Heivaanhei, hengissä ollaan! Olimme mummun ja ukin hoivissa puolisentoista viikkoa ja siis netissä vain tabletilla (jonka muuten ostin kesällä itselleni imetyslahjaksi, kun läppäri on niin hankala sylissä yhtä aikaa vauvan kanssa :), enkä vaan saanut aikaiseksi yhtään järkevää postausta. Luonnoksia kyllä kertyi enemmän ja vähemmän.
Hur som helst, Lillabon eka vuosineljännes tuli täyteen jo vajaat pari viikkoa sitten. Ei oo meillä enää pikkuvauvaa, ei. Niisk. Viikkoa vaille kolmikuukautinen oli neuvolassa mitoiltaan 6 175 g ja 61,2 cm. Hyvin kasvaa siis, ja täti yrittikin varovasti ehdotella, että kiinteiden aloitusta voisi lykätä vaikka sinne viiteen kuukauteen. En luvannut mitään, vaikka eipä minulla mitään erityistä tarkkaan harkittua suunnitelmaa ole. Ajattelin ajatella asiaa uudelleen seuraavan neuvolan jälkeen ja katsoa sitten, mikä fiilis.
Pienin hekotellut ääneen jo kuukauden verran ja on kuulemma tässä asiassa keskimääräistä edellä. Tällä taidolla ei vissiin kerätä pisteitä vauvavertailuissa, mutta minua se huvittaa suunnattomasti. Muuten Lillabo on aika perusvauva, harjoittelee tarttumista, nostaa vatsallaan yläkropan kyynärpäiden varaan ja muuta ikäkauteen sopivaa. Tai perusvauva ja perusvauva, minun silmissäni Lillabo on luonnollisesti poikkeuksellisen hurmaava pieni henkilö. Hän on sitä paitsi selvästi perinyt äitinsä kehittyneen huumorintajun: pieruäänet kirvoittavat usein hillitöntä hekotusta. Tänään ipana nauroi ääneen, kun isoveli liukastui ja teki komean mahalaskun parkettiin. Näköjään sillä on siis myös äitinsä empatiakyky.
Salamatkustaja (tai sen äiti) kyseli taannoin blogissaan, onko lapsen saaminen tehnyt lukijoista onnellisempia ja miksi lapsia ylipäätään halutaan. En ehtinyt silloin kommentoimaan, mutta huomaan pyöritelleeni asiaa mielessäni viime aikoina. Kävin nyt lukemassa kommentit, ja ilahduin - argumentaatio oli aitoa ja henkilökohtaista, eikä siinä juurikaan toisteltu näitä iänikuisia "vapaaehtoinen-lapsettomuus-on-itsekästä-lasten-haluaminen-se-vasta-itsekästä-onkin"-jankutuksia.
Minä olisin vastannut kysymyksiin seuraavasti: olin onnellinen myös ennen lapsia, mutta en ollut kokenut samanlaista onnea aikaisemmin. Lapseni ovat siistein juttu, mitä minulle on koskaan tapahtunut. Lisäksi on jotenkin levotonta sieluani rauhoittavaa olla osa sukupolvien ketjua. Ainakin teoriassa on helpompaa palauttaa arkipäivän ärsytykset oikeaan mittakaavaan, kun tajuaa konkreettisesti, että elämää on ollut ennen minua ja se jatkuu myös minun jälkeeni. Valitettavasti tätä korkealentoista ajatusta on todella vaikea muistaa univelkaisena uhmiksen kanssa taistellessa.
Sen tiedän, että minulle olisi tuottanut suurta surua, jos en olisi koskaan saanut lasta. Kuvittelisin silti löytäneeni tavan olla onnellinen. Semminkin, kun en olisi tiennyt, mitä menetän, sillä niin ärsyttävää kuin sen sanominen onkin, lapseton ihminen ei voi täysin ymmärtää, millaista on, kun on oma lapsi. Ainakaan minä en ymmärtänyt, kaikesta kuulemastani ja lukemastani huolimatta. Näen myös monet omien vanhempieni tekemiset uudessa valossa ja kamalaa kyllä, huomaan yhä enenevässä määrin joutuvani nielemään tätimäisiä kylläsäsittenymmärrätkunsullaittelläsonlapsia-kommentteja. (Sitä paitsi ostin juuri kävelysauvat, että menetetty tapaushan mä oon nuoruuden näkökulmasta muutenkin.)
