Vaadin lepoa ja arvostusta!

"Käytä mahdollisuuksiasi! Olet vapaa käyttämään päivät haluamallasi tavalla. Ja sitä vapautta tarvitset. Jotkut hieman pelkäävät, että päivistä tulee pitkiä ja odotusaika alkaa tuntua entistäkin pidemmältä. Tottakai niinkin voi käydä. 

Useimmat kokevat kuitenkin nämä viikot erittäin arvokkaina ja tarpeellisina. Rauha laskeutuu, ja keho saa tarvitsemaansa vaihtelua ja lepoa. Mielen voi täyttää kokonaan muilla asioilla kuin työllä. Monet odottavat äidit kertovat, että eivät oikein pysty ajattelemaan muuta kuin sitä, mikä on aivan välttämätöntä valmistautumiseen. Seuraavat viikot ovat sinun – joten tee mitä haluat! Jos olet uupunut lepää, jos kaipaat liikuntaa ja raitista ilmaa, tee pitkiä kävelyretkiä!"

Näin minulle kertoi vau.fi. Vau.fi ei vaan ole tainnut koskaan tulla ajatelleeksi, että läheskään kaikki eivät odota ensimmäistä lastaan. Alle kaksivuotiaan kanssa harva on "vapaa käyttämään päivät haluamallaan tavalla".

Eikä vau.fi:llä ilmeisesti ole myöskään töissäkäyvää miestä, joka ei taida ihan tajuta, että vaikka raskaana oleva puoliso voisi olosuhteisiin nähden kuinka hyvin, jokainen vartti kello 17 jälkeen on tuskaa, jos mies ei ole kotona. Että yhdeksän tuntia eräänkin alativilkkaan kanssa jatkuvine kumarteluineen ja kyykkimisineen ja nostelemisineen ja touhuamiseen todella tuntuu illalla. Että niitä asioita voisi hoitaa vähän järkevämmin, eikä niin, että tänään yksi juttu ja huomenna toinen ja keskiviikkona kolmas ja sitten mulla olikin se sulkapallo ja ai niin auto pitäis pestä ja tadaa - mies on allekirjoittaneen mittapuun mukaan ajoissa kotona yhtenä iltana. Ja ei, kello kuusi ei ole ajoissa.

Olen esittänyt asiani rauhallisesti, huumorilla, kiljunut, huutanut, kiroillut, räyhännyt, itkenyt, potkinut seiniä ja kaiken kahdella kielellä, mutta ilmeisesti mun pitää varata paikka jostain lataamosta, että saan levätä hetken ennen tämän pökäleen ulostautumista. Ja tietenkin panikoin sitä, että mitä elämästä tulee muutaman viikon sisällä: olen taas sohvassa kiinni uuden elämän kanssa ja koko huusholli kaatuu niskaan, kun en jaksa vahdata kaikkea. Minusta on kovaa vauhtia tulossa ihan kamala harppu, jäkätän joka asiasta ja huomauttelen pienimmistäkin laiminlyönneistä, koska en vaan JAKSA pyörittää koko rulettia yksin.

Ensinnäkin hoidan päivän aikana ipanan ja huushollin. Vain toinen pienen lapsen kanssa päivänsä viettävä voi tietää, kuinka paljon hommaa yksikin tuollainen natiainen saa aikaan. Välillä tuntuu, että käytän päivästäni vähintään kaksi tuntia ihan vaan puhtaasti tavaroiden kuskaamiseen omalle paikalleen. Arvatkaa, paljonko huvittaa siihen päälle siivota vielä yhden aikuisen miehen sukkia/astioita/papereita/urheiluvaatteita/työkaluja ja sitä joka jumalan aamu vessan lattialta löytyvää perkeleen Hufvudstadsbladetia.

Sitten on tietysti ruokahuolto. Se on siinä mielessä yksinkertaista, että siitä huolehtii yksi ihminen - minä. Muuten meillä varmaan syötäisiin nakkeja ja ranskalaisia ja noutopizzaa, koska toiselle meistä ei vaan yksinkertaisesti tule mieleenkään vilkaista jääkaappiin ja tsekata tilannetta. Ja koska toinen meistä ei seuraa tilannetta, ruokakaupassa käynti vaatii mukaan koko perheen tai ainakin valmiin listan, josta siitäkin puolet jää puuttumaan... Niin tai sitten käy niin kuin tässä taannoin, kun mies oli lukenut kaupassa taskusta löytämäänsä viikontakaista listaa, mutta eipä lopu kuulkaa meidän huushollista puolukkahillo ihan heti. Ruoan valmistus on luonnollisesti minun vastuullani, kuten myös jääkaapin tyhjentäminen vanhentuneista asioista ja keittiön siistiminen noin 80 prosenttia kerroista. Luonnollista on, että hommat ovat enemmän minulla, kun olen enemmän kotona, mutta hei, voisitko JOSKUS vaikka siivota keittiön ilman eri pyyntöä, kun olet kuitenkin saanut istua valmiiseen pöytään?

