Ehkä väsyttää vähän

Salamatkustajakodissa on näemmä valvottu myös. Niin meilläkin. Vauva ei valvota, mutta tuo uhmaikäinen rimpula vetää kyllä pinnan välillä melko pinkeäksi. Viime yönä se päätti neljältä, että hän ei nuku. Ja ei muuten sitten nukkunut ennen puolta seitsemää, jolloin se simahti peräti 50 minuutiksi minun ja isänsä sänkyyn. Sitten se heräsi taas ja ilmoitti, että verhot auki ja nyt katotaan Pikku Kakko.

Itse olin nukkunut huonosti siihen neljäänkin asti, kun vauva puhisi unissaan. Ehdin juuri paeta sohvalle ja nukahtaa, kun älämölö alkoi. Toivottavasti tämä on joku vaihe, joka menee pian ohi. Huomasin olevani vielä aamullakin hapan yökukkujalle, joka itse ei näyttänyt vähistä unista kärsivän, vaan naureskeli menemään ihan muina lapsina. Teki mieli kostaa jollain mehevällä tavalla, mutta onnistuin pidättäytymään lapsellisesta kiukuttelusta. No, ainakin pääosin.

Mitäs sitten. Lillabo sai nimen. Juhlat olivat onnistuneet, vaikka meinasinkin saada pienimuotoisen hermoromahduksen valmisteluista, kun lastenhoitaja sairasti ja rahtasin koko sirkusta pari päivää pitkin kaupunkia tilaamassa kakkuja ja kukkia. Mutta niin vaan saatiin pöytä koreaksi ja koko perhe pyhäasuihin. Ehdittiin jopa pestä lapset, joten Igelläkään ei kerrankin ollut kolmen päivän ruokalistaa tukassaan. Mikä siinäkin on, että jos käsiin jää vaikka jogurttia, se pitää pyyhkäistä kiharoihin.

Päädyimme cocktailtyyppiseen tarjoiluun: tarjolla oli pororieskarullaa, lohipalttoonnappeja ja feta-tsatsiki-crostineja, mummun voittamattomia riisipiirakoita ja munavoita, grissinejä, kirsikkatomaatteja, viinirypäleitä, sacherkakkua ja kermavaahtoa, norjalaista kransekakea, mun äidin ihania suklaapikkuleipiä sekä lusikkaleipiä, vaahtokarkkeja ja suklaakonvehteja. Niin ja skumppaa ja kahvia, tietenkin. Pappikin, herttaisen lämminhenkinen ja sympaattinen 65+-ikäinen rouvashenkilö Louis Vuitton -laukkuineen, otti ilolla vastaan lasillisen. Päivän päätähti oli oma, aurinkoinen itsensä - mun ihana vauva, tuo muikea pieni menninkäinen.

Väsymys on ollut pinnalla viime aikoina, kaikki flunssat ja sairastuneet lastenhoitajat ja uhmailut ja yökukkumiset ja juhlajärjestelyt kävivät melkoisesti allekirjoittaneen voimille. Siitä on seurannut aika hyytäviä tunnelmia parisuhderintamalla, lähinnä minun puoleltani. Huomaan välillä etsimällä etsiväni huomautettavaa ja kritisoitavaa, vain purkaakseni turhautumistani. Ja tarttuvani innolla kaikkiin virheisiin ja tekemättä jättämisiin. Ennenvanhaan jännitteet olisi purettu niin kuin aikuiset ihmiset parisuhteessa tekevät, vaan eipä ole ehkä ikinä huvittanut vähempää kuin nyt. Ja niin kuin minäkin aina vannoin, että meidän parisuhteeseen ja seksielämäänhän ei lapset vaikuta. Joopajoo. Ensin oli se nälkävuoden pituinen toipumisprosessi ja sitten koko ajan jotain. Ja mitä enemmän aikaa kuluu ja mitä useammin torjun tarjoukset (ihme, että mies edes jaksaa yrittää), sitä korkeammaksi kynnys kasvaa.

Sillähän tästä pääsis, että antaisi mennä vaan, vaikka ei niin kamalasti huvittaisikaan. Mutta kun mistäs helvetistä sitä löytäisi sen energian, kun iltaisin mielessä on vain uni ja pesemättömät pyykit. Ja sen kerran, kun ehkä vähän alkaa tunnelma lämmetä, niin salettiin jompikumpi rakkauden hedelmä alkaa möykätä jotain. Pitääkö tässä alkaa googlettelemaan jotain tuntihotellia vai miten tätäkin nyt lähtisi ratkomaan?