Luulen, että biologia on suurin selitys sille, miksi useimmat ihmiset haluavat lisääntyä. Itse en oikeastaan ole koskaan pohtinut kovin syvällisesti sitä, miksi haluan lapsia. Eikös se ole kaikille eläimille tyypillistä käyttäytymistä, että lisäännytään ja täytetään maa? Ylipäätään ahdistun välillä ihmisiä - itseni mukaanlukien - vaivaavaa ylianalysoimisen tarvetta melkein asiassa kuin asiassa. Joskus olisi varmasti parempi vain antaa elämä viedä. Ja tavallaanhan meille kävi Igen kanssa juuri niin. Olemme puhuneet miehen kanssa monta kertaa, että luojan kiitos Igge sai alkunsa melkoisen yllättäen, koska muuten varmaan jahkailisimme ikuisesti, että milloin mahtaisi olla sopiva aika. En tiedä, olisiko minulle koskaan iskenyt ns. vauvakuume. Toisen lapsen hankkiminen ei sitten enää ollut ollenkaan niin vaikea päätös.
Viikko Lillabon syntymän jälkeen äidiksi tuli ystäväni, joka oli pitkään sitä mieltä, ettei ehkä koskaan halua lapsia. Hän sanoi alkaneensa miettiä elämäänsä kokonaisuutena, siis sitä, että jos ei saa lasta, hän ei koskaan koe esimerkiksi lapsensa ylioppilasjuhlia tai saa lastenlapsia. Tästä tuli mieleeni, että monesti kuulemani perustelut sille, miksi joku ei ehdottomasti halua omia lapsia, liittyvät läheisesti elämän mittakaavassa melko lyhyeen hetkeen: lapset rajoittavat spontaania elämää ja matkustelua, yövalvomiset ja pienen lapsen riippuvaisuus vanhemmistaan ahdistavat, vauvat rääkyvät, uhmaikäiset kiukuttelevat jne. Kaikki tämä pitää toki paikkansa, mutta jos ajattelee, että suomalainen elää keskimäärin kahdeksankymppiseksi, niin muutama vähäuninen vuosi on siinä ajassa kyllä melkoinen kärpäsenpieru. Se vauva, joka tuntui kasvaneen kiinni syliisi onkin aivan huomaamatta kasvanut pieneksi pojaksi, omaksi persoonakseen, joka ei viihdy sylissäsi minuuttia pidempään, vaikka yrittäisit lahjoa sitä Late Lammas -dvd.n katsomisella. (Tämä oli tietysti täysin kuvitteellinen esimerkki.)
Lyhytjännitteisyys ja tässä-ja-nyt-elämä ovat kai tyypillisiä ajallemme, ja pohdin, mahtaako siinä olla yksi syy sille, että vapaaehtoinen lapsettomuus tuntuu olevan jopa jollain tavalla trendikästä. Elämää on hankala hahmottaa kokonaisuutena, kun esimerkiksi monia julkisuuden henkilöitä katsoessa vaikuttaa siltä, että ihminen elää kolkytjarisat-elämää noin kolmekymmentä vuotta elettyään ennen sitä 15-vuotiaasta 35-vuotiaaksi noin 25-vuotiaana. Enkä siis tällä ajatusvirralla tarkoita mitenkään sitä, että kaikkien pitäisi haluta lapsia, tietenkään. Mietin vaan, että jotenkin on ajallemme tyypillistä edes ylipäätään miettiä moista, vai onko? En minä tiedä, voihan olla, että ennen vanhaan ihmiset tekivät lapsia vastentahtoisesti ja olivat sitten siksi onnettomia. Tai sitten eivät, ehkä vanhemmuuden todelliset tai kuvitellut suorituspaineetkaan eivät olleet keskimäärin ihan samaa luokkaa kuin nykyisin. Jotenkin välillä vaan tuntuu, että ihmisillä on ylipäätään ihan liikaa aikaa vatvoa kaikenlaisia miltämustatuntuu-ajatuksia. Ja esimerkiksi kirjoitella niistä tällaisia päättömiä ja hännättömiä postauksia, joissa ei tulla oikeastaan mihinkään lopputulokseen. Paitsi että mä tykkäsin elämästäni ennen lapsia ja tykkään siitä nyt. Mutta elettyäni tätä en ehkä enää tykkäisi entisestä elämästäni, jos jotenkin mystisesti joutuisin ajassa takaisin.
Hur som helst, Lillabon eka vuosineljännes tuli täyteen jo vajaat pari viikkoa sitten. Ei oo meillä enää pikkuvauvaa, ei. Niisk. Viikkoa vaille kolmikuukautinen oli neuvolassa mitoiltaan 6 175 g ja 61,2 cm. Hyvin kasvaa siis, ja täti yrittikin varovasti ehdotella, että kiinteiden aloitusta voisi lykätä vaikka sinne viiteen kuukauteen. En luvannut mitään, vaikka eipä minulla mitään erityistä tarkkaan harkittua suunnitelmaa ole. Ajattelin ajatella asiaa uudelleen seuraavan neuvolan jälkeen ja katsoa sitten, mikä fiilis.