Mites sitten pyykit? Riittää varmaan, jos sanon, että ostimme uuden pesukoneen joskus maaliskuun alussa eikä mies ole toistaiseksi käyttänyt sitä kertaakaan. Koska eihän sitä nyt jaksa enää mitään pyykkejä työpäivän jälkeen pestä, kun pitää olla lapsen kanssa. Kysymys kuuluu, että miten ihmeessä minä sitten ehdin hoitamaan asian - kuten ne satamiljoonaa muutakin hommaa - päivisin, kun minäkin olen täällä sen saman lapsen kanssa?

Tiedän varsin hyvin, että asiat voisivat olla hullumminkin. Mies on oikeasti rakas, vilpitön, leikkisä, utelias ja nauraa kanssani samoille asioille. Se rakastaa minua ja lastaan ja isyyttään ja elämää ja lisäksi sillä on oikein hyvinmuodostunut takamus. Mutta onko se pakko olla välillä niin kamalan... mies? Miksi oikeastaan jokaisessa tuntemassani pikkulapsiperheessä taistellaan jatkuvasti samoista asioista, vaikka kuinka muka edustamme jotain sivistyneistöä ja modernia maailmankatsomusta? Vai johtuuko se juuri siitä, olisimmeko kuitenkin onnellisia, jos vaan ninamikkoslaisittain olisimme oikeasti sitä mieltä, että naisen tehtävä on huolehtia kodista ja voisimme aidosti saada kiksimme siitä - ja vain ja ainoastaan siitä?

Olen joskus miettinyt, miksi turhaudun välillä tähän huushollaamiseen niin totaalisesti, kun oikeasti tykkään siitä että on edes ihmismäisen siistiä ja tykkään sisustamisesta ja ruoanlaitosta ja sellaisesta (joskaan en sentään käsitöistä). Ennen kaikkea turhaudun, kun ympäristö ei tee niin kuin MINÄ haluan ja MINUSTA on paras - vaikka mikä minä olen sanomaan, että likaisten sukkien on parempi olla pyykkikorissa kuin lattialla. Veikkaan myös, että turhautuminen liittyy jotenkin tunnustuksen ja arvostuksen kaipuuseen. Työelämässä olen tottunut siihen, että saan tekemisistäni palautetta ja että minua arvostetaan älyllisten ominaisuuksieni perusteella. Täällä kukaan ei muista erikseen kehua kykyjäni, vaikka pyykkikori on tyhjä ja olen löytänyt kaikille sukille parin ja tarjolla on hyvää ruokaa ja vieläpä kalasta, jota tulee syötyä aivan liian vähän. (Viimeisin korsi, joka katkaisi kamelin selän, oli se, että mies lusikoi valmistamani lohipastan päälle muina miehinä läjän kaikki maut peittävää pestoa maistamatta edes ruokaa ensin. Kysyin vaan, että otatko ketsuppia kans ja aloin sitten itkeä. Siis perkele, olis ollut aivan sama tarjota sille pelkkää pastaa, kun koko sotku maistui kuitenkin vaan pestolta! Argh!)

Tänään mies lähti Igen kanssa maalle. Mua itketti tietenkin, koska lapsi oli niin ihana, kun se antoi lähtöhalin ja oli niin touhuissaan menossa "papan autoon" ja huuteli vaan heippaa. Mutta kuulkaa, ei ole huono asia olla vähän yksin kotona. Tässä ei tenttiinluku ja kandintutkielman viimeistely tunnu missään, kun kukaan ei roiku lahkeessa eikä järjestä kaaosta kiihtyvällä tahdilla. Keittiö on ihan siisti ja se Höbläkin on lehtikorissa.

Illalla menen ulos katsomaan ihmisiä ja meinaan kestää reissun korkkareissa. Hah! Sitä ennen sutaisen viimeiset korjaukset kandipläjäykseen ja puhkun ehkä vielä hetken omaa erinomaisuuttani. Suosittelen viimeistä kohtaa myös muille, hyvä sinä! (Ja minä!)