyttyessä (lapsiveden määrä, istukan sijainti jne.) yritetään kääntää ulkopuolelta. Nyt alkoi taas vähän jännittää, ei niinkään toimenpide itsessään, vaan sen lopputulos. Se on kuitenkin tässä tilanteessa vähän niin kuin viimeinen oljenkorsi.

Tällä hetkellä tuntuu siltä, että vauva olisi poikittain pää vasemmassa ja peppu oikeassa kyljessä. Tai jotenkin omituisesti anyways, pää nimittäin tuntuu navan korkeudella? Eilen illalla otus piti hurjaa mekkalointia ja tuntui, kuin se olisi yrittänyt kääntää päätään alas. Mutta yritykseksi jäi. Minun oli melkein vaikea pitää näppejäni kurissa, etten alkanut itse töniä päätä alaspäin, mutta lienee parempi olla ryhtymättä mihinkään kovin radikaaleihin tee-se-itse-toimiin.

Keskiviikkona käyn myös vielä kerran moksattavana. Kotimoksaukseen tuli nyt tauko, kun sikarit loppuivat (vaikka mistäs sitä tietää, vaikka joku vaniljasikari toimisi yhtä hyvin... :). Täytyy kuitenkin roikkua ahkerasti pää alaspäin, jotta beibe on torstaina mahdollisimman irtonainen ja siten otollinen käännynnäinen.

Tästä asiasta on - jos nyt joku ei vielä sattumalta ole huomannut... - kehkeytynyt mulle isomman luokan neuroosi. Pelkään jo valmiiksi reaktiotani, jos lopputulos on se, että joudun varaamaan sektioajan. Se tuntuu yhtä henkilökohtaiselta kuin hammaslääkäri, liian kliinistä ja siistiä, naps vaan. Viimeksi ratkaisu oli hyvä ja oikea, mutta nyt se olisi iso pettymys. Pelkään myös, miten tunteet purkautuvat synnytyksen jälkeen - viime kerran imetyshelvetin kokeneena en enää todellakaan uskalla luottaa siihen, että säilytän järkeni niissä hormonihuuruissa. Muistan aivan liian hyvin, miten minusta tuli epävarma ja epävakaa olento, joka vajosi säännöllisesti syvälle itsesäälin ja itsesyytösten syövereihin. Ei huvittaisi yhtään käyttää taas kahta kuukautta sellaiseen paskaan, varsinkin, kun kuvassa on nyt myös Igge.

Synnyttämisestä puheen ollen, mun naapuri ja ystävä ja Igen parhaan kaverin ja ainoan hoitokaverin äiti synnäytti sunnuntaina nelikiloisen poikasen. Jouduin vähän nyyhkimään liikutuksesta. Muutenkin olen viime päivinä ollut huomattavan ahkera itkijänainen, vuodatan kyyneliä milloin mistäkin. Synnytysahdistuksesta ja Igen ihanuudesta ja lehtijutuista ja juu neim it, mä olen itkenyt sille. Lauantaiaamuna katsoin suosikkiohjelmaani (joojoo!) Tartu mikkiin, ja purot aukaisi Maaritin Lainaa vain. En kyennyt edes selittämään hetken päästä huoneeseen tulleelle miehelle, mistä biisissä kerrotaan, kun tyrskin menemään. Mutta arvatkaa vaan, avautuivatko isot padot toden teolla, kun Igge tuli pyyhkimään kyyneleitäni ja sanoi, että "ankee, mamma, ankee". Se siis reppana pyysi multa anteeksi, kun mua itketti. (Taas vähän liikuttaa.)

Tuossa äitienpäivän synnytystapahtumassa hämmentää myös hieman se, että meidän lasketuissa ajoissa on/oli vain kuukauden ero. Mikä siis tarkoittaa, että siihen la:han on alle kuukausi. Mikä on siis aika vähän. Huh. Reilun viikon päästä mun vatsassa kellii siis jo täysiaikainen vauva, mitä hittoa? Tällä kertaa aika on mennyt niin vauhdilla, että olen jo valmiiksi vähän haikein mielin - kohta tämä on ohi, eikä kukaan tiedä, saanko kokea tätä käsittämätöntä asiaa enää koskaan. Sitäkin suuremmalla syyllä toivoisin, että bebbe löytäisi sisäisen navigaattorinsa ja saisin viettää viimeiset viikot enemmänkin fiilistellen kuin stressaten tarjontaa ja itkien mahdollista sektiota. No, tällä viikolla selviää taas aika paljon, sitä odotellessa siis.