Pienin hekotellut ääneen jo kuukauden verran ja on kuulemma tässä asiassa keskimääräistä edellä. Tällä taidolla ei vissiin kerätä pisteitä vauvavertailuissa, mutta minua se huvittaa suunnattomasti. Muuten Lillabo on aika perusvauva, harjoittelee tarttumista, nostaa vatsallaan yläkropan kyynärpäiden varaan ja muuta ikäkauteen sopivaa. Tai perusvauva ja perusvauva, minun silmissäni Lillabo on luonnollisesti poikkeuksellisen hurmaava pieni henkilö. Hän on sitä paitsi selvästi perinyt äitinsä kehittyneen huumorintajun: pieruäänet kirvoittavat usein hillitöntä hekotusta. Tänään ipana nauroi ääneen, kun isoveli liukastui ja teki komean mahalaskun parkettiin. Näköjään sillä on siis myös äitinsä empatiakyky.
Salamatkustaja (tai sen äiti) kyseli taannoin blogissaan, onko lapsen saaminen tehnyt lukijoista onnellisempia ja miksi lapsia ylipäätään halutaan. En ehtinyt silloin kommentoimaan, mutta huomaan pyöritelleeni asiaa mielessäni viime aikoina. Kävin nyt lukemassa kommentit, ja ilahduin - argumentaatio oli aitoa ja henkilökohtaista, eikä siinä juurikaan toisteltu näitä iänikuisia "vapaaehtoinen-lapsettomuus-on-itsekästä-lasten-haluaminen-se-vasta-itsekästä-onkin"-jankutuksia.
Minä olisin vastannut kysymyksiin seuraavasti: olin onnellinen myös ennen lapsia, mutta en ollut kokenut samanlaista onnea aikaisemmin. Lapseni ovat siistein juttu, mitä minulle on koskaan tapahtunut. Lisäksi on jotenkin levotonta sieluani rauhoittavaa olla osa sukupolvien ketjua. Ainakin teoriassa on helpompaa palauttaa arkipäivän ärsytykset oikeaan mittakaavaan, kun tajuaa konkreettisesti, että elämää on ollut ennen minua ja se jatkuu myös minun jälkeeni. Valitettavasti tätä korkealentoista ajatusta on todella vaikea muistaa univelkaisena uhmiksen kanssa taistellessa.
Sen tiedän, että minulle olisi tuottanut suurta surua, jos en olisi koskaan saanut lasta. Kuvittelisin silti löytäneeni tavan olla onnellinen. Semminkin, kun en olisi tiennyt, mitä menetän, sillä niin ärsyttävää kuin sen sanominen onkin, lapseton ihminen ei voi täysin ymmärtää, millaista on, kun on oma lapsi. Ainakaan minä en ymmärtänyt, kaikesta kuulemastani ja lukemastani huolimatta. Näen myös monet omien vanhempieni tekemiset uudessa valossa ja kamalaa kyllä, huomaan yhä enenevässä määrin joutuvani nielemään tätimäisiä kylläsäsittenymmärrätkunsullaittelläsonlapsia-kommentteja. (Sitä paitsi ostin juuri kävelysauvat, että menetetty tapaushan mä oon nuoruuden näkökulmasta muutenkin.)
Luulen, että biologia on suurin selitys sille, miksi useimmat ihmiset haluavat lisääntyä. Itse en oikeastaan ole koskaan pohtinut kovin syvällisesti sitä, miksi haluan lapsia. Eikös se ole kaikille eläimille tyypillistä käyttäytymistä, että lisäännytään ja täytetään maa? Ylipäätään ahdistun välillä ihmisiä - itseni mukaanlukien - vaivaavaa ylianalysoimisen tarvetta melkein asiassa kuin asiassa. Joskus olisi varmasti parempi vain antaa elämä viedä. Ja tavallaanhan meille kävi Igen kanssa juuri niin. Olemme puhuneet miehen kanssa monta kertaa, että luojan kiitos Igge sai alkunsa melkoisen yllättäen, koska muuten varmaan jahkailisimme ikuisesti, että milloin mahtaisi olla sopiva aika. En tiedä, olisiko minulle koskaan iskenyt ns. vauvakuume. Toisen lapsen hankkiminen ei sitten enää ollut ollenkaan niin vaikea päätös.
Viikko Lillabon syntymän jälkeen äidiksi tuli ystäväni, joka oli pitkään sitä mieltä, ettei ehkä koskaan halua lapsia. Hän sanoi alkaneensa miettiä elämäänsä kokonaisuutena, siis sitä, että jos ei saa lasta, hän ei koskaan koe esimerkiksi lapsensa ylioppilasjuhlia tai saa lastenlapsia. Tästä tuli mieleeni, että monesti kuulemani perustelut sille, miksi joku ei ehdottomasti halua omia lapsia, liittyvät läheisesti elämän mittakaavassa melko lyhyeen hetkeen: lapset rajoittavat spontaania elämää ja matkustelua, yövalvomiset ja pienen lapsen riippuvaisuus vanhemmistaan ahdistavat, vauvat rääkyvät, uhmaikäiset kiukuttelevat jne. Kaikki tämä pitää toki paikkansa, mutta jos ajattelee, että suomalainen elää keskimäärin kahdeksankymppiseksi, niin muutama vähäuninen vuosi on siinä ajassa kyllä melkoinen kärpäsenpieru. Se vauva, joka tuntui kasvaneen kiinni syliisi onkin aivan huomaamatta kasvanut pieneksi pojaksi, omaksi persoonakseen, joka ei viihdy sylissäsi minuuttia pidempään, vaikka yrittäisit lahjoa sitä Late Lammas -dvd.n katsomisella. (Tämä oli tietysti täysin kuvitteellinen esimerkki.)
Lyhytjännitteisyys ja tässä-ja-nyt-elämä ovat kai tyypillisiä ajallemme, ja pohdin, mahtaako siinä olla yksi syy sille, että vapaaehtoinen lapsettomuus tuntuu olevan jopa jollain tavalla trendikästä. Elämää on hankala hahmottaa kokonaisuutena, kun esimerkiksi monia julkisuuden henkilöitä katsoessa vaikuttaa siltä, että ihminen elää kolkytjarisat-elämää noin kolmekymmentä vuotta elettyään ennen sitä 15-vuotiaasta 35-vuotiaaksi noin 25-vuotiaana. Enkä siis tällä ajatusvirralla tarkoita mitenkään sitä, että kaikkien pitäisi haluta lapsia, tietenkään. Mietin vaan, että jotenkin on ajallemme tyypillistä edes ylipäätään miettiä moista, vai onko? En minä tiedä, voihan olla, että ennen vanhaan ihmiset tekivät lapsia vastentahtoisesti ja olivat sitten siksi onnettomia. Tai sitten eivät, ehkä vanhemmuuden todelliset tai kuvitellut suorituspaineetkaan eivät olleet keskimäärin ihan samaa luokkaa kuin nykyisin. Jotenkin välillä vaan tuntuu, että ihmisillä on ylipäätään ihan liikaa aikaa vatvoa kaikenlaisia miltämustatuntuu-ajatuksia. Ja esimerkiksi kirjoitella niistä tällaisia päättömiä ja hännättömiä postauksia, joissa ei tulla oikeastaan mihinkään lopputulokseen. Paitsi että mä tykkäsin elämästäni ennen lapsia ja tykkään siitä nyt. Mutta elettyäni tätä en ehkä enää tykkäisi entisestä elämästäni, jos jotenkin mystisesti joutuisin ajassa takaisin.
heypparallaaa ja welcome back :)
VastaaPoistamäkin olin vallan ällistynyt noista kommenteista ja niiden suoruudesta.
mietin tuota vela-ihmisiä (vapaaehtoisesti lapseton). ainahan ympäröivä yhteiskunta ja maailma (ihanan pieni mittakaava ü) vaikuttavat siihen mitä ihmiset ajattelevat ja miten asioita tekevät. mutta vaikea sanoa, miten paljon se vaikuttaa. on vela-ihmisiä, jotka eivät halua lisääntyä, koska eivät vain halua saada lapsia. osa heistä kokee, että lapsia on jo nyt maailmassa aivan liikaa, eivätkä halua tehdä niitä enempää (tietenkään ei voi tietää, onko tuo "maailmantuska" oikeasti syy vai yksilöllisten halujen päälleliimattu selitys). me, joilla on lapsia, ja ne, jotka niitä haluavat, eivät varmaan voi täysin käsittää sitä, miksi jotkut eivät lapsia halua. aivan kuten nekään joilla lapsia ei ole, eivät voi tietää, miltä se tuntuu.
no joo, tulipa taas kevyttä asiaa näin perjantai-iltapäivään :D
ja kiitos tilannepäivityksestä, mahtavaa kuulla, miten siellä toukat kasvavat!
heyhey ja kiitos :)
VastaaPoistayritin jo eilen kännykällä kommentoida, mut se meni ns. reisille. hyvä pointti juurikin toi, että tästä elämäntilanteesta ei voi ihan käsittää, miltä tuntuu, jos ei oikeesti lapsia halua.
tosta maailmantuskasta tuli mieleeni, että luin taannoin uutisen, jonka mukaan jotain 70 % (tai joku muu vastaava iso prosentti...) maailman lapsista syntyy ei-toivottuina, ja ongelma koskee erityisesti ns. kolmansia maita. ehkäisyvalistukselle ja -välineille olis siis siellä tilausta, jos joku oikeesti haluaa tehdä jotain ylikansoittumiselle.
mä muistelen itsekin joskus pahimmassa maailmantuskaiässä eli lukiossa sanoneeni jotain tyyliin voihan sitä adoptoida kun maailmassa on niin paljon hätää kärsiviä lapsia, mut sittemmin - ja viimeistään yhden hyvän ystäväpariskunnan adoprosessia seurattuani - olen oppinut, että ajatus on toivottoman naiivi. siksi sen kuuleminen aikuisen suusta nostaakin multa nykyisin niskakarvat pystyyn.
tekis mieleni tulla sinne blogiisi jatkamaan tätä mutta mun täytyy nyt jatkaa tallinnan superalkon sivuilla surffaamista miehen tulevia synttärikekkereitä ajatellen. :)
Kylla, oon tuosta adoptioasiasta niin samaa mielta.
VastaaPoistaJa hei, todellakin surffaat alkon sivuilla eika missaan aitiblogeissa, thumbs up ;-)
Nyt ei jaksa/kykene mitään korkealentoisempaa kuin vain totean että melko tasoissa Typy ja teidän Lillabo menevät: Typy oli 3kk neuvolassa 6150g ja 61cm. :D
VastaaPoistaGood to have you back!
Mä totesin just mun pikkusiskolle, ja Pojan kummille, että lapsi on parasta ikuna todeten heti perään, että miten kliseinen läppä se onkaan - ja samalla lapsettomalle osittain aika hahmoton. Niiden elämässä jokin muu juttu on se paras, tai sitten on ehkä useita parhaita. Ehkä lapsellisia ihmisiä yhdistää juuri se tunne siitä, ettei omaa lasta/lapsia ihkumpaa voi olla ja se tunne on hämmentävän vahva! Tavallaan niinku jokin elämänsisältö on olemassa loppuelämäksi, kun se pötöläinen on siihen hankittu.
VastaaPoistaItse en lasta hankkinut tyhjyyteen, mutta biologiaan kyllä. Ja siksikin, että halusin kokea äiti-lapsi-suhteen ainutlaatuisuuden. Itse en usko, että vapaaehtoisesti lapsettomien lapsettomuuden yksi syy olisi se, ettei oikein jaksaisi vauva-taaperoikää. Kyl mä jotenkin uskon, että sen pienen aikajanan osaa sijoittaa oikeeseen mittakaavaan ilman lapsiakin. Vaikka ethän sä sitä edes väittänyt, ettei osais. Mut joo, velan takana todnäk jotakin muuta. Olen kyllä siinä samaa mieltä, että on outoa, ettei näin voimakas biologinen seikka kuin lisääntyminen on kosketa kaikkia ihmisiä.
Äni, thanks ja tosiaan ovat samankokoisia! Olikohan ne syntyessäänkin? Luulen että nyt kasvu on ollut hitaampaa, flunssa ja nyt ilmeisesti sit vielä joku lievä mahapöpö on selvästi rokottaneet herran ruokahalua. Ja ikäkin varmaan, maailmassa on niin paljon kaikkee muutakin kiinnostavaa kuin se syöminen...
VastaaPoistaGata, joo ja tosta oman lapsen ihanuudesta (tai siis siitä tunteesta) varmaan johtuu, että lapsikriittiset kommentit niin helposti aiheuttaa kivisateen. Siis kyllä mäkin myönnän, että mä vähän salaa loukkaannun, jos joku kertoo, että lapset ovat kamalia, koska mun lapset ei oo oo, tietenkään. :) Ja siis mulle ainakin lapsihaluttomuutta on perusteltu kyllä myös tällasilla lapset on hankalia ja työläitä ja rajoittavia -tyyppisillä perusteilla, vaikka en oo edes perusteluja kysynyt. Mut myönnän, että nämä ihmiset ovat olleet vielä kovin nuoria. Sitäkin mä mietin, että käyvätköhän kaikki velat jossain vaiheessa läpi jonkun syvällisemmän ajatusprosessin valinnastaan vai onko se joillekin ihan itsestäänselvyys? Siis mietin että onko se aina valinta vai voiko se olla myös jonkunlainen myötäsyntyinen ominaisuus. Sekin kävi mielessä, että voisko heikko tai puuttuva lisääntymisvietti olla periytyvä taipumus, mutta tajusin sitten, että se on ehkä hiukkasen mahdoton ajatus! :)
Niin, heikko lisääntymisvietti, periytyvää? En lähtis heti tyrmäämään. Voihan se olla jokin tosi peittyvä geneettinen juttu? Ja sitten ympäristö ehkä muokkaa asiaa lisää? Tarkoitan, että ehkei sillä geneettisellä ominaisuudella (jos sellainen VOISI olla) yksin vapaaehtoista lapsettomuutta voi perustella.
VastaaPoistaOma pikkusiskoni (samainen, josta tuossa aiemmassa kommentissani puhuin) esim. ei todnäk hanki koskaan lapsia. Häneen ei ns. oikein "vetoa" se puoli. On kyllä kokenut pikaisesti ohimenneen vauvakuumeen, mutta omien sanojensa mukaan siitä selviydyttyään on ollut sitä mieltä, että on erittäin epätodennäköistä, että hän joskus hankkisi lapsia. Siskoni on siis 27-vuotias ja mielihän VOI muuttua, mutta hän suhtautuu asiaan intohimottomasti. Vela tuntuu vain täysin oikealta sekä hänestä että hänen kihlatustaan (ovat olleet yhdessä jo 6 vuotta). Sitä syytä, miksi se vela tuntuu oikealta, ei hän osaa perustella. Joskus on tullut esille tuo riippuvaisuustematiikka eli lapsen tarvitsevuuden suuruus. Se kaiketi ei kiehdo. Kyse ei varmasti ole pelkästään pikkulapsen tarvitsevuudesta vaan koko äiti-lapsisuhteen kiinteydestä. Tarve saada kokea tuo suhde tuntuu loistavan poissaolollaan hänessä. Minustakin hän on jotenkin luontaisesti vela, vaikka se totta tosiaan tuntuu perin oudolta asialta ollakseen luontaista.
Mulla on yksi ystävä, jolla tuo lapsia haluamattomuus on aivan selkeästi "myötäsyntyinen" ominaisuus - hän ei koskaan ole halunnut lapsia, nähnyt itseään äitinä eikä kokenut, että lapsi toisi hänen elämäänsä mitään lisäarvoa. Siis vähän niin kuin joillekin on itsestään selvää, että he haluavat joskus lapsia, hänelle on ollut itsestään selvää, että hän ei halua niitä. Ja tämä kyseinen henkilö on jo lähemmäs 40-vuotias, joten hän on todellakin ehtinyt miettiä asiaa moneen kertaan. :)
VastaaPoistaTuohon lapseton-ei-voi-tietää-miltä-tuntuu-kun-on-lapsia: varmasti asia on noin, siis että lapsettoman on mahdotonta tietää, miltä rakkaus omaan lapseen ym. tuntuu, mutta toisaalta on myös ihmisiä, joille sen kokeminen/saavuttaminen ei ole mitenkään tärkeä asia elämässä, ja he eivät ehkä siksi hanki lapsia. Ja uskoisin, että on olemassa myös niitä, joille se oma lapsi ei sitten olekaan se maailman ihanin asia - siis että kaipa jotkut lasten hankintaa katuvatkin? Tämä on siis täysi mutu, en tunne/tiedä yhtään lapsellista, joka noin olisi sanonut, mutta meitä on niin moneen junaan, että kaipa sellaisia perustavanlaatuisesti tyytymättömiäkin vanhempia on. :)
Oho, tulipas tästä pitkä höpötys! Toivottavasti tästä sai edes jotain selkoa ajatuksistani. :)
Joo ihan kiinnostava ajatus kyllä, jos ainakin taipumus olis jollain tavalla periytyvää. Vaikka on tietysti aika mahdotonta sanoa, mikä on ympäristön vaikutusta, koska epäilemättä silläkin on merkitystä.
VastaaPoistaMun on jotenkin helpompi ymmärtää sitä, että lapsettomuus tuntuu luontaiselta valinnalta kuin sellasta rationaalisen ajatusprosessin lopputulokselta kuulostavaa vapaaehtoista lapsettomuutta. Vaikka mitäs se mulle kuuluu, tekeekö joku lapsia vai ei! Mutta tietysti sitä vaan miettii, että miten me ihmiset ollaan niin erilaisia.
Mä en itse asiassa itse koskaan ajatellut, että äitiys on jotain sellaista, jonka ehdottomasti haluan kokea. Nyt vaan jälkikäteen tuntuu, että vau, onneks saan elää tämänkin. Siitä ehkä just lähtee mulla henk.koht. se ajatus, että lapseton ei voi tajuta tätä - eikä siis tietysti tarviikaan.
Kurjenkello, joo mä oon miettinyt tota myös. Varmaan lasten hankkimista voi tavallaan myös katua, ainakin ajoittain, mut kyllä mä luulen, että ihmisellä on sit jo mielenterveyden kanssa muitakin ongelmia, jos oikeesti oma jälkeläinen tuntuu vain suurelta virheeltä. Voisin kuvitella, että lasten hankkiminen voi kaduttaa, jos ei kykene syystä tai toisesta huolehtimaan lapsistaan, vaikka periaatteessa tunnetasolla heitä rakastaakin.
Nyt tää alkaa mennä jo mun väsyneiden aivojen käsityskyvyn yläpuolelle. Ehkä mä seuraavaks postaan vaan jostain välikausihaalareista, niin päästään kaikki helpommalla...
Ja epäilemättä edellisestä jäi pois vaikka mitä pointteja jotka kävi kommentin kirjoittamisen aikana mielessä, pyydän jo etukäteen anteeksi epäloogisuuksia ja älyttömyyksiä!
VastaaPoistaItsellekin jäi tuo keskustelu lapsettomuudesta, lapsellisuudesta ja onnellisuudesta mieleen, hyppään vähän jälkijunassa mukaan kun eilen jo piti kommentoida mut olin vaan niin tööt-väsyksissä, ettei mitään johdonmukaista irronnut. Mä kun itse kanssa pidin kovastikin siitä lapsettomasta elämästäni ja pyörittelin tapani mukaan lapsellistumista hyvin perusteellisesti ennen kuin hommaan lähdin. Ja sinä viimeisenä lapsettomana syksynä aloin aistia hetkellisiä tyhjyyden tunteita, että kyllä mä itse sanoisin hommanneeni lapsen osittain siihen klassiseen "sisäiseen tyhjyyteen" tai ehkä pikemminkin aavistukseen, että olo alkaisi pian tuntua tyhjältä ilman lasta. Ja saman rehellisyyden nimessä, mulla on hetkittäin ikävä lapsetonta elämää, esimerkiksi asumisen helppoutta ja työelämää ja mahdollisuutta nukkua loputtomiin, mutta en silti vaihtaisi.
VastaaPoistaMua kylmää kuulla just aikuisten suusta se "ainahan voi adoptoida", etenkin jos se esitetään lapsettomuudesta kärsivälle ihmiselle. Omassa ystäväpiirissä kun on sekä tahattomasti lapsettomia että adoptioäitejä, on tullut seurattua miten äärettömän, epäreilun pitkä, mutkikas ja epäluotettava se adoptioprosessi on. Ja toinen raivostuttava läppä on "vitsi mitä hyväntekijöitä te olette kun pelastitte pienen mustan lapsen epätoivoisista oloista", sitä eivät ymmärtääkseni adoptiovanhemmat totisesti halua kuulla, koska se sisältää ajatuksen, että adoptoidun lapsen kuuluisi olla ikuisessa kiitollisuudenvelassa vanhemmilleen ja että vanhemmat ihan armosta ottaisivat pikku hylkimyksen kotiinsa.
Ja kyllä se on ihan totta, että lapsettomien ja lapsellisten välillä on yleensä jonkinlainen kuilu erityisesti silloin, kun asia on jonkinlainen issue. Tunnen pari "velaa" ja vaikka pidänkin heistä kovasti, mua joskus häiritsee vähän sellainen tietoisen kova asenne jonka he tuntuvat valinneen suhteessa lapsiin ja lapsiperheisiin. En todellakaan odota mitään vauvanihkutuksia tai kakkakyselyitä, mutta joskus tuntuu että mut niputetaan mammakategoriaan ja oletetaan mun pään pehmenneen perheellistymisen myötä plus kelataan mua jonkinlaisena "rintamakarkurina". Ja sit tietty tulee näitä "sun kaikki facebook-päivitykset käsittelee lapsia"-kommentteja joskus. Suhtaudun niihin kyllä lupsakasti, koska tottahan se on, ja jätän sanomatta että "olis aika paljon surullisempaa jos mun päivitykset koskis pelkkiä baarireissuja" vaikka sillai vähän tuppaankin ajattelemaan.
Ensin tärkeät mittaonnittelut. Komia poika! Minäkin olen sangen ylpeä tästä 5200 grammaista neliviikkoisesta. Kun on kerran imetystraumatisoitunut, tuntuu ihmeeltä päästellä ilmoille normaaleja kasvulukemia. Käy nimittäin terapiasta. Tosin nyt toista viikkoa jatkuva antibioottikuuri (suoneen, sairaalassa, pitkä tarina) on aika lähellä tuhota hyvin alkaneen imetystaipaleen, mutta lihotanpa tämän lapsen sitten edes pullolla kun sekin tuntuu kelpaavan.
VastaaPoistaMun mielestä näkökulma siitä, että velat katsovat lapsien hankintaa aika lyhytnäköisesti on asiaa. Minä taisin itse sortua aikaisemmin just tuohon. NÄin hedonistisesti noin sentin päähän enkä ollut valmis luopumaan saavutetuista eduista. Jotenkin vaan kun se ikä mittarissa nousi ja nousi ja ihan oikea mies tuli vastaan, asiat vaan loksahtivat luonnollisesti paikalleen. Tai no luonnollisesti ja luonnollisesti, mutta noin tahtomisen näkökulmasat, projektin alkutoteutushan oli melkoisen kivikkoinen. Mutta tosiaan nuo vanhuuteen liittyvät asiat, yhteiset perhejutut lasten kautta, suvun jatkuvuus, joku merkillinen biologia.. Niille kaikille tuli aika paljon enemmän painoa kuin parille vuosittaiselle kaupunkilomalle.. Eli minä ainakin koen, että omassa tuttavapiirissäni tämä lyhytnäköisyys ja mukavuudenhalu juuri nyt on se ohjaavin tekijä, pidemmälle ei osata nähdä.
Mitä onnellisuuteen tulee, luulisin, että olisi tärkeintä osasta olla onnellinen siitä tilanteesta missä on, oli siinä lapsia tai ei. Välitila matkalla jonnekin on se kuluttavin. Näin on varsin helppo sanoa lapsetttomuuden välitilassa lilluneena, koska se on jatkuvaa "Sitten kun" odottamista. Mutta kun meilläkin oli oikein hyvä elämä myös ilman lapsia ja olisin sen varmasti lopulta sellaisena kokenut, jos olisimme lapsettomiksi jääneet ja jos olisi osannut asiat jotenkin järkevästi työstää.
Mutta se onnellisuus muuttuu. Lapset ovat tuoneen tähän hymistelyyn jonkun ihan uuden ulottuvuuden, jota ei tosiaan osannut kuvitella. Rikkaampaa, kuluttavampaa, luonnollista ja ihmeen mystistä siltä kannalta, että nuo pikku ihmisest rakastaa minua ja meitä vanhempia ehdoitta. Se on täysin uusi tunne kokea niin ehdotonta ja hyväksyvää rakkautta itseä kohtaan. No, asiasta voi olla toista mieltä kahden esipuberteetti-ikäisen kanssa..
Itseasiasssa miten juuri tämä lapsiasia onkin ihmisiä eniten lokeroiva. On lapselliset ja mistä tahansa syystä lapsettomat. Lapsellisten kanssa tehdään tiettyjä juttuja ja lapettomien kanssa tiettyjä. Big happy family -ajattelu olisi tosi jees, mutta enpä tiedä paljoakaan hyviä esimerkkejä, jossa se toteutuu muuten kuin pakosta. Olis kyllä kiva kuulla, miten sinkut ja suurperheet matkaa valitsee yhteisen etelänkohteen tai matkaa Leville pulkkamäen ja After Skin yhdistäen.
Mama M, what, sairaalaa ja antibioottitippaa ja mitäkaikkee! Mä just mietin eilen että mitähän teille kuuluu. Toivottavasti oot(te) jo paremmassa kunnossa! Ja siis viis muusta, pääasia, että äiti parantuu ja vauva kasvaa. Hitto miten inhaa että piti tollanen mutka tulla teidän alkutaipaleelle. :(
VastaaPoistaIhailtavan rehellistä myöntää toi hedonistisuus-pointti. Kiitos siitä! Ja oon kyllä samaa mieltä sekä sun että Lupiinin kans siitä, että lapsellisuus/lapsettomuus jakaa ihmisiä ainakin jollain tavalla. Mun piti siitäkin jo johonkin kirjoittaa, että mun on jotenkin välillä hankala olla erityisesti lapsettomuuden vapaaehtoisesti valinneiden seurassa. Tai siis huomaan, että en oikein tiedä, uskallanko sanoa mitään lapsiin liittyvää, jos toinen on joskus alleviivannut lapsi-/lapsiperhekammoaan, vaikka sekin on ihan naurettavaa. Kyllähän mä puhun muistakin elämän tärkeistä asioista, ei oo kovin todenmukaista olla niin kuin lapsia ei oliskaan. En siis tosiaan tarkoita, että erityisesti puhuisin lapsista sinänsä, mutta huomaan vältteleväni jopa juttuja, jotka ei suoranaisesti liity lapsiin mutta joissa väistämättä tulee esille, että meillä on lapsia. Hankalasti selitetty, mut ehkä ymmärrätte pointin?
Ja Lupiini hyvin samaa mieltä myös tosta adojutusta!
Pakko VIELÄ kommentoida. Mä olin kesän lopussa kaupunkilomamatkalla perheeni (mieheni ja taaperopojan) ja taaperon kummitädin kanssa. Kummi on sinkku ja lapseton. Meidän elo sujuu kivasti kimppaan, kummitäti on meillä muutenkin viikoittain. Hän on mun henk.koht. todella hyvä ystävä ja myös taaperolle erittäin tärkeä ja rakas. Heidän suhdettaan on ollut ilo katsoa vierestä. Poika mm. nukahti kumminsa kainaloon lomamatkan aikana.
VastaaPoistaKummitäti itse oli hyvin otettu siitä, että sai matkustaa meidän perheen seurassa, vaikka on sinkku ja perheetön. Meille hänen läsnäolonsa on enemmän kuin tervetullutta kaikin tavoin - ihan kuin kuuluisi perheeseen! Eli toimii nämä tällaisetkin lomailut. Eivät kaikki perheettömät automaattisesti halua baariin, joskaan myöskään perheelliset eivät välttämättä hingu vesipuistoon. Keskeltä kun menee, hyvä on!